Tulisiipi

’Harvoin saa lukea näin onnistuneen kirjan, kaikella tapaa: mielenkiintoinen aihe, hyvin kirjoitettu, jännite säilyy viimeiselle sivulle, paitsi jännittävä niin myös jonkin verran romanttinen, ei mässäile väkivallalla. Hieno saavutus J.P. Koskiselta. Luulin kirjan takakannen luettuani, että tämä on jonkinmoinen Ikitie-versio, mutta kaikkea muuta. Kirja liikkuu laajemmalla alustalla ja sen tarina laajenee käsittelemään lopulta koko maailmaa. Suosittelen!

Kirja selviytymisestä ja kaiken peittävästä unelmasta.

Suuri lama koettelee myös suomensukuisia siirtolaisia Amerikassa ja niinpä he päättävät matkustaa Karjalaan perustamaan työväen paratiisia. Alussa päähenkilöiksi nousevat Timo ja Ellen sekä heidän lapsensa Kaarle ja Kati Frost. Mukaan lähtevät myös Albert ja Linda Smith. He päätyvät Petroskoihin ja karu totuus paljastuu vähitellen. Kaarlella on unelma lentämistä ja vapaudesta ja hän kantaa mukanaa korttia, jonka sai Charles Lindberghiltä. Linda kiusaa Kaarlea, mutta kulkee tämän kanssa Petroskoin katuja. He löytävät kuolleen, joka on haudattu hiekkaan matalaan hautaan. Tämä jää heille mieleen kummittelemaan lopuksi elämää symbolisesti merkkinä vaarasta ja valheellisesta maailmasta.

Lentämään Kaarle pääsee ja on nopea oppimaan. Tulevaisuus näyttää hyvältä. Päästäkseen eteenpäin heidän on kuitenkin vaihdettava nimiä. Lindasta tulee Ludmila ja Kaarlesta Gennadi. Pieni Kati kuolee keuhkokuumeeseen lääkkeiden puutteessa, ihmisiä katoaa eikä heistä enää kuulla mitään, olot muuttuvat vaarallisiksi. Isän veli Janne päättää hakea apua Moskovasta USA:n suurlähetystöstä ja perhe matkustaa sinne. Albert ja Linda matkaavat Leningradiin. Matkalla Janne ja Gena joutuvat erilleen muista ja heidät vangitaan. He joutuvat Siperiaan. Leirillä Janne kuolee, mutta Gena sinnittelee, kunnes sota tarvitsee häntä ja hänet koulutetaan taistelulentäjäksi. Hänestä tulee Neuvostoliiton sakari. Saksalainen kone kuitenkin ampuu hänet alas ja hän joutuu vangiksi. Kun vangit vapautetaan, heidät passitetaan Siperiaan kansan pettureina.

Niin Gena on taas leirillä. Sieltä hänet pelastaa Linda, josta on tullut korkea-arvoinen insinööriupseeri ja jolla on vaikutusvaltaa. He ovat nyt aikuisia ja huomaavat rakastavansa toisiaan. Lindan avulla Gena pääsee uudelleen lentämään ja kouluttamaan muita lentäjiä. Sieltä hänet noukitaan yhdessä muutaman muun taitavan lentäjän kanssa Neuvostoliiton avaruusohjelmaan. Heidät koulutetaan ja lopulta on vain Gena, Juri ja German, joista valitaan ensimmäinen avaruuslentäjä. Valinta osuu Genaan ja hän lähtee avaruuteen Vostok raketilla. Kaikki me kuitenkin tiedämme, että ensimmäinen kosmonautti oli Juri Gagarin. Kirjan loppu on yllättävä.

