Vien sinut kotiin

’En ole viime aikoina ehtinyt kirjoitella tänne lukemiani kirjoja. Tämä asia on minua surettanut, sillä kesän aikana sateisina iltoina on tullut luettua useita hyviä kirjoja jos myös huonoja, joista ei paljon muistiin jää. Vavahduttava Panu Rajalan Virvatuli, Eino Leinon elämä, on vielä käsittelemättä, niin paljon se antoi ajatuksen aihetta, samoin Colm Tóbínin siirtolaisuutta käsittelevä upea teos Brooklyn. Kovimmin kolautti kuitenkin aivan uunituore esikoisromaani Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Tällaista kirjaa tapaa harvoin.

Tarina alkaa ja päättyy samaan maisemaan, Porkkalaan. Välillä on huikea elämä. Markus elää lapsuutensa kolmen sisaren kanssa. Ellen on huippulahjakas viulisti, kaksoissisar Carola oman tiensä valitsija ja nuorimmainen Sofia alistettu. Uskonnollinen yhteisö on tiukka, vanhoillinen ja ankara. Kuka kestää, kuka menehtyy, kuka jättää leikin kesken?

Kun Ellenin viulu vaikenee ja Carola erotetaan, lähtee Markus tekemään omaa uraansa Amerikkaan järjestön päämajaan Brooklyniin. Veljet valvovat siveyttä, eivät anna anteeksi, tuomitsevat ja hylkäävät. Siihen maailmaan on sopeuduttava ja se maailma hyväsyttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Allison on Markuksen suuri rakkaus, mutta tämä on langennut ja pelottelu tehoaa. Markus jättää hänet samalla kun lähtee pienen seurakunnan johtajaksi Nebraskaan. Siellä hänet petetään avioon ja liittoon, joka ei toimi, on vain kulissia. Eroaminen ei tule kysymykseen, varsinkaan jos aikoo päästä uralla eteenpäin.

Vuodet, vuosikymmenet kuluvat ja Markus saa yllättävän kirjeen tyttäreltään. Samaan aikaan tulee surusanoma kotimaasta ja veljien tuomio hänen toiminnastaan järjestössä. Hänen maailmansa kaatuu toistamiseen. Siitäkin on päästävä yli. Tähän tarvitaan pieni lapsi, välitön ja rakastava, joka katsoo suoraan ilman taka-ajatuksia.

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Enpä hetkeen muista vastaavaa esikoista. Kirjan tekstistä tulee mieleen suosikkikirjailijani Joel Haahtela, toisaalta kaupunkikuvauksista Kjell Westö ja miksei myös parin vuoden takainen Finlandia-voittaja Jussi Valtonen. Tämän tarinan jännite kantaa alusta loppuun. Vaikka jo ihan alussa kerrotaan tyttären kirjeestä, niin sen salaisuus säilyy loppuun saakka ja vaikka jo alusta voi lukea pieninä vihjauksina kirjan traagiset tapahtumat, yllättävät ne siinä vaiheessa, kun ne kerrotaan auki tekstin edetessä. Rakenne on loistava.

Uskomatonta on myös tarinan huikea tietomäärä. Tuntuu, että kirjailijan on oltava itse sisällä Jehovan toidstajien yhteisössä, että osaa kirjoittaa siitä tällä tavalla. Toisaalta se huikea tietämys musiikista viittaisi siihen, että kirjailijan pitäisi olla huippuviulisti. Molemmista saa hyvin uskottavan kuvan ja varsinkin musiikin kuvauksessa on todella helmeilevän kaunista kerrontaa. Kirjan parasta antia onkin sen kieli, joka on loppuun asti hiottua ja täsmällistä, mutta samalla traagisuudesta huolimatta uskottavaa ja jopa kepeää.

