Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Pentti Linkola – ihminen ja legenda

’Mitä me tiedämme henkilöstä Pentti Linkola? Itse kohtasin Linkolan ensi kerran metsässä, kuinkas muuten, siellähän hän suurimman osan elämänsä alkupuoliskoa vietti. Olin Luopioisissa menossa katsomaan kalasääsken pesää, kun polulla edessäni makasi mies, reppu pään alla ja nukkui. Astuin hänen ylitseen ja jatkoin matkaa. Vasta myöhemmin tajusin, että siinä oli Linkola yöunillaan rengastusreissunsa lomassa. Kuva, jonka hänestä helposti saa, on negatiivinen, ihminen, jolla ei ole tunteita, ei ystäviä, ei muuta kuin vihaa ja työtä. Tämä kirja avaa silmät, se luo persoonasta Pentti Linkola aivan erilaisen ihmisen. Tämän lukukokemuksen jälkeen ajattelee hänestä positiivisena ja ihmisläheisenä peroonana, jolla on voimakkaat tunteen niin luontoa kuin ihmistäkin kohtaan. Kannattaa tutustua!’

”Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni!” Näinhän se on. Linkolan ajatus on selkeä ja hän tietää, mitä itse ajattelee ja mitä toiset ajattelevat hänestä. Tämän kirjan luettuaan, lukijakin tietää, millainen mies tämä ajattelija, filosofi, kirjailija, luonnonsuojelija, kalastaja, ekologi, jne. oikein on. Hyvin erikoinen ihminen, joka peräänantamattomasti ajaa luonnon puolta ihmistä vastaan ja jonka ajatukset ovat 1950-luvulta asti hätkähdyttäneet ja vihastuttaneet ihmisiä, mutta pistäneet myös ajattelemaan. Häntä on haukuttu, uhkailtu, mutta myös kiitetty ja rakastettu. Linkola on legenda jo eläessään.

Usein hänestä tehdään vihainen mies, joka ennustaa maailmanloppua, uhkaa tuhota ihmisen, ajattelee kuin Hitler ja toimii niin kuin puhuu. Hän on syntyjään aristokraatti, yliopistopiireistä, kulttuurihenkilö, mutta hän valitsee kalastajan ammatin, elää vaatimattomasti ja tekee suunnattomasti työtä ei vain elantonsa eteen, vaan myös tieteen, luonnonsuojelun, politiikan ja kanssaihmistensä eteen. Vaikka hän käyttää ystäviään hyväkseen, maksaa hän heille palkan, vaatii heiltä saman kuin itseltäänkin ja jakaa omastaan. Hän on perin humaani ihminen, vaikka haluaisi tuhota suuren osan ihmiskuntaa. Hän toteuttaa Thoreaun (Elämää metsässä) ajatuksia ja Rousseaun filosofiaa, mutta luo siinä samalla kuitenkin aivan oman filosofiansa.

Linkola on erakko niin ajatuksissaan kuin elämässäänkin. Se käy kirjasta ilmi. Vaikka ne radikaalit ajatukset suututtivat ihmisiä, niin tällä hetkellä ne ovat monetkin totta. Siinä hän on ollut ennustaja. Kirjan suunnaton sitaattien määrä kertoo samaa. Hänen ennustuksensa käyvät toteen. Kirjan alkupuolen kirjoitukset kertautuvat yhä uudelleen ja uudelleen viimeisiin saakka. Ensin ne olivat kuin hätähuutoja erämaasta, lopulta pessimististä alistumista tuhon edessä.

Usein ajatellaan, että on raskasta elää erilaisena ja se varmaan on totta. Kirja kertoo kuitenkin myös toisenlaisesta Linkolasta, joka rakastaa lähimmäisiään, jolla on mielenkiintoa niin ihmisiä kuin  luontoa ja kulttuuriakin kohtaan, jota arvostetaan ja ihaillaan. Kirja vyöryttää lukijan silmille koko luontoihmisten kirjon, jotka ovat tulleet tutuiksi niin kirjojen kuin lehtienkin palstoilta. Siinä on lintuharrastajia, luonnonsuojelijoita, ympäritöihmisiä, kulttuuriväkeä ja toisinajattelijoita, poliitikkoja, kirjailijoita, tavallisia ihmisiä. Kaikki he antavat miehestä hyvän kuvan. Kaukana on ihmisvihaaja, erakko, viha ja katkeruus. Tosin nekin nousevat esiin kirjasta. Kun metsät hakattiin ja luonto tuhoutui, Linkola masentui ja joutui ajoittain hoitoon. Hän ei kestänyt sitä tuhoa. Se on varjostanut hänen elämäänsä nykypäiviin saakka.

