Leppäkertut

’Näin keväällä lämmön lisääntyessä horroksessa olevat eläimet heräävät liikkeelle. Erityisesti sen huomaa aikuisina talvehtivista perhosista. Tänä keväänä on ollut erityisen paljon nokkosperhosia liikkeellä. Muutama vuosi sitten ne katosivat lähes kokonaan, mutta nyt näyttää kanta taas voimistuneen. Paljon on ollut myös tienvarsilla keltaisia sitruunaperhosia. Sen sijään nämä myöhäisemmät tulokkaat neitoperhoset ja amiraalit loistavast poissaolollaan. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan.

Myös kovapuoriaiset ovat heränneet. Kun tei viikolla puutöitä, niin yhden tuulenkaadon kannosta oikein pöllähti muurahaiskuoriaisia, jotka nopeasti karsottuna erehdyttävästi muistuttavat hevosmuurahaisia. kanto olikin kokonaan muutahaisten lokeroima. Samalta rungolta heilutteli tuntosarviaan myös sarvijaakko. Pieniä vikkeli lyhytsiipisiä vilahteli hakkuualueella yhtenään. Näkyipä muutama leppäkerttukin.

Talvella ilmestyi hieno kirja Leppäkertuista. odotan oikein ilmojen lämpenemistä, että pääsen testaamaan kirjan antia. Suomen leppäkertut-kirja esittelee kaikki maamme 64 lajia ja kuvien avulla selventää myös niiden muuntelua, joka tuntuu hämmästyttävältä. Tavallisesta ruutupirkostakin löytyy erilaisia variaatioita kymmenkunta. Minä kun aina olen luullut, että se jo mikä on lajina selvä.

Kirjassa on runsas kuvitus, jonka ottamista varten tekijä on kehitellyt ihan oman tekniikan. Kuvat on otettu studio-olosuhteissa, jotta lajien tuntomerkit on saatu esille. Luonnossa otetuissa kuvissa usein hyönteinen on vaikea saada kuvattavaan asentoon. Kuvien lisäksi selventävät tekstit kertovat lajin levinneisyydestä ja yleisyydestä sekä täsmentävät tuntomerkkejä. Tarkkaan myös kuvataan, mistä hyönteisen voi löytää.

Kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä luonnon rikkautta. Toivottavaa olisi, että monesta muustakin hyönteisryhmästä saataisiin vastaava teos aikaan. Itse harrastin nuorena koppisten keräilyä, mutta harrastus hiipui, kun kirjallisuus oli vaikeasti saatavaa ja vieraskielistä. Nyt voisi uudelleen herätellä harrastusta, jos se vielä mahtuu kaiken muun harrastamisen oheen.

Suosittelen kirjaa hyönteisistä kiinnostuneille ja muillekin, onhan seitsenpistepirkko maamme kansallishyönteinen ja monet tarinat sekä uskomukset liittyvät leppäkerttuihin. Verenväriset peitinsiivet kertovat oman tarinansa, lentokyky omansa. Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen… tai nimitykset onnentuoja, avaimenvartija, Neitsyt Maarian ilo ja suru, Jumalan sanansaattaja jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuleehan kuoriaisen nimikin Pyhästä Birgitasta, jonka kuollessa 1300-luvulla lähetettiin leppäpirkko ison kivikirkon juureen.’

Karjalainen, Sami: Suomen leppäkertut. Docendo, 2020. 256 s.

Kesää odotellessa

’Paluu talvettoman talven jälkeen kesäkotiin näin korona-aikaan ei ollut ihan kivuton. Ajatuksissa viipyi miete, kuinka luonto on selviytynyt talvesta ja kuinka me täällä pärjäämme. Ihminen tulee araksi, kun se joutuu koko ajan pohtimaan tekemisiään ja olemistaan. Kaupungissa viruksen vaarat ja eläminen sen kanssa tuntuivat paljon suuremmilta asioilta kuin täällä maalla. Täällä on tilaa, ilmaa hengittää ja voi luonnostaan pitää etäisyyttä. Kukaan ei tule liki, kun kuljen metsässä, kun ketään ei ole. Satunnainen metsänistuttaja on ollut ainoa, jonka olen tavannut. Siis voi olla turvassa.

Toinen asia on se, kuinka luonto on talvesta täällä selvinnyt. Kun tammikuussa mustikka työnsi lehtiä esiin ja helmikuussa ne paleltuivat, pisti ajattelemaan, tuleeko mustikkasatoa ollenkaan. Luonto on ihmeellinen. Samat varvut työntävät nyt uusia lehtiä ja kukkanuput odottavat lämpimiä kelejä. Aurinkoisilla rinteillä kevään paahde on kuivattanut varpuja, mutta varjossa ne voivat hyvin. 

Kevät on täällä Hämeessä hieman edellä normaalia. Pellot ovat kuivuneet ja viljelijät ovat saaneet kylvöt pääasiassa tehtyä. Puissa on lehdenalkuja ja jotkin pensaat ovat jo aivan vihreitä. Kukat ovat puhjenneet kukkaan ajallaan ja kukkia on riittänyt. Nyt kun on hieman viileämpää, niin kukinta on kestänyt kauemmin ennen lakastumista. Leskenlehden kukat ovat jo menneet, voikukka aloittelee, vuokot ja imikät ovat parhaassa vedossa.

Mikä sitten huolettaa? Pölyttäjät ja linnut. Kovin vähän kuulee kimalaisen surinaa, kovin vähän on pihassa lennellyt perhosia ja kovin äänetöntä tämä kuulakas kevätsää on ollut. Yleismaailmallisesti ollaan huolissaan pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Puhutaan myrkkyjen vaikutuksesta. Roundup on saanut syyn päälleen. Kilvan yritetään todistaa, ettei tuosta glyfosaatti-valmisteesta ole haittaa luonnolle. Toiset tutkijat saavat sen hyvinkin myrkylliseksi. Mikä on totuus? Taitaa olla niin kuin Korona-viruksessakin, emme tiedä. Ehkä kuitenkin pitäisi välttää sen käyttöä puutarhassa. Maataloudessa sen käytön yhtäkkinen lopettaminen ei varmaankaan onnistu. Jokin muu aine pitäisi saada torjunta-aineeksi tai sitten on siirryttävä luonnonmukaiseen viljelyyn ja hyväksyttävä se, että sadot ovat pienempiä.

