Rajasta etelään, auringosta länteen

’Suosikkikirjailijani, kuten monen muunkin, uusin suomennettu teos on hänen varhaistuotantoaan ja sijoittuu aiheeltaankin sinne. Näin vuoden alkuun kirja oli mukava pala hyvin kirjoitettua ja suomennettua proosaa, jota voi suositella muillekin. Kun se on vielä sivumäärältäänkin kohtuullinen, niin aikaakaan ei tuntunut kuluvan kohtuuttomia. Pieni helmi kirjallisuuden runsaassa tarjonnassa.’

Kirja on siis Murakamin varhaistuotantoa 90-luvun alusta, mutta vasta nyt suomennettu. Siinä liikutaan Murakamille tyypillisissä aiheissa, vain maaginen realismi on poissa. Teos on hyvinkin realistinen. Kuitenkin siinä pohditaan tarkasti ja hienovaraisesti elämää, olemista, suhteita ja paikkaa olemisessa.

Hajimi on neljääkymmentä lähestyvä mies, kirjan minä-kertoja. Hän elää kauniin vaimonsa ja kahden pikkutytön kanssa onnellisen tuntuista elämää. Appensa kautta hän on päässyt menestymään, omistaa kaksi ravintolaa ja pystyy elättämään perheensä vallan hyvin. Jokin kuitenkin olossa ja elämässä on pielessä.

Kirjassa siirrytään hyvin pian muistelemaan miehen lapsuutta. Hän on ainoa lapsi ja se on hyvin harvinaista sen ajan Japanissa ja jopa hieman traagista. Niinpä hän lyöttäytyy kouluaikana kaveruuteen samanlaisen yksineläjän Shimamoton kanssa. Tämä on tuiki tavalisen näköinen tyttö. He kuuntelevat yhdessä vanhoja levyjä, istuvat sohvalla ja juttelevat. Muutto toiselle paikkakunnalle katkaisee orastavan suhteen. Se jättää kuitenkin kumpaankin kaipuun ja ikuisen rakkauden tunteen.

Hajimi rakastuu opiskeluaikana Izumiin, mutta pettää tätä tämän serkun kanssa saaden Izumin tuhon partaalle. Suhteen loppuminen ja lopputulos painavat miehen mieltä vielä vuosikymmenenkin jälkeen. Vähitellen muistot Shimamotosta nousevat mieleen uudestaan ja taas uudestaan. Lopulta hänen edessään istuu kaunis nainen, joka osoittautuu Shimamotoksi. Siitä alkaa salailu ja valehtelu, suhde, joka johtaa lopulta siihen, että Hajimi on valmis jättämään kaiken, ravintolat, vaimonsa Yukikon ja tyttärensä. Rakastavaiset viettävät yön Hajimin mökillä, mutta aamulla Shimamoto on hävinnyt. Mitä tapahtui, mikä johti tähän ja mitä sen jälkeen tapahtuu, se jää kertomatta.

Kirjan nimi viittaa Nat King Colen vanhaan jazzkappaleeseen, jossa puhutaan Mexikon rajasta, mutta kuulijat Japanissa eivät osaa englantia, he vain kuuntelevat ja taas kuuntelevat kappaletta. Siitä tulee yhdistävä tekijä Hajimin ja Shimamoton välille. Jazzin poljento kulkee läpi koko kirjan. Kerronta on samanlaista kuin Murakamin muussakin varhaistuotannossa eli sujuvaa ja aistikasta. Hän osaa kerronnan taidon ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea, elää siinä maailmassa, jonka hän luo. Juoni liikkuu samoilla linjoilla kuin Norwegian Woodissa ja Suuressa lammasseikkailussa. Juonenkäänteet ovat hienovaraisia ja lukija pysyy hyvin mukana, ei tarvitse haukkoa henkeään tai rypistellä kulmiaan. Osittain juoni on ennalta-arvattavissa.

