400 tuli täyteen

 

’Joskus aikoinaan, kun aloitin sammalsivujen tekemisen, ajattelin, että Luopioisista voisi löytyä 400 sammallajia. Silloin se tuntui kaukaiselta haaveelta ja lähes mahdottomuudelta. Määritystaito oli silloin olematon eikä se vieläkään ole kuin keskinkertainen, mutta silloin monien yleistenkin pienten lajien erottaminen toisistaan tuntui utopialta. Kahdeksan vuotta on kulunut ja sivusto on laajentunut vuosi vuodelta kohti tuota maagista rajaa. Nyt se on saavutettu. Ilman ystävien apua siihen en olisi päässyt. Kiitos heille!

Tällä viikolla kolusin viidennenkymmenennen Luopioisten lähteen ja koska se ei ollut ihan luonnontilaisessa kunnossa, ajattelin sieltä löytyvän vain aivan tavallisia sammalia. Siksipä yllätys olikin aikamoinen, kun sain mikroskoopin alle pienen mutta kauniin maksasammalen. Sen punaiset gemmat verson latvassa hälyttivät katsomaan tarkemmin, sillä punagemmaiset ovat aina mielenkiintoisia. Valomikroskoopilla sitten paljastuivat muut tuntomerkit: punaiset gemmat olivat ellipsin muotoisia ja yksisoluisia, lehdet kuuluivat Scapania-lajille ja solut olivat trigonikkaat eikä öljykappaleita ollut viittä enempää solua kohti ja kun se vielä kasvoi umpilaholla ja märällä havupuulla. Huokasin ja katsoin kirjallisuutta. Kaikki täsmäsi: Kantokinnassammal (Scapania apiculata).

Ryhdyin muodostamaan näytettä, mutta koteloon löytyi vain kolme alle sentin versoa. Pistin ne kuitenkin talteen, että lajin voi joku toinen varmistaa. Eipä voisi paremman lajin avulla tavoite tulla täyteen.

Luopioisista puuttuu vielä monia tavallisia sammalia, mutta jostain syystä ne ovat minut kiertäneet. Toisaalta näitä harvinaisuuksia on tullut korvaamaan puutteita. Enpä olisi uskonut kantokinnasammalen tähän listaan päätyvän. Siitä on vain muutama löytö Pirkanmaalta ja valtakunnallisesti se on CR-laji eli äärimmäisen uhanalainen. Liitän tähän postaukseen vielä mikroskoopilla ottamani kuvat sammalesta. Niistä voi löytää lajin tuntomerkkejä ja samalla arvioida, olenko päätynyt oikeaan lajiin.’

 

Tritonus

’Musiikki on elämässä hallitseva voima. Se soi mainoksissa, väliaikamerkeissä, taustassa, elokuvissa, lähes kaikessa. Tuntuu, ettei ilman musiikkia ole elämää. Myös kirjallisuudessa musiikilla on paikkansa. Vaikka sitä ei lukiessa kuule, niin se kuitenkin on läsnä. Westön uudessa kirjassa musiikki on lähes kirjan päähenkilö. Se tulee esiin ensimmäisillä sivuilla ja säilyy viimeiselle riville saakka, kun päähenkilö nostaa klarinetin huulilleen ja puhaltaa ilmoille ensimmäisen sävelen. Kirjassa kuulee musiikin. Vahva teos puhuu muustakin, mutta musiikki vie sitä eteenpäin.’

Tritonuksen teemoina ovat yksinäisyys, eriarvoisuus, kuuluisuus ja musiikki. Tunnettu kapelimestari Thomas Brander rakennuttaa syrjäiseen saaristokuntaan hulppean betonilinnan Casa Tritonuksen huvilakseen. Hän erottuu ympäristöstä räikeästi eikä sitä tee vähäisemmäksi taloon rakennettu hissi, jota hän itsekään ei uskalla käyttää sahkökatkojen vuoksi. Hopeanharmaa Lexus ei myöskään lähennä kapelimestaria ja ympäristöä. Hän ei uskalla myöntää olevansa menossa alaspäin, kun nuoret ja vireät mestarit rynnivät ohi molemmin puolin.

