Mitä se ajattelee?

’Kysymys ”Mitä se ajattelee?” tuli mieleeni pohdittavaksi, kun kuljin lapinkoirani kanssa metsäpolkuja aamulenkillä. Aikoinaan ihminen leimattiin omituiseksi tai hänen toimintansa huuhaaksi, jos hän väitti koiran omaavan joitain muitakin taitoja kuin vain ne perinteiset: haukkumisen ja tottelemisen.

Olin muutama vuosi sitten nuoren koiran kanssa ensimmäistä kertaa pidemmällä lenkillä. Koira nuuski kaiken, mitä kohtasi, katseli uteliaana rumpuputkiin, hyppi myyrien perään ja leikki juuri niin, kuin koiranpentu leikkii. Kun tulimme reilun kilometrin päähän ja ajattelin kääntyä takaisin, katsoi koira minua silmiin ja… niin mitä sitten, ajatteliko se, kysyikö se, pohtiko se syys/seuraus-suhteita. En tiedä, mutta minä ajattelin, että mennäänkin toista reittiä takaisin ja katsotaan löytääkö koira perille. Pian olimme kotipihassa ja olimme tulleet suorinta reittiä, mutta ei sitä, jota kääntöpaikalle olimme menneet. Miten se on mahdollista, ensimmäisellä kerralla, ilman ohjausta, suoraan?

Linnuilla on todettu olevan magneettiaisti, jonka avulla ne pystyvät suunnistamaan muuton yhteydessä ja muutenkin. Viime kesänä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että myös koirilla on todettu olevan vastaava aisti. Artikkelissa kerrottiin, että metsästyskoirat löytävät kotiin ja pystyvät kulkemaan vierraassakin metsässä eksymättä. Niinpä kait sitten minunkin koirallani on sellainen aisti. Olen kokeillut asiaa toistekin ja tulos on sama, koira osaa kotiin paremmin kuin minä.

Kun kerran koiralla on tällaisia avuja, niin olihan sitä kokeiltava muutakin. Pian huomasin, että se oppi kulkemaan ohjeitteni mukaan. Kun näytin kädellä suunnan, se meni sinne, kun sanoin oikealle tai vasemmalle, se kääntyi ristyksestä oikein. Se siis ymmärsi sekä viittaukset että puheen. Ajatteli, hyvä koira, kokeillaanpa vielä muuta. Tulimme tuntemattomassa metsässä polkujen risteykseen ja ajattelin, että mennään oikealle, en puhunut, en viittelöinyt. Koira kääntyi oikealle. Täysi vahinko tietenkin, ajattelin ja jatkoin koetta. Kymmenestä kerrasta koira kääntyi yhdeksän kertaa oikein. Siis, ymmärsikö se myös ajatuksia, vai teinkö sittenkin jonkin huomaamattoman eleen, jotta se osasi kääntyä oikein? Kokeilin useita kertoja, mutta tulos oli se, että reilusti yli puolet käännöksistä meni oikein, juuri niin kuin minä ajattelin. Huuhaata, tietenkin, ei koira osaa lukea ajatuksia. Onko meidän lapinkoira aivan omanlaatuisensa, viisas ja älykäs, pohtiva ja ajatteleva olento, joka lukee ajatuksiakin?

Keskustelin sitten ystäväni kanssa asiasta. Hän katsoi minua ja sanoi oman koiransa toimivan aivan samoin. Se jopa laskee. ”Kun kiersin pientä lenkkiä ympäri, niin ajattelin kierrosten määrää. Koira kiersi oikean määrän ja istui sitten paikoilleen, nyt tuli lenkit täyteen”, hän kertoi. ”Kerran sitten päätin mielessäni, että teen lopuksi vielä eri lenkin ja niin kävi, että kun tavalliset lenkit tulivat täyteen, kääntyi koira uudelle lenkille ja kiersi myös sen.” No, ei minun lapinkoirani ollutkaan ainutlaatuinen eikä edes niin viisas kuin ystäväni koira, joka osasi jopa matematiikkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? En ole pystynyt sitä ratkaisemaan. Todennäköisesti jollakin eleellä teen koiralle selväksi, mitä ajattelen, mitä haluan ja koira tulkitsee sen oikein. Tutkimukset jatkuvat, niin koiran kuin minunkin. Kuitenkin olen jo alkanut pohtia, mitä uskallan koirani aikana ajatella, jos se vaikka ymmärtää kaiken ja pitää minua ihan tyhmänä ;-).’