Kun kaikki on dokumentoitu niin päiväkirjoihin kuin kirjeisiinkin, on elämän kuvaaminen helppoa. Tänä päivänä kauhistuttaa, mistä historioitsijat keräävat tietonsa tulevaisuudessa. Linkola kirjoittelee lintupäiväkirjaansa mekaanisella kirjoituskoneella, hän arkistoi kaikki kirjeensä, hän tekee tarkkoja muistiinpanoja niin elämästään kuin havainnoistaan luonnossa. Tällaista kulttuuriaarretta ei saa unohtaa.

Kirja sai tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. En ole lukenut muita ehdokkaita, mutta ainakaan nyt palkittu teos ei ole huono valinta. Kirja on rikas kulttuurellinen kokoelma paitsi yhden miehen, Pentti Linkolan, elämästä, myös kokonaisuutena yhden aikakauden ja elämänmuodon kuvaus, jossa käydään läpi paitsi luonnonsuojelu, niin myös sen puolesta taistelleet. Linkolan vaikutus tähän kaikkeen on suunnaton ja se jatkuu edelleen. Hänen ajatuksensa elävät ja vaikuttavat nykyisten ja tulevien ajatteluun. Hänen perustamansa Luonnonperintösäätiö kerää varoja metsien rauhoittamiseen edelleen. Jo yli 1400 hehtaaria on pelastettu monitoimikoneilta rauhaan ja virkistykseen niille, jotka sitä kaipaavat. Niidenkään vaikutus ei ole vähäinen. Kiitos toimittaja Riitta Kylänpäälle ja kiitos Pentti Linkolalle. Kirja on lukemisen arvoinen!

Riitta Kylänpää: Pentti Linkola – ihminen ja legenda. Siltala, 2017. 463 s.

Kukkakimppu Suomelle

’Suomen juhlavuosi huipentuu!

Olin eilen Pälkäneen kirjastossa, Arkissa, rakentamassa juhlan kunniaksi valokuvanäyttelyä. Sen teemaksi olin valinnut juhlavat suomalaiset luonnonkukat. Niistä sommittelin Kukkakimpun Suomelle. Osa kuvista on ollut näytteillä jo aiemminkin, mutta suuri osa on uusia parin viime vuoden ajalta.

Kun viime talvesta alkaen mietin näyttelyn aihetta, nousi keskeiseksi maamme tavallisten kasvien kauneus, kukkien loisto, joka helposti jää meiltä huomaamatta. Minulle niiden katseleminen on tullut verenperintönä. Äitini, joka ollisi täyttänyt keväällä sata vuotta, oli innokas kasvien kerääjä ja katselija lapsuudessaan ja oikeastaan nautti niistä koko ikänsä. Hän opetti minutkin viihtymään kukkien parissa. Meillä on upea aarre näissä kasveissa, kun vaan ymmärrämme ja hyväksymme sen. Samaahan on koko oma maamme. Se on lukemattomilla mittareilla todettu yhdeksi maailman parhaista. Niinpä en jaksa ymmärtää sitä valitusta ja moitetta, jota kuulee päivittäin. Ollaan onnellisia maastamme ja nautitaan siitä.

Näyttelyn yksi tarkoitus on luoda positiivista ilmapiiriä ehkä hieman harmaaseen loppusyksyyn. Räntäsade, koleus ja pimeys kuuluvat tänä päivänä suomalaiseen elämään. Eihän ne aina ole mukavia, mutta sää on asia, jolle emme voi mitään. Voimme pukeutua sään mukaan, voimme ajatella kesän valoa ja lämpöä, nauttia kummastakin.

Näyttely kuvaa myös suomalaisuutta. Taulut on ripustettu aitoolaisen Printscorpio oy:n lippupainon aidoille lippukankaille Suomen lipun muotoon. Heille kiitos tästä. Lippumme saa symbolisesti värinsä lumesta ja taivaasta, mutta sen värit toistuvat myös monissa luonnonkukissa, kielon valkoisuudessa ja lemmikin sinessä.

Näyttely on avoinna kirjaston aukioloaikoina tämän kuun ajan. Tervetuloa tustumaan!