Loppu on kuitenkin erilainen kuin yleensä tämäntyyppisissä kirjoissa. Luin sitä pariinkin kertaan uudelleen ja yritin löytää merkkejä, miksi tässä kävi näin, mutta mitään erityistä ei kuitenkaan löytynyt. Halusiko lapsensa äskettäin menettänyt Shimamoto vain mahdollisen uuden lapsen lapsuuden ystävältään, vai oliko kyseessä aivan jotain muuta? Kirja ei kerro. Toisaalta tällainen loppu oli ehkä moraalisesti oikea ja helpompi monelle kirjan henkilölle, vaikka se veikin päähenkilön kriisiin. Lukemisen arvoinen, taattua Murakamia.

Murakami, Haruki: Rajasta etelään, auringosta länteen. Tammi, 2017, suom. Juha Mylläri. 230 s.

Elämän jatkuvuus

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Uusi vuosi

Kiviturkkisammal (Paraleucobryum longifolium)

’Vuoden vaihde asettaa paineita. Kuka haluaa tehdä hyviä lupauksia, kuka muuttaa vanhoja käytänteitä. Viime vuosina iän myötä on tullut tarpeelliseksi myös karsia tapoja ja velvotteita. Kaikkea vanhaa ei ehdi tehdä eikä jaksa, varsinkin kun koko ajan tunkee päälle uutta ja mielenkiintoista. Tässä onkin ajan haaste: miten priorisoida elämänsä. Meille tarjotaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta ei juurikaan kunnollisia työkaluja pitää se kaikki järjestyksessä. Uuden vuoden alku on syytä ottaa vakavasti, ainakin kaiken tämän pohdinnan suhteen.

Itse olen ollut koko elämäni kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä: linnuista, hyönteisistä, kasveista, sienistä. Kirjahylly on väärällään määritysoppaita ja kuvateoksia. Kamera on aina valmiina ikuistamaan mielenkiintoinen ötökkä, sammal, kukka. Saamaani tietoa olen käyttänyt kovin vähän, joissain tutkimuksissa, kasvistosivuilla netissä, sanomalehtiartikkeleissa, näyttelyissä, täällä blogissa ja viimeksi Instagrammissa. Facebookiin tai Twitteriin en ole onneksi eksynyt. Kaikkeen tähän ei aika kuitenkaan riitä. Nämä nykyajan informaatiokanavat ovat oikeita aikasyöppöjä. Jotain on asialle tehtävä, sillä haluaisi kuitenkin tehdä hyvin sen minkä tekee. Vasemmankäden työt eivät kiinnosta pitkän päälle.

Viime vuoden alussa olin lopettelemassa blogiani juuri tästä syystä. Monien kommenttien jälkeen en niin kuitenkaan tehnyt. Artikkelien määrä kuitenkin romahti vuoden kuluessa. Aiheita oli, aikaa ei! Huomasin yhä useammin istuvani puhelin kourassa ja selaavani Instagram-kuvia. Näin myös itseni automaattina, joka ravasi kuvasta toiseen, näpäytti kaksi kertaa ja unohti jopa lukea, mitä sinne oli kirjoitettu, sitten unohti kuvankin. Onko tässä mitään järkeä, merkitystä? Kuitenkaan en ole satojen seuraaja enkä saa omiin kuviini ”tykkäyksiä” muutamaa kymmentä enempää. Siis melko rajallinen määrä. Kuvavirta, mukana tosi hyviäkin kuvia, on loputon ja niihin haluaisi perehtyä paremmin. Ei vain ehdi, kun uutta tunkee koko ajan lisää esiin.