Viimeiset

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Vuosi alkaa

’Taas on siirrytty uuteen vuoteen ja voidaan tehdä hyviä ja kauaskantoisia lupauksia, kuten päivitän joka viikko, otan loistavia kuvia, kirjoitan hienoja juttuja. Ja kuitenkin tiedän, etten sen kummemmin tule toimimaan kuin ennenkään. Näinhän se näiden lupausten kanssa usein käy.

Viime vuosi oli meille kaikille poikkeuksellinen. Korona rajoitti toimintaa ja oli haettava uusia muotoja tekemiselle ja olemiselle. Kun on ikänsä tottunut vain tekemään ja jättämään sen olemisen vähemmälle, niin pohdittavaa riitti. Meillä Suomessa tämä kuitenkin oli inhimillista ja kun maalla lähdin sammalretkelle, niin ei se paljon poikennut edellisistä vuosista. Yksin kun kulkee, niin ei koronakaan tartu. Kuitenkin koko ajan oli sellainen levoton olo, riskiryhmään kun kuulun.

Viime vuoden aikana keskityin tutkimaan lähteitä. Hain yli viisikymmentä karttoihin merkittyä lähdettä Luopioisten alueelta ja tutkin niiden sammalet. Se oli sopiva yhden kesän homma ja oli myös antoisa, sillä kaksi hienoa sammalta löytyi uutena alueelle: hetehiirensammal ja kantokinnassammal. Se olikin puolet viime vuoden uusista lajeista.Jossain välissä, kun ehdin, teen yhteenvedon noista lähteistä ja niiden sammalista.

Linturetkillä tuli kierreltyä lähinnä keväällä. Silloinhan se on antoisinta. Kun ei päässyt liikkumaan laajemmalti, jäi lajimääräkin vähemmäksi kuin edellisinä vuosina. Kuitenkin 160 lajia tuli vuoden aikana nähtyä, eikä se kovin paljon jää jälkeen monen vuoden keskiarvosta, huonoin kuitenkin. Pois jäivät niin Lapin kuin merenrannan lajitkin. Niistä olisi varmaan parikymmentä lajia tullut lisää ja olisin päässyt normaaliin määrään.

Kun täällä blogissa olen myös kirjoitellut kirja-arviointeja, niin voisi niistäkin jotain sanoa. Korona-aikana luulisi luettujen kirjojen määrän nousseen ennätyslukemiin, mutta niin vaan se jäin normaaliin viikko per kirja tahtiin. Pitäisi tietenkin katsoa myös kirjan kokoa. Vuoden aikana tuli luettua useita mammuttitautisia kirjoja ja paljon myös tietokirjoja, joista osan olenkin esitellyt täällä blogissa. Mieleenpainuvimpia olivat seikkailut ankeriaan kanssa ja tutustuminen maamme piensieniin. Moni mielenkiintoinen kirja jäi myös esittelemättä.

Nyt on uusi vuosi jo päässyt hyvin vauhtiin, joten kaikille onnea ja menestystä tälle vuodelle. Kävin tänään hiihtämässä ja testaamassa lumen luistoa. Tämän sivun kuvat kertovat maisemista tällä hetkellä täällä Keski-Suomessa. Lunta on ja kaunista. Toivotaan, että tästä tulisi kunnon talvi viime vuotisen vastapainoksi. Mieli virkistyy, kun valo lisääntyy.

Jos alussa lupailin enemmän postuksia tänne blogiin, niin sen lupauksen yritän pitää. Ei ehkä yhtä viikkoa kohti, mutta ainakin pari kertaa kuukaudessa. Odotellaan!’

 

Nickelin pojat

’Aika on mennyt historiakirjojen parissa eikä kaunokirjallisen teoksen lukeminen ole viime aikoina oikein edistynyt. Luin e-kirjana Colson Whiteheadin teoksen tietämättä sen suuresta suosiosta ja palkitsemisista. Niinpä hämmästyin löydettyäni ihan kelvollisen kirjan, joka on jäänyt mieleen kummittelemaan ja askarruttamaan pitkäksi aikaa. Suosittelen muillekin sen lukemista aiheen synkkyydestä huolimatta.’