Kirja ei tuomitse ketään, se ei ota kantaa järjestön asioihin, mutta rivien välistä voi lukea kaiken ja haukkoa henkeään. Syvempi ajattelu nostaa karvat pystyyn, sitä ei tarvitse kertoa, se pursuaa läpi. Aivan samalla tavalla kuin musiikin voi lukiessaan kuulla ja se kuinka Ellenin viulu soi Markuksen päässä läpi vuosien, samalla tavalla järjestön valheellisuus ja kaksinaismoraaliset asenteet iskevät silmille kuin märkä vaate.

Kirja on hieno ja ihmettelen, jos se ei nouse palkittujen teosten listoille tänä vuonna. Suosittelen lämpimästi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena, 2017. 284 s.

Rahkasammal

’Rahkasammalet saattavat olla hyvin vaikeita määrittää. Sen huomaa aina kun raahaa pusilllisen sammalia suolta. Onhan siellä helppojakin, mutta sitten on myös aivan mahdottomia. Kun on aikansa tuijottanut skoopin läpi varsilehtien muotoa ja sen pään risaisuutta, selannut kirjoista haaralehtien solukkorakenteita, miettinyt onko kasvin pää apilankukkamainen tai haarat viisisärmäisiä, saattaa ykskaks todeta lajin ilman sen kummempia tutkimuksia. Aikoinaan rahkasammalet määritettiinkin ilman mikroskooppia. Taisi osua yhtä hyvin oikeaan.

Varsinkin Cuspidata-ryhmä on tuottanut minulle ongelmia ja taitaa tuottaa muillekin. Ovat ne niin samannäköisiä toisinaan, mutta tyypillisinä kasvaessaan huomaa niissäkin omat hienot tuntomerkkinsä. Olen pitkään kulkenut soilla ja yrittänyt löytää paria vielä Luopioisten sammalkasvistosta puuttuvaa tämän ryhmän lajia, nimittäin hentorahkaa ja viherrahkaa, mutta ohi olen kävellyt. Nyt löytyi toinen eli viherrahka (Sphagnum viride), tosin ei suolta vaan hiekkarannalta.

Sammal on helakanvihreä ja muistuttaa tuntomerkeiltään hyvin paljon kuljurahkaa, johon se usein vielä yhdistetään, mutta kasvaessaan erilaisessa ympäristössä, se on aivan omannäköisensä, vaikka tuntomerkit käyvätkin hyvin paljon yksiin. Sitä kannattaa pitää silmällä, vaikka se edelleen puuttuu virallisista luetteloista. Lisäsin sen kuitenkin kasviooni, kun se kerran kirjoissa lajina esitellään.

Tänään sai Luopioisten kartoitukseni huomiota, kun valtakunnan päälehti teki siitä Kotimaa-osastolle lähes koko aukeaman jutun. Käykääpä katsomassa.

Löytyi uudelleen

’Viime viikolla kävin pariinkin otteeseen Padasjoen ja Pälkäneen rajalla olevalla laajalla Natura-ohjelmaan kuuluvalla Kurkisuolla. Suo on kuuluisa uhanalaisista kasvilajeistaan, erikoisesta aapa/keidassuorakenteestaan sekä laajojen alueiden ainoasta kunnollisen kokoisesta suojelualueestaan. Siellä on hiljaista, sillä harva paikkakuntalaisia lukuunottamatta tietää suon olemassaolosta. Suosittelen käymään.

Näillä käyntikerroilla laskin punakämmekän määriä, tarkistin muutkin unahalaiset lajit ja kartoitin suon sammallajistoa. Punakämmeköitä löytyi nopealla läpikävelyllä 130 kukkivaa vartta, kaitakämmekkää kaksi vartta, vaaleasaraa mattomaisina kasvustoina kuten ennekin, suovalkku loisti poissaolollaan ja rimpivihvilä ei ollut vielä tunnistettavassa muodossa, joten sen vuoksi siellä on käytävä vielä uudelleen. Verrattuna edellisiin vuosiin näytti siltä, ettei mitään dramaattista ollut tapahtunut. Määrät ovat kuitenkin vuosien saatossa laskeneet ja suovalkun puuttuminen on hämmästyttävää, mutta se on puuttunut jo useita vuosia.