Tämän vuoden aikana yritän, en lupaa, paneutua blogiin ja jättää Instagrammin sivuun. En ehkä lopeta sitä kokonaan, mutta en enää mieti kuvia sen pohjalta, vaikka paljon olenkin oppinut lisää valokuvauksesta myös Instan kautta. Blogin kirjoituksissa keskityn siihen oleelliseen, jota olen aina halunnut tehdä, tutkia kaikkea uutta löytämääni. Niinpä luvassa on sammalia, kukkia, hyönteisiä, sieniä ja niiden elämää. Lisäksi jatkan mielenkiintoisten kirjojen esittelyä onhan sekin eräänlaista uuden ja oudon tutkimista. Toivottavasti tämä ratkaisu tyydyttää lukijoitani, joita kuitenkin täällä blogin puolella on huomattavasti enemmän kuin kuvien katselijoita Instagrammissa.

Tämän vuodatuksen kautta Mielenkiintoista Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Kukkakimppu Suomelle

’Suomen juhlavuosi huipentuu!

Olin eilen Pälkäneen kirjastossa, Arkissa, rakentamassa juhlan kunniaksi valokuvanäyttelyä. Sen teemaksi olin valinnut juhlavat suomalaiset luonnonkukat. Niistä sommittelin Kukkakimpun Suomelle. Osa kuvista on ollut näytteillä jo aiemminkin, mutta suuri osa on uusia parin viime vuoden ajalta.

Kun viime talvesta alkaen mietin näyttelyn aihetta, nousi keskeiseksi maamme tavallisten kasvien kauneus, kukkien loisto, joka helposti jää meiltä huomaamatta. Minulle niiden katseleminen on tullut verenperintönä. Äitini, joka ollisi täyttänyt keväällä sata vuotta, oli innokas kasvien kerääjä ja katselija lapsuudessaan ja oikeastaan nautti niistä koko ikänsä. Hän opetti minutkin viihtymään kukkien parissa. Meillä on upea aarre näissä kasveissa, kun vaan ymmärrämme ja hyväksymme sen. Samaahan on koko oma maamme. Se on lukemattomilla mittareilla todettu yhdeksi maailman parhaista. Niinpä en jaksa ymmärtää sitä valitusta ja moitetta, jota kuulee päivittäin. Ollaan onnellisia maastamme ja nautitaan siitä.

Näyttelyn yksi tarkoitus on luoda positiivista ilmapiiriä ehkä hieman harmaaseen loppusyksyyn. Räntäsade, koleus ja pimeys kuuluvat tänä päivänä suomalaiseen elämään. Eihän ne aina ole mukavia, mutta sää on asia, jolle emme voi mitään. Voimme pukeutua sään mukaan, voimme ajatella kesän valoa ja lämpöä, nauttia kummastakin.

Näyttely kuvaa myös suomalaisuutta. Taulut on ripustettu aitoolaisen Printscorpio oy:n lippupainon aidoille lippukankaille Suomen lipun muotoon. Heille kiitos tästä. Lippumme saa symbolisesti värinsä lumesta ja taivaasta, mutta sen värit toistuvat myös monissa luonnonkukissa, kielon valkoisuudessa ja lemmikin sinessä.

Näyttely on avoinna kirjaston aukioloaikoina tämän kuun ajan. Tervetuloa tustumaan!

Toinen Tuntematon

Väinö Linna puki vuonna 1954 sanoiksi jatkosodan mielettömyyden. Hän kirjoitti sotilaiden tehtävästä, elämästä ja kuolemasta. Se oli kuitenkin lähes yksinomaan miesten tarinaa. Hän oli saanut aiheet ja kokemukset rintamalla taistellessaan rinta rinnan näiden tuntemattomien korpisotureiden kanssa. Tänä syksynä ilmestyi tältä pohjalta kirja, jossa pyritään kuvaamaan näiden samojen sankareiden taustoja naisten näkökulmasta. Mielenkiintoinen kokeilu, joka osoittautui aivan tasokkaaksi antologiaksi. Tässä muutamia ajatuksia kirjasta.’