Toinen Tuntematon

Väinö Linna puki vuonna 1954 sanoiksi jatkosodan mielettömyyden. Hän kirjoitti sotilaiden tehtävästä, elämästä ja kuolemasta. Se oli kuitenkin lähes yksinomaan miesten tarinaa. Hän oli saanut aiheet ja kokemukset rintamalla taistellessaan rinta rinnan näiden tuntemattomien korpisotureiden kanssa. Tänä syksynä ilmestyi tältä pohjalta kirja, jossa pyritään kuvaamaan näiden samojen sankareiden taustoja naisten näkökulmasta. Mielenkiintoinen kokeilu, joka osoittautui aivan tasokkaaksi antologiaksi. Tässä muutamia ajatuksia kirjasta.’

22 nykykirjailijaa kirjoitti kukin novellin Linnan Tuntemattoman sotilaan naisista sotilaiden takana. Tässä on tarjolla tarina puolisosta, äidistä, siskosta, tyttöystävästä, ystävästä jne. Novelleissa esiintyvät monet tunnetut Linnan kirjan sankarit. Samalla kun kerrotaan kotirintaman peloista ja töistä, valotetaan myös sotilaiden taustaa, kuten lapsuutta. Kaikki tämä on siis moneen kertaan pyöritettyä ja usean kirjailijan päässä syntynyttä fiktiota.

Joku toinen olisi tietenkin kirjoittanut tarinan toisella tavalla ja siinä piileekin kirjan vaikeus. Kun kirjailijat eivät ole nähneet toistensa tekstejä, mutta kirjoittavat yhden henkilön fiktiivisestä tuotteesta, ei voi jälki olla kovin tasainen. Sinällään kirja on onnistunut hyvin tuomaan esiin sen ajan elämää ja kohtaloita. Niinpä monessa tarinassa mustakaapuinen mies polkee taloon polkupyörällä. Se lienee ollut se kotirintaman pelottavin asia, joka on jäänyt mieleen.

Sille ei voi mitään, että tarinat eivät ole keskenään vertailukelpoisia eivät rakenteiltaa eivätkä tekstiltään. Kaikki kirjoittajat eivät ole olleet uskollisia kohteelleen. He ovat ottaneet mielestäni liikaa omia vapauksia. Kuitenkin kirjaa lukiessa, monesta tarinasta henki Linnan tekstin tuntu. Erityisesti Hietasen kohtalo ja tausta puhutti Tuula-Liina Variksen novellissa Kyl Urho ain pärjää. Tässä puhutaan Hietasen kielellä ja sama optimismi kumpuaa kotiväestä kuin Hietasesta itsestäänkin. Vilahtaapa novellissa itse maestrokin naapurikorsun hiljaisena kuuntelijana. Kun tehtävänannossa oli kyseessä naisen näkökulma, olisi tässäkin saanut Hietasen itsensä jättää enemmän taka-alalle.

Muutama novelli oli kokeellinen eikä sellainen minusta oikein sopinut tähän antologiaan. Ne erosivat niin paljon Linnan tekstistä, että tuntuivat oleva kuin eri maailmasta. Lisäksi ihmetytti kertomusten muoto. Eikö nykykirjailija osaa enää kirjoittaa novellia. Nyt monet kertomukset olivat kuin romaanin kehitelmiä. Novellillahan on ihan oma genrensä ja sen kirjoittaminen on oma taitonsa.

Kokonaisuutena kuitenkin hyvä julkaisu, joka kannattaa lukea.

Kirjailijat:

Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis, Hanna Waselius

Syksyn aikaan

’On pitkä aika siitä, kun viimeksi kirjoitin blogiin yhtään mitään. Syksy on mennyt erinäisten sattumusten johdattamana ja monet asiat ovat saaneet jäädä odottamaan. Blogi kärsi pari viikkoa virusongelmasta. Troijalainen oli pesiytynyt sovellukseen ja heitti saitin avaajan silmille mainoksia, jotka eivät kaikki olleet ihan kivoja. Niinpä pistin blogin telakalle siihen saakka, kunnes sain sen siivottua. Viruksen poistaminen ei vain ollut ihan helppoa ja siihen tarvitsin asiantuntijan apua. Nyt sovellusohjelma on asennettu uudelleen ja vanhat blogitekstit kuvineen ja kommentteineen on siirretty tähän uuteen pohjaan. Aika moinen urakka. Kiitos kaikesta avusta. Tämäkin kirjoitus on oikeastaan vielä testiajoa, onnistuiko päivitys vai tunkeeko edelleen turhaa ryönää esiin. Näyttää toimivan.