Miksi sitten lintuja tuntuu olevan vähemmän? Viimeisimmän uhanalaisarvion mukaan lintujen ryhmästä löytyy prosentuaalisesti suurin määrä uhanalaisia lajeja. Peltolinnut ovat vähentyneet, vesilinnut samoin, kanalinnut ovat kärsineet jo kauan. Nyt myös metsälintuja alkaa olla vähemmän. Suora yhteys voisi olla hyönteisiin, lintujen ravintoon, mutta kun kato ei koske pelkästään hyönteissyöjiä. Katselen ikkunasta ulos pellolle, jossa kulkee yksinäinen kurki ja nokkii peitattua siementä kylvökseltä. Aikaisemmin siinä oli parvi naakkoja samassa puuhassa. Onko se niille terveellistä? Kurjen puoliso on jäänyt matkalle, naakat ovat lisääntyneet. Sieltä kuitenkin puuttuvat muutaman kymmenen vuoden takaiset kuovit, hyypät, kiurut ja peltosirkut. Kivitaskuakaan ei ole näkynyt enää vuosiin. Onko kyseessä vain normaali kannanvaihtelu? 

Kesä tulee ja varmaankin tämä kevätahdistus laimenee. Kesällä on surinaa ja laulua, on vilinää ja vilskettä. Pihapiirissä vilistää milloin kärppä, milloin supikoira. Pellolla saalistaa kettu, metsässä jaloista pyrähtää kurppa tai kanalintu. Majava rakentaa patoa puroon ja minä toppuuttelen sitä. Ainakin näin toivon. Kesä näyttää toteutuuko tämä, vai onko kesäkin hiljainen ja elämän vilske vähäistä.’

Ulos ja metsään

Vanhat metsäpolut sammaloituvat

’Aikoinaan nuoruudessa luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku ja ihastuin paitsi kieleen niin myös ajatukseen polusta, joka johtaa johonkin uuteen ja salaperäiseen. Myöhemmin olen surrut, kun maaseudulla polut ovat kadonneet ja tilalle on tullut metsäautoteitä. Toki tämän on ymmärtänyt, mutta on se silti harmittanut. Polut katosivat käyttämättöminä, eivät metsän eläimet yksin pystyneet pitämään niitä kunnossa. Kun ihmiset maaseudulla vanhenivat ja väestö väheni, kasvoivat polut umpeen ja lopun tuhotyöstä tekivät sitten metsäkoneet.

Täällä kaupungissa polut ovat säilyneet, jopa lisääntyneet. Näin poikkeustilanteessa, kun ihmiset eivät voi tavata toisiaan, he liikkuvat erillään. Luontainen suunta on silloin ulos ja metsään. Asutuksen läheisyydessä polut johtavat kuntoradoille ja niitä käytetään paitsi lenkkeilyyn niin myös ahkerasti koirien ulkoiluttamiseen. Nämä polut ovat kuin niitä lapsuuteni metsäpolkuja, joilla on salaperäinen päämäärä, eikä aina voinut tietää, mistä itsensä löytää, kun niitä lähtee seuraamaan.

Polku kuluu kovassa käytössä

Joka aamu olen kevään aikan etsinyt polun pään ja lähtenyt koiran kanssa seuraamaan sitä. Vuosikymmenten kokemuksella toki tiedän suunnilleen, mihin ne vievät, mutta on niitä lapsuuden yllätyksiäkin tullut. On alkanut tuntua, että metsä on täynnä polkuja, jopa niin paljon, että se tuntuu turhuudelta, vähempikin riittäisi. Kun paljon ihmisiä kulkee, polku levenee. Jalka hakee tukevampaa kohtaa polun vierestä, askelet suuntautuvat etsimään rinnakkaista polkua ja seuraus on, että metsään muodostuu polkuverkosto.

Tämän luulisi olevan hyvä asia, mutta onko niin? Aikoinaan Lapissa kaikki halusivat kiivetä Kiilopään tunturille ja seuraus oli se, että koko tunturin rinne alkoi näyttää tallatulta tantereelta. Rinteelle rakennettiin pitkospuut ja portaat ohjaamaan kulkijoita samalle reitille. Siitä huolimatta arpi tunturin rinteessä näkyy edelleen, koska luonto uusiutuu hitaasti. Samalta alkaa täällä tuntua asutuksen läheisyydessä. Polut levenevät metrien levyisiksi ahkeran käytön alla ja metsän aluskasvillisuus tallautuu muuttuen juurten risteilykentiksi. Näillä kentillä näin keväällä näkee neulasia, käpyjä ja oravan syönnöksiä. Mustikat, puolukat, heinät ja sammalet ovat pyyhkiytyneet pois. Metsä kuluu.

Lisääntynyt maastopyöräily kuluttaa polku-uria

On hyvä, että ihmiset ovat löytäneet metsän. On hyvä hoitaa kuntoaan. On hyvä, että nautitaan luonnosta. Mutta se ei ole hyvä, että metsä kohtuuttomasti kuluu. Sekään ei ole hyvä, että kaikenlainen sopimatonkin lisääntyy. Nyt löytyy katkottuja puita, karsittuja rankoja, paperinenäliinoja, jotka kovin kiinnostavat koiraani ja rikottuja muurahaispesiä. On vaikea ymmärtää, mitä päässä liikkuu, kun vanttera koivu kaadetaan metrin korkeudelta maahan tai taimikon kuusi karsitaan pystyyn vuolemalla oksat ja kuori pois. On vaikea ymmärtää edelleenkin sitä, ettei jaksa kantaa nenäliinaansa tai mehupurkkia kotiin hävitettäväksi. Ei sen luulisi olevan suuri vaiva. Puhdas luonto olisi jokaiselle ilo ja virkistys.

Miten maja pitäisi rakentaa?