Viiksisammal, 3 x 3 cm kasvusto

Sammalet ovat huonosti tutkittu ryhmä suolla ja sitä oikeastaan menin paikkaamaan. Vanhastaan tiesin siellä olevan muutamia harvinaisuuksia ja viime kesänä löytyi muutama lisää. Nyt kävin suota systemaattisemmin läpi ja hämmästyin muutaman lajin yleisyyttä, joita kuitenkin olin pitänyt harvinaisina. Tällaisia olivat pienen pieni viiksisammal ja laajojen soiden rahkat aaparahka ja kalvasrahka. Myös EH-alueelta puuttuva rämepihtisammal löytyi suon ravinteiselta rämeosuudelta. Sitä oli kuitenkin kovin vähän, vain pari vaivaista vartta ruskorahkamättäässä.

Vanhastaan, kun kartoitin suon kukkakasveja 80-luvulla ja en vielä sammalia tuntenut, muistan nähneeni suolla myös rämekynsisammalen, jonka ei pitäisi olla harvinainen, mutta on kuitenkin minut kokonaan kiertänyt. Niinpä en muistanut sen löytöpaikkaa enkä ollut edes varma, onko koko sammalta Luopioisissa olemassakaan. Nyt on, sillä sammal kasvoi suon pohjoisosissa ravinteisella rämeellä pieninä kasvustoina. Ei se kovin runsas ollut, mutta elinvoimainen kuitenkin. Näin tuli varmistettua, että sammal kasvaa täällä ja saattaapa olla, että silloin 80-luvulla näinkin se juuri tällä paikalla. Varmaan sitä on muuallakin.

Rämekynsisammal

Toinen 80-luvulla näkemäni ja unohtamani sammal on keltasompasammal. Senkin kasvupaikka jäi silloin merkitsemättä tarkemmin muistiin eikä sammalta ole sen jälkeen alueella näkynyt. Sompasammalet ovat riippuvaisia eläinten ulosteista ja siksi ne viihtyvät paikallaan vain hetken. Ehkäpä tämäkin suosammal jostain vielä uudestaan esiin putkahtaa. Kurkisuollakin on edelleen monta mielenkiintoista sammalaluetta katsomatta.’

Uusi hiirensammal2

’Kun hetki sitten postasin Luopioisista löytämästäni uudesta hiirensammalesta, en arvannut, että toinenkin odotti julkistustaan keruupussissa. Kuten silloin totesin, suku on vaikea (myös sammalilla ;-)). Niinpä tätäkin kuvan tupasta pyörittelin pitkän tovin käsissäni, skoopissa ja nettisurfailulla, kunnes päädyin sorahiirensammaleen (Bryum creberrimum). Se vaatii vielä kierroksen ennen kuin määritys varmistuu ja sen jälkeen se voi myös olla jotain muutakin, mutta tällä hetkellä kutsun sitä tällä nimellä. Muutaman kerran on tapahtunut erehdyksiä, mutta se sallittakoon, jos lopulta oikea laji löytyy ja väärä korjataan.

Sorahiirensammal on maassamme huonosti tunnettu laji. Johtuu varmaankin määrityksen vaikeudesta. Sitä tavataan lähes koko maasta, mutta missään se ei ole kovin yleinen tai runsas. Itse löysin sen parin vuoden ikäiseltä hakkuuaukealta, jossa sitä kasvoi muutaman kämmenen kokoisella alueella kuvan mukaisesti mattona. Paikka lienee sille tyypillinen hiekkainen, märkä ja avoin. Kirjallisuuden mukaan sitä on myös rannoilla ja märillä kallioilla. Ehkä sitä voisi luonnehtia hieman pioneerimäiseksi sammaleksi eli se ilmaantuu sinne, missä on avointa paikkaa avautunut kasvualustaksi. Kun paikka umpeutuu, sammalkin häviää.

