Eliöiden levinneisyydestä

Talven ilopilleri – viiksitimali Jyväsjärven ruovikossa

’Monen eliöryhmän kohdalla on havaittu, että lajien yksilömäärissä ja samalla levinneisyysalueissa on tapahtunut vuosian saatossa suuriakin muutoksia. Uusia lajeja leviää maahamme ja valitettavasti toiset käyvät harvinaisiksi, uhanalaisiksi jopa häviävät. Ilmiö on havaittu linnuissa, hyönteisissä, kasveissa, nisäkkäissäkin. Pitkälti asiaa on selitetty ilmaston muuttumisella. Toisaalta tätä on tapahtunut ennenkin historian kuluessa.

Olen kirjannut vuosittain muistiin havaitsemiani lintulajeja. En ole pyrkinyt bongaamaan enkä etsimään täyspäiväisesti uusia lajeja, mutta koiran kanssa kierrellessä näkee niitä tuttuja lintuja, jotka elelevät lähietäisyydellä asuinpaikastani. Tämän vuosituhannen korkein luku helmikuun alkuun mennessä on 37 lajia ja pienin 14 lajia. Viime vuosi oli hyvin poikkeuksellinen, kun talvea ei tullut ja lämpötila oli pitkään nollan tienoilla. Maa oli paljas täällä Keski-Suomessakin. Kesälintuja oli jäänyt talvehtimaan, mutta kokonaisluku 34 lajia jäi silti ennätysvuodesta. Nyt taitaa olla oikea vanhan ajan talvi pakkasineen ja paksuine lumikinoksineen. Lajimäärä helmikuun alussa oli 26, aika lähellä keskiarvoa.

Lajimäärässä esiintyy siis vaihtelua. Suurempi ero on kuitenkin yksilömäärissä. Juuri pidetyn vuoden suurimman lintutapahtuman Pihabongauksen yhteenvetojen mukaan (BirdLife) tavallisten lajien yksilömäärissä on vuodesta 2006 saakka tapahtunut selvää laskua, vaikka lajimäärät ovatkin pysyneet vakaina. Yleinen trendi tilastoista katsottuna on siis ollut laskeva. Paljon on puhuttu metsän tiaisten vähenemisestä ja se näkyy myös tilastossa. Pihapiirin tiaiset ovat kuitenkin säilyttäneet asemansa, vaikka viime vuoteen verrattuna niidenkin osalta on tullut laskua. Alla muutama esimerkkejä lisääntyneistä ja vähentyneistä lajeista:
+
korppi, naakka, harmaapäätikka, puukiipijä, pyrstötiainen, tikli, merikotka, valkoselkätikka, pikkuvarpunen, pähkinänakkeli

harakka, viherpeippo, keltasirkku, hömötiainen, varpunen, varis, urpiainen, töyhtötiainen, vihervarpunen, teeri, palokärki, pikkutikka, hippiäinen

Urpiaiset viihtyvät talventörröttäjissä

Ilahduttavaa on huomata, että merikotka ja valkoselkätikka ovat parantaneet asemiaan. Tosin ne lähtivät lähes sukupuuton partaalta ja pienikin lisääntyminen näkyy siksi tilastossa. Surullista on monen ennen yleisen linnun alamäki. Kun tänä talvena olen kierrellyt metsissä, niin hiljaisuus on ollut selvästi havaittava ilmiö. Tiaisparvia ei juurikaan ole. Lintulaudoilla ei ole näkynyt tungosta. Eniten näkyy varislintuja ja ruokintapaikoilla sorsia. Ero viime talveen on suuri. Mistä tämä kertoo? Onko syynä kausivaihtelu, ilmaston muuttuminen, taudit, viholliset, uudet voimakkaat lajit vai kaikki nämä yhdessä?

Yhtenä selkeänä piirteenä on myös lajien leviäminen kohti pohjoista. Kettu valtaa naalin elinpiiriä. Kasveissa pohjoisen kasvit vetäytyvät kohti Jäämerta etelän kasvien vyöryessä niiden kasvupaikoille. Virosta ja Venäjältä tulee uusia lajeja niin hyönteisissä kuin nisäkkäissäkin. Luonnon valinta toteutuu, kun voimakkaampi laji valtaa heikomman elinalueen. Jos tämä johtuu ihmistoiminnasta, niin alkuperäisempi lajisto muuttuu uhanalaiseksi. Tämä on näkynyt myös tehdessäni Luopioisten kasvistoa. Päivitin juuri sammalten osion levinneisyyskartat ja sain lätkiä pieteitä oikein urakalla monen sellaisen lajin kohdalle, jota aikaisemmin olen pitänyt harvinaisena. Onko se sitten ollut harvinainen ja nyt yleistynyt, vai enkö ole sitä aikaisemmin vain huomannut?’

Yksi elämä, yksi planeetta

’Nyt esittelyssä on paljon huomiota saanut kirja. 94-vuotias dokumenttitoimittajien grand old man on kirjoittanut testamenttinsa eli tarinan siitä, mitä hänen elinaikanaan on tapahtunut luonnossa. Kirja liittyy dokumenttiin, jota en ole vielä nähnyt. Vaikka faktantarkastajat ovatkin osin kritisoineet kirjaa, niin se kannattaa kuitenkin lukea. Paraikaa lehdissä (esim. Hesari 26.1.) on ollut parikin artikkelia siitä, kuinka tiedemiehet vähättelevät maapallon tilaa. Tutkimukset ja huomiot on otettava tosissaan. Tässä muutama huomio kirjasta.’