Metsä on löydetty myös leikkipaikaksi. Lapset rakentelevat risumajoja niin kuin mekin aikoinaan. Tässä välillä niitä ei juurikaan näkynyt. Nyt niihin törmää yhtenään. Oksia ja maahan kaadettuja rankoja löytyy yllin kyllin. Meidän aikuisten tehtävä on opastaa, ettei eläviin puihin kosketa. Sekin on lisääntynyt.

Ilkivaltaa ja aivan turhaan

Hyvät asiat kääntyvät harmiksi niin nopeasti. Kaikelta ei jaksa ummistaa silmiään ja silloin se rupeaa harmittamaan. Onko pääasia, että ihmiset liikkuvat? Onko kuluminen luonnollista? Onko ilkivalta tahatonta vai tahallista? Kuka sen sanoisi. Siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on paljon kulumisen merkkejäkin. Siellä, missä väki on vähentynyt, siellä ei tapahdu ilkivaltaakaan.’ 

 

Havaintoja koiranulkoilutuksella

Metsätöiden jälkeen metsän sammallajisto yksipuolistuu

’Tällaisena talvena, kun lunta ei ole juurikaan kerääntynyt maahan, on ollut kiintoisaa havainnoida metsien pohjakerroksen laatua. Kun sammalista on kiinnostunut, hakeutuu katse juuri niiden puoleen. Hiihtoretkien sijaan olen kierrellyt Jyväskylän ympäristön metsiä koiran kanssa kävellen. Havainnointi on käsittänyt paitsi katselemista niin myös keräilyä. Yleensä olen aloitellut vasta toukokuussa, nyt ensimmäiset sammalnäytteet tuli kerättyä jo tammikuussa. Tällä hetkellä näytekoteloita on jo liki sata. Mukana ei suinkaan ole mitään hienouksia. Monesti aikaisemmin keruut ovatkin olleet erikoisuuksista ja tavallisista lajeista ei näytteitä ole. Ehkä tällainen talviajan keruu on ollut hyväkin asia. Tulevaisuuden tutkijat huomaavat myös sen, että talvella 2020 oli mahdollista kerätä näytteitä tammikuussa.

Havainnoinnin yhteydessä olen vertaillut sammalten lajimäärää talousmetsissä verrattuna luonnonmetsiin. Paljon puhutaan metsien ikärakenteen muutoksesta, lasketaan hiilensidontaa ja puun kasvulukuja, mutta vähemmän puhutaan kuitenkin ehkä tärkeimmästä eli metsän monimuotoisuudesta. Selkeä havainto koiraretkillä on ollut se, että talousmetsän sammallajit voi laskea lähes yhden käden sormin. Avohakkuun jälkeinen maan muokkaus ja heinittyminen on tehokas tapa muuttaa pohjakerroksen kokoonpanoa. Yleensä talousmetsä on kuiva, lahopuuton ja kasvustoltaan nuori metsä. Sammalista löytyy silloin ainoastaan muutamat metsän yleisimmistä sammalista, etupäässä seinäsammal ja metsänkerrossammal. Kangaskynsisammal ja –karhunsammal ovat harvinaistuneet selvästi, sulkasammal ja liekosammalet hävinneet kokonaan. Myös kosteikkojen sammalet ovat vähentyneet, korpikarhunsammal ja rahkat puuttuvat lähes kokonaan maan muokkauksen seurauksena.

Maassa kasvavat sammalet ovat kärsineet enemmän kuin kivipinnalla kasvavat. Niitä on häirinnyt korkeintaan puuston tuoman varjostuksen ja kosteuden puute. Kuitenkin niin karstasammal kuin harmosammalkin kasvavat edelleen talousmetsien kivillä, samoin kivitierasammal. Kaikkein eniten ovat kuitenkin kärsineet maksasammalet. Nehän perinteisesti kasvavat kosteissa olosuhteissa toisten sammalten seassa. Nyt talousmetsistä niitä saa hakemalla hakea. Korkeintaan metsänpykäsammal on säilyttänyt paikkansa kivien päällä, usein kuitenkin kituvana ja kuivuneena.

Lajimäärää näyttää selvästi vähentävän lahopuun puute. Talousmetsistä lahopuuta ei löydy kuin yksittäisinä tuulenkaatoina. Niiden pinnan valtaa aikanaan korallisammalet ja mahdollisesti kujasammal, mutta varsinaiset lahopuun sammalet puuttuvat, joita sentään luonnonmetsistä vielä löytää. Talousmetsien siivoaminen ”roskapuustosta” vähentää edelleen lajistoa. Epifyyttisammalet puuttuvat lähes kokonaan, kun haavat kaadetaan. Luonnonmetsän hiippasammalet puuttuvat samoin suikerosammalet. Näiden korvikkeena on seinäsammal tai sitten ei mitään.

Yhteenvetona näille koiralenkeille voisin sanoa, että monimuotoisuutta sammalten osalta talousmetsässä ei enää  ole. Ne ovat puuston puolesta monotoonisia ja näyttää siltä, että myös pohjakerroksen puolesta. Ei ole yhtään ihme, että sammalet yhdessä lintujen kanssa pitävät kärkipaikkaa uhanalaistilastojen kärjessä.’

Kuva on Takkulan lehdosta Luopioisista. Sammallajisto on täällä hämmästyttävän runsas.

Mitä edessä?

Mikä on Suomen asema maiden puristuksessa?

’Suuri ajattelija Pentti Linkola on poissa. Hän oli mies, joka puhui maailman puolesta ja toimi niin kuin puhui. Hän kertoi meille, kuinka tulisi elää, mutta se on meille liian kovaa elämää. Hän itse kalasti ruokansa, polki pyörällä paikasta toiseen, kirjasi muistiin näkemäänsä ja kokemaansa. Hänen teesinsä olisivat pelastus maailmalle. Ne vain eivät ole mahdollisia tällaisessa maailmassa.

Yuval Noah Harari tiivistää kirjoissaan ihmisen historian kolmeen suureen mullistukseen. 70 000 vuotta sitten ihminen alkoi käyttää kieltään tarinoiden kertomiseen ja tietoisuus vei kehitystä eteenpäin, 12 000 vuotta sitten maanviljely syrjäytti metsästys- ja keräilykulttuurin ja 1500-luvulla alkoi renessanssin myötä tieteellinen vallankumous. Kaikki tämä on vaikuttanut ihmisen toimiin tähän päivään saakka. Mitä tämän jälkeen?