No, mistä sen sitten tuntee? Siinähän se vaikeus piilee, kun samanlaisia on varmaan kymmenkunta. Onneksi osa putoaa pois tunturikasveina ja osa meiltä löytymättöminä. Tosin eihän nämä vielä sulje näitäkään mahdollisuuksia kokonaan pois. Itse vertasin tuntomerkkejä ruotsalaisen Nationalnyckeln-kirjan avulla. Tämä kirjasarja lienee tällä hetkellä paras määritysopas sammalten osalta. Sammalen lehti on pieni ja suikea, keskisuoni jatkuu kärjen yli, siinä on tyvellä punaista väriä ja suoni on tumma. Näin on monella muullakin. Solujen koon mittasin mikroskoopilla ja se auttoi taas eteenpäin. Pesäkkeen hampaat tsekkasin myös ja niin päästiin pudottamaan muutama laji pois. Lopulta mittasin itiöiden koon ja sain tulokseksi n. 13 µm eli 13 tunannesosa millimetriä. Kirjallisuus kertoi sorahiirensammalella olevan hyvin pienet itiöt. Näin päädyin tähän lajiin, joka siis voi kuitenkin olla jokin muukin, mutta tällä hetkellä on näin. Totuus ratkeaa sitten, kun asiantuntijat ovat sammalen katsoneet.

Kokonaan toinen juttu on sitten se, mitä minä tällä tiedolla teen? Ensinnäkin on hauska tietää asioita. Toiseksi tämä kertoo siitä, kuinka moniulotteinen ja -puolinen meidän luontomme on. Lisäksi on tietenkin löytämisen ilo ja riemu. Kannattaa siis edelleen koluta monipuolisesti kaikenlaisia paikkoja ja kumartua pienenkin erilaisuuden puoleen.’

Uusi hiirensammal

’Hiirensammalet (Bryum) on yksi vaikeimpia lehtisammalsukuja. Sukuun kuuluu Pohjoismaissa 49 lajia, joista 34 on tavattu Suomesta. Valinnanvaraa siis on. Luopioisista olen tähän mennessä löytänyt kymmenen suvun lajia. Monet muut ovat hyvin harvinaisia ja tavataan vain tietyllä alueella esim. rannikolla tai Lapin tuntureilla.

Kun aloin systemaattisesti merkitä muistiin Luopioisten sammalia levinneisyyskarttoja varten, osasin odottaa, että törmään myös tähän sukuun ja sen lajien tunnistamisen vaikeuteen. Kun sitten olin kerännyt joukon sopivia lajeja, niin vaikeudet alkoivat. Ensinnäkin sammal tuli osoittaa varmuudella kuuluvan juuri tähän sukuun eikä esim. Pohlia-sukuun, jonka versot ja pesäkkeet kovin muistuttavat hiirensammalia. Eroavaisuus löytyy lehdistä, varstasammalilla ei ole lehdissä reunusta eli kapeiden solujen muodostamaa nauhaa aivan lehden reunassa niin kuin hiirensammalialla on. Tarvitaan siis mikroskooppista määritystä. Skooppiin tähystäessään voi sitten samalla katsoa myös lehden keskisuonen pituuden, solujen muodon ja lehden muodon ja värin. Näillä konsteilla pääsee jo huomattavasti pidemmällä, mutta ei aivan loppuun saakka. Joskus pitää mitata solujen leveyksiä ja silloin liikutaan mikrometrin tarkkuudessa. Tarvitaan mikrometriasteikolla varustettu okulaari.