Kirja sijoittuu 1960-luvun Amerikkaan. Nickel-koulukoti toimi Floridassa ja sinne lähetettiin poikia kärsimään rangaistusta, joka oli tullut joskus hyvinkin mitättömästä syystä jopa väärinkäsityksistä. Poikien joukosta suurin osa oli mustia. Olot paikassa olivat kammottavat niin kuin olettaa sopii. Ei asiasta muuten olisi kirjaa tehty. Kirja on ajankohtainen George Floydin vuoksi. Amerikassa kuohuu niin rasismin kuin väkivallankin vuoksi. Kirja sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon. 

Rotuerottelu ei ole mihinkään kadonnut näinä muutamana vuosikymmenenä vaikka niin helposti luullaan. Päähenkilö Elwood on tavallinen musta poika, joka haaveilee pääsystä kouluun ja sitten hyvään ammattiin. Hän istuu tuntemattoman mustan miehen kyytiin matkatessaan pääsykokeeseen ja tulee tuomituksi autovarkaudesta Nickeliin. Loppu kirjasta on sen kuvausta, millaista tuossa laitoksessa oli ja miksi siellä oli salainen hautausmaa, jonne päätyivät loppuunhakatut mustat pojat. 

Tarinan kertoja pääsee karkuun, mutta hänen kaverinsa kuolee. Kertoja nousee yhteiskunnassa ylemmäksi ja menestyy, mutta hän ei koskaan unohda, mitä Nickelissä tapahtui ja miten hänen ystäväänsä kohdeltiin. 

Ensin ajattelin, että kirja on samanlainen kuin monet muutkin näistä aiheista kirjoitetut. Muistan aina Jan Guilloun kirjan Pahuus, jossa kuvattiin kouluväkivaltaa Ruotsissa ja minusta se oli jotain pöyristyttävää. Tässä kirjassa on samaa, mutta asioissa mennään vielä pidemmälle, kuolemaan saakka. Mitä on rasismi, miksi se nousee edelleen Amerikassa pintaan yhä uudelleen? Ihmiset ovat olevinaan sivistyneitä, kristittyjä, kunnollisia perheen isiä ja äitejä ja kuitenkin he hyväksyvät tämän, jopa tekevät näitä tekoja. Miksi poliisit, joiden pitäisi suojella ihmisiä, syyllistyvät murhiin ja nimen omaan mustien miesten ja poikien murhiin? Eikä tämä ole tietenkään vain Amerikan asia, vaikka sieltä nämä tulevat julki. 

Kirja on intensiivinen, fiktiivinen tarina, mutta sillä on takanaan todellisia tapahtumia. Vaikka Elwood on naivi ja luottaa oikeudenmukaisuuteen, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita kasetilta ja yrittää ymmärtää, niin tällä kaikella hän pelaa venäläistä rulettia. Lukija miettiin, kuinka hänelle käy ja vaikka hän on kertoja kirjan alusta saakka, niin jotain hänelle täytyy tapahtua. Kirjailija säästää sen viimeisille lehdille ja ehkä se on syy, miksei kirja jätä rauhaan, se palaa mieleen ja sitä jää pohtimaan uudelleen ja taas uudelleen. Sehän on toisaalta hyvän kirjan merkki.

Whitehead, Colson: Nickelin pojat. Otava, 2020, suom. Markku Päkkilä. 222 s.

Aika kuluu

’Viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt aivan muuta kuin koskaan aikaisemmin. Sammalet ovat jääneet metsään ja kasvien kartoitus muihin aikoihin. Olen tutkinut historiaa. Taitaa olla tämän ajan muoti-ilmiö etsiä sukulaisia DNA-testien avulla ja tehdä sukupuita. Sellaiseen en ole vielä lähtenyt, mutta lupauduin toimikuntaan, joka kirjoittaa kylähistoriikkia. Kun alkaa sellaista tehdä, niin luulisi, että pitää olla kylän kasvatti ja tuntea kyläläiset kuin omat sormensa, mutta huomasin, ettei se niin välttämätöntä olekaan. Kun etsii taloille yhteyksiä, oppii niitä myös tuntemaan ja tapaa mielenkiintoisia uusia ihmisiä.