Brander kuitenkin yrittää. Naapurissa asuu tyystin toisenlainen yksinäinen, koulukuraattori Reidar Lindell, jonka kanssa hän kaikesta huolimatta ystävystyy. Lindell nauttii yksinkertasisista asioista, kalastamisesta, aamuista laiturilla, ihmisten auttamisesta ja musiikista. Hän yrittää saada jopa Branderinkin auttamaan muita, lähinnä radikalisoitunutta nuorta, joka on vaarassa joutua elämässä sivuraiteille. Lopulta hän saa Branderin perustamaan kamarimusiikkifestivaalin paikkakunnalle ja tuomaan kuuluisat ystävänsä sinne esiitymään. 

Läpi kirjan kuuluu kuitenkin musiikin ääni. Se on yksi kirjan päähenkilöistä. Vaikka molemmat miehet ovat menettäneet rakastettunsa, niin musiikkia he eivät menetä. Paholaisen intervalli soi läpi koko teoksen luoden uusia teemoja kudokseen. Tritonus-intervalli oli kielletty pitkään musiikissa, tässä se soi kirjallisuudessa.

Kirja alkaa mielenkiintoisesti ja sitä on ilo lukea. Loppua kohti tuntui, että se pitkittyi turhankin paljon kun musiikki valtasi alaa. Kuitenkin se säilyi koossa loppuun saakka ja muodosti hienon kaaren ystävyydestä ja yksinäisyydestä. Elämälle saattoi ajatella kaunista tulevaisuutta kaiken harmauden ja ahdistuksen jälkeen. Ehkä ihmiset ottivat kuuluisan säveltäjän oamkseen jatkossa.

Westön kirjoissa soi aina musiikki. Nyt ei liikuttu pelkästään kevyemmän musiikin teemoissa, vaan enemmänkin klassisessa musiikissa. Erityisesti Sibelius ja Mahler nousivat esiin jopa vertailun ja kaikkinaisen pohdinnan tasolle saakka. Joissain vaiheissa se tuntui jopa ylimenevältä. Kuitenkin kirjailija piti asiat hallinnassa. Ihmetytti kuitenkin se tietämys ja tunnelma, jonka hän loi pohtiessaan Branderin kautta musiikin olemusta ja tulkintoja.

Edellisessä romaanissaan Rikinkeltainen taivas tämä kirja jo esiintyy ja sen juonkin kuvataan melko hyvin. Nyt se on kirjoitettu auki. Tämä kirja onkin paremmin omaksuttavissa kuin edellinen, erilainen ja selkeämpi. Tähänkin on saatu mukaan ajan trendejä, on #metoo ja pakolaiset, on radikalismi, pettäminen, erot ja jopa pandemiakin. Koska viimeksimainitusta ei vielä ole selvää kuvaa kenelläkään, niin sen olisin jättänyt myöhempiin kirjoihin. Nyt se vaikuttaa päälleliimatulta. Joskus tuntuu siltä, että nykykirjailijat kosiskelevat lukijoitaan ymppäämällä kaikki ajan ilmiöt samaan syssyyn teoksiinsa ja saavat aikaan eräänlaisen kaaoksen. Keskittyminen jononkin teemaan voisi auttaa.

Joka tapauksessa kirja oli hyvä ja sitä oli miellyttävää lukea. Nyt ei liikuttu enää Helsingin kortteleissa eikä nuorison kasvitarinoiden keskuudessa, nyt elämä oli rauhallisempaa ja seesteisempää, vaikka kaikenlaista kummallista tässäkin tapahtui.

Westö, Kjell: Tritonus. Otava, 2020, suom. Laura Beck. 447 s.

Suomen luonnon päivä

Tuomaansääski (Sciara thomae)

’Tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Toki jokainen päivä voisi olla luonnon päivä, mutta varmaan on ihan hyvä nimetä yksi erityinen päivä juhlia fantastista luontoamme. Tapa, millä sitä juhlia, on vapaa, mutta ehdotuksia on monia. Tänään voi liputtaa, viettää yön ulkona, leipoa luonnonmarjoista piirakan, rentoutua kansallispuistossa tai miksei missä tahansa luonnon helmassa, viedä lapset retkelle, halata puita, pitää hauskaa.

Itse kävin kuvaamassa ötököitä. Tuomaansääsket on muutaman päivän takaa ja niillä on oma juttu elämässäni. Viehättäviä pikku otuksia, jotka kokoontuvat yhteen näin syksyisin. Tässä paikaksi on valikoitunut karhunputki ja niitä oli valtavasti, varmaan toista sataa.