Yllättävän helppo määrittää oli luhtahiirensammal (Bryum cyclophyllum), jonka löysin yllättäen Kortteenpohjalta rantapenkasta kaiken muun sammalmassan keskeltä. Sen lehdet poikkeavat selvästi monen yleisen hiirensammalen lehdistä, sillä ne ovat tylppäkärkiset eikä keskisuonikaan ylety aivan lehden kärkeen. Pesäkkeet tällä sammalella ovat hyvin harvinaisia, joten se on määritettävä lehdistä, jos niitä vain löytää, sillä sammal jää usein vain sentin korkuiseksi. Lehtien pituus ei sekään päätä huimaa, yleensä alle puoli senttiä. Niinpä tässä esiintyvät kuvatkin oli otettava mikroskoopin läpi. Sammal on kuitenkin oma hieno lajinsa ja uusin lisä Luopioisten sammalkasvistoon. Tällä hetkellä lajeja on kasassa 377 kpl.’

Amuletti

’Alkukesän mittaan on tullut luettua useita kirjoja, joista en ole kirjannut blogiin mitään. Enpä tiedä, onko tämäkään niin kovin kummoinen tänne päästäkseen, mutta ehkä siinä on mielenkiintoa jollekin historian ystävälle. Olen lukenut Matthew Shardlaken tutkimuksia nyt kolmen kirjan verran ja verrannut niitä nykydekkareihin ja tykästynyt oikeastaan näihin sen vuoksi, etten pidä nykydekkareista ja niiden raakuudesta. Eivät nämäkään ole puhtoisia, vaan juonittelua, murhia ja sotaa täynnä, mutta se on erilaista. Kannattaa kokeilla. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Sarjan viides osa vie taas kerran mukaan 1500-luvun puolivälin juonitteluihin Tudorien Englantiin. Henrik VIII elää viimeisiä aikojaan ja sotii verisesti edelleen Ranskaa vastaan. Hänen kuudes vaimonsa Katariina Parr yrittää olla viisas, jotta saisi pitää henkensä eikä kokea edellisten vaimojen kohtaloa. Matthew Shardlake saa tutkittavakseen kunigattaren pyynnöstä holhottiasian eteläisessä Englannissa alueella, johon ranskalaiset suunnittelevat hyökkäystä. Niinpä kirjassa edetään paitsi oikeusneuvoksen tutkimusten niin myös sodan lähestymisen tunnelmissa. Jotta juoni ei olisi liian yksitoikkoinen yli 700-sivuiseen kirjaan, jotuu Shardlake samalla tutkimaan myös toista tapausta kahdenkymmenen vuoden takaa.

Lopulta, kuten odottaa saattaa, nämä tutkimukset liittyvät toisiinsa ja kyttyräselkäinen sankari saa ne ratkaistua. Samalla hän saa hankittua itselleen myös joukon uusia vihamiehiä. Elämä ei ollut helppoa muinaisessa Englannissa, jossa välimatkat kuljettiin ratsain ja joka puskassa saattoi piillä vihollinen jousen kanssa lähettämässä nuolen tarkasti oikeaan kohteeseen. Kun tutkinta on jo loppusuoralla ja syylliset nimetty, on Shardlake menettää vielä henkensä kuninkaan ylpeyden purjelaiva Mary Rosen kaatuessa kiivaassa taistelussa ransakalaisia vastaan. Tässä onkin kirjan epäuskottavimmat kohdat, mutta ne annettakoon anteeksi muuten vetävän kirjan kohdalla.

Totuuden nimissä on sanottava, että kirjasta olisi voinut pyyhkiä pois parisataa sivua juonen yhtään kärsimättä. Toisaalta ne sivut olisivat varmaankin olleet sen ajan aikalaisten kuvaamista, matkojen pieniä tapahtumia ja sodan rekvisiitan esittelyä. Loppujen lopuksi aika vähän tiedämme tuosta ajasta, jos emme muista historiantunnilla kerrottua. Henrik on tuttu, mutta ei sodat Ranskaa vastaan, kuudesta vaimosta puhumattakaan.