Loistava kuvaus niin siirtolaisuudesta kuin kuohuvasta maailmastakin 30-luvulta 60-luvulle, käskyvallasta ja paratiiseista, haaveista ja unelmista. Ihminen on kummallinen, kun hän luottaa ja uskoo, vaikka kaikesta näkee, etteivät asiat ole kohdallaan eivätkä puheet ole totta. Unelmat vievät meitä eteenpäin. Gena halusi vain lentää ja vaikka Linda yritti toppuutella ja pyytää häntä vihille, niin lentämisen vapaus oli Genalle kaikki kaikessa loppuun saakka. Toisaalta Lindallakin oli unelmansa. jo pikkutyttönä Amerikassa hän keitteli mutavellejä tiiliksi ja lopulta hänestä tuli insinööri, joka suunnitteli tukikohtia, avaruuskeskusta, komensi ja vaikutti insinöörieverstinä. Kukaan ei tiennyt, että sekä Genalla että Ludmilalla oli Amerikan kansalaisuus eli he olivat pahimpia neuvostovallan vihollisia. Tässä lienee kirjan epäuskottavin kohta. Voisiko näin selvä asia jäädä tutkimatta ja huomaamatta?

Kirjan punainen lanka on unelma vapaudesta ehkä liiankin näkyvästi. Se tulee joka mutkan takaa vastaan molempien elämässä. Se pitää heidät hengissä, se kannustaa selviytymään. Unelma vapaudesta rautaesiripun takana. Kirja valittiin Vuoden kirjaksi 2019 ja lisäksi se on Finlandia-palkintoehdokas. Kannattaa lukea!

Koskienen, J.P.: Tulisiipi. Like, 2019. 352 s.

Viikko 46: Korpirahkasammal

’Kun viime viikolla katseltiin karhunsammalta, niin siinä vieressä voisi kasvaa myös tämän viikon sammal. Rahkasammalet ovat maastossa joskus vaikeita määrittää, mutta tämä on helppo jo senkin vuoksi, että se on niistä todennäköisesti yleisin. Tähtimäinen latvus ja yhtenäiset kasvustot löytyvät monenlaisista kosteista maastoista ja ovat siksi helppoja huomata. Kaikkiaan meillä on yli 40 rahkasammallajia ja monet niistä hyvinkin samannäköisiä. Opetellaan nyt kuitenkin tämä helpoimmasta päästä oleva.’

Korpirahkasammal on kookas ja roteva yhtenäisiä kasustoja muodostava sammal. Sen varsi on vihreä, haaraversot lehtineen tumman vihreät, latvus päältä katsottuna viisisakarainen tähti ja varsilehdet risakärkiset. Jokaisessa haaranipussa on kolme haaraa, joista kaksi suuntautuu ulospäin ja yksi varren suuntaisesti alaspäin.

Korpirahkan voi löytää kaikenlaisista metsistä kosteista painanteista, suon reunoista ja soistuvilta paikoilta joko mättäiltä tai välipinnoilta. Se on hyvin yleinen koko maassa.

Viikko 45: Korpikarhunsammal

’Viime viikolla tutustuimme karhunsammaliin, joten jatketaan siitä. Nyt on kyseessä näistä yleisin ja se, joka tavallisesti juuri karhunsammaleksi nimetään. Monenlaisilla paikoilla kasvava sammal on kuitenkin yleisin korpisoilla ja rannoilla. Sieltä sen hetkessä löytää, vai löytääkö? Tässäkin tapauksessa kannattaa olla tarkkana, sillä samanlaisia lajeja on muitakin, jotka saattavat kasvaa tämän kanssa vierekkäin.’

Korpikarhunsammal on kookas yli 10 cm korkea pysty lehtisammal, jonka lehdet ovat neulasmaisen terävät ja siirottavat. Sen varsi on ruskea ja yläosasta kiiltävä (vert. lehtokarhunsammal). Lehden yksisoluinen reunus on hyvin kapea (vert. luhtakarhunsammal). Pesäkkeet ovat yleisiä, vaakasuoria ja särmikkäitä. Pesäkkeen tyvellä on selvä sompamainen kaulus (vert. kytökarhunsammal).

Sammal kasvaa korpisoilla suurina kasvustoina, kalliohyllyillä, soistumilla ja rannoilla. Se on hyvin yleinen koko maassa.