Samalla olen aloittanut niin blogin kuin koko Luopioisten kasvisto-sivustonkin uudistamisen muotoon, jossa sitä on helpompi lukea myös mobililaitteella eli jossain vaiheessa sivusto siirtyy osio kerrallaan uuteen formaattiin. Nyt tällä taulukkotaitolla sivustoa voi lukea hyvin ainoastaan tietokoneen ruudulta, mutta jatkossa julkaisujärjestelmä antaa paremman mahdollisuuden myös tableteille ja puhelimille. Työ on valtava, koska sivustossa tällä hetkellä on pitkäti yli kaksi tuhatta erillistä sivua. Jos blogi päivittyy vastaisuudessa hitaammin, niin syy löytyy tästä työskentelystä. Yritän saada kaiken talven kuluessa kuntoon, jotta kesällä olisi parempi ja monipuolisempi sivusto käytössänne.

Osa ajastani on mennyt myös uuden valokuvanäyttelyn kokoamiseen. Kun lupautuu sellaisen järjestämään, ei aina tajua kuinka suuri henkinen työ se on. Tässä tapauksessa myös fyysinen, sillä näyttelyn taustojen tekeminen vaati ihan konetyövoimaakin. Näyttely Kukkakimppu Suomelle avautuu 1.12. Pälkäneen kirjastolla, Arkissa, ja on auki koko joulukuun ajan kirjaston aukioloaikoina. Näyttely kuuluu Suomi100-ohjelmistoon. Tietenkin toivon, että mahdollisimman monet ehtivät käydä siihen tutustumassa.’

Tervetuloa!

4321

’Pitkään mietin, tartunko tähän kirjaan ollenkaan. Jotenkin sen massiivinen koko hämmensi. Yleensä Paul Austerin kirjat ovat tiiviitä ja melko pienikokoisia. Mietin, mitä ihmeellistä kerrottavaa hänellä on, että siihen tarvitaan yli 1100 sivua. En heti ymmärtänyt, että hän kirjoittikin neljä kirjaa samoilla henkilöillä. Silloin se alkoi kiinnostaa ja niin tartuin kirjaan. Rakennehan on aika mielenkiintoinen, minkälainen sitten on toteutus.’

Amerikkalainen elämä 1950- ja 1960-luvulla pursuaa kirjassa neljän peroonan kautta eikä jätä epäselväksi sitä, kuinka kliseinen ja väkivaltainen se on ollut. Olen aina inhonnut yliopistoelämän kuvauksia amerikkalaisessa kirjallisuudessa, niitä on niin paljon ja niin kliseisesti kirjoitettuna. Nytkin tuntuu, että nuorten opiskelu on sivuseikka, eläminen, naiminen, urheilu ja kaverit ovat pääasia ja tietenkin se, mistä löytyvät opiskeluun tarvittavat rahat.

Austerin teos lähtee siitä, että Ferguson syntyy maaliskuussa 1947 valokuvaaja Rosen ja huonekalukauppias Stevenin perheeseen. Hän on ainokainen ja niinpä kirjailija tekee hänestä neljä tarinaa, joista vain yksi on tosi ja kolme muuta ovat tuhoon tuomitut. Näiden neljän Fergusonin elämää sitten seurataan vuorotellen läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kynnykselle saakka.

Tässä piilee kirjan heikkous. Tarinat ovat niin samankaltaisia, että lukija menee vähän päästä sekaisin, kuka on kenenkin kanssa ja kuka on jo kuollut ja kuka eronnut ja mikä asia kuuluu mihinkin. Samalla kun tarinoissa esiintyvät samat henkilöt eri rooleissa ja samat tapahtumat Amerikan historiasta, tulee vaistämättä toistoa. Jotenkin ihmettelin, että jos luodaan neljä tarinaa, niin eikö nyt olisi ollut helppo luoda tyystin erilaiset tarinat. Se on selvää, että sivufergusonit kuolevat pois, mutta miksi kaikki menehtyvät onnettomuudessa, eikö Vietnamin sota olisi ollut aika luonnollinen tai jokin vakava sairaus tai vaikka itsemurha, kun sekin oli yhdessä tarinassa muoti-ilmiönä nuorison keskuudessa. Yksi Ferguson on homo, tietenkin, se kuuluu asiaan, kaikki muut vaihtavat partneria milloin Amyn tai Celian tai Evien kanssa. Amy on jossain tarinassa serkku, jossain sisarpuoli tai tuttavan tytär. Hän on jokaisen Fergusonin mielessä ja osan tyttöystäväkin.