Linkolan oppien mukaan ihmisiä on liikaa ja maapallo ei kestä tätä. Me suomalaiset kulutamme osuutemme vuosittain jo huhtikuuhun mennessä ja elämme lopun aikaa velaksi. Siihen ei ole kaikilla mailla mahdollisuutta. Harari pohtii kirjassaan Homo Deus avuksi mm. automatisointia ja tekoälyä. Hans Rosling, kirjassaan Faktojen maailma, ennustaa tilastoihin nojautuen, että väkiluku tulee nousemaan n. 11 miljardiin ennen kuin se tasaantuu. Tämä toteutuu sillä, että nyt heikommissa olosuhteissa olevat saavuttavat vaurautta ja heidän ei enää tarvitse synnyttää niin paljon lapsia vanhuutensa turvaksi kuin ennen. Mutta tuo luku on kaukana maapallon kestokyvystä. Meidän länsimainen elämäntapamme, johon muutkin pyrkivät, kuluttaa luonnonvaroja ja tuottaa saasteita liiaksi. Ei siihen ole syytä sen vuoksi pyrkiä, mutta jos me elämme niin, emme voi sitä muiltakaan kieltää.

Tulevaisuudetutkijat kehittelevät malleja ja ideoita asioiden korjaamiseksi. Osa niistä on varmaankin täysin toteutettavissa, jos ihmiset niin haluavat, osa on utopioita tuntien ihmisen mukavuudenhalun ja muutosvastarinnan. YK:n asettama maailmanlaajuinen ohjelma Agenda 2030 on muuttamassa maailman toiminnan aivan uudenlaiseksi. Siinä puhutaan maailmanhallituksesta, maailmanvaluutasta ja voimakkaasta verkostoitumisesta koko maapallon puitteissa. Onko siinä seuraava hyppäys uudelle tasolle. Se kuitenkin herättää ihmisissä pelkoja, Isoveli valvoo-ajattelua ja yksityisyyden suojan romuttumista. Todennäköisesti se johtaisi myös levottomuuksiin ja sitä kautta valvonnan lisääntymiseen.

Koronavirus on saanut toiset ihmiset miettimään tulevaisuutta ja toiset bailaamaan kuin viimeistä päivää. Tämän saamme lukea uutisista ja kuvauksista ihmisten arjesta. Monesti kuulee sanottavan, että tämän jälkeen maailma ei ole enää entisensä. Millainen se sitten on? Kaikenlaiset ennustajat ja asiantuntijat julkaisevat mietteitään, jotka liikkuvat laidasta laitaan. Ehkä tämäkin on yksi sellainen. Meillä olisi liuta ongelmia ilman virustakin, jotka kaikki pitäisi ratkaista pikaisesti, ilmastonmuutos etunenässä.

Jos ajattelee jotain postitiivista tässä ajassa, niin sitä on ihmisen kekseliäisyys pakon edessä. Apollo 13 selvisi takaisin maahan kärjistäen ilmastointiteipin avulla, nykyihminen luo uusia tapoja toimia ja kehittää niitä koko ajan parempaan suuntaan, tämän hetken esimerkkeinä etäopetus, etätyöskentely. Tätä innovointia ei saisi tukahduttaa. Pakon edessä olemme luovempia, mutta onko siitä apua. Se on eri asia. Liiallinen pakko ei ainakaan tuo mukanaan muuta kuin vastustusta.

Elämme vaikeita aikoja – mutta selviämme.’

Vaikeuksien jälkeen näkyy valoa!

Ikäkaranteenissa

Päijänne tammikuussa

’Ulkona on kaunis ja aurinkoinen päivä. Kadulla ei näy yhtään ihmistä, ei autoja, ei pyöräilijöitä, vain silloin tällöin jokunen koiranulkoiluttaja. Häviävän pieni otus on saanut maailman polvilleen. Viruksen koko on sitä luokkaa, että sen näkemiseen vaaditaan erikoisvälineet, edes valomikroskoopin tehot eivät siihen riitä. On vaikea uskoa, että sellainen voisi olla niin tuhoisa. Mikä se virus lisäksi on? Asiasta kiistellään. Elämän kaksi perusasiaa ovat lisääntyminen ja aineenvaihdunta. Virukselta puuttuu jälkimmäinen. Siksi voidaan sanoa, ettei se ole elävä laji ja kuitenkin se suotuisissa olosuhteissa eli solussa pystyy lisääntymään. Se on siis elollisen ja kuolleen aineen välimaastossa.

En ole tämän alan asiantuntija, joten ajatukseni saattavat olla ihan hakoteillä. Nyt kun ei saa liikkua vapaasti ikänsä puolesta, joutaa ajattelemaan asioita ja tekemään rästiin jääneitä töitä. Ajatuksissa on liikkunut näiden tämän vuoden kolmen kuluneen kuukauden aikana ainakin se, että nämä ovat olleet hämmästyttävän poikkeuksellisia kuukausia. Ensin seurasimme Australian ennätysvaikeita ja laajoja maastopaloja, joissa tuhoutui paitsi maastoa niin myöskin taloja ja eläinten asuinsioja. Maastoa paloi 13 miljoonaa hehtaaria eli ainakin viideosa maanosan metsistä. Yksistään koaloita kuoli yli 8000 eli kolmasosa populaatiosta. Tuhot ovat olleet hyvin poikkeukselliset.

Myös oman maamme olot ovat olleet poikkeukselliset tänä talvena, joka ei edes tullut. Ei meillä ole tällaista talvea ollut, sanovat Päijänteen rannoilla asuvat. Kukaan ei muista, että järvi ei olisi jäätynyt ollenkaan niin kuin nyt kävi. Hiihtokausi jäi täällä Jyväskylän korkeudella harvaan lumiseen päivään ja loppui sitten kokonaan jo helmikuulla. Lappi taas sai lunta ennätysmääriä ja odottaa nyt kauhulla näiden lumimassojen sulamista ja tulvia.