Kylähistoriikki ei ole pelkästään ihmisten elämän etsimistä, siihen liittyy myös paikkakunnan luonto ja sen muuttuminen, rakentaminen ja sen kehittyminen, kulkureitit, elinkeinoelämä, palvelut ja kunnalliset toimet. Huomasin, että kylähistoriikki on valtavan laaja asia. Kun on tutkinut luontoa monipuolisesti, tehnyt vertailuja, pieniä tutkimuksia, etsinyt tietoa ja merkinnyt muistiin havaintojaan, niin ei se historian penkominen siitä niin paljon eroa. Niinpä olen nyt käynyt läpi kivikauden, metallikaudet, keskiajan koukerot, asutuksen synnyn uuden ajan alussa, Ruotsin vallan ajan ja autonomian. Seuraavaksi onkin edessä se vaikein aika eli itsenäisyyden aika ja se, mitä ihmiset siitä muistavat. Se vaatii poistumista kirjojen ja karttojen ääreltä ja jalkautumista kyläläisten pariin. Mielenkiintoista!

Kun syyskuussa ryhdyin työhön toimikunnan kanssa, oli maisema yllä olevan kuvan kaltainen. Nyt syksy on edennyt jo siihen pisteeseen, että tuuli on varistanut ruskaiset lehdet maahan, illat ovat pimenneet ja aamusella niin kovasti nukuttaisi vielä seitsemän jälkeenkin. Maisema on autio ja tyhjä. Karhut menevät talvipesään, hiiret rynnivät sisälle nakertelemaan. Nyt olisi aika ihmisenkin rauhoittua. Vaan minkäs teet, kun mieli palaa aina uuteen. Nyt se on menneen ajan tutkimista.’

Jos olet kiinnostunut kylähistoriikista, niin se löytyy täältä.

Margarita

Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme kirjaa ja jokainen on tehnyt ainakin minuun suuren vaikutuksen. Ehkä syynä on luonto, jota hän kuvaa pikkutarkasti ja oikein. Hän on toiselta ammatiltaan luontokartoittaja ja tuntee lajit joihin luonnossa törmää. Lisäksi hän osaa kertoa niistä uskottavasti. Hän on myös hieroja, joten tämän kirjan alkupuolen kuvaus kylpylän elämästä tuntuu uskottavalta. Margarita on uskomaton ilotulitus elämästä, kuolemasta ja luonnosta, mutta myös selviytymisestä. Kannattaa tutustua.’

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli kansanomaiseti raakku on erittäin uhanalainen nilviäinen, joka elää puhtaiden jokien pohjahiekalla suurina yhdystkuntina tai eli. Nykyään sen elinpaikat ovat tuhoutuneet laajalti ja sitä yritetään monin konstein pelastaa. 

Tämän kirjan yksi päähenkilö on jokihelmisimpukka. Sen elämää verrataan kirjan muihin päähenkilöihin. Sen kuori, sen sulkeutuneisuus, sen helmen tuoma kipu, sen taistelu elämästä toistuvat symbolisesti ihmisen elämässä. Kirjan päähenkilö on Senni Sarakorpi. Hän menettää isänsä sodassa, lapsensa polioon, elämänhalunsa ihmissuhteisiin. Hän elää kuin raakku, mutta hän kuitenkin ponnistelee pinnalle, ehkä löytää myös elämälleen tarkoituksen ja kivuilleen ratkaisun.

Senni on kylpylän hieroja 50-luvun alussa. Hän hoitaa asiakkaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aaro on kylpylävieras, mutta lapsi ei ole Aaron. Metsässä asui sodan runtelema mies, salaperäinen, outo ja kuollut. Kun metsä hakataan, hänet löydetään. Mikko on pudonnut jyrkänteeltä ja taittanut selkänsä. 

Kylpylä lakkautetaan ja Senni hakeutuu koulutukseen Helsinkiin. Hänestä tulee sodissa kärsineiden fyysinen auttaja. Aluksi hän kuitenkin joutuu hoitamaan polioon sairastuneita nuoria. Sairaalassa elämä on yhtä tuskaa niin oman itsen kuin potilaidenkin kannalta. Senni auttaa, mutta ei tule itse autetuksi. Hän käpertyy kuoreensa kuin raakku ja kaipaa vapauteen.

Kirjan juonen polut päätyvät yhteen vähitellen, elämä yrittää purkautua kuorestaan. Ihmiskohtalot hakevat toisiaan ja löytävät. Ristiriidat kuitenkin jäävät niin raakun kohtalosta kuin metsien tuhostakin. Kuinka yksilö voisi niihin vaikuttaa. Senni kantaa viimeiset raakut uuteen jokeen. Selviytyäkseen.