Ehkä viehättävintä näissä kirjoissa on päähenkilön jääräpäisyys ja peräti erilainen elämänasenne kuin muilla henkilöillä. Hän on kuin pelastava enkeli valkoisessa kaavussa liehuessaan kuoleman kentillä. Nykydekkareihin verrattuna ero on selvä ja positiiviseen suuntaan. Toinen asia on sitten, kuinka uskottavaa tämä kaikki on. Oikeusneuvoksella pitää olla satumainen onni ja suojelus matkoillaan, että hän selviää kaikista juonista ja väijytyksistä. Onneksi hänellä on myös apulaisia niin kirjurina kuin sotaväenkin joukossa, kuningataresta puhumattakaan.

Kirja saa onnellisen lopun päähenkilöiden osalta, mutta tietenkin surettaa ne kertomuksessa tutuiksi tulleet sotilaat, jotka kuolivat laivan kaatuessa. Tämähän on historiallinen tosiasia niin kuin monet muutkin kirjan tapahtumat ja henkilöt. Kirjailija selvittää lopussa totuuden ja keksityn rajaa. Hyvin hän on osannut nivoa nämä yhteen ja luoda milenkiintoisen tarinan, joskin aivan liian pitkän.

C.J. Sansom: Amuletti (Heartstone). Otava 2017 (2010), suom. Ilkka Rekiaro. 752 s.

Uusi sammal

’Ei viikkoa ilman uutta sammalta Luopioisiin, tai ei nyt ihan, mutta kun aloin tonkia perusteellisesti mielenkiintoisia paikkoja, on uusia lajeja alkanut löytyä. Tämän totesin jo viime syksynä, kun yhden luhtaniityn koloista ja mättäiltä löytyi useita mielenkiintoisia lajeja, mm. kaksi uutta Riccardia-lajia pitäjään. Enpä kuitenkaan uskonut, että kallioiltakin vielä uusia löytyy, niin hyvin ne on täältä jo koluttu, mutta toisin kävi.

Kolokärpänsammal (Rhabdoweisia crispata) on pieni noin sentin korkuinen lehtisammal, joka luetaan nykyään vaarantuneiden (VU) uhanalaisuusluokkaan. Sammal on merellinen ja vaatii kostean mikroilmaston. Tällaisia paikkoja ovat vain varjoisat, valuvetiset kalliokolot. Kuitenkaan se ei vaadi kalkkipitoista kasvualustaa, vaan viihtyy silikaattikallioilla. Jokin vaade sillä kuitenkin on, sillä tuollaisia kasvupaikkoja luulisi riittävän. Kirjatietojen mukaan sillä on hieman toistakymmentä kasvupaikkaa hajallaan maassamme eikä se missään ole kovin runsas. Suurimmaksi uhkaksi sille on osoittautunut kallioneduspuuston kaataminen ja tätä kautta mikroilmaston katoaminen.

Nyt löytämäni kasvusto sijaitsee Padankosken Isovuoren kalliolla tai oikeastaan sen tyvellä syvällä kallion onkalossa ohuen hiekkapatjan päällä. Esiintymä ei ole kämmentä suurempi eikä sitä helpolla huomaa miksikään erikoisuudeksi. Tämänkaltaisia sammalia on muitakin, kuten kalliokärpänsammal, aarnisammal ja kalliotöppösammal. Oikeastaan sammalen laji varmistui vasta skooppauksen jälkeen työpöydän ääressä.

 

 

 

 

 

 


Sammalen tuntomerkit ovat lehden kärjessä, josta pitäisi löytyä teräviä hampaita ja pesäkkeen peristomin reunassa, jossa on rihmamaisia hampaita. Ylläolevista kuvista nämä tuntomerkit juuri ja juuri voi nähdä.

Kuten alussa kerroin, uusia lajeja Luopioisiin löytyy edelleen. Nyt täältä on löydetty 376 sammallajia ja tuo maaginen neljän sadan lajin raja lähenee. Aikoinaan ennustin, että se voisi olla tämän alueen sammalten tavoitteellinen lukumäärä. Ehkä se vielä toteutuukin, kunhan ahkerasti kolutaan uusia, mielenkiintoisia kasvupaikkoja.’