Suuren luontodokumentaristin testamentti. Sain kirjan luettavakseni jouluna ja luin sen saman tien. Atteborough on elinaikanaan tehnyt valtavan määrän matkoja eri puolille maapalloa ja koonnut havaintoja ympäristön tilasta niin filmille kuin myös teoksiinsa.

Nyt tulevaisuus on vaakalaudalla. Hän aloittaa teoksen todistajalausunnolla, jossa hän kertoo oman elämänsä aikana tapahtuneista muutoksista. 30-luvulla asukkaita oli reilut kaksi miljardia ja koskematronta luontoa liki 70%. Nyt luvut ovat aivan muuta: 7,8 miljardia ja 35 %. Myös hiilipitoisuus ilmakehässä on kasvanut dramaattisesti 280:stä 415 miljoonasosaan, elämme voimakkaan ilmastonmuutoksen aikaa. Surullisena hän toteaa, kuinka erilainen planeettamme tila on nyt kuin ennen. Keräämme meristä vuosittain yli 80 miljoonaa tonnia ravintoa ja kalakannat ovat huvenneet uhanalaisiksi. Olemme menettäneet puolet matalikkojen koralleista. Asutus on tuhonnut yli 30 % rannikoiden luonnotilaisista mangrove- ja heinäniittykasvustoista. Muovia löytyy kaikkialta, jokien virtaus on keskeytetty, käytämme vesistöjä kaatopaikkoina, kuivatamme kosteikkoja, hävitämme metsiä etenkin sademetsiä, eliöiden määrä hupenee huolestuttavasti niin lajillisesti kuin yksilömääräisestikin. Hyönteisten määrä on pudonnut neljänneksellä 30 vuodessa, massasta on kadonnut paikoin jopa 75 %. Puolet maapallon hedelmällisestä maapinta-alasta on maatalouden käytössä ja samalla maa köyhtyy niin lannoitteiden kuin jatkuvan muokkauksenkin vaikutuksesta. Tulvat vievät ravinteisen maan vesitöihin, jotka rehevöityvät. Ravinnon tuottaminen vaatii yhä enemmän maapinta-alaa ja energiaa. Syömme 50 miljardia kanaa vuodessa ja 70 % lintuyksilöistä on nykyään kesyjä, kasvatettuja ja 60 % eläimistä on tuotantoeläimiä. Samalla luonnonvaraisten eläimien populaatiot ovat pienentyneet alle puoleen etisestään. Olemme vaihtaneet villin luonnon kesyyn luontoon.

Toinen osa käsittelee kysymystä mitä on edessä, jos jatkamme entiseen malliin. Onko maailmaa olemassa enää seuraavan 90 vuoden kuluttua, koska jo nyt maailma on romahtamassa. Katastrofi olisi suurempi kuin mitä olemme missään vaiheessa tähän mennessä kokeneet. Jos siitä selvitään, asettuu elämä huomattavasti köyhemmälle tasolle kuin nykyinen. Valtaosa ympäristöntutkijoista ennustaa, että tuho on välitön seuraus nykyisestä elämänlaadusta.

Kolmas osa kirjasta käsittelee visiota tulevaisuudesta, jos toimimme vastuullisesti ja nopeasti. Hänen reseptinsä on villiinnytys eli meidän on palautettava villi luonto maapallolle. Tämä tarkoittaa esim. merien laajaa suojelemista, jotta kalakannat pääsisivät palautumaan. Kun ne saadaan suojelualueilla kasvuun, ne leviävät alueen ulkopuolelle ja sen jälkeen kalastus voi taas hyödyntää suojelualueiden ulkopuolisia kantoja. Samalla tavalla osa metsistä tulee saattaa takaisin luonnontilaan, samoin pelloista, soista ja niityistä. Hän puhuu donitsimallista, jossa on kaksi tasoa ekologinen katto ja yhteiskunnallinen perusta. Näiden välissä on kestävä taso maapallon selvitä. Kattoa ei saa ylittää, mutta yhteiskunnallisesti on turvattava kohtuulliset elinolosuhteet kaikille ihmisille. Tämä tarkoittaa nykyisen eliitin luopumista tuhlailevasta elämästään ja nykyisen kehitysmaaväestön nostamista elintasossa lähemmäksi nykyistä keskitasoa. Valitettavasti nykyihmiskunnalla ei ole pienintäkään aikomusta saavuttaa tämänkaltaista tasaista vaihetta. Tämä ns. tasannevaihe vaatii luopumista jatkuvan kasvun periaatteesta, siirtymistä puhtaaseen energiaan ja villiinnyttämistä.

Kaikki ovat valtavia mullistuksia nykyiseen elämäämme. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että ihmisen olisi otettava oppia virheistään ja oltava nimensä mukainen, viisas ihminen. Me tällä hetkellä elävät olemme vastuussa tästä. Meillä on tarvittavat elementit apunamme tässä työssä, samoin kyky toimia ja kuvitella mihin päädymme. Vielä on aikaa hyvittää tekomme ja muuttaa kehityksen suuntaa elääksemme sopusoinnussa luonnon kanssa, vain tahto puuttuu. Näin hän lopettaa testamenttinsa.