Tänään on myös myöhästynyt ylioppilaiden juhlapäivä. Sen voisi viettää ulkona ja nauttia samalla luonnon anteja. Oikein hyvää juhlapäivää kaikille meille!’

Merikirja

’Tuntuu, että Pohjoismaista tulee yhtenään mielenkiintoisia tietoa ja tarinaa sisältäviä kirjoja. Ankeriaan testamentti oli hyvä ja tämä Merikirja on samaa luokkaa. Näissä on tietenkin vaarana uskottavuus. Jos fakta ja fiktio sekoitetaan, niin pysyykö lukija perillä siitä kummassa mennään. Näissä kahdessa kirjassa asiat ja tarinat pysyvät hyvin erossa ja lukija voi edetä huoletta. Toki tämä ei ole tiedekirja eikä edes kaiken kattava tietokirja, mutta sen antama tieto kuitenkin lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan ja lukija voi myöhemmin ottaa selvää lisää, jos asia jää kiinnostamaan.’ 

Norjalaisen kirjan alaotsikko on Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lofooteille, jossa kirjan kirjoittaja ja hänen ystävänsä taiteilija Hugo Aasjord yrittävät saada jäähain eli holkerin koukkuun. Hugo ei ole koskaan nähnyt jäähaita ja siinä on yllyke moiseen puuhaan.

Holkeri on pohjoisten vesien jättimäinen hidas muinaisjäänne, joka saattaa elää satoja vuosia meren pohjassa syöden suihinsa kaiken mikä liikkuu. Sen liha on myrkyllistä, mutta haita pyydetäänkin sen maksasta erittyvän öljyn vuoksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään hain pyydystämisestä, päinvastoin. Oikeastaan kirjassa sen loppua kohti alkaa hai jäädä taka-alalle, kun kirjailija kertoo kaikkea muuta. Hän kertoo merestä, sen eläimistä, meren pohjasta, planktonista, kalastamisesta ja valaanpyynnistä. Myös turskan pyynti selvitetään ja kalastajien elämä merellä.

Kirja on kiinnostava juuri sen vuoksi, että sen antama tietomäärä on valtava. Meri tulee tutuksi, vaikkakin vain kumiveneestä katsottuna.

Ensin ajattelin, että ankeriaskirjan jälkeen toinen meriaiheinen voi olla pitkäveteinen, mutta toisin kävi. Tämä kirja oli kiinnostavuudessaan ihan ankeriaskirjan luokkaa. Yhden hain pyytäminen olisi ollut tylsää luettavaa ja niinpä meren valinta kirjan päähenkilöksi oli oiva valinta. Meressä elää valtaisa määrä eliöitä, joita me emme tunne. Poikana katselin kuvia syvänmeren kaloista, joilla oli lyhty päässä näyttämässä valoa. Se oli jotain kummallista ja jännittävää. Tuolla hirveässä paineessa ja täydellisessä pimeydessä elää kala, joka osaa muodostaa elimistössään valoa. Tämän kirjan mukaan tällaisia lajeja on paljon ja niiden valot ovat erilaisia, kuin joulukuusen koristeita tai ajotie syyspimeänä yönä tai ei sitä osaa edes kuvata. 

Kirja toi esiin myös ne vaarat, jotka ylikalastus tai meren saastuminen, muovi jne. aiheuttavat sen eläimistölle. Ajatuksissa kävi, että vaikka meri on niin valtava ja vettä on käsittämtön määrä, ei se silti ole haavoittumaton. Älykkäät eläimet kärsivät, niin delfiinit kuin valaatkin. Ihminen syytää saastaa niiden niskaan, häiritsee niiden kommunikointia kaikilla tuhansilla laivojen ja kaikuluotainten äänillä ja kalastavat lajeit sukupuuttoon. Siinäkin yksi asia, ei ilmastonmuutos tai hyönteikato tai kuudes massasukupuutto ole ainoita. Luonto selviää ja korjaa vauriot, mutta kuinka käy ihmisen. Hyvä kirja lukea, suosittelen.

Morten Strøksnes: Merikirja. Gummerus, 2018, suom. Katriina Huttunen. 312 s.