Viikko 44: Karvakarhunsammal

Kun viime viikolla taas kerran pyörittiin kalliolla, niin nyt kannattaa kiivetä sen päälle. Sieltä voi hyvinkin löytää tämän viikon sammalen. Karhunsammalet ovat joskus vaikeita, varsinkin kun kirjallisuus loppuu yleensä juuri näihin lajeihin ehkä rahoituksen puutteen vuoksi. Kuivilla paikoilla kasvava laji on kuitenkin helppo tunnistaa lehden valkoisesta karvakärjestä, vaikka pienuutensa vuoksi se usein jää huomaamatta. Nyt kannattaa katsella tarkkaan maaston aukkoisia kohtia, sillä sammal ei tahdo kestää kilpailua..’

Karvakarhunsammal on yleensä alle viisi senttiä korkea ilman pesäkettä, mutta usein jää vain sentin mittaiseksi. Tällöin sen voi sekoittaa hiekkasasmmaliin, jotka usein kasvavat samoilla paikoilla. Lehden valkoinen karvakärki on hyvä tuntomerkki. Pesäkkeet ovat yleisiä, pystyjä, kuivana vaakasuorassa ja särmikkäitä.

Sammal on yleinen kuivilla paikoilla kallioilla, pientareilla, hiekkakuopissa, kuivissa kangasmetsissä. Sitä tavataan yleisenä koko maassa.

Viikko 43: Hohtovarstasammal

’Jotkut sammalet pystyy määrittämään seisaaltaan, toiset vaativat kunnioitusta ja polvistumista, jopa ryömimistä. Nyt viikon sammalena on sellainen, joka vaatii joskus näitä kaikkia. Sen sinivihreä väri on hyvä tuntomerkki, mutta vaihtelu tekee siitä hankalan. Nimensä mukaisesti se kallionkolossa kasvaessaan erottuu muista lajeista selvästi, mutta vaatii kyllä usein pienen palan varmistukseksi, sillä samanlaisia siellä on useita varsinkin, jos väri ei ole niin hohtava kuin tavallisesti. Näiden kanssa saa olla tarkkana.’

Hohtovarstasammal on parin sentin korkuinen löyhästi tupastava sammal, jonka lehdet ovat hohtavan sinertävät ja varsi punainen. Pesäkkeitä se tekee harvoin ja niistä sen tunnistaa lehväsammaliin kuuluvaksi. Ne eivät kuitenkaan nuoku samalla tavalla kuin nuokkuvarstasammelella, johon sen voi sekoittaa.

Sammal kasvaa kallioilla, yleensä raoissa, lippojen alla ja varjoisissa koloissa. Se suosii ravinteisia kallioita, mutta voi löytyä happamiltakin kallioilta. Sammal on yleinen koko maassa.

Sininen

’Ensin olivat mehiläiset nyt on vesi. Maja Lunden ympäristöaiheinen kirjasarja on päässyt toiseen osaan. Mehiläisten historia nousi maailmanmaineeseen ja nyt siitä tehdään TV-sarjaa, Sininen seuraa perässä. Nämä muodostavat puolet suunnitellusta kirjasarjasta, jolla kirjailija lähti taisteluun ilmastonmuutosta vastaan aivan kuin kirjan Signe taisteli koskien, koskikaran ja raakun puolesta. Kannattaa tutustua!’

Tässä kirjassa liikutaan nykyajassa Norjassa ympäristöaktivisti Signen ja hänen moottoripurjehtijansa Sinisen seurassa sekä neljännes vuosisata myöhemmin Davidin ja pikku Loun seurassa Etelä-Ranskan pakolaisleirillä. Tarinat nivoutuvat yhteen paitsi Sinisen kautta, niin myös veden kautta. Signe yrittää pelastaa isänsä kanssa vesiputousta ja vanhaa elämää lajeineen Norjan vuonomaisemassa, mutta kun Magnuskin, jonka lasta hän kantaa, kääntyy vastaan, Signe lähtee. Myöhemmin 67-vuotiaana hän etsii Magnuksen Ranskasta kostaakseen tälle takinkäännön ja jäätikön halventamisen. David puolestaan joutuu Loun kanssa pakolaisleirille, koska vuosikausiin ei ole satanut ja luonto kuolee kuumuuteen ja kuivuuteen. Vettä säännöstellään, ruokaa on liian vähän ja sitten leiri hajoaa. On taas lähdettävä pakoon. He löytävät laivan kuivasta kanavasta ja jäävät odottamaan sadetta. Laivan on saatava vettä alleen, että sillä voisi purjehtia kuivuutta pakoon merille ja vesimaihin, joita on vielä pohjoisessa. 