Maailmanlopun ennustajia ja varoittajia on esiintynyt maailman sivu ja aina ne tähän asti on saatu vaiennettua ja vahingot jollakin tasolla korjattua. Otsoonikato saatiin kuriin lopettamalla vahingollisten aineiden pääsy ilmakehään, happosateet vähenivät ja metsät toipuivat, kun savukaasut puhdistettiin ja luovuttiin kaikkein saatuttavimmista aineista. Meillä soita ennallistetaan sen suunnattoman hävityksen jälkeen, jonka ne kokivat sodan jälkeen. Samoin ilman laatu on parantunut, kun on siirrytty puhtaampaan energiaan, kivihiilestä luovutaan, turpeenpoltto vähenee koko ajan jne. Myös maamme on panostanut puhtaanpaan maatalouteen, liikennepäästöjen kuriin saattamiseen ja metsien laajempaan suojeluun. Mitä sitten halutaan muuta? Tietenkin tässä on vain yhden maan toimenpiteitä ja nyt vaaditaan globaaleja toimia. Lisäksi olemme eläneet yli maapallon varojen jo kauan. Tälläkin hetkellä vuositason kulutusraja tulee vastaan jo heinäkuussa eli kulutukseemme tarvittaisiin liki kaksi maapalloa. Suomalaisilla paljon aikaisemmin.

Varmaan Attenboroughin ajatukset ovat oikeansuuntaiset ja jotta päästäisiin tasapainoiseen tilaan, ne tulisi kirjaimellisesti toteuttaa. Luvut joita hän kirjassaan tuo juki eivät ole uusia, hän on ne vain koonnut yhteen ja todennut sen katastrofaalisen muutoksen, mikä hänen elinaikanaan on tapahtunut. Tätä tuskin kukaan pystyy kieltämään ellei syytä tutkijoita valehtelusta tai huonosta tutkimuksesta. 

Kuitenkin on vaikea olla opitimisti, kun näkee miten tänä päivänä asioita käsitellään ja millä mittakaavalla. Lehdessä julkaistiin vuoden aluksi muutokset, jotka maassamme vaikuttavat ihmisten elämään vuonna 2021. Ne olivat marginaalisia, ympäristö näytti jääneen autojen romutuspalkkion varaan ja kuitenkin meillä pitäisi olla hyvinkin ympäristötietoinen hallitus ja  joka on lupautunut saamaan maamme tasapainoon vuoteen 2030 mennessä. Aikaa on vähän ja tehtävää paljon. Näin se ei toteudu. Onko niin, että me toimimme vasta kun on pakko? Silloiin se on kuitenkin liian myöhäistä, sillä muutos takaisinpäin on hitaampaa kuin toiseen suuntaan. Vastustus tulee silloin olemaan rajua, mielenosoitukset laajoja ja väkivallaltakaan emme tule välttymään. Siksi vähittäinenkin liike oikeaan suuntaan on tarpeen. Meillä vaan ei taida olla siihen enää aikaa.

Hyvä ja hyvin tehty kirja ei saisi jäädä unholaan. Se pitäisi saada laajoille piireille luettavaksi ja sen ajatukset toteutettavaksi, vaikka se kirpaiseekin, vaikka se tuntuukin mahdottomalta.

Atteborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta. WSOY, 2020, suom. Ilkka Rekiaro. 286 s.

Mitä se ajattelee?

’Kysymys ”Mitä se ajattelee?” tuli mieleeni pohdittavaksi, kun kuljin lapinkoirani kanssa metsäpolkuja aamulenkillä. Aikoinaan ihminen leimattiin omituiseksi tai hänen toimintansa huuhaaksi, jos hän väitti koiran omaavan joitain muitakin taitoja kuin vain ne perinteiset: haukkumisen ja tottelemisen.

Olin muutama vuosi sitten nuoren koiran kanssa ensimmäistä kertaa pidemmällä lenkillä. Koira nuuski kaiken, mitä kohtasi, katseli uteliaana rumpuputkiin, hyppi myyrien perään ja leikki juuri niin, kuin koiranpentu leikkii. Kun tulimme reilun kilometrin päähän ja ajattelin kääntyä takaisin, katsoi koira minua silmiin ja… niin mitä sitten, ajatteliko se, kysyikö se, pohtiko se syys/seuraus-suhteita. En tiedä, mutta minä ajattelin, että mennäänkin toista reittiä takaisin ja katsotaan löytääkö koira perille. Pian olimme kotipihassa ja olimme tulleet suorinta reittiä, mutta ei sitä, jota kääntöpaikalle olimme menneet. Miten se on mahdollista, ensimmäisellä kerralla, ilman ohjausta, suoraan?

Linnuilla on todettu olevan magneettiaisti, jonka avulla ne pystyvät suunnistamaan muuton yhteydessä ja muutenkin. Viime kesänä luin artikkelin, jossa kerrottiin, että myös koirilla on todettu olevan vastaava aisti. Artikkelissa kerrottiin, että metsästyskoirat löytävät kotiin ja pystyvät kulkemaan vierraassakin metsässä eksymättä. Niinpä kait sitten minunkin koirallani on sellainen aisti. Olen kokeillut asiaa toistekin ja tulos on sama, koira osaa kotiin paremmin kuin minä.