Lapissa odotetaan suuria tulvia

Korona-pandemian alla jäi myös Itä-Afrikan jättimäiset heinäsirkkaparvet, jotka söivät suihinsa kaiken kasvillisuuden. Tämähän ei ole uusi vitsaus. Tästä kerrotaan jo Raamatun Mooseksen kirjassa. Tämä nykyinen kuitenkin on poikkeuksellisen suuri. Hesarin artikkelin mukaan neliökilometrin kokoinen parvi voi sisältää lähes sata miljardia sirkkaa ja painaa yhtä paljon kuin 2,5 miljoonaa ihmistä. Sellainen parvi syö ruoan miljoonilta yhdessä hetkessä. Kun ruoka loppuu, katoavat sirkatkin, mutta ihmisille jää nälkä.

Vuoden alussa ei tästä koronasta tiedetty vielä oikeastaan mitään. Nyt uutisissa ei muusta puhutakaan ja koko maailma on hädässä. Tämäkin siis vain tämän kolmen kuukauden aikana. Mihin sitten tämä johtaa, sitä ei tunnu tietävän kukaan? Se tiedetään, ettei maailma palaa ennalleen tämän jälkeen. Taantuma on edessä ja sehän tuo osalle ihmiskuntaa vaikeuksia niin ravinnon kuin toimeentulonkin merkeissä. Jokaisen toive varmaankin on, että elämä voisi jatkua edes siedettävissä olosuhteissa ja että pian päästäisiin taas normaaliin. Se on sitten kokonaan eri asia, onko se toivottavaa ainakaan luonnon kannalta. Päästöt ovat myös romahtaneet ja ilman laatu parantunut alueilla, joilla tähän asti ihmisiä on sairastunut tai kuollut epäpuhtaan ilman vuoksi. Sanotaan jopa, että Kiinassa koronaan kuolee vähemmän ihmisiä kuin pelastuu ilman laadun parantumisen vuoksi.

Itselleni nämä lumettomat ja karanteenissa olevat ajat ovat olleet hyödylliset. Kasvistosivuja on tullut muokattua ja täydennettyä ihan kohtuudella. Uuden piensienikirjan avulla loisisenille on löytynyt uusia nimiä ja taksoneita. Tämä työ on vielä kesken, mutta karanteeni jatkuu vielä hallituksen mukaan toukokuun puolelle saakka, joten on tässä aikaa.

Toivon kaikille lukijoille terveyttä. Elämä jatkuu tämänkin jälkeen ja toivotaan, ettei tänä vuonna enää tule suuria mullistuksia.’

Härmät, noet, ruosteet

’Vihdoinkin! Kun muutama vuosi sitten tein Luopioistenkasvisto.fi-sivustolle osion, jossa esittelin parasiittisia piensieniä, jotka kehittyvät kasvien pinnoille, niin lähteenä oli omien kokemusten lisäksi vuonna 1957 ilmestytyt Aarre Rauhalan kirja Kasvien sienitauteja. Jo silloin aika oli siitä ajanut ohi ja tutkimus mennyt eteenpäin. Odottelin tuoreempaa tietoa, tuoreempaa teosta, jota käyttää lähteenä. Nyt sellainen on ilmestynyt. Olen viime päivät ollessani ikäkaranteenissa lukenut ja selannut kirjaa edestakaisin todeten, ettei se Rauhalan kirja loppujen lopuksi niin vanhanaikainen ollutkaan.’

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma on tuottanut hyviä määristysoppaita: jäkäläkirjoja, limasienikirjan, sammalkirjan ja nyt tämän piensienikirjan. Yhteisenä asiana näille ryhmille on ainakin se, ettei meillä ole kovinkaan paljon näiden alojen tutkijoita tai harrastajia. Toivottavasti nämä kirjat lisäävät kiinnostusta.

Piensienet ovat parasiittisia eli ne elävät kasvin pinnalla loisena ottaen ravintonsa kasvisoluista. Samalla ne heikentävät kasvin kehittymistä, saattavat vääristää sen rakennetta tai estävät sitä lisääntymästä. Miksi näistä riesoista pitäisi olla kiinnostunut? Ehkäpä juuri sen vuoksi. Monet parasiittiset piensienet ovat viljelykasvien vitsauksena. Viljat kärsivät nokisienistä ja ruosteista, puutarhakasvit menettävät kauniin kukkansa tai marjapensaat satonsa. Myös metsille näillä sienillä on vaikutuksensa. Ruosteet heikentävät puun kasvua tai jopa tappavat puun. Tervasrosoa on aina kammoksuttu sen mäntyyn muodostamien korojen vuoksi.

Tämä kirja nimensä mukaan esittelee kolme laajaa piensieniryhmää. Jokaiseen kuuluu satoja ellei tuhansia lajeja. Meilläkin lajien määrä liikkuu sadoissa. Ymmärrettävää on, ettei kirjaan ole voitu ottaa kaikkia lajeja, vaan tekijät ovat joutuneet valitsemaan vain esimerkkejä (240 lajia). Siitä huolimatta otos on edustava ja kattaa paitsi yleisimmät niin myös joukon erikoisempia lajeja.

Kirja on näyttävä värivalokuveinsa vuoksi, mutta myös antoisa tarkkojen tekstiensä vuoksi. Sille joka ei ole yhtään perehtynyt näihin lajeihin, saattaa kirja olla vaikea. Siksi paikallaan olisi voinut olla käsitehakemisto, jossa lyhyesti selvitetään, mitä mikin asia tekstissä tarkoittaa. Muuten teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Tietenkin kuvat näyttävät lajin ulkonäön parhaiten, teksti taas sen hienorakenteen ja toiminnan.

Toinen asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan on kattava lajiluettelo. Tällainenhan löytyy rupijäkäliä esittelevästä vastaavasta kirjasta. Tässä taitaa vain olla niin, että lista olisi toki voitu laittaa mukaan, mutta nimistö ja lajisto muuttuvat ja näin lista olisi jo ilmestyessään puutteellinen ja vanha. Ehkä tällaisen listan voisi saada nettiin, jossa se uusiutuisi aika ajoin. Meillähän on Laji.fi-sivusto, josta tämänkin kirjan lajit löytyvät ja paljon muita, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei vastaa kaikin osin tämän kirjan tietoja.

