Uusi sammal

’Ei viikkoa ilman uutta sammalta Luopioisiin, tai ei nyt ihan, mutta kun aloin tonkia perusteellisesti mielenkiintoisia paikkoja, on uusia lajeja alkanut löytyä. Tämän totesin jo viime syksynä, kun yhden luhtaniityn koloista ja mättäiltä löytyi useita mielenkiintoisia lajeja, mm. kaksi uutta Riccardia-lajia pitäjään. Enpä kuitenkaan uskonut, että kallioiltakin vielä uusia löytyy, niin hyvin ne on täältä jo koluttu, mutta toisin kävi.

Kolokärpänsammal (Rhabdoweisia crispata) on pieni noin sentin korkuinen lehtisammal, joka luetaan nykyään vaarantuneiden (VU) uhanalaisuusluokkaan. Sammal on merellinen ja vaatii kostean mikroilmaston. Tällaisia paikkoja ovat vain varjoisat, valuvetiset kalliokolot. Kuitenkaan se ei vaadi kalkkipitoista kasvualustaa, vaan viihtyy silikaattikallioilla. Jokin vaade sillä kuitenkin on, sillä tuollaisia kasvupaikkoja luulisi riittävän. Kirjatietojen mukaan sillä on hieman toistakymmentä kasvupaikkaa hajallaan maassamme eikä se missään ole kovin runsas. Suurimmaksi uhkaksi sille on osoittautunut kallioneduspuuston kaataminen ja tätä kautta mikroilmaston katoaminen.

Nyt löytämäni kasvusto sijaitsee Padankosken Isovuoren kalliolla tai oikeastaan sen tyvellä syvällä kallion onkalossa ohuen hiekkapatjan päällä. Esiintymä ei ole kämmentä suurempi eikä sitä helpolla huomaa miksikään erikoisuudeksi. Tämänkaltaisia sammalia on muitakin, kuten kalliokärpänsammal, aarnisammal ja kalliotöppösammal. Oikeastaan sammalen laji varmistui vasta skooppauksen jälkeen työpöydän ääressä.

 

 

 

 

 

 


Sammalen tuntomerkit ovat lehden kärjessä, josta pitäisi löytyä teräviä hampaita ja pesäkkeen peristomin reunassa, jossa on rihmamaisia hampaita. Ylläolevista kuvista nämä tuntomerkit juuri ja juuri voi nähdä.

Kuten alussa kerroin, uusia lajeja Luopioisiin löytyy edelleen. Nyt täältä on löydetty 377 sammallajia ja tuo maaginen neljän sadan lajin raja lähenee. Aikoinaan ennustin, että se voisi olla tämän alueen sammalten tavoitteellinen lukumäärä. Ehkä se vielä toteutuukin, kunhan ahkerasti kolutaan uusia, mielenkiintoisia kasvupaikkoja.’

Sammalnäyttely

’Kesäkausi on alkanut, vaikka ulkona onkin hyytävän kylmä. Tänään 2. 6. olin Luopioisten vanhassa kunnantalossa Pytingissä rakentamassa kesän valokuvanäyttelyäni. Tällä kertaa aiheena ovat sammalet, kuinkas muuten.

Uusi tekniikka ja uudenlainen pohjustus mahdollistavat uudenlaisen ilmeen näyttelylle. Kuvat on otettu valkoisen paperin päällä luonnonvalossa. Näin olen saanut niihin sopivia pehmeitä varjoja. Kamerana käytin Olympus E-M1 ja sen erinomaista haarukointitekniikkaa. Sammalkuvauksessa ongelmana on usein saada laji erottumaan ympäristöstään. Siksi valitsin tämän tekniikan. Haarukoinnissa kamera ottaa kohteesta kahdeksan kuvaa ja muuttaa joka kerralla tarkennuspistettä. Lopuksi automatiikka tekee näistä kuvista vielä yhden kuvan, jossa mukana ovat kuvien tarkat kohdat. Näin lopullisesta kuvasta tulee syväterävä.