Lunde kirjoittaa faktapohjaista fiktiota. Hän tutkii aiheensa tarkkaan ja tekee paljon taustatyötä. Niinpä hydrologit ovet sitä mieltä, että kirjan kuvauksen kaltainen tila on mahdollinen jo ennen vuosisadan puoliväliä. Viime kesänä Saksassa ja Ranskassa kärvisteltiin yli 40° kuumuudessa, syyskesällä Amatson palaa, hurrikaait ja taifuunit voimistuvat vuosi vuodelta, luonto on arvaamaton. Afrikassa veneet ovat kuivalla halkeilleella maalla, asukkaat lähtevät pakoon 50° kuumuutta, kun vesi haihtuu ja kukaan ei jaksa tehdä työtä. Eikö todella olisi syytä tehdä jotain.

Kirjailija on tehnyt. Hän on kirjoittanut hätkähdyttävän romaanin ajasta, joka ei ole kovin kaukana. Tämä ei ole dystopiaa, tämä on liian lähellä. Hän lähettää viestin meille lukijoille, viestin päättäjille, samalla tavalla kuin Mehiläisten historiassa, jotain on tehtävä.

Vaikka kirja on fiktiivinen ja siinä on jännityskirjallisuuden ainesta, on sen sanoma selvä. Kirjaa voisi luonnehtia myös rakkausromaaniksi niin Signen ja Magnuksen kuin  Davidin ja Marqueriten kohdalla. Voittaako rakkaus katkeruuden tai vaikeudet, ainakin se antaa toivoa ja ehkä myös aikaa. Kirja kannattaa lukea huolella ja nähdä tekstin fiktiivisyyden läpi sen hätähuuto. Jos 1990-luvulla oli vielä toivoa, nyt on oltava vain toimintaa.

Lunde, Maja: Sininen. Tammi 2019, suom. Katriina Huttunen. 350 s.

’Komea’ lähde

’Kesällä kirjoitin lähteistä ja siitä, kuinka niitä kannattaa kierrellä ja katsastaa. Silloin löytyi muutama lähteensilmä, jotka oli syytä käydä uudelleen katsomassa syksymmällä. Äskettäin kävin näistä yhdellä. Otsikkoon kirjoitin sen komeuden lainausmerkkeihin, koska se oli komea oikeastaan vain sammalten osalta. Itse lähde oli vaatimaton kolo mäenrinteessä ja alapuolinen kosteikko oli muodostunut vain lähdepuron varteen kapeana juottina.

Käyntini tuolla paikalla Luopioisten kaakkoiskulmalla lähellä Hämeenlinnan (Lammin) rajaa tapahtui koleana pakkasaamuna eikä ajankohta ollut kaikkein paras mahdollinen sammalten tarkasteluun. Rahkat olivat jäässä ja lähdevesi kylmää. Tuota paikkaa ei olisi nopeasti katsottuna edes ajatellut lähteenä, ehkä jonkinmoisena kosteikkona kuitenkin. Metsä paikan ympärillä oli äskettäin harvennettu ja koneen jäljet näkyivät vielä ympäristössä. Onneksi metsäkone ei ollut mennyt lähteen yli eikä puron poikki. Näin tämä paikka oli säästynyt.