Katoavat lähteet

Ruostepitoinen lähde Aitoon Häyläsuolla

’Tänä kesänä olen kiertänyt tutkimassa Luopioisten lähteitä. Etsin maastokartalta paikat, joihin oli merkitty lähdettä osoittava merkki. Niitä kertyi yli 40 kpl. Tarkoitus oli kerätä lähteen vaikutuspiirin sammalia ja tehdä niistä luettelot. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa, ensin tuntui asia yksinkertaiselta ja helpolta, mutta lopussa se osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Nykytekniikalla kartalle merkityt lähteet oli helppo löytää. Se oli kuin geo-kätköilyä. Puhelimen karttapaikka auki ja ei kun menoksi. Lähes kaikki nyt etsityt ja löydetyt lähteet sijaitsivat juuri sillä paikalla, jonka kartta osoitti. Parin kohdalla jouduin etsimään tai kysymään maanomistajalta apua. Nämäkin lähteet löytyivät lopulta. Nyt olen käynyt läpi hieman yli puolet merkityistä paikoista ja loppukesän aikana on tarkoitus yrittää löytää loputkin. Alunperin olin ajatellut tehtävän vaativan kaksi kesää.

Vedenoton turmelema lähde on hyvin yleinen

Ennakkoon ajattelin naivisti lähteiden olevan enimmäkseen luonnontilaisia, mutta tulos oli aivan eri. Lähteiden kohdalta löytyi kaivoja, betonirenkaita, lautarakenteita, kaivettuja kuoppia tai oja-auran viiltoja. Tähän mennessä kymmenen lähdettä olen joutunut hylkäämään edellä mainituista syistä ja sammalten keräilyn olen tehnyt 16 karttamerkitystä  lähteestä. Lisäksi olen tutkinut viisi karttoihin merkitsemätöntä lähdettä, jotka löytyivät karttoja katselemalla tai maanomistajien avustuksella.

Joskus lähde on vain reikä maassa, kuten Koijärvellä

Todellinen vaikeus, helpon löytämisen ja sammalpussin kokoamisen jälkeen, oli sammalten määrittämisessä. Tällä hetkellä lähteistä on löytynyt 78 lehtisammalajia ja 37 maksasammalta. Monen lajin kanssa sai tehdä paljon töitä ennen kuin laji ratkesi ja osan jouduin näyttämään ystävälleni Orivedellä. Varmaan myös virhemäärityksiä on sattunut. Vaikeiksi osoittautuivat Calypogeia-suvun lajit, vaikka niitä pidin alkuun helppoina. Tuntomerkkien vaihtelu oli suurta. Yllätys oli maksasammalten suuri määrä. Monessa lähteessä oli lahoavaa puuainesta ihan luonnostaan tai sitten veden käytön vuoksi rakennetuissa tukirakenteissa. Pihtisammalet (Cephaloziaceae-heimo) maksasammalten puolelta oli hyvin edustettuna ja lahosammal (Tetraphis pellucida) lehtisammalten puolelta. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä tarkempi analyysi lajeista, joten en tässä puutu niihin tämän enempää.

Tutkimuksessa löytyi Luopioisiin uusi sammallaji, hetehiirensammal (Bryum weigelii).

Lähde on uhanalainen luontotyyppi. Sen totesi joka kerta, kun seisoi tuhotun lähteen partaalla. Niin monet lähteet oli otettu ihmisen käyttöön ja turmeltu. Muutenkin harva lähde oli vuolas ja runsasvetinen. Pohja pulppusi kunnolla vain parissa lähteessä ja joissain ei ollut laskuojaa enää ollenkaan. Lähde oli vain silmäke maastossa. Jälkeenpäin vasta huomasin, että olisi kannattanut tehdä joitakin mittauksia lähdettä tutkiessaan, ainakin pH, sähkönjohtokyky ja lämpötila olisivat olleet helppoja asioita todentamaan lähteen laatua. Ehkä sen vielä teenkin, mutta se edellyttää taas uutta geo-kätköilyä.’ 

Ankeriaan testamentti

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Uusia lajeja

’Vaikka varsinainen putkilokasvien kartoitus päättyikin jo muutama vuosi sitten, löytyy Luopioisiin edelleen uusia kasvilajeja, vaikkakin harvakseltaan. Nyt on syytä ilmoitta kahdesta tänä kesänä löytyneestä lajista. Molemmat ovat satunnaisluonteisia, mutta saattavat vähitellen vakinaistua.