Kirjassa tulee hyvin esiin yhteiskunnan väkivaltaisuus. Fergusonit kuolevat salamaniskuun, tulipaloon, liikenneonnettomuudessa, niin kuin monet kaveritkin. Isä menee milloin tulipalossa, milloin sydänkohtauksessa jne. Koko tarinan ulkopuolella väkivalta rehoittaa opiskelijamielenosoituksissa, Vietnamin sodassa, poliitikkojen murhissa ja kapakkatappeluissa. Kirjan huonointa antia on sen loppu. Selittelevät kappaleet olisi voinut suoraan pyyhkiä pois, kyllä lukija kaiken oli jo siihen mennessä tajunnut moneen kertaan.

Kirjaa on sanottu Austerin pääteokseksi. Ehkä se on sitä sivumääränsä puolesta, mutta laatu ei yllä samaan tasoon kuin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Jos kirjaa pitää selata yli 1100 sivua ja samat asiat moneen kertaan, niin jossain on mätää. Tuntuu kuin lukijaa aliarvioitaisiin, väännettäisiin rautalangasta mallia. Täytyy tunnustaa, etten lukenut jokaista sivua, joten jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Kuitenkaan se hyppiminen ei yhtään kertaa pudottanut juonen kärryiltä pois. Enemmän jäi ihmettelemään sitä vatkaamista ja taas uudelleen ja uudelleen asioihin palaamista.

Auster on syntynyt helmikuussa 1947 ja opiskellut Columbian yliopistossa, nähnyt kaiken tämän, ehkä kokenutkin. Hän on kasvanut kirjailijaksi eri ammattien kautta, toiminut lehtimiehenä ja elänyt ajoittain Ranskassa, juuri niin kuin Fergusonkin tai kaikki neljä Fergusonia. Ei siis tarvitse kaukaa hakea kirjan omaelämäkerrallista tasoa. Kun kirja lisäksi keskittyy New Yorkin elämään ja sen yliopistoihin, tulevat ne enemmän kuin tutuiksi näiden tarinoiden kautta.

Jos kirjoittaa näin pitkän tarinan ja yrittää pitää sen kasassa, tulee väkisin vaikeuksia. Tässä vaikeutena on varmaankin ollut karsiminen. Se, että Ferguson numero kaksi kuolee jo 11-vuotiaana hieman selkeyttää tilannetta, mutta kolmen muun elämäkerrasta olisi voinut ilman suurempaa vahinkoa heittää puolet pois. Samalla olisi voinut karsia pitkiä niin urheilullisia kuin kulttuurellisiakin luetteloita. Ainakin minä hypin ne suoraan yli, ei minua kiinnosta jonkin baseball-seuran 1950-luvun pelaajien sukuhistoriat tai amerikkalaisen elokuvamaailman tähtösten elämänkohtalot, puhumattakaan amerikkalaisten runoilijoiden ja kirjailijoiden tuotannot, kun en niistä ole mitään koskaan kuullutkaan. Onhan ne varmaan amerikkalaisille tärkeitä, mutta eivät vie tämän kirjan tarinaa millään lailla eteenpäin.

Kaikella kunnioituksella Austeria kohtaan, olisi tähän kahlaamiseen kuluneen ajan voinut paremminkin käyttää. Ehkä positiivisena asiana voisi ajatella elämän sattumanvaraisuuden korostamista.

Auster, Paul: 4321, suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2017. 1141 s.

Kivitasku

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Syksyä

’Niin se meni tämäkin kesä, jota odotettiin loppuun saakka. Syyskuun viimeinen viikko oli täällä Hämeessä kullan arvoinen viljelijöiden suhteen. Pouta kuivatti peltoja ja mahdollisti puinnin. Tosin pitkään riippuva aamusumu esti aamupäiväpuinnin, mutta iltapäivästä sää kuivui ja kun venytti päivää pimeään saakka, sai sentään jonkin verran satoa koottua.

Puutarhassa huomasi myös kesän laadun. Kun nostin juurikasveja, oli moni porkkana jäänyt keskenkasvuiseksi, pavut odottavat edelleen pulskistumista, kurkut mätänivät varsiinsa eikä tomaatteihin avomaalla tahtonut millään tulla punaväriä. Perunan varret menivät kosteudessa vaanineen ruton saaliiksi jo heinäkuun lopulla, joten satokin jäi vaatimattomaksi. Toisaalta ne pienet peukalonpään kokoiset nappulat ovat erinomaisia keitettynä ja sellaisenaan syötyinä. Säilöttäväksi niistä ei ole, mutta suoraan maasta pataan ne kelpaavat.