Kuvien painatukseen valitsin teräslevyn. Se korostaa vielä kohteen terävyyttä. Näin tehtynä kuva näyttää jonkin verran kolmiulotteiselta ja nousee alustastaan hyvin esiin. Omasta mielestäni lopputulos on onnistunut. Kyseessä on kuitenkin kokeilu ja luulen, että tulevaisuudessa tämänkaltaiset tekniikat luovat vielä parempia mahdollisuuksia kuvan laadun suhteen. Kuvat sopivat sisustustauluiksi.

Näyttely on avoinna Pytingin kahviossa koko kesän ajan kahvilan aukioloaikoina (Kahvila Pytinki on avoinna 6.6. alkaen tiistaista lauantaihin klo 10–15 osoitteessa Keskitie 5, Luopioinen).’

Tervetuloa tutustumaan!

Kaviosammal

’Kuvassa on kalliokaviosammal (Buxbaumia aphylla). Sen levinneisyyttä Suomessa on kuvattu sanalla paikoittainen ja kasvupaikkoina mainitaan kalliot, tienreunat ja mäntykankaat, yleensä ohuthiekkaiset alueet. Sammal on siis tyypillinen pioneerilaji, koska juuri tuollaiset tienreunat ovat suurimmassa vaarassa tulla tuhotuiksi liikenteen ja teiden kunnostuksen yhteydessä ja silloin sammalen on löydettävä uusi kasvupaikka.

Luopioisista olen sammalen tavannut varmuudella ennen tätä vuotta vain kerran, juuri metsäautotien hiekkaiselta pientareelta mäntymetsästä. Tänä keväänä olen katsellut muitakin samanlaisia paikkoja ja löytänyt kolme uutta esiintymää hyvin pienellä vaivalla ja juuri samanlaisilta paikoilta.

Sammal on äärimmäisen vaikea huomata, koska siitä näkee vain pesäkkeen. Itse sammal on olemattoman pieni. Eihän tuo pesäkekään suuren suuri ole, nousee ehkä sentin puolitoista maanpinnan yläpuolelle. Onneksi se on sen verran erikoisen näköinen, että siihen kontatessaan kiinnittää huomiota. Pesäke kuivuu nopeasti ja sen jälkeen yleensä tallautuu ja häviää. Niinpä tämän sammalen etsintäaika on juuri nyt, kun pesäkkeet ovat hyvässä vauhdissa.

Sitten tuohon nimeen. Miksi se on kalliokaviosammal? Ainakaan minä en ole sitä kalliolta löytänyt kuin muutaman kerran. Silloinkin esiintymä on ollut hyvin pieni ja epämääräinen. Tällaisilla hiekkaisilla metsäteillä, muulta kasvillisuudelta paljaaksi jääneiltä paikoilta, sen sijaan sammalen löytää melko helposti ja sitä voi olla enemmänkin. Parempi  nimi olisi vaikka törmäkaviosammal. Mikähän tilanne on valtakunnallisesti? Ehkäpä tämä sammal ei olekaan niin kovin harvinainen, kun vain etsitään oikeilta paikoilta.’

Harsosammal

’Olen hieman kateellisena seurannut sammalista kiinnostuneita tuttujani, kun he esittelevät löytöjään. Usein siellä on kaiken keskellä myös harsosammal (Trichocolea tomentella). Itse kun en moista kaunotarta ole koskaan löytänyt. Olenhan sen nähnyt, useastikin, mutta aina jonkun toisen näyttämänä. Haaveissa on ollut, että tämä harvinaisuus löytyisi joskus vielä Luopioisistakin. Ohan se harvinainen ja vaatelias, mutta ei mahdoton, niin olen ajatellut ja jatkanut niiden harvojen lähdepaikkojen koluamista, joita vielä on jäljellä.