Sammalnäyttely

’Kesäkausi on alkanut, vaikka ulkona onkin hyytävän kylmä. Tänään 2. 6. olin Luopioisten vanhassa kunnantalossa Pytingissä rakentamassa kesän valokuvanäyttelyäni. Tällä kertaa aiheena ovat sammalet, kuinkas muuten.

Uusi tekniikka ja uudenlainen pohjustus mahdollistavat uudenlaisen ilmeen näyttelylle. Kuvat on otettu valkoisen paperin päällä luonnonvalossa. Näin olen saanut niihin sopivia pehmeitä varjoja. Kamerana käytin Olympus E-M1 ja sen erinomaista haarukointitekniikkaa. Sammalkuvauksessa ongelmana on usein saada laji erottumaan ympäristöstään. Siksi valitsin tämän tekniikan. Haarukoinnissa kamera ottaa kohteesta kahdeksan kuvaa ja muuttaa joka kerralla tarkennuspistettä. Lopuksi automatiikka tekee näistä kuvista vielä yhden kuvan, jossa mukana ovat kuvien tarkat kohdat. Näin lopullisesta kuvasta tulee syväterävä.

Kuvien painatukseen valitsin teräslevyn. Se korostaa vielä kohteen terävyyttä. Näin tehtynä kuva näyttää jonkin verran kolmiulotteiselta ja nousee alustastaan hyvin esiin. Omasta mielestäni lopputulos on onnistunut. Kyseessä on kuitenkin kokeilu ja luulen, että tulevaisuudessa tämänkaltaiset tekniikat luovat vielä parempia mahdollisuuksia kuvan laadun suhteen. Kuvat sopivat sisustustauluiksi.

Näyttely on avoinna Pytingin kahviossa koko kesän ajan kahvilan aukioloaikoina (Kahvila Pytinki on avoinna 6.6. alkaen tiistaista lauantaihin klo 10–15 osoitteessa Keskitie 5, Luopioinen).’

Tervetuloa tutustumaan!

Kaviosammal

’Kuvassa on kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla). Sen levinneisyyttä Suomessa on kuvattu sanalla paikoittainen ja kasvupaikkoina mainitaan kalliot, tienreunat ja mäntykankaat, yleensä ohuthiekkaiset alueet. Sammal on siis tyypillinen pioneerilaji, koska juuri tuollaiset tienreunat ovat suurimmassa vaarassa tulla tuhotuiksi liikenteen ja teiden kunnostuksen yhteydessä ja silloin sammalen on löydettävä uusi kasvupaikka.

Luopioisista olen sammalen tavannut varmuudella ennen tätä vuotta vain kerran, juuri metsäautotien hiekkaiselta pientareelta mäntymetsästä. Tänä keväänä olen katsellut muitakin samanlaisia paikkoja ja löytänyt kolme uutta esiintymää hyvin pienellä vaivalla ja juuri samanlaisilta paikoilta.

Sammal on äärimmäisen vaikea huomata, koska siitä näkee vain pesäkkeen. Itse sammal on olemattoman pieni. Eihän tuo pesäkekään suuren suuri ole, nousee ehkä sentin puolitoista maanpinnan yläpuolelle. Onneksi se on sen verran erikoisen näköinen, että siihen kontatessaan kiinnittää huomiota. Pesäke kuivuu nopeasti ja sen jälkeen yleensä tallautuu ja häviää. Niinpä tämän sammalen etsintäaika on juuri nyt, kun pesäkkeet ovat hyvässä vauhdissa.