Tein taas syyskuun alkupäivinä perinteisen kukkaseurannan samalla reitillä kuin monena edellisenäkin syksynä. Laskin kaikki kukkivat lajit tien reunoilta, puutarhasta, pihasta ja metsänreunasta. Ajattelin verrata edellisiin ja katsoa, näkyykö tuloksessa se, että koko kesän ajan kasvu oli pari viikkoa myöhässä. Ainakin viime vuoteen verrattuna kukkivia näkyi enemmän (2016/63, 2017/73). Mielenkiintoista on katsoa lokakuun tilastoa, kun sen tällä viikolla teen. Yöpakkasia ei täällä Hämeessä ole vielä ollut, joten monet herkätkin lajit kukkivat sen vuoksi, mutta niin oli viime vuonnakin.

Marjojen puolesta kesä oli oikukas ja paikkakohtaiset erot suuret. Mustikat kypsyivät vasta elokuun puolivälin jälkeen ja puolukkaan kannatti mennä vasta kuukautta myöhemmin. Mustikkaa tuli soiden reunuksilta ja toisaalta mäkien lakialueilta, puolukka teki marjaa parhaiten kuivilla mäillä ja taimikkoalueilla. Vadelman vei sade ja karpalo vasta kypsyy, tosin sitä on tulossa runsaasti. Näin marjatkin olivat sen pari viikkoa myöhässä tavanomaisesta.

Niinpä taas voi sanoa, etteivät vuodet ole veljeksiä. Toivoa vain sopii, ettei tällaisesta kesästä tule pysyvä ilmiö ilmastonmuutoksen ennusteiden mukaisesti. Toisaalta, minkä sitä säille voi, on otettava nautinto siitä mitä saa.’

Lipuva lumme ja muita kasveja

’Yleensä tulee luettua tarinoita, romaaneja, novelleja tai matkakertomuksia, harvemmin tietokirjoja kannesta kanteen. Paljon käytän määritysoppaita ja niiden tietoja, mutta niiden kohdalla harvoin aloittaa etukannesta ja päättää takakanteen. Valokuvaaja Juha Laaksosen kirja on oikeastaan tietokirjan ja tarinakokoelman välimuoto ja sellaisenaan hyvä. Kannattaa tutustua.’

Kirja on tunnetun valokuvaajan kasvikokoelma sarjassa 1000 ilmiötä Suomen luonnosta. Se koostuu valokuvista ja niihin liitetyistä lyhyistä selittävistä kertomuksista.

Kirja on jaettu neljään aihepiiriin. Ensimmäinen osa, Minä olen suurin, kaunein ja vanhin, käsittelee nimensä mukaisesti erilaisia ennätyksiä kasvien maailmassa. Toinen osa, Voi mitä ihanuuksia, luotaa kasvimaailman kauneusarvoja, värejä, muotoja, tuntemuksia. Kolmannessa osassa, Puutiaisia punteissa ja muita vastoinkäymisiä, tarkastellaan kuvissa ja teksteissä kasvien käyttöä, myrkyllisyyttä ja tapoja. Viimeinen osio, Pientä pohdittavaa, esittelee kasvitietoutta ja kasvien erikoisuuksia. Osiot ovat viitteellisiä ja jokaisesta löytyy mielenkiintoista luettavaa ja lisää tietoa kasvien elämästä. Kuvat täydentävät tekstiä tai toisin päin. Kuvista löytyy useita mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka johdattelevat kasvimaailman kätköihin ja saavat lukijan miettimään.

Tekstistä näkee, että kirjoittaja on perillä kirjoittamastaan. Mitään puutteellisuuksia virheistä puhumattakaan kirjasta en löytänyt. Useat tarinat on moneen kertaan kerrottuja, mutta ei se mitään, ne on hyvä saada kansien väliin ja yhteen. Tämän lisäksi on varmaan toinen mokoma samanlaisia tarinoita johonkin toiseen kirjaan. Vaikka olen lukuisia vastaavanlaisia kirjoja selaillut ja itsekin niin blogiin kuin lehtiinkin kirjoitellut vastaavia juttuja, niin vielä löytyi ihan uuttakin luettavaa ja mieleen painettavaa. Hyvä näin.

Kirja on mielenkiintoinen lisä luontokirjojen joukkoon ja sopii hyvin juhlavuoden kirjaksi tähän sarjaan.