Tänään se sitten paukahti kohdalle ja molemmilla tavoilla: minulle eka kerta ja niin myös Luopioisille. Kartoitin vanhaa tuttua paikkaa pitäjän kaakkoikulmassa Leppäjärven läheisyydessä. Tarkoitus oli kerätä pussiin kaikki erilaiset sammalet tuolta alueelta, että saan täydennystä levinneisyyskarttoihin. Monta uutta pistettä varmaan tulikin, kunhan vaan saan pussit tarkastettua. Siellä jossakin lymyää nyt myös harsosammal. Se kasvoi märän lähteisen korven laitaosan lähdepinnoilla. Mäen alta tihkuu suolle vettä ja siitä sammal oli kasvupaikkansa löytänyt.

Enpä ollut ensin uskoa silmiäni, kun koppasin kouraani tukun suosammalia ja totesin hämmästyksekseni siinä olevan verson myös hyvin oudonnäköistä sammalta. Kun katselin ympärilleni, niin saatoin todeta löytäneeni harsosammalta. Sitä kasvoi muutaman neliön alalla harvakseltaan mutta kuitenkin selvästi viihtyvänä ja elinvoimaisena. Tuo pieni suokorpi oli saanut olla rauhassa ojitukselta, metsätoimilta ja muulta maanmuokkaukselta, siksi se siinä kasvoi. Voin vain kuvitella, mitä tapahtuisi, jos siihen pistettäisiin jylläämään harvesteri tai kaksi.

Harsosammal on maassamme VU-laji eli uhanalaisluokituksessa vaarantunut. Syynä tähän lienee juuri tuo lähteiden helppo tuhoutuminen. Aikaisemmat näkemäni paikat ovat olleet laajoja luonnontilaisia lähteikköjä ja tihkupintoja. Tämä paikka oli vaatimattomampi, mutta kyllä siinäkin sai jalkoihinsa katsoa, mihin astui. Suomessa sammalta on harvakseltaan Etelä- ja Keski-Suomessa. Lajina se on merellinen ja karttaa kylmiä ja kuivia alueita. Kaksikotisena kasvina sen leviäminen jää kasvullisen leviämisen ja versonkappaleiden varaan, koska siltä ei ole tavattu meillä pesäkkeitä eikä itujyväsiä. Näin ollen se ei juurikaan leviä kaukolevintänä uusille paikoille. Kirjatietojen mukaan Suomessa sammalta tavataan hieman yli sadalta paikalta, EH-alueelta n. 30 paikalta, joten ei se ihan tavattoman harvinainen ole, mutta ei yleinenkään.

Jatkossa tietenkin toivoisi, että sammal saisi kasvaa rauhassa kasvupaikallaan. Nykymenolla näyttää siltä, että korvet raivataan kannokoiksi ja suot kuivataan murokoiksi. Tällaista tämä sammal ei siedä. Sen tulevaisuus on metsän säilymisessä luonnotilaisena.’

Joko sää muuttuu – vai ilmasto?

’Talvi oli vähäluminen tai lähes lumeton. Kevät oli vileä, kylmä, luminen, rakeinen ja joskus tuntui, että lunta oli enemmän kuin talvella. Tänään on helpottanut, on helle. Eli taas on menty ääripäästä toiseen. Tämä onkin ollut viime vuosien trendi, vaihtelut säässä ovat suuria. Tätä on myös sanottu yhdeksi ilmastonmuutoksen merkiksi. Saa sitten nähdä, jatkuuko sama meininki jatkossakin.