Sitten tuohon nimeen. Miksi se on kalliokaviosammal? Ainakaan minä en ole sitä kalliolta löytänyt kuin muutaman kerran. Silloinkin esiintymä on ollut hyvin pieni ja epämääräinen. Tällaisilla hiekkaisilla metsäteillä, muulta kasvillisuudelta paljaaksi jääneiltä paikoilta, sen sijaan sammalen löytää melko helposti ja sitä voi olla enemmänkin. Parempi  nimi olisi vaikka törmäkaviosammal. Mikähän tilanne on valtakunnallisesti? Ehkäpä tämä sammal ei olekaan niin kovin harvinainen, kun vain etsitään oikeilta paikoilta.’

Harsosammal

’Olen hieman kateellisena seurannut sammalista kiinnostuneita tuttujani, kun he esittelevät löytöjään. Usein siellä on kaiken keskellä myös harsosammal (Trichocolea tomentella). Itse kun en moista kaunotarta ole koskaan löytänyt. Olenhan sen nähnyt, useastikin, mutta aina jonkun toisen näyttämänä. Haaveissa on ollut, että tämä harvinaisuus löytyisi joskus vielä Luopioisistakin. Ohan se harvinainen ja vaatelias, mutta ei mahdoton, niin olen ajatellut ja jatkanut niiden harvojen lähdepaikkojen koluamista, joita vielä on jäljellä.

Tänään se sitten paukahti kohdalle ja molemmilla tavoilla: minulle eka kerta ja niin myös Luopioisille. Kartoitin vanhaa tuttua paikkaa pitäjän kaakkoikulmassa Leppäjärven läheisyydessä. Tarkoitus oli kerätä pussiin kaikki erilaiset sammalet tuolta alueelta, että saan täydennystä levinneisyyskarttoihin. Monta uutta pistettä varmaan tulikin, kunhan vaan saan pussit tarkastettua. Siellä jossakin lymyää nyt myös harsosammal. Se kasvoi märän lähteisen korven laitaosan lähdepinnoilla. Mäen alta tihkuu suolle vettä ja siitä sammal oli kasvupaikkansa löytänyt.

Enpä ollut ensin uskoa silmiäni, kun koppasin kouraani tukun suosammalia ja totesin hämmästyksekseni siinä olevan verson myös hyvin oudonnäköistä sammalta. Kun katselin ympärilleni, niin saatoin todeta löytäneeni harsosammalta. Sitä kasvoi muutaman neliön alalla harvakseltaan mutta kuitenkin selvästi viihtyvänä ja elinvoimaisena. Tuo pieni suokorpi oli saanut olla rauhassa ojitukselta, metsätoimilta ja muulta maanmuokkaukselta, siksi se siinä kasvoi. Voin vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos siihen pistettäisiin jylläämään harvesteri tai kaksi.

Harsosammal on maassamme VU-laji eli uhanalaisluokituksessa vaarantunut. Syynä tähän lienee juuri tuo lähteiden helppo tuhoutuminen. Aikaisemmat näkemäni paikat ovat olleet laajoja luonnontilaisia lähteikköjä ja tihkupintoja. Tämä paikka oli vaatimattomampi, mutta kyllä siinäkin sai jalkoihinsa katsoa, mihin astui. Suomessa sammalta on harvakseltaan Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajina se on merellinen ja karttaa kylmiä ja kuivia alueita. Kaksikotisena kasvina sen leviäminen jää kasvullisen leviämisen ja versonkappaleiden varaan, koska siltä ei ole tavattu meillä pesäkkeitä eikä itujyväsiä. Näin ollen se ei juurikaan leviä kaukolevintänä uusille paikoille. Kirjatietojen mukaan Suomessa sammalta tavataan hieman yli sadalta paikalta, EH-alueelta n. 30 paikalta, joten ei se ihan tavattoman harvinainen ole, mutta ei yleinenkään.

Jatkossa tietenkin toivoisi, että sammal saisi kasvaa rauhassa kasvupaikallaan. Nykymenolla näyttää siltä, että korvet raivataan kannokoiksi ja suot kuivataan murokoiksi. Tällaista tämä sammal ei siedä. Sen tulevaisuus on metsän säilymisessä luonnotilaisena.’