Laaksonen, Juha: Lipuva lumme ja muita kasveja. Tammi, 2017. 224 s.

Uusia sammalia

’Kesän mittaan olen koonnut tietoja Luopioisten sammalista kiertämällä sopivilla paikoilla keräämässä pussiin näytetupsuja. Niitä olen sitten määrittänyt iltaan pimeään ja pistänyt koteloihin sellaisia, joille ei ole nimeä löytynyt tai se on jäänyt epävarmaksi. Tämä on vaatinut paitsi ahkeraa maastossa liikkumista, niin myös ahkeraa skooppiin tuijottelua. Positiivisena antina on ollut oppiminen ja sammallajien levinnäisyyden havainnointi. Monen lajin kohdalla olen huomannut, ettei se olekaan niin harvinainen kuin olen luullut tai että sitä onkin useita kasvustoja yhden harvinaisen lisäksi.

Tämä tarkastelu on myös vienyt aikaa niin blogin kirjoittelulta kuin muiltakin harrastuksilta. Se on myös kartuttanut Luopioisten sammalflooraa usealla uudella lajilla. Jotkin näistä ovat edelleen epävarmoja (lähinnä Bryum-suvun lajit) ja muutamat ovat edelleen määritettävinä asiantuntijoilla ja saattavat aikoinaan lisätä uusien lajien määrää. Tällä viikolla minulla oli mahdollisuus muutamaan pidempään retkeen lähinnä Kaukkalan erämaihin ja Laipanmaalle. Molemmilta alueilta löytyi uusi sammallaji: Kaukkalan Isomaan alueelta pari lajia on jatkotarkastelussa, Laipasta löytyi rutakaulasammal. Kun vielä kotonurkistakin löytyi vihdoinkin törmävarstasammal, niin viikko oli varsin antoisa.

Rutakaulasammal

Rutakaulasammal (Trematodon ambiguus) on etelässä harvinainen eikä se muuallakaan niitä yleisimpiä ole. Sammal on häviävän pieni, mutta onneksi sillä lähes aina on kolmesenttinen pesäkeperä ja sen päässä luonteenomainen venynyt pesäke. Jo viime vuonna luulin sammalen löytyneen, mutta silloin se osoittautui nuppisammaleksi, joka alussa muistuttaa kovin rutakaulasammalta. Hassusta nimestään johtuen tämä sammal on aina minua viehättänyt ja nyt se kuuluu myös Luopioisten sammalflooraan 381. lajina. Sammalta kasvoi märässä metsäautotien ojassa hiekalla monien pioneerisammalten joukossa harvakseltaan.

Törmävarstasammal (Pohlia proligera) on etsityttänyt itseään vuosikausia ja nytkin se löytyi vahingossa. Kartotin ihan tuttua gabrokalliota Padankoskella ja niinpä sammal löytyi kallionaluslehdosta puron partaalta kerätystä paakusta. Sitä oli paikalla vain muutama verso, ei edes näytteeksi asti, mutta pitkät suikeat itusilmut lehtihangoissa olivat selvä tunnistusmerkki tälle lajille. Löytö helpotti mutta myös haikeutti, taas yksi varma laji on löytynyt ja aina vain vaikeampaa on löytää uusia. Lajiluku on siis nyt 382 ja se tietää, että ennusteeni neljänsadan sammallajin löytymisestä Luopioisista lähenee.

Rakkosammal

Muita kartoituksessa löytyneitä toisen paikan sammalia ovat rakkosammal (Nowellia curvifolia) Sarkasen lehdosta, luhtahiirensammal (Bryum cyclophyllum) Kyynäröltä ja Padankoskelta, suokinnassammal (Scapania paludicola) Laipasta, metsälovisammal (Lophozia longiflora) Korppivuorelta (oikeastaan uusi, kun edellinen löytö osoittautui vääräksi määritykseksi), kuovinrahkasammal (Sphagnum ontusum) Kurkisuolta, paakkurahkasammal (Sphagnum compactum) Korppikalliolta jne. Luetteloa voisi jatkaa pitkään. Kartoitus on siis ollut ansiokasta. Sen lopputuloksen näkee oikeastaan vasta sitten, kun talvella päivitän levinneisyyskartat näiden löytöjen osalta.’