Kuvasin yllä olevat sinivuokot viime lauantaina eli toukikuun puolivälissä. Vuosien saatossa olen huomannut, että sinivuokkojen kukinta on siirtynyt vuosi vuodelta aikaisemmaksi. Lapsuudessa vuokot poimittiin äidille juhlapäivän kunniaksi ja veikkailtiin, joko ne kukkivat vai joutuuko ojentamaan pelkkiä nuppuja ja lehtiä. Sitten tälle vuosituhannelle tultaessa vuokot aikaistivat kukintaansa ja joutui veikkaamaan, löytyykö juhlapäivään kukkivia vuokkoja enää ollenkaan. Tänä keväänä on palattu vanhaan. Tosin vuokot aloittivat kukintansa jo pääsiäisen aikaan ja jos olisi lämmintä ollut, niin äitienpäivänä ei enää vuokkoja olisi ollut. Kylmä ilma on pidätellyt kukintaa harvinaisen kauan ja metsäretkillä olen saanut ihailla sinivuokkojen värejä pitkään monen viikon ajan kierttäessäni tuttua polkua koiran kanssa aamusella.

Kuten sanotaan, vuodet eivät ole veljeksiä. Toisaalta se on hyväkin asia. Vaihtelu tekee hyvää ja huomaa itsekin, että odottaminenkin tekee pelkästään hyvää. Kaiken ei aina tarvitse tapahtua samalla tavalla eikä samalla kellonlyömällä. Vuokkojen aika vaihtelee, lintujen muutto vaihtelee, koivun hiirenkorvat ilmestyvät vaihtelevasti. Toisaalta nyt, kun ilma näyttää lämpenevän, ei tarvita kuin pieni sadekuuro, niin luonta räjähtää kasvuun, kukat ottavat kiinni menetetyn ajan, lehdet kasvavat silmissä ja linnut saapuvat suurina joukkoina. Lintusivuilta saikin jo lukea, että Arctica on lähtenyt vinhaan vauhtiin kaakkoisessa Suomessa. Saman päivän aikana sadat tuhannet hanhet ja kymmenentuhannet allit, mustalinnut ja pilkkasiivet ylittivät havaintopaikat Vironlahdella. Näin se tapahtuu nopeasti, kun olosuhteet loksahtavat kohdalleen.’

Iloista vappua!

 

Orchis italica

’Minulla oli ilo päästä viikoksi Etelä-Italiaan Garganoon etsimään paikallisia kämmeköitä eli orkideoja. Kuuden hengen voimin etsimme niityiltä ja kedoilta niin Orchis- kuin Ophrys-suvunkin lajeja, joita myös löytyi arktisesta säästä huolimatta. Eipä olisi uskonut, että tuolla leveyspiirillä sataa räntää ja lämpötila heiluu nollan ja viiden asteen välillä tähän aikaan vuodesta. Näin kuitenkin oli. Viereinen Orchis italica tuokoon terveiset unohtumattomalta matkalta. Jos ehdin, niin pistän lisää kuva myöhemmin. Instagrasmmissa niitä onkin ilmestynyt  pitkin matkaa.

Samalla toivotan seuraajille Iloista vappua. Toivotaan, että sää paranee, sillä nyt se muistuttaa kovasti viime viikkoista Italian säätä.’

Uusitut sammalsivut

Tikanhiippasammal

’Kun viime kesänä sain Luopioisten kasviruudut käytyä läpi, ajattelin jatkossa keskittyä sammallin. Jo syksyllä kiertelin parilla paikalla keräten talteen jokaisen erinäköisen sammaltupsun ja sainkin kasaan kymmeniä lajeja. Samalla löytyi muutama uusikin laji Luopioisten sammalflooraan. Tämä osoitti toisaalta sen, että tuonkaltainen työskentely kannattaa, mutta toisaalta myös sen, että koko alueen kartoituksessa on hirveä työ.