Jälleen upeasti kirjoitettu kirja. Se hengittää luontoa joka rivillään. Sen preesenssissä tapahtuva kerronta vie lukijan milloin metsään milloin Helsingin puistoihin, sairaalaan, sotaan, raakkujoelle. Tuntuu kuin itsekin olisi siellä. Kaunis kieli vaatii rauhallista lukemista enkä voi kuvitellakaan, että kuuntelisin kirjan toisen lukemana, siinä ei voi hengittää mukana, pysähtyä ja ajatella. 

Kirjaa olisi tietenkin voinut lyhentää, pyyhkiä pois turhan tuntuista kuvausta tai havaintoja, mutta… Sitten se ei olisi tämä kirja, vaan aivan tavallinen sodan jälkeisen ajan kuvaus niistä vaikeuksista, joita ihmisillä silloin oli. Nyt se on itsellinen tarina nuoren elämästä, ajatuksista, peloista ja tuskasta, mutta myös onnen hetkistä ja ihmissuhteista. Vaikka kirjassa tuntuu tuska ja kuolema konkreettisesti, niin elämä on se, joka vie kerrontaa eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka metsä kaatuu, vaikka raakkujoki tuhotaan, vaikka polio-virus jyllää kuin korona tänä päivänä. Vuosirengas toisensa jälkeen syntyy raakun kuoreen ja ihmisen mieleen. Helmi kasvaa kivun myötä, mutta siitäkin voi luopua. Kirja on täynnä symboliikkaa ja kielikuvia.

Toki täytyy myöntää, että vähempikin olisi riittänyt, mutta kokonaisuushan se ratkaisee ja kun on päässyt kirjan loppuun, voi paitsi huoata helpotuksesta urakan jälkeen, niin myös elää sen tuomassa maailmassa uudestaan ja taas uudestaan.

Kytömäki, Anni: Margarita. Gummerus, 2020. 582 s.

Pienten mielenkiintoa

Ojakielisammal

’Olen usein miettinyt, mistä johtuu, että pieni on minusta mielenkiintoista. Luonnon tarkastelu on siirtynyt yhä enemmän mikrotasolle ja  mikroskooppin läpi tähystelyyn. Nuorempana kuvasin maisemia, rakennuksia, ihmisryhmiä, nyt sammalia, jäkäliä, piensieniä. Kun hankin uuden kameran, piti siihen saada heti makro-objektiivi ja jalusta. Nyt kun katselen tämän kesän kuvamaailmaa ruudulta, huomaan kuvien pääasiassa muodostuvan makrokuvista. Aikoinaan keräsin luonnosta kasveja ja nimenomaan suuria putkilokasveja. Nyt en ole kerännyt niitä vuosiin, mutta koteloinut satoja näytteitä sammalista, jäkälistä ja sieneistä.

Sanotaan, että ihmisen mielenkiinnon kohteet muuttuvat iän myötä. Olisko tässä syytä uuteen ulottuvuuteen? Kun näkee ilman mitään lisälaitteita kaikkea tuttua ja moneen kertaan tarkasteltua, tuntuu mikroskoopin maailma tuovan niin paljon uutta, että sinne palaa uudestaan ja taas uudestaan. Kuljen aina luuppi kaulassa ja suuntaan sen milloin mihinkin pieneen kohteeseen. Jos näkymä osoittautuu mielenkiintoiseksi, otan siitä näytteen mukaani ja seuraavaksi se päätyy mikroskoopin alle, ensin stereoskoopilla katsotaan pintarakenteita, muotoa ja ulokkeita, sitten valomikroskoopilla soluja ja niiden osia. Ja mielenkiinto sen kun kasvaa.

Ripsilovisammal

Tämä saattaa selittää kysymyksen. Toisaalta iän myötä näkökyky myös muuttuu. Luulisi olevan helpompi katsella suuria kokonaisuuksia kuin tihrustaa pienen pieniä eliöitä. Mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin muuttunut, ehkä pysyvästi. Kukapa sen tietää. Joka tapauksessa, kun pari päivää sitten pengoin lahokannon sisuksesta esiin parin millin sammalen, hehkuin innosta, jotain hienoa löytyi. Niinpä löytyikin, mahdollisesti kasvistooni uusi sammallaji, ripsilovisammal (Lophozia ciliata). Tämä lahopuulla elävä maksasammal on todellakin häviävän pieni ja jollei sillä olisi sammalen kokoon verraten valtavan suurta perianttia, niin sen löytäminen voisi olla lähes mahdotonta. Pienestä näkyi vain tuo suuri periantti ja vasta skoopin kautta sen lehdet ja muut tuntomerkit. Häviävän pieni, mutta niin mielenkiintoinen. Nyt vain etsimään sitä lisää eli kantoja katselemaan.