Ainahan voi vaatia enemmän. Se on kait meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus. Joka tapauksessa tämä kirja on loistava esimerkki hienosta ja tarkasta työstä meidän harrastajien hyväksi. Nyt voin päivittää (ja olen sen jo pitkälle tehnytkin) omat piensienisivuni nettikasviossani. Nimet ovat vaihtuneet, jotkin lajit pilkottu, joitakin yhdistely, joitakin uusia on tullut, joitain hävinnyt. Työmäärä on minullakin suuri, mutta ainakin nyt jo huomasin, että suuri osa omien sivujeni lajeista ja tiedoista on oikeita ja paljon on myös sellaisia lajeja, jota tämä kirja ei esittele. Se täytyy kuitenkin muistaa, että tutkija ja harrastaja ovat aivan eri asia. Niinpä toivonkin, että uudet harrastajat tutkivat tätä kirjaa huolella. Tutkijat voisivat taas korjata erehdyksiäni. Näin saadaan molemminpuolinen hyöty.

Kiitokset tekijöille. Upeaa työtä ja upea lopputulos.

Stenroos, S., Ahti, T. & Salo, V. (toim,) 2020: Härmät, noet, ruosteet. – Norrlinia 35:1-392.

Punatukkainen nainen

’Näyttää nyt tulevan tänne blogiin useampi kirjajuttu peräkkäin. Olen ollut flunssassa ja ehtinyt lukea useita kirjoja. Jaan lukijoiden kanssa vanhan tarinan Oidipuksesta uusissa kuoseissa. Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk hallitsee draaman taidon. Hän osaa nostaa esiin sujuvasti ja neutraalisti vaikeitakin asioita. Syvästi symbolinen kirja kulkee nykyajassa hakien vaikutteista vanhoista tarinoista, nostaen esiin problematiikan isän ja pojan suhteesta. Tässä taas muutamia omia huomioitani kirjasta, jotka olen merkinnyt kirjapäiväkirjaani. Ehkä joku saa niistä kimmokkeen tutustua kirjaan ja nauttia siitä yhtä paljon kuin minäkin.’

Pamukin voimakas romaani pohtii siis isän ja pojan suhdetta. Kirjassa kulkee mukana koko ajan kaksi vanhaa tarinaa: kreikkalainen Sofokleen Kuningas Oidipus ja iranilainen Firdawsin muistiin merkitsemä Kuningasten kirja. Edellisessä poika tappaa isänsä, nai äitinsä ja lopuksi sokaisee itsenä ja lähtee kerjäläisenä kiertämään maailmaa. Jälkimmäisessä kuninkaan tytär synnyttää naapurimaan kuninkaalle pojan. Aikanaan maat joutuvat sotaan ja isä ja poika päätyvät taistelussa vastakkain. Tarinassa isä tappaa poikansa. Nämä tarinat kulkevat rinnakkain läpi tämän kirjan, joka kertoo niistä nykaikaisen version.

Kirjan päähenkilö, Cem, jää isättömäksi alle kymmenvuotiaana ja elää köyhyydessä äitinsä kanssa. Lukiopoikana hän lähtee kesällä kaivonkaivaja mestari Mahmutin kanssa pieneen Öngörenin kaupunkiin kaivamaan kaivoa. Mestari on kaivossa ja apupoika hinaa vinssillä ja sangolla maat ylös. Vapaa-aikana he lepäävät tai käyvät kaupungissa juomassa teetä. Siellä Cem tapaa Punatukkaisen naisen. Tämä on lähes hänen äitinsä ikäinen, mutta nuori poika rakastuu. Nainen on näyttelijä ja viimeisenä iltana tämä kutsuu Cemin katsomaan näytöstä, vie pojan luokseen ja viettää yön tämän kanssa. 

Kaivoon ei löydy vettä. Lopulta tapahtuu onnettomuus ja sanko putoaa. Cem luulee tappaneensa mestarinsa, jota pitää lähes isänään ja pakenee paikalta. Tapahtuma seuraa häntä läpi elämän. Hän ei pääse eroon isättömyydestä. Itse hän ei saa vaimonsa kanssa lasta, mutta perustaa lopulta menestyvän rakennusliikkeen lapsekseen. Kirjan lopulla palataan Öngörenin kaupunkiin. Siellä ovat kaikki palikat paikallaan loppukohtausta varten ja vääjäämätön tapahtuu.

Todella taitavasti punottu tarina, hienosti liitetty vanhoihin taruihin. Vaikka lukija jo ennen kirjan puoliväliä tajuaa, että tässä on tarujen mukainen loppu, niin siitä huolmatta se järkytti, toisaalta helpotti. Isättömyys on monen pojan arkea tänäkin päivänä, kun liki puolet liitoista kariutuu ja lapset siirtyvät pääsääntöisesti äidin hoiviin. Poika kaipaa isäänsä, tämän ohjausta, kasvatusta, seuraa ja läheisyyttä. Jos hän ei sitä saa, hän etsii sitä muualta. Cem löytää mestarinsa ja ottaa tämän isäkseen, vaikka oma isä asuu samassa kaupungissa. Kun sitten onnettomuus tapahtuu, poika ajettelee tappaneensa isänsä Oidipuksen tapaan ja rakastellessaan Punatukkaisen naisen kanssa, hän ajattelee samanikäistä äitiään tietämättä, kuka Punatukkainen nainen lopulta on. Kun Cem vähitellen vuosien kuluessa nousee varakkuudessa ja arvostuksessa tavallisten työntekijöiden yläpuolelle, hän ajattelee yhä isättömyyttä ja Punatukkaista naista. 

Omalla tyylillään Pamuk kertoo vakavistakin asioita ja saa lukijan koukutettua tarinaan. Tuntuu kuin tämä vanha tarina alkaisi elää uudelleen ja saisi jotain inhimillistäkin seurakseen. Vaikka tarina Oidipuksesta on hyvinkin vastenmielinen, niin tämän kirjan kautta siihen tulee toinen sävy. Se on edelleen vastenmielinen nykyajan mukaan, mutta sitä alkaa ymmärtää mennen ajan kertomuksena. Tietämättämyys on pahasta niin silloin kuin Pamukin kertomuksenkin aikaan. 