Talven aikana kokosin sitten yhteen kaikkki Luopioisten sammalhavainnot niin omista kuin ystävienkin tiedostoista. Kun sijoittelin löytötietoja kartalle, alkoi vähitellen hahmottua lajien levinneisyyden ohella myös niiden yleisyys. Niinpä jaoin Luopioisten alueen suurehkoihin 25 km2 ruutuihin ja aloin koota sammalkasviota. Piste pisteeltä, kartta kartalta se edistyi. Lopulta minulla oli koneella liki neljäsataa lajikarttaa ja niissä tuhansia pisteitä. Yleisistä lajeista en erillispisteytystä ryhtynyt ollenkaan laatimaan. Esimerkiksi seinäsammal löytyy aivan varmasti jokaisesta ruudusta, jokaisesta metsästä ja niinpä tällaiset lajit merkitsinkin yhdellä suurella pisteellä ruutua kohti.

Sitten alkoi netissä olevien sammalsivujen uusiminen, karttojen sovittaminen niille ja tietojen tarkistaminen. Loppujen lopuksi se vei yllättävän vähän aikaa, viikkoja kuitenkin, kun samalla halusin liittää mukaan myös valtakunnallisen levinneisyyskartan.Yllättävä huomio oli se, kuinka helposti yleistää asioita. Nyt kun oli kartta edessä, saattoi huomata, ettei sammal välttämättä niin yleinen ollutkaan, kuin olin aikaisemmin merkinnyt. Hyvä esimerkki on vaarapykäsammal, jonka olin merkinnyt Luopioisiin melko yleiseksi, mutta kartalta löytyi kuitenkin vain yksi piste eli sammal onkin loppujen lopuksi hyvin harvinainen. Muitakin vastaavia juttuja tuli ilmi.

Tänään sitten päivitin sivut nettiin muiden tutkittavaksi ja korjailtavaksi. Tietenkään kartat eivät ole lopullisia, vaan ne täydentyvät vuosien kuluessa. Osa ruuduista on edelleen aivan tyhjiä, uusia löytöpaikkoja ilmaantuu, pisteitä kertyy lisää ja niin vähitellen Luopioisten sammalkasvio tarkentuu. Kuitenkin jo tälläkin tasolla kartoista pääsee jonkinlaiseen käsitykseen alueen sammallajeista ja niiden runsaudesta.

Kun ryhdyin työtä tekemään, etsin netistä vastaavia juttuja, mutta en löytänyt. Niinpä tässä taitaa syntyä vähitellen maan ensimmäinen kunnallinen sammalkasvio, muita kasvioitahan on tehty aikojen kuluessa enemmänkin. Ehkä tämä toimii yllykkeenä muillekin ryhtyä kokoamaan oman asuinalueensa tai oman pihan sammalflooraa. Helppoa se ei ole, mutta antoisaa.’

Kaikki laulavat linnut

’Monen luetun kirjan joukosta valitsin tähän sykähdyttävimmän. Harvoin saa lukea kirjaa, joka saa pintaan sellaisia tunteita kuin tämä kirja. Kuinka epäoikeudenmukaista, kuinka traagista, kuinka paljon ihminen kestää ja saa kärsiä vain sen tähden, että joskus ei ajattele, ei osaa tehdä oikeita valintoja ja sitten koko loppu elämä menee pieleen tai tuon erehdyksen korjaamiseen. Hieno kirja.’

Tarina kulkee kahdessa kerroksessa eteen ja taaksepäin, keskikohta on kirjan alussa. Jake Whyte keritsee lampaita Australian suurilla lammastiloilla miesten kanssa ja pelkää. Sama nainen elää yksin saarella Britannian rannikolla kasvattaen lampaita ja pelkää. Australiassa kuljetaan ajassa taaksepäin kohti katastrofin aiheuttajaa, Britanniassa eteenpäin kohti eheytymistä. Pelko on läsnä koko ajan milloin raa’an miehen hahmossa, milloin petona, josta yleensä näkyy vain tumma varjo.