Keräsin alueelta kymmenkunta näytettä kädet kontassa ja ajatukset hajallaan, koska olin ottanut liian vähän vaatetta päälleni. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun pussiin alkoi kertyä outoja lajeja tai ainakin sellaisia, joita piti tarkastella lähemmin. Skoopin ääressä lähteestä ja sen alapuoliselta kosteikolta löytyivät seuraavat lajit:

isonauhasammal (Aneura maxima)

Saattaa olla, että siellä olisi vielä näiden lisäksi isonauhasammal (Aneura maxima), sillä se usein löytyy harsosammalen seurasta ja nyt en viitsinyt kovin paljon turmella jäistä sammalmattoa sitä etsiäkseni. Tämä sammalhan kasvaa yleensä muiden sammalten alla näkymättömissä ja vaatii siksi penkomista.

Erityisen ilahtunut olin lehtohavusammalesta, koska siitä oli tiedossa Luopioiststa vain yksi epävarma havainto Kuohijoelta ja nyt sen esiintyminen Luopioisissa varmistui. Tämä hyvin metsäkerrossammalen (Hylocomium splendens) näköinen sammal oli nytkin jäädä huomaamatta, sillä se löytyi vain muiden näytteiden seasta. On siis vielä ainakin kerran käytävä tällä ’komealla’ lähteellä tarkastamassa, kuinka paljon lehtohavusammalta siellä kasvaa.

Kannattaa siis katsastaa sellaisetkin paikat, joihin ei ole karttaan merkitty lähteen paikkaa, mutta joissa on merkitty kosteikko korpimaisen metsän rinteeseen.

Muutama päivä kirjoituksen jälkeen kävin lähteellä uudelleen ja nyt sieltä löytyi myös jo kaipaamani isonauhasammal eli lähde sai lisäarvoa (24.10.)

Viikko 42: Naalinsammal

’Nyt tämän viikon sammal saattaa olla Etelä-Suomessa liikkuvalle vaikea, sillä tämä sammal on pääasiassa Lapin ja itäisen Suomen laji. Viime vuosina se on levinnyt lähes koko maahan, mutta en itsekään ole nähnyt sitä Pirkanmaalla kuin muutaman kerran. Kannattaa kuitenkin syksyisellä retkellä tähyillä jalkoihinsa, tämä pieni sammal saattaa hyvinkin löytyä. Tuoreena sen sekoittaa helposti muihin, mutta kuivana se on aivan itsensä näköinen käppyrä.’

Naalinsammal on pieni parin sentin korkuinen mattomaisesti kasvava sammal, joka kuuluu karhunsammalten heimoon. Sen lehdet ovat kolmiomaiset ja keskisuoni päättyy vahvana lehden kärkeen. Kuivana sammalen lehdet käpertyvät varren ympärille. Pesäkkeitä sammalella on harvoin. Pysty pesäke on kellertävän perän päässä ja sylinterinmuotoinen.

Viikon sammalen voi löytää tunturikankailta, hakkuuaukeilta, metsäautoteiltä ja suo-ojien penkereistä. Se käyttäytyy pioneerisammalten tapaan eli ilmaantuu ihmisen muokkaamille alueille ja on siksi laajentanut aluettaan viime vuosina.

Toukokuun tuonen kukat

’Olen seurannut yhden suosikkikirjailijani J.P.Koskisen hulvattoman hauskaa dekkarisarja, jossa hän kertoo joka kuukausi yksityisetsivien Arosuon ja Tulikosken ratkaiseman mysteerin vaiheista. Tarinoita höystää päähenkilön huumori, joka on sellaista sanailua ja älyllistä pommitusta, ettei voi olla nauramatta. Tämä on aivan muuta kuin pohjoismaiset veriset saagat, enemmän Agatha Christie tyyppistä rikoskerrontaa. Suosittelen!’