Vien sinut kotiin

’En ole viime aikoina ehtinyt kirjoitella tänne lukemiani kirjoja. Tämä asia on minua surettanut, sillä kesän aikana sateisina iltoina on tullut luettua useita hyviä kirjoja jos myös huonoja, joista ei paljon muistiin jää. Vavahduttava Panu Rajalan Virvatuli, Eino Leinon elämä, on vielä käsittelemättä, niin paljon se antoi ajatuksen aihetta, samoin Colm Tóbínin siirtolaisuutta käsittelevä upea teos Brooklyn. Kovimmin kolautti kuitenkin aivan uunituore esikoisromaani Ben Kallandin Vien sinut kotiin. Tällaista kirjaa tapaa harvoin.

Tarina alkaa ja päättyy samaan maisemaan, Porkkalaan. Välillä on huikea elämä. Markus elää lapsuutensa kolmen sisaren kanssa. Ellen on huippulahjakas viulisti, kaksoissisar Carola oman tiensä valitsija ja nuorimmainen Sofia alistettu. Uskonnollinen yhteisö on tiukka, vanhoillinen ja ankara. Kuka kestää, kuka menehtyy, kuka jättää leikin kesken?

Kun Ellenin viulu vaikenee ja Carola erotetaan, lähtee Markus tekemään omaa uraansa Amerikkaan järjestön päämajaan Brooklyniin. Veljet valvovat siveyttä, eivät anna anteeksi, tuomitsevat ja hylkäävät. Siihen maailmaan on sopeuduttava ja se maailma hyväsyttävä, jos aikoo päästä eteenpäin.

Allison on Markuksen suuri rakkaus, mutta tämä on langennut ja pelottelu tehoaa. Markus jättää hänet samalla kun lähtee pienen seurakunnan johtajaksi Nebraskaan. Siellä hänet petetään avioon ja liittoon, joka ei toimi, on vain kulissia. Eroaminen ei tule kysymykseen, varsinkaan jos aikoo päästä uralla eteenpäin.

Vuodet, vuosikymmenet kuluvat ja Markus saa yllättävän kirjeen tyttäreltään. Samaan aikaan tulee surusanoma kotimaasta ja veljien tuomio hänen toiminnastaan järjestössä. Hänen maailmansa kaatuu toistamiseen. Siitäkin on päästävä yli. Tähän tarvitaan pieni lapsi, välitön ja rakastava, joka katsoo suoraan ilman taka-ajatuksia.

Uskomattoman hienosti kirjoitettu kirja. Enpä hetkeen muista vastaavaa esikoista. Kirjan tekstistä tulee mieleen suosikkikirjailijani Joel Haahtela, toisaalta kaupunkikuvauksista Kjell Westö ja miksei myös parin vuoden takainen Finlandia-voittaja Jussi Valtonen. Tämän tarinan jännite kantaa alusta loppuun. Vaikka jo ihan alussa kerrotaan tyttären kirjeestä, niin sen salaisuus säilyy loppuun saakka ja vaikka jo alusta voi lukea pieninä vihjauksina kirjan traagiset tapahtumat, yllättävät ne siinä vaiheessa, kun ne kerrotaan auki tekstin edetessä. Rakenne on loistava.

Uskomatonta on myös tarinan huikea tietomäärä. Tuntuu, että kirjailijan on oltava itse sisällä Jehovan toidstajien yhteisössä, että osaa kirjoittaa siitä tällä tavalla. Toisaalta se huikea tietämys musiikista viittaisi siihen, että kirjailijan pitäisi olla huippuviulisti. Molemmista saa hyvin uskottavan kuvan ja varsinkin musiikin kuvauksessa on todella helmeilevän kaunista kerrontaa. Kirjan parasta antia onkin sen kieli, joka on loppuun asti hiottua ja täsmällistä, mutta samalla traagisuudesta huolimatta uskottavaa ja jopa kepeää.

Kirja ei tuomitse ketään, se ei ota kantaa järjestön asioihin, mutta rivien välistä voi lukea kaiken ja haukkoa henkeään. Syvempi ajattelu nostaa karvat pystyyn, sitä ei tarvitse kertoa, se pursuaa läpi. Aivan samalla tavalla kuin musiikin voi lukiessaan kuulla ja se kuinka Ellenin viulu soi Markuksen päässä läpi vuosien, samalla tavalla järjestön valheellisuus ja kaksinaismoraaliset asenteet iskevät silmille kuin märkä vaate.

Kirja on hieno ja ihmettelen, jos se ei nouse palkittujen teosten listoille tänä vuonna. Suosittelen lämpimästi.

Ben Kalland: Vien sinut kotiin. Atena, 2017. 284 s.