Pamuk, Orhan: Punatukkainen nainen. Tammi 2019 (2015), suom. Tuula Kojo. 322 s.

Metsän kansa

’Tänään on Kalevalan-päivä. Elias Lönnrot kokosi aikoinaan Kalevalan vanhoista kansanrunoista ja sai aikaan juonellisen kertomuksen, joka on innoittanut monia taiteilijoita, säveltäjiä ja kirjailijoita halki vuosikymmenien 175 vuoden ajan. Viimeisin kohtaamani tähän aihepiiriin kuuluva tuotos on Mikko Kamulan trilogia Metsän kansa. Kansatiedettä ja historiaa opiskellut kirjailija on tehnyt mittavan taustatyön ennen kirjoittamista ja niinpä tapahtumien todenperäisyys on tutkittu tarkkaan. Kokonaan toinen puoli kirjoissa on niiden fantasia-aines, jonka hän on ammentanut kansanrunoudesta. Toki mukaan mahtuu myös omaa mielikuvitusta, mutta niinhän on kaikessa kirjallisuudessa. Sarja on edennyt kolmanteen osaan ja saanee jatkoa tulevaisuudessa. Suosittelen.’

1400-luvulle sijoittuva tarina kuvaa erämaiden asuttamista ja elämää metsässä kaukana muista ihmisistä. Tarinan keskiössä on Juko Rautaparran perhe, joka on muuttanyt Juvalta Leppävirran seutuville Kallaveden vesistöalueelle. Perheeseen kuuluu kirjasarjan alussa isän lisäksi vaimo Mateli, Mallu-mummo ja lapset Heiska, Varpu ja Tenho. Lisäksi perheeseen syntyy Mielo. Lähistöllä asuu tietäjä Yörnin äijä sekä muutama muita veroja pakoon lähteneitä talollisia. Toimeentulonsa he saavat erältä, kalasta ja kaskiviljelystä. Tarinassa keskeisenä ovat myös vanhat jumalat, haltijat, maahiset ja muu metsän väki, joka osallistuu ihmisten elämään ja jotka ihmiset ottavat huomioon kohtelemalla heitä kunnioittavasti ja kutsumalla heitä apuun tarvittaessa. Ainaisena uhkana erämaissa asuvilla ovat lappalaiset, karjalaiset ja venäläiset sekä Ruotsin vallan voudit ja veronkerääjät, joilla on ahneudesta riippuen täysi valta kerätä veroja omaan pussiinsa. 

Tarina muodostuu vanhoista kalevalaisista runoista, joita kirjailija on muokannut kirjaan sopiviksi. Niinpä siinä vietetään kekrijuhlaa ja Ukon vakkoja ja viedään vainajat hiiteen, kunnioitetaan karhua ja pelätään metsän voimia. Tietäjä Yörnin ukko tekee loitsuja ja suojee siten asumuksia, hyvittelee metsän jumalia. Mallu-mummo kerää yrttejä ja parantaa sairaita. Tavalliset asukkaatkin toimivat samalla tavalla, vaikka heillä ei näitä voimia olekaan. Perheen lapsista Tenho omaa tietäjän lahjoja ja päätyy Yörnin äijän koulutukseen, vanhemmat Heiska ja Varpu katselevat ikäisiään ja valmistautuvat valitsemaan puolisoaan, isä yrittää piilotella asumustaan vihollisilta ja Mateli suree pientä lastaan, joka joutui karhun viemäksi.

Kirjan ensimmäinen osa oikeastaan vie lukijan 1400-luvun maailmaan ja niihin olosuhteisiin, joissa perhe elää. Siinä kerrotaan tavallisesta elämästä ja selviytymisestä. Toisessa osassa fantasia-aines lisääntyy. Nytkin vaarat vaanivat ja Heiska jotuu käräjille puolustaessaan perhettään. Tässä osassa hän löytää Kullan, jota alkaa mieliä itselleen puolisoksi. Iso härkä- tarina tulee suoraan Kalevalasta ja tämä jättiäinen on saatava surmattua. Nyt kuvioon astuvat voimakkaasti haltijat, maahiset, lappalaiset ja Tuonela. Härkä kukistuu, mutta tappioita tulee toisaallakin. Tenho saa surmansa taistelussa.

Kolmas osa etenee nyt vuoroon Tuonelassa ja vuoroon Jukon perheen elämässä. Keskeisenä ovat Tenhon ja Yörnin äijän kulkeminen Tuonelassa ja Päivölässä, Heiskan retki Karjalaan ja häät sekä Varpun elämä Juvalla. Varsinkin Tuonelan osuus pistää ajattelemaan mielikuvituksen rikkautta myös vanhoissa tarinoissa.

Miten tällaiseen kirjallisuuteen tulisi suhtautua. Tiivistämisen varaa kirjoissa olisi ollut enemmänkin, mutta toisaalta rauhallinen elämän kuvaaminen on miellyttävää luettavaa nykyajan kiireisessä elämässä. Joissain kohdin ajattelin tekstin olevan liiankin nykyaikaista. Nuoret ajattelivat monessa kohdin nykyaikaisesti niin naisen asemasta kuin moraalistakin. Näitähän on aika vaikea ammentaa muinaisruonoudesta. Myös mietitytti kristinuskon vaikutus tuohon aikaan. Juvalla oli kirkko ja osa väestöstä oli kristittyjä. Jukon perhe eli muinaisuskon varassa, näki haltioita, liikkui maahisten parissa, haki turvaa henkiolennoilta. Kuitenkin he suhtautuivat suvaitsevaisesti kirkon toimintaan. Oliko noin? Kirjasta sai sen kuvan, että aikakausi oli voimakasta muutoksen aikaa ja siinä Jukon perheen kaltainen elämänlaatu oli häviämässä. Kalevalaisen elämäntavan esiintuominen on ehkä kirjan parasta antia. Kun Kalevalasta on sanottu sen liioittelevan asioita, niin tässä ne liioittelut otettiin tosissaan ja jopa vähän lisättiinkin.