Kun kerran koiralla on tällaisia avuja, niin olihan sitä kokeiltava muutakin. Pian huomasin, että se oppi kulkemaan ohjeitteni mukaan. Kun näytin kädellä suunnan, se meni sinne, kun sanoin oikealle tai vasemmalle, se kääntyi ristyksestä oikein. Se siis ymmärsi sekä viittaukset että puheen. Ajatteli, hyvä koira, kokeillaanpa vielä muuta. Tulimme tuntemattomassa metsässä polkujen risteykseen ja ajattelin, että mennään oikealle, en puhunut, en viittelöinyt. Koira kääntyi oikealle. Täysi vahinko tietenkin, ajattelin ja jatkoin koetta. Kymmenestä kerrasta koira kääntyi yhdeksän kertaa oikein. Siis, ymmärsikö se myös ajatuksia, vai teinkö sittenkin jonkin huomaamattoman eleen, jotta se osasi kääntyä oikein? Kokeilin useita kertoja, mutta tulos oli se, että reilusti yli puolet käännöksistä meni oikein, juuri niin kuin minä ajattelin. Huuhaata, tietenkin, ei koira osaa lukea ajatuksia. Onko meidän lapinkoira aivan omanlaatuisensa, viisas ja älykäs, pohtiva ja ajatteleva olento, joka lukee ajatuksiakin?

Keskustelin sitten ystäväni kanssa asiasta. Hän katsoi minua ja sanoi oman koiransa toimivan aivan samoin. Se jopa laskee. ”Kun kiersin pientä lenkkiä ympäri, niin ajattelin kierrosten määrää. Koira kiersi oikean määrän ja istui sitten paikoilleen, nyt tuli lenkit täyteen”, hän kertoi. ”Kerran sitten päätin mielessäni, että teen lopuksi vielä eri lenkin ja niin kävi, että kun tavalliset lenkit tulivat täyteen, kääntyi koira uudelle lenkille ja kiersi myös sen.” No, ei minun lapinkoirani ollutkaan ainutlaatuinen eikä edes niin viisas kuin ystäväni koira, joka osasi jopa matematiikkaa.

Mistä tässä sitten on kyse? En ole pystynyt sitä ratkaisemaan. Todennäköisesti jollakin eleellä teen koiralle selväksi, mitä ajattelen, mitä haluan ja koira tulkitsee sen oikein. Tutkimukset jatkuvat, niin koiran kuin minunkin. Kuitenkin olen jo alkanut pohtia, mitä uskallan koirani aikana ajatella, jos se vaikka ymmärtää kaiken ja pitää minua ihan tyhmänä ;-).’

Viimeiset

’Kirja on kolmas osa ilmastoteemaa, josta aikaisemmin ovat ilmestyneet Mehiläisten historia ja Sininen. Norjalainen lastenkirjailija on tarttunut vakavaan aiheeseen ja tarttunut tosissaan. Kirjat ovat saaneet suuren suosion. Hän kuvaa kirjoissa lämpimästi ihmisiä, mutta karun pelottavasti maailmaa. Elämän on jatkuttava. 1800-luvulla oli omat vaikeutensa, 1990-luvulla omansa, mutta 2060-luvusta emme vielä mitään tiedä. Se osuus on pelottavin. Lunde kuvaa kaikkia näitä aikoja taidolla.’

Lunden ilmastokvartetin kolmas osa keskittyy eläimiin, etenkin villihevosiin. Kertomus jakautuu kolmeen osaan. Mihail saa paketissa hevosen pään ja taljan. Hän toteaa niiden kuuluvan villihevoselle, jota esi-isämme ovat kuvanneet luolamaalauksissa. Niinpä hän haluaa Pietarin eläintarhaan tällaisia hevosia. Eletään 1800-luvun loppupuolta ja avukseen hän saa Wilhelm Wolffin, joka on eläintenpyydystäjä. He matkaavat Mongoliaan ja tuovat hevosia tullessaan. Toinen tarina kertoo päinvastaisesta asiasta. Saksalainen Karin haluaa 1990-luvun alussa palauttaa villihevosen Mongoliaan, josta ne on tapettu sukupuuttoon. Poikansa Mathiaksen kanssa hän matkustaa hevostensa kanssa läpi Venäjän ja totuttaa hevoset uusiin olosuhteisiin. Kolmas tarina kertoo Evasta ja hänen teini-ikäisestä tyttärestään Isasta 2060-luvulla, jolloin ilmastonmuutos on muuttanut maailman ja kaikki on romahtanut. He hoitavat pientä eläintarhaa Norjassa ja erityisesti kahta vilklihevosta.

Villihevonen on siis kirjan yhdistävä tekijä kaikille kolmelle tarinalle. Taitavasti kirjailija kuvaa näiden eläinten elämää niin vankeudessa kuin vapaanakin. Jokaisessa tarnassa on kuitenkin kuvattuna myös kahden ihmisen elämä. Mihail ja Wilhelm elävät rakkausuhteessa aron kylmyydessä ja kokevat kaikki vaikeudet ja onnen hetket yhdessä. Siitä ei saa puhua 1800-luvulla eikä se voi johtaa mihinkään pysyvään. Karin elää yhdessä poikansa kanssa, joka on huumeriippuvainen ja siten äitinsä kontrollin alainen. Karin suree paitsi poikaansa niin myös sitä, että hän jatkuvasti menettää hevosia vaimatta tehdä juurikaan mitään niiden hyväksi. Hevosten on sopeuduttava itse villiin elämään. Tämäkin tarina saa päätöksensä. Sen sijaan Eva ja Isa elävät tulevaisuudessa ja heidän tarinansa ei pääty. Villihevoset ovat viimeisiä, ihmiset saattavat myös olla. Kaikki luhistuu ja vain voimakkaimmat selviävät. Kuinka heidän käy?