22 nykykirjailijaa kirjoitti kukin novellin Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista sotilaiden takana. Tässä on tarjolla tarina puolisosta, äidistä, siskosta, tyttöystävästä, ystävästä jne. Novelleissa esiintyvät monet tunnetut Linnan kirjan sankarit. Samalla kun kerrotaan kotirintaman peloista ja töistä, valotetaan myös sotilaiden taustaa, kuten lapsuutta. Kaikki tämä on siis moneen kertaan pyöritettyä ja usean kirjailijan päässä syntynyttä fiktiota.

Joku toinen olisi tietenkin kirjoittanut tarinan toisella tavalla ja siinä piileekin kirjan vaikeus. Kun kirjailijat eivät ole nähneet toistensa tekstejä, mutta kirjoittavat yhden henkilön fiktiivisestä tuotteesta, ei voi jälki olla kovin tasainen. Sinällään kirja on onnistunut hyvin tuomaan esiin sen ajan elämää ja kohtaloita. Niinpä monessa tarinassa mustakaapuinen mies polkee taloon polkupyörällä. Se lienee ollut se kotirintaman pelottavin asia, joka on jäänyt mieleen.

Sille ei voi mitään, että tarinat eivät ole keskenään vertailukelpoisia eivät rakenteiltaa eivätkä tekstiltään. Kaikki kirjoittajat eivät ole olleet uskollisia kohteelleen. He ovat ottaneet mielestäni liikaa omia vapauksia. Kuitenkin kirjaa lukiessa, monesta tarinasta henki Linnan tekstin tuntu. Erityisesti Hietasen kohtalo ja tausta puhutti Tuula-Liina Variksen novellissa Kyl Urho ain pärjää. Tässä puhutaan Hietasen kielellä ja sama optimismi kumpuaa kotiväestä kuin Hietasesta itsestäänkin. Vilahtaapa novellissa itse maestrokin naapurikorsun hiljaisena kuuntelijana. Kun tehtävänannossa oli kyseessä naisen näkökulma, olisi tässäkin saanut Hietasen itsensä jättää enemmän taka-alalle.

Muutama novelli oli kokeellinen eikä sellainen minusta oikein sopinut tähän antologiaan. Ne erosivat niin paljon Linnan tekstistä, että tuntuivat oleva kuin eri maailmasta. Lisäksi ihmetytti kertomusten muoto. Eikö nykykirjailija osaa enää kirjoittaa novellia. Nyt monet kertomukset olivat kuin romaanin kehitelmiä. Novellillahan on ihan oma genrensä ja sen kirjoittaminen on oma taitonsa.

Kokonaisuutena kuitenkin hyvä julkaisu, joka kannattaa lukea.

Kirjailijat:

Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis, Hanna Waselius

Syksyn aikaan

’On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin blogiin yhtään mitään. Syksy on mennyt erinäisten sattumusten johdattamana ja monet asiat ovat saaneet jäädä odottamaan. Blogi kärsi pari viikkoa virusongelmasta. Troijalainen oli pesiytynyt sovellukseen ja heitti saitin avaajan silmille mainoksia, jotka eivät kaikki olleet ihan kivoja. Niinpä pistin blogin telakalle siihen saakka, kunnes sain sen siivottua. Viruksen poistaminen ei vain ollut ihan helppoa ja siihen tarvitsin asiantuntijan apua. Nyt sovellusohjelma on asennettu uudelleen ja vanhat blogitekstit kuvineen ja kommentteineen on siirretty tähän uuteen pohjaan. Aika moinen urakka. Kiitos kaikesta avusta. Tämäkin kirjoitus on oikeastaan vielä testiajoa, onnistuiko päivitys vai tunkeeko edelleen turhaa ryönää esiin. Näyttää toimivan.