Jos tämäntyypisestä kirjallisuudesta pitää ja jaksaa lukea pitkiä kertomuksia eikä kaipaa murha- ja rikosmaailmaa dekkarien tapaan, niin suosittelen kirjasarjaa lämpimästi.

Kamula, Mikko: Ikimetsän sydänmailla. Gummerus, 2017. 680 s.
Kamula, Mikko: Iso härkä. Gummerus, 2018. 603 s.
Kamula, Mikko: Tuonela. Gummerus, 2019. 702 s.

Faktojen maailma

’Puhummeko totuutta, muunneltua totuutta vai pelkkää mututietoa? Tämän kirjan luettuaan tuo viimeinen taitaa pitää lähinnä paikkaansa. Tietenkään ei kaikkea voi tietää ja liiallisesta tietämyksestä saattaa saada jopa ikävän ihmisen maineen, mutta on hyvä kuitenkin lukea tämänkaltainen kirja ja laittaa omia ajatuksiaan paremmalle tolalle. Samalla voi tajuta median toimintaakin paremmin. Suosittelen.’

Bil Gates on todennut, että tämä kirja on yksi tärkeimmistä kirjoista, jonka hän on koskaan lukenut. Kirja antaa lohdullisen kuvan maailmasta, jossa elämme. Yleensä me saamme lehdistä lukea ja tidotusvälineistä kuulla, kuinka asiat ovat huonosti ja lohduttomuus vallitsee maailmassa. Tämä kirja kertoo saman asian faktojen avulla ja tulos on päinvastainen.

Hans Rosling oli lääkäri, joka kiersi paljon maailmaa työnsä puolesta. Samalla hän tutustui eri maiden nykyolosuhteisiin, historiaan ja ennusteisiin. Hän totesi maailmankuvansa olevan väärän ja hän alkoi kertoa ihmisille faktoihin perustuvaa tietoa maailman tilasta. Yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa hän kehitteli menetelmän, jolla herätellä ihmisiä huomaamaan, että elämme paljon paremmassa maailmassa kuin vanhempamme, puhumattakaan isovanhemmistamme.

Hans Rosling jakoi ihmiset tulojen perusteella neljään ryhmään ja vertasi tilastollisesti erilaisia asioita eri maissa näiden tuloryhmien mukaan. Sitten hän laati 13 kysymystä, joissa hän kolmen vastausvaihtoehdon avulla tilastoi ihmisten vastaukset ja vertasi niitä tutkimuksen tuomiin faktoihin. Esimerkiksi yksi kysymys koski tyttöjen peruskoulutusta eri maissa. Hän hämmästyi, kun valtaosa ihmisistä vastasi väärin. Hän vertasikin vastausprosentteja sattumanvaraisiin vastauksiin eli simpanssien vastaukseen ja totesi ihmisten olevan alemmalla tasolla tietämyksessä, oli sitten kyse tavallisista tai korkeasti koulutetuista, jopa päättäjistä ja alan asiantuntijoista. 

Saatuaan näin tilastotietoa ihmisten tietämyksestä, hän laati kuplataulukot, joissa hän asetti maat eri asioiden suhteen vertailuun keskenään. Tulokset olivat hänestä itsestäänkin hämmentäviä. Meillä menee hyvin kaikilla tahoilla ja ihmiset siirtyvät varallisuustasolta toiselle sujuvasti parantaen elämänsä laatua. Media ei sitä vain huomaa.

Teos on saanut suuren suosion maailmalla ja sitä on paljon siteerattu, kun on puhuttu maailman tilasta. Se ei syyllistä mediaa, mutta asettaa kyllä sille paineita. Kun lehtien otsikoita seuraa ja katselee ihmisten keskusteluja netissä tai uutistenlukijoiden valintoja illasta toiseen, huomaa selvän ristiriidan tämän kirjan sanoman kanssa. Sellaista katastrofia ei ole, jonka tiedotusvälineet helposti maalaavat meidän tulevaisuuteemme. Väeston lisääntyminen taittuu, köyhien ja rikkaiden maiden välillä ei ole ammottavaa kuilua, vaan valtaosa ihmisistä elää keskitasolla, ilmastonmuutos on torjuttavissa, elämää on parannettavissa kaikilla tasoilla. Vaikka sotia käydään, onnettomuuksia on ja terroristeista tiedotetaan, niin kaikki nämä ovat vähentyneet dramaattisesti viime vuosikymmeninä. Olemme terveempiä, paremmassa turvassa ja varakkaampia kuin koskaan aikaisemmin.

Tietenkään kirja ei ole mikään ’ennustajaeukkojen’ katalogi. Se kertoo tutkimuksen tuoman tiedon, mutta ei pysty ennustamaan faktapohjalta. Tietenkin tilastot osoittavat, mihin suuntaan mennään ja mikä sen mukaan tulevaisuus on, mutta muuttujia on paljon ja elämän suunta voi muuttua yllättäen niin yksilötasolla kuin yhteisöissäkin. Joissain kohdin kirja antaa ehkä liinakin ruusuisen kuvan elämästä. Tällöin kuitenkin puhutaan laajemmassa mielessä eikä yksilötasolla. Onnettomuus tai sairaus koskee yksilöitä, tilasto voi kertoa sen harvinaiseksi, mutta media näkee sen yksittäisen ihmisen tai pienen ryhmän ongelmana ja tekee siitä uutisen, joka helposti yleistetään. 

Ehkä kirjan paras anti onkin siinä, että se herättelee meitä tajuamaan, kuinka hyvin meillä loppujen lopuksi asiat ovat. Kun ihminen nurisee huonoista oloistaan nykyaikaisessa kodissaan, hän ei ehkä muista, että hänen isoäitinsä keitti ruokaa avotulella hirsipirtissä potien sairautta, joka nykyään on jo ohitettu. Ehkä kirja kannustaa meitä olemaan tyytyväisiä elämäämme, mutta ponnistelemaan kuitenkin vielä paremman huomisen toivossa. 

Rosling, Hans ja Ola sekä  Rosling-Rönnlund, Anna: Faktojen maailma. Otava, 2018. 256 s. (e-kirja).