Jaken lapsuus katkeaa traagisesti, nuoruus menee hyväksikäytettynä ja aikuisuus pakona. Mukana kulkevat vain muistot, miehet vaihtuvat, maisemat samoin, pako jatkuu ensin läpi Australian ja sitten aina Eurooppaan saakka. Ystäviä on vähän, vihollisia sitäkin enemmän eikä nainen aina tiedä, kehen voi turvata, ketä pitää osoittaa haulikolla ja ketä paeta henkensä edestä. Tarinaa kuljettaa eteenpäin tarkat havainnot luonnosta, lintujen laulu, sateen ropina, tuuli ja meri. Jake löytää niistä lohtua, kun kaikki muu pettää tai romahtaa. Kuka tappaa hänen lampaitaan, miksi nuoret liikkuvat lampolan vaiheilla, kuka on outo mies hänen maillaan ja mikä on se musta, joka vaanii milloin pellolla, milloin makuuhuoneessa?

Kirja sai EU:n kirjallisuuspalkinnon ja voitti muitakin arvostettuja palkontoja eikä suotta. Teos on hämmästyttävän valmis teos, koukuttava ja omalaatuinen. Sen voi lukea joko ahmien nopeasti saadakseen juonen selville, mutta myös hitaasti nauttien kielen rakenteesta, kuvauksen kauneudesta, sen tummista jopa väkivaltaisista sävyistä. Suosittelen jälkimmäistä lähestymistapaa. Itse kaihdan väkivaltaisia tarinoita ja niinpä pitkään pelkäsin kohdata syyn tytön selässä oleviin syviin arpiin. Kun niiden arvoitus selvisi kirjan lopussa, ei se enää tuntunutkaan pahalta kaiken sen muun rinnalla, mitä silloin tapahtui. Asiat saivat selityksensä, ainakin melkein kaikki. Lukijallekin jäi kyllä pohdittavaa ja psykologisoitavaa.

Päähenkilö on vahva, miesmäinen nainen, joka selviytyy kaikeasta kauheasta huolimatta. Kerronta kirjassa on suorasukaista, jopa brutaalia ja siitä tulee mieleen Gormac McCarthy ja hänen lännenkirjansa. Pariin kertaan katsoin kirjailijan kuvaa ja ajattelin, kuinka tuonnäköinen nainen kirjoittaa tällä tavalla.

Toinen erikoinen piirre kirjassa on tuo kahtaalle etenevä juoni. Britannian jakso kulkee menneessä ajassa ja Australian vaiheet takaperoisesti preesenssissä. Hämmästyttävää on että se toimii, vaikka ensin se tuntui sekavalta, kun tapahtumien taustat tulivat itse tapahtumien jälkeen parin luvun päässä. Ehkä tällainen episodimainen kerronta sopi tähän tyyliin hyvin. Ainakin lukija pysyy hereillä, kun tekee havaintoja väärässä järjestyksessä.

Hieno kirja, jota kuvataan kaupallisesti trilleriksi eikä suositella heikkohermoisille. Itse en sanoisi noin.

Wyld, Evie: Kaikki laulavat linnut (All the Birds, Singing). Tammi, 2016, suom. Sari Karhulahti. 285 s.

Retken kasveista

’Oli vaikea saada oikeastaan minkäänlaista kokonaiskuvaa Sri Lankan kasvillisuudesta, sillä lähes kaikki kasvit olivat minulle outoja. Joitain olin tavannut aikaisemmin arboretumeissa tai eurooppalaisten kaupunkien puistoissa, mutta kun katseli yllä olevan kuvan kaltaista maisemaa, niin siitä ei tunnistanut oikeastaan muuta kuin kookospalmun ja sekin oli viljelty. Kun mittasi aarin sedemetsää, niin sillä saattoi kasvaa enemmän eri puulajeja kuin koko Suomessa on yhteensä. Puut olivat ainavihantia lehtipuita, joiden jatkuvasti putoilevat lehdet peittivät karikkeena maan pintaa. Varsinaista pensas- tai kenttäkerrosta ei puiden alla ollut ollenkaan, sillä siellä oli hämärää ja maaperä kovin köyhää. Pohjakerroksesta löytyi sitten jonkun verran saniaisia ja joitain heinä- ja ruohokasveja.