Samalla olen aloittanut niin blogin kuin koko Luopioisten kasvisto-sivustonkin uudistamisen muotoon, jossa sitä on helpompi lukea myös mobililaitteella eli jossain vaiheessa sivusto siirtyy osio kerrallaan uuteen formaattiin. Nyt tällä taulukkotaitolla sivustoa voi lukea hyvin ainoastaan tietokoneen ruudulta, mutta jatkossa julkaisujärjestelmä antaa paremman mahdollisuuden myös tableteille ja puhelimille. Työ on valtava, koska sivustossa tällä hetkellä on pitkäti yli kaksi tuhatta erillistä sivua. Jos blogi päivittyy vastaisuudessa hitaammin, niin syy löytyy tästä työskentelystä. Yritän saada kaiken talven kuluessa kuntoon, jotta kesällä olisi parempi ja monipuolisempi sivusto käytössänne.

Osa ajastani on mennyt myös uuden valokuvanäyttelyn kokoamiseen. Kun lupautuu sellaisen järjestämään, ei aina tajua kuinka suuri henkinen työ se on. Tässä tapauksessa myös fyysinen, sillä näyttelyn taustojen tekeminen vaati ihan konetyövoimaakin. Näyttely Kukkakimppu Suomelle avautuu 1.12. Pälkäneen kirjastolla, Arkissa, ja on auki koko joulukuun ajan kirjaston aukioloaikoina. Näyttely kuuluu Suomi100-ohjelmistoon. Tietenkin toivon, että mahdollisimman monet ehtivät käydä siihen tutustumassa.’

Tervetuloa!

4321

’Pitkään mietin, tartunko tähän kirjaan ollenkaan. Jotenkin sen massiivinen koko hämmensi. Yleensä Paul Austerin kirjat ovat tiiviitä ja melko pienikokoisia. Mietin, mitä ihmeellistä kerrottavaa hänellä on, että siihen tarvitaan yli 1100 sivua. En heti ymmärtänyt, että hän kirjoittikin neljä kirjaa samoilla henkilöillä. Silloin se alkoi kiinnostaa ja niin tartuin kirjaan. Rakennehan on aika mielenkiintoinen, minkälainen sitten on toteutus.’

Amerikkalainen elämä 1950- ja 1960-luvulla pursuaa kirjassa neljän peroonan kautta eikä jätä epäselväksi sitä, kuinka kliseinen ja väkivaltainen se on ollut. Olen aina inhonnut yliopistoelämän kuvauksia amerikkalaisessa kirjallisuudessa, niitä on niin paljon ja niin kliseisesti kirjoitettuna. Nytkin tuntuu, että nuorten opiskelu on sivuseikka, eläminen, naiminen, urheilu ja kaverit ovat pääasia ja tietenkin se, mistä löytyvät opiskeluun tarvittavat rahat.

Austerin teos lähtee siitä, että Ferguson syntyy maaliskuussa 1947 valokuvaaja Rosen ja huonekalukauppias Stevenin perheeseen. Hän on ainokainen ja niinpä kirjailija tekee hänestä neljä tarinaa, joista vain yksi on tosi ja kolme muuta ovat tuhoon tuomitut. Näiden neljän Fergusonin elämää sitten seurataan vuorotellen läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kynnykselle saakka.

Tässä piilee kirjan heikkous. Tarinat ovat niin samankaltaisia, että lukija menee vähän päästä sekaisin, kuka on kenenkin kanssa ja kuka on jo kuollut ja kuka eronnut ja mikä asia kuuluu mihinkin. Samalla kun tarinoissa esiintyvät samat henkilöt eri rooleissa ja samat tapahtumat Amerikan historiasta, tulee vaistämättä toistoa. Jotenkin ihmettelin, että jos luodaan neljä tarinaa, niin eikö nyt olisi ollut helppo luoda tyystin erilaiset tarinat. Se on selvää, että sivufergusonit kuolevat pois, mutta miksi kaikki menehtyvät onnettomuudessa, eikö Vietnamin sota olisi ollut aika luonnollinen tai jokin vakava sairaus tai vaikka itsemurha, kun sekin oli yhdessä tarinassa muoti-ilmiönä nuorison keskuudessa. Yksi Ferguson on homo, tietenkin, se kuuluu asiaan, kaikki muut vaihtavat partneria milloin Amyn tai Celian tai Evien kanssa. Amy on jossain tarinassa serkku, jossain sisarpuoli tai tuttavan tytär. Hän on jokaisen Fergusonin mielessä ja osan tyttöystäväkin.