Mehiläisten historia kuvasi sitä, kuinka pölyttäjät katosivat. Tässä kirjassa kukkia pölytetään pensselillä. Näin nämä liittyvät yhteen. Sinisessä vesi loppuu ja ihmiset kuolevat janoon. Päähenkilöt jumiutuvat kuivuneen joen varteen jatkuvaan vesipulaan jatkuvaan väkivallan uhkaan. Heidän tyttärensä Louise saapuu Norjaan Evan luo ja jää asumaan tämän kanssa. Näin nämäkin kirjat liittyvät yhteen. Seuraava, sarjan viimeinen osa, kertoo kasveista ja odotan sitä innolla. 

Lunde on erittäin taitavasti punonut tämän kirjan tapahtumat yhteen ja vaikka ne ensin tuntuvat olevan aivan erillisiä, niin villihevoset lopulta yhdistävät juonet. Hän kuvaa myös lämmöllä ihmispareja ja heidän elämäänsä. Toisaalta hän tuntee hevoset ja osaa kuvata näidenkin elämää uskottavasti.

Onko sitten ihmiskunnalla toivoa? Siihen kirjailija ei ota kantaa. Hän jättää sen lukijan harkintaan. 1800-luvulla ei ollut huolta ilmastosta, vaikka miehet joutuvat koville Mongolian hyisessä talvessa. 1990-luvullakaan ei ilmastonmuutos vielä vaivannut. Karin vei hevoset Mongoliaan ja perusti sinne reservaatin niille niin, että hevonen lajina lisääntyi ja pelastui. Mutta Evan kohdalla, vaikka ilmastonmuutoksesta ei puhuta, sen aistii joka riviltä, jokaisesta toimesta, mitä naiset tekevät ja ihmettelen, kuinka rauhallisesti he kuitenkin asiaan suhtautuvat. Toivoa on, mutta silloin pitää lähteä eteenpäin. Ehkä siinä on meillekin jotain opittavaa – eteenpäin.

Kannattaa tutustua!

Lunde, Maja: Viimeiset. Tammi 2020. 533 s.

Vuosi alkaa

’Taas on siirrytty uuteen vuoteen ja voidaan tehdä hyviä ja kauaskantoisia lupauksia, kuten päivitän joka viikko, otan loistavia kuvia, kirjoitan hienoja juttuja. Ja kuitenkin tiedän, etten sen kummemmin tule toimimaan kuin ennenkään. Näinhän se näiden lupausten kanssa usein käy.

Viime vuosi oli meille kaikille poikkeuksellinen. Korona rajoitti toimintaa ja oli haettava uusia muotoja tekemiselle ja olemiselle. Kun on ikänsä tottunut vain tekemään ja jättämään sen olemisen vähemmälle, niin pohdittavaa riitti. Meillä Suomessa tämä kuitenkin oli inhimillista ja kun maalla lähdin sammalretkelle, niin ei se paljon poikennut edellisistä vuosista. Yksin kun kulkee, niin ei koronakaan tartu. Kuitenkin koko ajan oli sellainen levoton olo, riskiryhmään kun kuulun.

Viime vuoden aikana keskityin tutkimaan lähteitä. Hain yli viisikymmentä karttoihin merkittyä lähdettä Luopioisten alueelta ja tutkin niiden sammalet. Se oli sopiva yhden kesän homma ja oli myös antoisa, sillä kaksi hienoa sammalta löytyi uutena alueelle: hetehiirensammal ja kantokinnassammal. Se olikin puolet viime vuoden uusista lajeista.Jossain välissä, kun ehdin, teen yhteenvedon noista lähteistä ja niiden sammalista.

Linturetkillä tuli kierreltyä lähinnä keväällä. Silloinhan se on antoisinta. Kun ei päässyt liikkumaan laajemmalti, jäi lajimääräkin vähemmäksi kuin edellisinä vuosina. Kuitenkin 160 lajia tuli vuoden aikana nähtyä, eikä se kovin paljon jää jälkeen monen vuoden keskiarvosta, huonoin kuitenkin. Pois jäivät niin Lapin kuin merenrannan lajitkin. Niistä olisi varmaan parikymmentä lajia tullut lisää ja olisin päässyt normaaliin määrään.

Kun täällä blogissa olen myös kirjoitellut kirja-arviointeja, niin voisi niistäkin jotain sanoa. Korona-aikana luulisi luettujen kirjojen määrän nousseen ennätyslukemiin, mutta niin vaan se jäin normaaliin viikko per kirja tahtiin. Pitäisi tietenkin katsoa myös kirjan kokoa. Vuoden aikana tuli luettua useita mammuttitautisia kirjoja ja paljon myös tietokirjoja, joista osan olenkin esitellyt täällä blogissa. Mieleenpainuvimpia olivat seikkailut ankeriaan kanssa ja tutustuminen maamme piensieniin. Moni mielenkiintoinen kirja jäi myös esittelemättä.