Heinäkuun alussa sain puhelinsoiton, jossa ihmeteltiin outoa kookasta kasvia, joka oli yllättäen ilmestynyt talon pihalle. Kävin paikan päällä varmistamassa Luopioisiin uuden lajin, Isosinivalvatin (Lactuca macrophylla). Puutarhassa oli muutama kookas kasvi. Ne kukkivat kauniisti. Kasvi on vanha koristekasvi, joka saattaa suotuisissa olosuhteissa levitä voimakkaasti ympäristöönsä. Se ei siis ole vieraslaji vaan koristejäänne tai -karkulainen. Kuitenkin se saattaa levitessään olla aikamoinen kiusankappale puutarhassa ja vaikeasti hävitettävä. Eli se käyttäytyy kyllä vieraslajin tapaan. Niinpä kasvin tultua jukisuuuteen Sydän-Hämeen lehden kautta, sain ilmoituksen toisestakin kasvupaikasta, jossa kasvi on levinnyt kiusalliseksi rikkaruohoksi niin, että se on lähes mahdoton saada enää hävitettyä kokonaan.

Tällä viikolla varmistui sitten toinenkin uusi laji Luopioisiin. Jo viime syksynä sain puhelinsoiton, että Padankoskella paikallistien ojassa kasvaa kummallinen horsma. Silloin en päässyt sitä katsomaan, mutta nyt kävin, kun se taas oli noussut ja avannut ensimmäiset kukkansa. Soittaja epäili sen olevan karvahorsman (Epilobium hirsutum), ja sehän se myös oli. Tämä lajihan elää aivan eteläisimmän Suomen asutuskeskuksissa jokseenkin yleisenä, mutta maaseudulta sitä on harvemmin löydetty. Itse olen nähnyt sitä radanvarsissa, linnoitusalueilla Kaakkois-Suomessa ja Helsingissä. Niinpä sen löytyminen lähes umpimetsästä oli aikamoinen yllätys. Miten se oli sinne päätynyt, jää varmaankin arvoitukseksi. Nyt sen kasvaminen tulisi vain turvata, vaikka se satunnaiskasvi onkin. Onhan se kuitenkin vanhoille kasvupaikoilleen asettunut jo pysyvästi elämään.

Näin Luopioisten putkilokasvimäärä nousi 760 lajiin. Hienoa!’

Sivusto sai huomiota

’Keväällä ennen koronaa sain puhelinsoiton YLE-luonnosta. He halusivat tehdä Luopioistenkasvisto.fi-sivustosta ja sen synnystä jutun Pelasta pörriäinen-kampanjaan. Koska silloin ei ollut koronan vuoksi mahdollista tavata, tuli toimittaja paikalle nyt heinäkuulla tekemään juttua.

Kiersimme vapaa-ajan asuntoni ympäristöä katsellen ja kuunnellen luontoa. Samalla toimittaja teki haastattelun. Tämän pohjalta YLE-luonto julkaisi sivustollaan kuvilla varustetun jutun. Se on luettavissa täältä. Luvassa on myös ohjelma Metsäradioon. Sen ajankohta on todennäkoisesti keskiviikkoiltana 12.8.

Luonto on ollut esillä tiedotusvälineissä ahkeraan tänä keväänä ja kesänä. Tämä johtuu osaltaan siitä, että oman maamme kansallispuistot ja retkeilyalueet on löydetty ikään kuin uudelleen. Kun halutaan lähteä johonkin, valitaan yhä useammin jokin rauhallinen luontokohde, jonne mennään, koska siellä voi välttää liian läheisiä kontakteja. Vaikka itse olen riskiryhmäläinen, en eristysaikana pysynyt neljän seinän sisällä. Kuljin koiran kanssa metsissä, enkä tavannut juuri ketään tai ainakin saatoin siellä liikkua turvallisesti. Kuitenkin metsissä oli väkeä, pyöräilijöitä, juoksijoita, koiranulkoiluttajia ja muita reippailijoita. Sinne mahtui hyvin. Samalla tutustuttiin lähialueen maisemiin ja eliöstöön. Kiinnostuksen huomasi siitäkin, että aikaisemmin en ole saanut niin paljon kyselyitä luontoon liittyvistä asioista kuin näinä aikoina. Ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita ja kasvistosivujani selailtiin ahkerasti.