Toukosammal

Näin syksyllä, kun pellot on puitu, muttei vielä kynnetty, löytyy savipaakuilta näitä pieniä millinluokkaa olevia sammalia helposti. On toukosammal (Tortula truncata), hankasammalet (Riccia sp.), gemmallisia varstasammalia (Pohlia sp.), resusammalta (Fossombronia sp.), nuppisammalta (Discelium nudum), karvasammalia (Ditrichum sp.) ja nukkasammalia (Dicranella sp.) monen moisia ja haastavia. Mielenkiintoista mutta työlästä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän millimetrimaailmaan.’

400 tuli täyteen

 

’Joskus aikoinaan, kun aloitin sammalsivujen tekemisen, ajattelin, että Luopioisista voisi löytyä 400 sammallajia. Silloin se tuntui kaukaiselta haaveelta ja lähes mahdottomuudelta. Määritystaito oli silloin olematon eikä se vieläkään ole kuin keskinkertainen, mutta silloin monien yleistenkin pienten lajien erottaminen toisistaan tuntui utopialta. Kahdeksan vuotta on kulunut ja sivusto on laajentunut vuosi vuodelta kohti tuota maagista rajaa. Nyt se on saavutettu. Ilman ystävien apua siihen en olisi päässyt. Kiitos heille!

Tällä viikolla kolusin viidennenkymmenennen Luopioisten lähteen ja koska se ei ollut ihan luonnontilaisessa kunnossa, ajattelin sieltä löytyvän vain aivan tavallisia sammalia. Siksipä yllätys olikin aikamoinen, kun sain mikroskoopin alle pienen mutta kauniin maksasammalen. Sen punaiset gemmat verson latvassa hälyttivät katsomaan tarkemmin, sillä punagemmaiset ovat aina mielenkiintoisia. Valomikroskoopilla sitten paljastuivat muut tuntomerkit: punaiset gemmat olivat ellipsin muotoisia ja yksisoluisia, lehdet kuuluivat Scapania-lajille ja solut olivat trigonikkaat eikä öljykappaleita ollut viittä enempää solua kohti ja kun se vielä kasvoi umpilaholla ja märällä havupuulla. Huokasin ja katsoin kirjallisuutta. Kaikki täsmäsi: Kantokinnassammal (Scapania apiculata).

Ryhdyin muodostamaan näytettä, mutta koteloon löytyi vain kolme alle sentin versoa. Pistin ne kuitenkin talteen, että lajin voi joku toinen varmistaa. Eipä voisi paremman lajin avulla tavoite tulla täyteen.

Luopioisista puuttuu vielä monia tavallisia sammalia, mutta jostain syystä ne ovat minut kiertäneet. Toisaalta näitä harvinaisuuksia on tullut korvaamaan puutteita. Enpä olisi uskonut kantokinnasammalen tähän listaan päätyvän. Siitä on vain muutama löytö Pirkanmaalta ja valtakunnallisesti se on CR-laji eli äärimmäisen uhanalainen. Liitän tähän postaukseen vielä mikroskoopilla ottamani kuvat sammalesta. Niistä voi löytää lajin tuntomerkkejä ja samalla arvioida, olenko päätynyt oikeaan lajiin.’

 

 

Tritonus

’Musiikki on elämässä hallitseva voima. Se soi mainoksissa, väliaikamerkeissä, taustassa, elokuvissa, lähes kaikessa. Tuntuu, ettei ilman musiikkia ole elämää. Myös kirjallisuudessa musiikilla on paikkansa. Vaikka sitä ei lukiessa kuule, niin se kuitenkin on läsnä. Westön uudessa kirjassa musiikki on lähes kirjan päähenkilö. Se tulee esiin ensimmäisillä sivuilla ja säilyy viimeiselle riville saakka, kun päähenkilö nostaa klarinetin huulilleen ja puhaltaa ilmoille ensimmäisen sävelen. Kirjassa kuulee musiikin. Vahva teos puhuu muustakin, mutta musiikki vie sitä eteenpäin.’