Kirjassa tulee hyvin esiin yhteiskunnan väkivaltaisuus. Fergusonit kuolevat salamaniskuun, tulipaloon, liikenneonnettomuudessa, niin kuin monet kaveritkin. Isä menee milloin tulipalossa, milloin sydänkohtauksessa jne. Koko tarinan ulkopuolella väkivalta rehoittaa opiskelijamielenosoituksissa, Vietnamin sodassa, poliitikkojen murhissa ja kapakkatappeluissa. Kirjan huonointa antia on sen loppu. Selittelevät kappaleet olisi voinut suoraan pyyhkiä pois, kyllä lukija kaiken oli jo siihen mennessä tajunnut moneen kertaan.

Kirjaa on sanottu Austerin pääteokseksi. Ehkä se on sitä sivumääränsä puolesta, mutta laatu ei yllä samaan tasoon kuin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Jos kirjaa pitää selata yli 1100 sivua ja samat asiat moneen kertaan, niin jossain on mätää. Tuntuu kuin lukijaa aliarvioitaisiin, väännettäisiin rautalangasta mallia. Täytyy tunnustaa, etten lukenut jokaista sivua, joten jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Kuitenkaan se hyppiminen ei yhtään kertaa pudottanut juonen kärryiltä pois. Enemmän jäi ihmettelemään sitä vatkaamista ja taas uudelleen ja uudelleen asioihin palaamista.

Auster on syntynyt helmikuussa 1947 ja opiskellut Columbian yliopistossa, nähnyt kaiken tämän, ehkä kokenutkin. Hän on kasvanut kirjailijaksi eri ammattien kautta, toiminut lehtimiehenä ja elänyt ajoittain Ranskassa, juuri niin kuin Fergusonkin tai kaikki neljä Fergusonia. Ei siis tarvitse kaukaa hakea kirjan omaelämäkerrallista tasoa. Kun kirja lisäksi keskittyy New Yorkin elämään ja sen yliopistoihin, tulevat ne enemmän kuin tutuiksi näiden tarinoiden kautta.

Jos kirjoittaa näin pitkän tarinan ja yrittää pitää sen kasassa, tulee väkisin vaikeuksia. Tässä vaikeutena on varmaankin ollut karsiminen. Se, että Ferguson numero kaksi kuolee jo 11-vuotiaana hieman selkeyttää tilannetta, mutta kolmen muun elämäkerrasta olisi voinut ilman suurempaa vahinkoa heittää puolet pois. Samalla olisi voinut karsia pitkiä niin urheilullisia kuin kulttuurellisiakin luetteloita. Ainakin minä hypin ne suoraan yli, ei minua kiinnosta jonkin baseball-seuran 1950-luvun pelaajien sukuhistoriat tai amerikkalaisen elokuvamaailman tähtösten elämänkohtalot, puhumattakaan amerikkalaisten runoilijoiden ja kirjailijoiden tuotannot, kun en niistä ole mitään koskaan kuullutkaan. Onhan ne varmaan amerikkalaisille tärkeitä, mutta eivät vie tämän kirjan tarinaa millään lailla eteenpäin.

Kaikella kunnioituksella Austeria kohtaan, olisi tähän kahlaamiseen kuluneen ajan voinut paremminkin käyttää. Ehkä positiivisena asiana voisi ajatella elämän sattumanvaraisuuden korostamista.

Auster, Paul: 4321, suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2017. 1141 s.

Kivitasku

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.