Taas on Hämeenlinnassa tapahtunut rikollista toimintaa, tosin jo kahdeksan vuotta sitten. Tuomittu on kärsinyt rangaistuksensa, mutta asianosaiset eivat ole tyytyväisiä, vaan pyytävät Kalevi Arosuota ja Juha Tulikoskea selvittämään tapauksen uudelleen. Pian selviääkin, että jutussa on jotain hämärää. Marco Hukkanen ei kuollutkaan rattijuopon yliajamana, vaan hänet murhattiin. Tarinaan kietoutuu myös toinen tarina eli Juhan tyttöystävä kampaaja Heli pyytää apua ystävänsä rahahanojen mentyä kiinni. Tämäkin juttu selviää, mutta sen sijaan Arosuon suvun salaperäisyys ja koukerot eivät tule yhtään läjhemmäksi totuutta. Mummo saa valtavan rahapelivoiton, serkut vaanivat Jonannan kanssa Juhan isän taulujen myynnin osalta ja itse sankari on entistä enemmän hukassa. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa on yksi tai useampia pohdittavia salaisuuksia, mutta Arosuon itsensä salaisuus siirtyy kirjasta toiseen ja saa varmaan ratkaisunsa vasta koko vuoden juttujen jälkeen. Se kyllä koukuttaa lukemaan kaikki tarinat. Niin, se Marco Hukkasen murha kyllä selvisi ja syyllinen saatiin kiinni, vaikkakin jo kuolleena.

Tarina vei kyllä mennessään ja nyt kun koko suku on jo jollakin tavalla edellisten kuukausien tapahtumien myötä tullut tutuksi, niin oli mukava seurata rauhassa kaikkia näitä koukeroita ja etsiä rikosten ratkaisuja yhdessä etsivien kanssa. Mukava oli seurata myös tarinaa koulukaupunkini Hämeenlinnan katuverkossa. Nyt liikuttiin Laaniityssä tutuilla kulmilla ja mentiin lähes katu kerrallaan ja talojen väritkin löytyivät tekstistä. Ovatko ne olemassa, sitä en käynyt tarkistamassa, kun Hämeenlinnassa tässä viikolla liikuin. 

Minulta on jäänyt huhtikuun kirja väliin, joten sekin on jostain haalittava ja luettava, sillä lailla saa tarinasta kokonaisuuden, sillä todellakin nämä pikkujutut eivät taida ole tämän tarinan ydin, vaan se on Arosuon suku. Sinänsä jännä juttu, en ole moiseen ennen törmännyt, mutta eihän tämäntyyppistä rikossarjaa myöskään ole taidettu ennen kirjoittaa. 

Ei voi kuin hattua nostaa kirjailijalle, jos hän pitää koko tarinavyyhden kasassa joulukuun kirjaan saakka. Odotan jatkoa, vaikka en mikään nykydekkarien ystävä olekaan.

Koskinen, J. P.: Toukokuun tuonen kukat. Crime Time, 2019. 287 s.

Viikko 41: Pohjanhiekkasammal

’Kiersin juuri äsken laajan aukkohakkuun ja totesin, että tämän viikon sammal oli siellä todella hyvin edustettuna. Hiekkasammalet nimensä mukaan viihtyvät hiekkapitoisessa maassa ja vaikka tämän nimessä on sana pohjan, niin se on viime aikoina ehkä juuri hakkuuaukeiden yhteydessä levinnyt myös Etelä-Suomeen ja on melko tavallinen. Pienuutensa vuoksi se jää helposti huomaamatta, varsinkin jos itiöpesäkkeet eivät ole kehittyneet. Nyt myöhäissieniä etsiessään kannattaa tähytä näitä karhunsammalen sukulaisiakin.’

Pohjanhiekkasammal on pienikokoinen yksivartinen ja haaraton sammal, jonka lehdet ovat neulasmaiset samalla tavalla kuin kookkaampien sukulaistensa karhunsammaltenkin. Se kasvaa yleensä laajoina kenttinä ja innostuu joskus myös tekemään pesäkkeitä. Hunnullisia pesäkkeitä on yksi vartta kohti. Pesäkeperä on kellertävän punainen ja usein kaareva.

Sammal kasvaa hiekkaisessa maassa tai suo-ojien penkoissa koko maassa usein kosteassa ympäristössä. Sen voi helposti sotkea yleisempään törmähiekkasammaleeseen, mutta tämä on kookkaampi ja usein haarova.