Tritonuksen teemoina ovat yksinäisyys, eriarvoisuus, kuuluisuus ja musiikki. Tunnettu kapelimestari Thomas Brander rakennuttaa syrjäiseen saaristokuntaan hulppean betonilinnan Casa Tritonuksen huvilakseen. Hän erottuu ympäristöstä räikeästi eikä sitä tee vähäisemmäksi taloon rakennettu hissi, jota hän itsekään ei uskalla käyttää sahkökatkojen vuoksi. Hopeanharmaa Lexus ei myöskään lähennä kapelimestaria ja ympäristöä. Hän ei uskalla myöntää olevansa menossa alaspäin, kun nuoret ja vireät mestarit rynnivät ohi molemmin puolin.

Brander kuitenkin yrittää. Naapurissa asuu tyystin toisenlainen yksinäinen, koulukuraattori Reidar Lindell, jonka kanssa hän kaikesta huolimatta ystävystyy. Lindell nauttii yksinkertasisista asioista, kalastamisesta, aamuista laiturilla, ihmisten auttamisesta ja musiikista. Hän yrittää saada jopa Branderinkin auttamaan muita, lähinnä radikalisoitunutta nuorta, joka on vaarassa joutua elämässä sivuraiteille. Lopulta hän saa Branderin perustamaan kamarimusiikkifestivaalin paikkakunnalle ja tuomaan kuuluisat ystävänsä sinne esiitymään. 

Läpi kirjan kuuluu kuitenkin musiikin ääni. Se on yksi kirjan päähenkilöistä. Vaikka molemmat miehet ovat menettäneet rakastettunsa, niin musiikkia he eivät menetä. Paholaisen intervalli soi läpi koko teoksen luoden uusia teemoja kudokseen. Tritonus-intervalli oli kielletty pitkään musiikissa, tässä se soi kirjallisuudessa.

Kirja alkaa mielenkiintoisesti ja sitä on ilo lukea. Loppua kohti tuntui, että se pitkittyi turhankin paljon kun musiikki valtasi alaa. Kuitenkin se säilyi koossa loppuun saakka ja muodosti hienon kaaren ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Elämälle saattoi ajatella kaunista tulevaisuutta kaiken harmauden ja ahdistuksen jälkeen. Ehkä ihmiset ottivat kuuluisan säveltäjän oamkseen jatkossa.

Westön kirjoissa soi aina musiikki. Nyt ei liikuttu pelkästään kevyemmän musiikin teemoissa, vaan enemmänkin klassisessa musiikissa. Erityisesti Sibelius ja Mahler nousivat esiin jopa vertailun ja kaikkinaisen pohdinnan tasolle saakka. Joissain vaiheissa se tuntui jopa ylimenevältä. Kuitenkin kirjailija piti asiat hallinnassa. Ihmetytti kuitenkin se tietämys ja tunnelma, jonka hän loi pohtiessaan Branderin kautta musiikin olemusta ja tulkintoja.

Edellisessä romaanissaan Rikinkeltainen taivas tämä kirja jo esiintyy ja sen juonkin kuvataan melko hyvin. Nyt se on kirjoitettu auki. Tämä kirja onkin paremmin omaksuttavissa kuin edellinen, erilainen ja selkeämpi. Tähänkin on saatu mukaan ajan trendejä, on #metoo ja pakolaiset, on radikalismi, pettäminen, erot ja jopa pandemiakin. Koska viimeksimainitusta ei vielä ole selvää kuvaa kenelläkään, niin sen olisin jättänyt myöhempiin kirjoihin. Nyt se vaikuttaa päälleliimatulta. Joskus tuntuu siltä, että nykykirjailijat kosiskelevat lukijoitaan ymppäämällä kaikki ajan ilmiöt samaan syssyyn teoksiinsa ja saavat aikaan eräänlaisen kaaoksen. Keskittyminen jononkin teemaan voisi auttaa.

Joka tapauksessa kirja oli hyvä ja sitä oli miellyttävää lukea. Nyt ei liikuttu enää Helsingin kortteleissa eikä nuorison kasvitarinoiden keskuudessa, nyt elämä oli rauhallisempaa ja seesteisempää, vaikka kaikenlaista kummallista tässäkin tapahtui.

Westö, Kjell: Tritonus. Otava, 2020, suom. Laura Beck. 447 s.