Jos aikoisi tutustua saaren kasvillisuuteen perusteellisemmin, niin siihen tarvittaisiin kuukausien tai vuosien perehtyminen. Sain käyttööni hollantilaisten tekemän kasvikirjan (J.&J. de Vlas: Illustrated field guide to the flowers of Sri Lanka), josta kävi ilmi, että pariskunta oli viettänyt maassa vuosikymmeniä kuvaten ja etsien kasveja ennen kuin he julkaisivat kyseisen teoksen ja siinäkin on vain kukkivien kasvien tietoja luokiteltuna kukan värin mukaan. Kirjassa on vajaa neljännes saaren yli 4000 kukkakasvista. Se on kuitenkin paras löytämäni kasvikirja alueelta.

Kun kerran liikuimme hyvin erilaisilla alueilla, niin näimme myös hyvin erilaisia kasveja. Maan kansalliskukka on yläkuvassa komeileva sininen lootus, joka muistuttaa hyvin paljon meidän lummettamme. Näitä kasvoi kosteikoilla ja niitä vietiin Buddhan patsaille heidän pyhillä paikoillaan. Kauniin kukan ovat valinneet. Muitakin lumpeen sukuisia näimme, mutta tämä oli niistä kaunein.

Toinen kosteikkojen näkyvä kukka oli sennapensas, jonka keltaiset kukat täplittivät muuten vihreää maisemaa. En tiedä lajilleen, mikä kuvan kasvi on, sillä lajeja kirjan mukaan on kymmeniä. Hernekasveihin kuuluvaa sennaa hyödynnetään muun muassa lääketeollisuudessa.

Sademetsän laidalla kukki kaunis orkidea, joka ei kyllä yhtään muistuttanut meidän hienoja kämmeköitämme. Sen kukka keinui liki parimetrisen varren päässä houkutellen pölyttäjää, mikä se sitten lieneekin. Bambuorkidean (Arundina graminifolia) olen nähnyt myynnissäkin, mutta täällä se rehotti omassa ympäristössään. Komean kasvin kuva on alla.

Myös paria sinistä soljolajia (Commelina sp.) näin viljelysten laidoilla. Tarkemmin niitä en pystynyt määrittämään, sillä hyvin samannäköisiä versoja oli useita eri lajeja. Samoin monet valkokukkaiset oleanterikasvit (Apocynaceae) jäivät määrittämättä. Näillä terälehdet olivat asettuneet ratasmaisesti, kuin pyörien. Lehdiltään ne muistuttivat teetä (Camellia sinensis), jota maa tuottaa edelleen runsaasti. 

Tässä on tietenkin vain pienen pieni vilaus siihen kasvimäärään, josta otin valkokuvia. Niitä on sitten mahdollista yrittää määrittää yön hiljaisina hetkinä. Jospa niihin jotain selvyyttä saakin.’

 

 

 

 

 

 

teeviljelys

Retken linnuista

’Riikinkukko on ollut jo kauan puistoihin ihmisten iloksi siirretty lintu. Niinpä oli hienoa nähdä se luontaisessa elinympäristössään Sri Lankassa Yolan kansallispuistossa. Retkemme pääkohde oli lintumaailma ja sen erikoisuudet, mutta myös ne muutamat omat laululintumme, jotka talvehtivat Kaakkois-Aasiassa. Kaikenkaikkiaan näimme noin kaksi sataa lintulajia. Luku on vielä epämääräinen, koska muutama kuva on lausunnolla toisilla harrastajilla. Sieltä voi löytyä vielä uusia lajeja, sillä varsinkin talvipukuiset pienet kahlaajat ovat vaikeita erottaa toisistaan.