Nyt on uusi vuosi jo päässyt hyvin vauhtiin, joten kaikille onnea ja menestystä tälle vuodelle. Kävin tänään hiihtämässä ja testaamassa lumen luistoa. Tämän sivun kuvat kertovat maisemista tällä hetkellä täällä Keski-Suomessa. Lunta on ja kaunista. Toivotaan, että tästä tulisi kunnon talvi viime vuotisen vastapainoksi. Mieli virkistyy, kun valo lisääntyy.

Jos alussa lupailin enemmän postuksia tänne blogiin, niin sen lupauksen yritän pitää. Ei ehkä yhtä viikkoa kohti, mutta ainakin pari kertaa kuukaudessa. Odotellaan!’

 

Nickelin pojat

’Aika on mennyt historiakirjojen parissa eikä kaunokirjallisen teoksen lukeminen ole viime aikoina oikein edistynyt. Luin e-kirjana Colson Whiteheadin teoksen tietämättä sen suuresta suosiosta ja palkitsemisista. Niinpä hämmästyin löydettyäni ihan kelvollisen kirjan, joka on jäänyt mieleen kummittelemaan ja askarruttamaan pitkäksi aikaa. Suosittelen muillekin sen lukemista aiheen synkkyydestä huolimatta.’

Kirja sijoittuu 1960-luvun Amerikkaan. Nickel-koulukoti toimi Floridassa ja sinne lähetettiin poikia kärsimään rangaistusta, joka oli tullut joskus hyvinkin mitättömästä syystä jopa väärinkäsityksistä. Poikien joukosta suurin osa oli mustia. Olot paikassa olivat kammottavat niin kuin olettaa sopii. Ei asiasta muuten olisi kirjaa tehty. Kirja on ajankohtainen George Floydin vuoksi. Amerikassa kuohuu niin rasismin kuin väkivallankin vuoksi. Kirja sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon. 

Rotuerottelu ei ole mihinkään kadonnut näinä muutamana vuosikymmenenä vaikka niin helposti luullaan. Päähenkilö Elwood on tavallinen musta poika, joka haaveilee pääsystä kouluun ja sitten hyvään ammattiin. Hän istuu tuntemattoman mustan miehen kyytiin matkatessaan pääsykokeeseen ja tulee tuomituksi autovarkaudesta Nickeliin. Loppu kirjasta on sen kuvausta, millaista tuossa laitoksessa oli ja miksi siellä oli salainen hautausmaa, jonne päätyivät loppuunhakatut mustat pojat. 

Tarinan kertoja pääsee karkuun, mutta hänen kaverinsa kuolee. Kertoja nousee yhteiskunnassa ylemmäksi ja menestyy, mutta hän ei koskaan unohda, mitä Nickelissä tapahtui ja miten hänen ystäväänsä kohdeltiin. 

Ensin ajattelin, että kirja on samanlainen kuin monet muutkin näistä aiheista kirjoitetut. Muistan aina Jan Guilloun kirjan Pahuus, jossa kuvattiin kouluväkivaltaa Ruotsissa ja minusta se oli jotain pöyristyttävää. Tässä kirjassa on samaa, mutta asioissa mennään vielä pidemmälle, kuolemaan saakka. Mitä on rasismi, miksi se nousee edelleen Amerikassa pintaan yhä uudelleen? Ihmiset ovat olevinaan sivistyneitä, kristittyjä, kunnollisia perheen isiä ja äitejä ja kuitenkin he hyväksyvät tämän, jopa tekevät näitä tekoja. Miksi poliisit, joiden pitäisi suojella ihmisiä, syyllistyvät murhiin ja nimen omaan mustien miesten ja poikien murhiin? Eikä tämä ole tietenkään vain Amerikan asia, vaikka sieltä nämä tulevat julki. 

Kirja on intensiivinen, fiktiivinen tarina, mutta sillä on takanaan todellisia tapahtumia. Vaikka Elwood on naivi ja luottaa oikeudenmukaisuuteen, kuuntelee Martin Luther Kingin puheita kasetilta ja yrittää ymmärtää, niin tällä kaikella hän pelaa venäläistä rulettia. Lukija miettiin, kuinka hänelle käy ja vaikka hän on kertoja kirjan alusta saakka, niin jotain hänelle täytyy tapahtua. Kirjailija säästää sen viimeisille lehdille ja ehkä se on syy, miksei kirja jätä rauhaan, se palaa mieleen ja sitä jää pohtimaan uudelleen ja taas uudelleen. Sehän on toisaalta hyvän kirjan merkki.

Whitehead, Colson: Nickelin pojat. Otava, 2020, suom. Markku Päkkilä. 222 s.

Aika kuluu

’Viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt aivan muuta kuin koskaan aikaisemmin. Sammalet ovat jääneet metsään ja kasvien kartoitus muihin aikoihin. Olen tutkinut historiaa. Taitaa olla tämän ajan muoti-ilmiö etsiä sukulaisia DNA-testien avulla ja tehdä sukupuita. Sellaiseen en ole vielä lähtenyt, mutta lupauduin toimikuntaan, joka kirjoittaa kylähistoriikkia. Kun alkaa sellaista tehdä, niin luulisi, että pitää olla kylän kasvatti ja tuntea kyläläiset kuin omat sormensa, mutta huomasin, ettei se niin välttämätöntä olekaan. Kun etsii taloille yhteyksiä, oppii niitä myös tuntemaan ja tapaa mielenkiintoisia uusia ihmisiä.