Kun ystäväni Timo Kypärä oli television uutisissa kertomassa hitupihtisammalesta, nousi sivuston käviämäärä hetkellisesti tuhansiin. Useat halusivat nähdä, milloisesta eliöstä on kyse. Siitä ei liene monia kuvia eikä selosteita olemassa, joten google ohjasi etsijät minun sivuilleni. Tällä tavalla sivusto on osoittanut tarpeellisuutensa. Toivottavasti sitä käytetään jatkossakin, sitä varten se on tehty. Tänään lisäsin sinne kaksi piensientä, tuhkiota, jotka tässä kesän aikana ovat löytyneet Luopioisista. Edelleen otan vastaan kysymyksiä ja havaintoja, joihin yritän ehtiä myös kommentoida. Toivottavasti viihdytte sivujen parissa.’

Järvi kukkii

Kun liikutaan vesillä, kiinnittyy huomio väistämättä myös vesikasveihin. Suuri osa näistä, kuten lumpeet ja ulpukat, ovat vauhdissa vasta keskikesällä, mutta on muutamia, jotka kukkivat jo näin kesäkuussa. Yksi tällainen on vesileinikki eli järvisätkin. Tämä kasvi on tänä alkukesänä ollut todella runsas täällä Hämeessä.

Vesileinikki on nimensä mukaan vedessä kasvava leinikkikasvi. Sen kukat poikkeavat muista leinikeistä siinä, että ne ovat valkoisia. Toinen erottava tuntomerkki on kasvutapa. Vesileinikin varsi on veltto ja ohut. Sen avulla kasvi nostaa kukkansa veden pinnan yläpuolelle jopa parin metrin syvyydestä. Samalla osa lehdistä muuttuu kelluslehdiksi kannattelemaan kukkia veden pinnan yläpuolella. Uposlehdet ovat aivan eri näköiset muistuttaen tillin lehtiä. Kelluslehdissä on jonkin verran leinikkikasvien lehtien ulkonäköä.

Vesileinikki on yleinen sisämaan vesissä. Sen sukulaisia elää harvinaisena meressä ja puroissa. Kasvi on kasvutavoiltaan kuitenkin jonkin verran oikukas. Kun olen kartoittanut Luopioisten kasveja, niin vesileinikkiä löytyi järvistä runsaasti joskus 80- ja 90-luvuilla, mutta sen jälkeen se katosi lähes kokonaan vesistöistä. Joinakin vuosina en tavannut sitä lainkaan tai vain pieniä upoksissa olevia versoja tarttui haraan. Niinpä onkin aikamoinen yllätys, että sitä tänä keväänä nousi suojaisiin lahtiin aivan tolkuttomina massoina. Sitä on esiintynyt niin runsaasti, että se on lähes estänyt uimisen ja soutelun alueella. 

Vesileinikki tarvitsee puhtaan veden viihtyäkseen. Likaantuneessa vedessä se jää vähiseksi ja kituu. Niinpä voidaan todeta, että järvet täällä Hämeessä ovat säilyttäneet puhtaan maineensa. Mutta miksi se juuri tänä keväänä röyhähti kasvuun? Tutkimusta siitä ei ole, joten kaikki on vain arvailua ja päättelyä. Todennäköisenä syynä ovat säihin liittyvät tekijät. Ehkä kasvi on tarvinnut muutaman tosi lämpimän kesän toipuakseen taantumasta ja sellaisia on nyt ollut useita peräkkäin. Toinen syy voisi olla viime talven heikko jäätilanne. Kasvin versoja löytyi heti jään lähdön jälkeen kalanpyydyksistä ja nyt kesäkuun puolella kasvi nousi pintaan ja vesistö kukkii valtoimenaan leinikkiä. Leuto talvi on todennäköisesti suosinut sen kasvua.