Aasianibishaikara

Olimme tilanneet koko matkan ajaksi oppaan. Palvelu oli erinomainen hintaansa nähden. Noin sadalla eurolla päivää kohti saimme palvelua yllin kyllin eli hintaan kuului opastus, kuljetukset kohteisiin, pääsymaksut, hotellihuoneet, puolihoito ja täysi 24 tunnin palvelualttius. Retkille lähdimme viiden ja kuuden välillä aamulla ja palasimme päivälliselle seitsemän kahdeksan aikaan illalla. Väliaika liikuttiin uskomattoman komeissa maisemissa, pienissä kylissä, kansallispuistoissa, kosteikoilla, lintujärvillä. Kaikki toiveet ja mielihalut otettiin huomioon matkan aikana. Parhaastaan Sinharajan kansallispuistossa meillä oli kaksi lintuharrastajaopasta, autonkuljettaja kaukoputkenkantajana ja toinen oppaista vielä ryömi kameran kanssa parempaan paikkaan kuvia räpsimään. Niinpä tällä porukalla kaivettiin esiin kaikki saaren 34 endeemistä eli kotoperäistä lajia. Se tuntui olevan oppaille kunniakysymys, vaikka itse olisimme tyytyneet tavallisempiinkin lajeihin.

Jalokotka

Intiantrogoni

Sitten niistä meidän muuttolinnuistamme. Ehkä ne eivät kaikki ole täältä sinne lentäneet, mutta meillä tavattavia lajeja näkyi seuraavasti: haarapääsky, keltavästäräkki, virtavästäräkki, viitakerttunen, idänuunilintu, liro, valkoviklo, punajalkaviklo, lampiviklo, rantasipi, kuovisirri, kalatiira, räyskä. Muita meillä tavattavia olivat tietenkin pulu ja varpunen, mutta myös talitiainen. Se oli kyllä kauhean aneemisen näköinen, koska höyhenyksestä ei löytynyt ollenkaan keltaista väriä.

Endeemisten lintujen lisäksi eksoottisuutta toivat monet petolinnut. Oppaat tiesivät kavereita, joilla oli tietoa pöllöjen nukkumapaikoista ja niinpä saimme nähdä puolen tusinaa pöllöjä varpuspöllön kokoisesta viirupöllön kokoiseen. Myös kotkien runsaus yllätti. Tauti tappoi kaikki korppikotkat aikoinaan noilta alueilta, mutta tavallisia jalokotkia ja harjakotkia näkyi yhtenään. Myös säihkyvät medestäjät, kalastajat ja mehiläissyöjät olivat kiintoisaa katsottavaa.

Sri Lankan kaija (endeeminen)

Oman lukunsa tarvitsevat kaikki ne pienet piipertäjät, joita kotomaassakin määritetään lähinnä äänen perusteella. Täällä ääniin ei voinut luottaa, koska niin kaskaat, oravat kuin sammakotkin ääntelivät lintujen lailla. Niinpä lintu oli aina nähtävä. Opas erikoisesti endeemisten lajien kohdalla moneen kertaan tenttasi, näitkö, varmasti. Eikä siihen kannattanut vastata, että joo, sillä seuraava kysymys olikin sitten missä. Niinpä parissa päivässä oppi heidän tapansa harrastaa lintuja. Jokaisen vilauksen perään katsottiin, jokaista rasahdusta seurattiin ja kaikkien pensaiden ja puiden alle tähystettiin. Sillä tavalla se luvattu lajiluku tuli täyteen. Olisiko se nyt ollut niin tärkeää, ehkä siinä oli hieman ammattiylpeyttä mukana.

Kauluskaija

Retken anti lintujen osalta täytti ja ylittikin toiveet. Saimme enemmän kuin kuvittelimmekaan ja saimme unohtumattomia kokemuksia niin sademetsissä kuin savanneillakin, vuoristossa kuuraisilla niityillä ja kosteikkojen äärellä kahlaajia seulottaessa. Jos linnut ovat harrasteena, niin voin suositella maata ja –muutenkin.’

Sri Lankan pöllökehrääjä

Sepelpöllönen