Kylähistoriikki ei ole pelkästään ihmisten elämän etsimistä, siihen liittyy myös paikkakunnan luonto ja sen muuttuminen, rakentaminen ja sen kehittyminen, kulkureitit, elinkeinoelämä, palvelut ja kunnalliset toimet. Huomasin, että kylähistoriikki on valtavan laaja asia. Kun on tutkinut luontoa monipuolisesti, tehnyt vertailuja, pieniä tutkimuksia, etsinyt tietoa ja merkinnyt muistiin havaintojaan, niin ei se historian penkominen siitä niin paljon eroa. Niinpä olen nyt käynyt läpi kivikauden, metallikaudet, keskiajan koukerot, asutuksen synnyn uuden ajan alussa, Ruotsin vallan ajan ja autonomian. Seuraavaksi onkin edessä se vaikein aika eli itsenäisyyden aika ja se, mitä ihmiset siitä muistavat. Se vaatii poistumista kirjojen ja karttojen ääreltä ja jalkautumista kyläläisten pariin. Mielenkiintoista!

Kun syyskuussa ryhdyin työhön toimikunnan kanssa, oli maisema yllä olevan kuvan kaltainen. Nyt syksy on edennyt jo siihen pisteeseen, että tuuli on varistanut ruskaiset lehdet maahan, illat ovat pimenneet ja aamusella niin kovasti nukuttaisi vielä seitsemän jälkeenkin. Maisema on autio ja tyhjä. Karhut menevät talvipesään, hiiret rynnivät sisälle nakertelemaan. Nyt olisi aika ihmisenkin rauhoittua. Vaan minkäs teet, kun mieli palaa aina uuteen. Nyt se on menneen ajan tutkimista.’

Jos olet kiinnostunut kylähistoriikista, niin se löytyy täältä.

Margarita

Anni Kytömäki on kirjoittanut kolme kirjaa ja jokainen on tehnyt ainakin minuun suuren vaikutuksen. Ehkä syynä on luonto, jota hän kuvaa pikkutarkasti ja oikein. Hän on toiselta ammatiltaan luontokartoittaja ja tuntee lajit joihin luonnossa törmää. Lisäksi hän osaa kertoa niistä uskottavasti. Hän on myös hieroja, joten tämän kirjan alkupuolen kuvaus kylpylän elämästä tuntuu uskottavalta. Margarita on uskomaton ilotulitus elämästä, kuolemasta ja luonnosta, mutta myös selviytymisestä. Kannattaa tutustua.’

Jokihelmisimpukka (Margaritifera margaritifera) eli kansanomaiseti raakku on erittäin uhanalainen nilviäinen, joka elää puhtaiden jokien pohjahiekalla suurina yhdystkuntina tai eli. Nykyään sen elinpaikat ovat tuhoutuneet laajalti ja sitä yritetään monin konstein pelastaa. 

Tämän kirjan yksi päähenkilö on jokihelmisimpukka. Sen elämää verrataan kirjan muihin päähenkilöihin. Sen kuori, sen sulkeutuneisuus, sen helmen tuoma kipu, sen taistelu elämästä toistuvat symbolisesti ihmisen elämässä. Kirjan päähenkilö on Senni Sarakorpi. Hän menettää isänsä sodassa, lapsensa polioon, elämänhalunsa ihmissuhteisiin. Hän elää kuin raakku, mutta hän kuitenkin ponnistelee pinnalle, ehkä löytää myös elämälleen tarkoituksen ja kivuilleen ratkaisun.

Senni on kylpylän hieroja 50-luvun alussa. Hän hoitaa asiakkaita niin fyysisesti kuin henkisestikin. Aaro on kylpylävieras, mutta lapsi ei ole Aaron. Metsässä asui sodan runtelema mies, salaperäinen, outo ja kuollut. Kun metsä hakataan, hänet löydetään. Mikko on pudonnut jyrkänteeltä ja taittanut selkänsä. 

Kylpylä lakkautetaan ja Senni hakeutuu koulutukseen Helsinkiin. Hänestä tulee sodissa kärsineiden fyysinen auttaja. Aluksi hän kuitenkin joutuu hoitamaan polioon sairastuneita nuoria. Sairaalassa elämä on yhtä tuskaa niin oman itsen kuin potilaidenkin kannalta. Senni auttaa, mutta ei tule itse autetuksi. Hän käpertyy kuoreensa kuin raakku ja kaipaa vapauteen.

Kirjan juonen polut päätyvät yhteen vähitellen, elämä yrittää purkautua kuorestaan. Ihmiskohtalot hakevat toisiaan ja löytävät. Ristiriidat kuitenkin jäävät niin raakun kohtalosta kuin metsien tuhostakin. Kuinka yksilö voisi niihin vaikuttaa. Senni kantaa viimeiset raakut uuteen jokeen. Selviytyäkseen.