Kesämökkiläisten kannalta hankaluutena on se, miten leinikin kasvua voisi rajoittaa. Se on yleinen eikä sen poistaminen ole rikos. Uhanalaiseksikaan sitä ei ole luokiteltu. Jos koko järvi on sen peitossa tai mökkilahti, niin onhan se aikaa päälle hankala tapaus. Voin kuvitella, kuinka vaikeaa soutaminen on sellaisen kasvuston keskellä, uimisesta puhumattakaan. Omin päin ei laajoja kasvustoja saa mennä raivaamaan. Vesialueiden kasvillisuuden niittämiseen tarvitaan nykyään ELY-keskuksen lupa. Omasta rannasta toki kasvustoja voi niittää, mutta koko järven tai sen laajemman lahden niittäminen ei ole mahdollista ilman lupaa. Vesilinnut syövät halukkaasti leinikkikasvustoja. Erityistä herkkua se on kuulemma ankoille. Ne kuitenkin taitavat olla aika harvinaisia kotieläimiä. Niinpä niitto lienee ainoa mahdollisuus ja sen jälkeen irronneen kasvuston haravointi ja kompostointi.

Vesileinikki voisi olla tänä vuonna juhannuskukkamme. Kokkoa poltettaessa sitä voi ihailla rannalta ja juhlien jälkeen vasta miettiä, mitä sille pitäisi tehdä. Hyvää juhannusta kaikille!

Nyt meilläkin!

’Etelänmatkoilla on tullut tutuksi ruohikossa elävä kirkkaanpunainen hyönteinen. Se viihtyy kasvien lehdillä ja kukissa touhuten ahkerasti. Sen punainen pohjaväri, jota viiruttavat mustat juovat, tekee siitä jotenkin hassunnäköisen, aivan kuin se olisi vasta herännyt ja yöpuvussaan kirmailisi kesänurmella. Kun sitä tarkemmin katsoo, huomaa sen hyönteiseksi ja tarkemmin nivelkärsäiseksi, luteeksi. Jotenkin se muistuttaa muodoltaan meidän yleistä marjaludettamme, jota kukaan ei varmaan kahta kertaa halua suuhunsa pistää. Tämä eläin on pyjamalude (Graphosoma italicum).

Hyönteinen on yleinen eteläisessä Euroopassa, mutta harvinaistuu pohjoiseen tultaessa. Vielä vuosituhannen alussa se puuttui lähes koko Skandinaviasta. Vuonna 2006 lude löydettiin maastamme ensimmäisen kerran,Turun Ruissalosta. Sen jälkeen se on laajentanut elinaluettaan vähitellen rannikkoalueilla. Vuonna 2011 julkaistussa Suomen luteet kirjassa ennustetaan sen vakinaistuvan maahamme vähitellen. Laji.fi-sivustolle esiintymiä on tähän mennessä ilmoitettu 193 kpl ja esiintymisalue on laajentunut käsittämään kaikki eteläiset luonnonmaakunnat Pori – Lappeenranta-linjalle saakka.

Viime viikon tiistaina (9.6.) lude sattui silmiin ensimmäisen kerran Luopioisista ja näinollen myös Pirkanmaalta. Ainakaan sitä ei kukaan ole ilmoittanut aikaisemmin täältä löytyneeksi. Erikoista tässä oli se, että kun löysi yhden, niin pian kasassa oli jo useita kymmeniä punaisia luteita. Ne einestivät kaikessa rauhassa koiranputkien kukissa. Putkikasvit ovatkin pyjamaluteiden pääasiallista ravintoa. Ihmiselle ne ovat täysin vaarattomia.

Miksi nyt? Vaikea sanoa, mutta varmaankin kuluneella talvettomalla talvella on jotain tekemistä asian kanssa. Monet hyönteiset ovat tällä vuosituhannella laajentaneet elinaluettaan pohjoista kohti ja joka vuosi maahamme saapuu Viron tai Ruotsin kautta etelämpänä yleisiä lajeja kokeilemaan onneaan tai pysyvästi elämään. Osa näistä on pyjamaluteen tapaan täysin vaarattomia, mutta joukossa on myös viljelykasveillemme ja metsillemme vaarallisia lajeja. Tämä lienee melko selvä merkki ilmastonmuutoksesta. Tietenkin joku ankara ja kylmä talvi voi pyjamaluteenkin karkoittaa maastamme, mutta jos lämpeneminen jatkuu, niin se tulee takaisin ja laajentaa elinaluettaan.

Liekö syytä toivottaa tämä kaunis hyönteinen tervetulleeksi!’