Jälleen upeasti kirjoitettu kirja. Se hengittää luontoa joka rivillään. Sen preesenssissä tapahtuva kerronta vie lukijan milloin metsään milloin Helsingin puistoihin, sairaalaan, sotaan, raakkujoelle. Tuntuu kuin itsekin olisi siellä. Kaunis kieli vaatii rauhallista lukemista enkä voi kuvitellakaan, että kuuntelisin kirjan toisen lukemana, siinä ei voi hengittää mukana, pysähtyä ja ajatella. 

Kirjaa olisi tietenkin voinut lyhentää, pyyhkiä pois turhan tuntuista kuvausta tai havaintoja, mutta… Sitten se ei olisi tämä kirja, vaan aivan tavallinen sodan jälkeisen ajan kuvaus niistä vaikeuksista, joita ihmisillä silloin oli. Nyt se on itsellinen tarina nuoren elämästä, ajatuksista, peloista ja tuskasta, mutta myös onnen hetkistä ja ihmissuhteista. Vaikka kirjassa tuntuu tuska ja kuolema konkreettisesti, niin elämä on se, joka vie kerrontaa eteenpäin. Elämä jatkuu, vaikka metsä kaatuu, vaikka raakkujoki tuhotaan, vaikka polio-virus jyllää kuin korona tänä päivänä. Vuosirengas toisensa jälkeen syntyy raakun kuoreen ja ihmisen mieleen. Helmi kasvaa kivun myötä, mutta siitäkin voi luopua. Kirja on täynnä symboliikkaa ja kielikuvia.

Toki täytyy myöntää, että vähempikin olisi riittänyt, mutta kokonaisuushan se ratkaisee ja kun on päässyt kirjan loppuun, voi paitsi huoata helpotuksesta urakan jälkeen, niin myös elää sen tuomassa maailmassa uudestaan ja taas uudestaan.

Kytömäki, Anni: Margarita. Gummerus, 2020. 582 s.

Pienten mielenkiintoa

Ojakielisammal

’Olen usein miettinyt, mistä johtuu, että pieni on minusta mielenkiintoista. Luonnon tarkastelu on siirtynyt yhä enemmän mikrotasolle ja  mikroskooppin läpi tähystelyyn. Nuorempana kuvasin maisemia, rakennuksia, ihmisryhmiä, nyt sammalia, jäkäliä, piensieniä. Kun hankin uuden kameran, piti siihen saada heti makro-objektiivi ja jalusta. Nyt kun katselen tämän kesän kuvamaailmaa ruudulta, huomaan kuvien pääasiassa muodostuvan makrokuvista. Aikoinaan keräsin luonnosta kasveja ja nimenomaan suuria putkilokasveja. Nyt en ole kerännyt niitä vuosiin, mutta koteloinut satoja näytteitä sammalista, jäkälistä ja sieneistä.

Sanotaan, että ihmisen mielenkiinnon kohteet muuttuvat iän myötä. Olisko tässä syytä uuteen ulottuvuuteen? Kun näkee ilman mitään lisälaitteita kaikkea tuttua ja moneen kertaan tarkasteltua, tuntuu mikroskoopin maailma tuovan niin paljon uutta, että sinne palaa uudestaan ja taas uudestaan. Kuljen aina luuppi kaulassa ja suuntaan sen milloin mihinkin pieneen kohteeseen. Jos näkymä osoittautuu mielenkiintoiseksi, otan siitä näytteen mukaani ja seuraavaksi se päätyy mikroskoopin alle, ensin stereoskoopilla katsotaan pintarakenteita, muotoa ja ulokkeita, sitten valomikroskoopilla soluja ja niiden osia. Ja mielenkiinto sen kun kasvaa.

Ripsilovisammal

Tämä saattaa selittää kysymyksen. Toisaalta iän myötä näkökyky myös muuttuu. Luulisi olevan helpompi katsella suuria kokonaisuuksia kuin tihrustaa pienen pieniä eliöitä. Mielenkiinnon kohteet ovat kuitenkin muuttunut, ehkä pysyvästi. Kukapa sen tietää. Joka tapauksessa, kun pari päivää sitten pengoin lahokannon sisuksesta esiin parin millin sammalen, hehkuin innosta, jotain hienoa löytyi. Niinpä löytyikin, mahdollisesti kasvistooni uusi sammallaji, ripsilovisammal (Lophozia ciliata). Tämä lahopuulla elävä maksasammal on todellakin häviävän pieni ja jollei sillä olisi sammalen kokoon verraten valtavan suurta perianttia, niin sen löytäminen voisi olla lähes mahdotonta. Pienestä näkyi vain tuo suuri periantti ja vasta skoopin kautta sen lehdet ja muut tuntomerkit. Häviävän pieni, mutta niin mielenkiintoinen. Nyt vain etsimään sitä lisää eli kantoja katselemaan.

Toukosammal

Näin syksyllä, kun pellot on puitu, muttei vielä kynnetty, löytyy savipaakuilta näitä pieniä millinluokkaa olevia sammalia helposti. On toukosammal (Tortula truncata), hankasammalet (Riccia sp.), gemmallisia varstasammalia (Pohlia sp.), resusammalta (Fossombronia sp.), nuppisammalta (Discelium nudum), karvasammalia (Ditrichum sp.) ja nukkasammalia (Dicranella sp.) monen moisia ja haastavia. Mielenkiintoista mutta työlästä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän millimetrimaailmaan.’