Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Viiden meren kansa

’Talven sydän on lukuaikaa. Olen kahlaillut suuren määrän erilaisia kirjoja läpi. Niistä osa on ollut vanhoja romaaneita, joita latailin lukulaitteelle, osa on viime syksyn uutuuksia ja osa tietopuolisia tutkielmia. Mieleenpainuvin taisi olla otsikossa mainittu kirja, joka ilmestyi viime vuonna aivan minulta pimennossa. Törmäsin kirjaan sattumalta. Risto Isomäki on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hän ei vain kerro tarinaa, hän myös pitää sen todentuntuisena eli taustat ovat kunnossa. Ekologia, ympäristö ja historia puhuvat hänen kirjojensa kautta, niin tässäkin teoksessa. Liitän muutamia huomioita kirjasta tähän mukaan.’

Kirja koostuu seitsemästä fiktiivisestä novellista maamme historiasta. Tarinoissa on tämän hetken tietämykseen perustuva pohja, jonka päälle kirjailija on luonut kertomuksensa muinaisista kulttuureista ja niiden asukkaista. Tarinat poikkeavat melko paljonkin kouluissa opetettavasta historiankirjoituksesta ja ovat monesti kirjailijan päättelyn ja syy-seuraussuhteiden aikaansaamaa kudelmaa. 

Kirja alkaa jään sulaessa 11 000 vuotta sitten pohjoiseen nahkakanooteilla matkaavien ihmisten asettumisesta merestä paljastuvalle rannikolle. He ovat kaukaa tulleita hylkeenpyytäjiä. Pohjana on meidän geeniperimässämme oleva viite Espanjan alueen baskeihin. Seuraavana siirrytään metsästäjäkulttuurin tuloon. Hylkeenpyytäjä lähtee hakemaan itselleen puolisoa markkinoilta ja tutustuu uudenlaiseen kulttuuriin. Vielä sen aika ei ole hylkeenpyytäjien yhteisöön tullut, sillä valtava tsunamiaalto pyykii meren pohjoisosia ja suuri osa hylkeenpyytäjistä saa surmansa. Seuraavana siirrytäänkin jo Kalevalan aikaan. Tarinan henkiöt tulevat sieltä, matkaavat lohikäärmeen, auringon pojan, perässä meren yli Saarenmaalle ja löytävät Kaalin kraaterin ympäriltä raudan, josta tulee tärkeä kauppatavara, koska taivaasta tullut rauta on vanhaa järvimalmia parempaa, nykyaikaisen teräksen luokkaa. Tarinan muodon saavat myös kaukaa skyyttien maasta saapuvat muinaiset kansanosat, jotka joutuvat lähtemään persialaisten tai roomalaisten ajamina pohjoiseen. Selvitäkseen hengissä talvesta heidän on sulauduttava paikalliseen väestöön, joka elää vielä keräilykulttuurissa. Tulokkaat tuovat kuitenkin mukanaa maanviljelyn ja karjankasvatuksen. Meidän perimässämme nämä tulokkaat näkyvät selvemmin kuin muissa sukulaisissamme. Sen vuoksi olisimme kauempana saamelaisista kuin esim. unkarilaiset. Kirjan viimeiset kertomukset sijoittuvat sitten maamme tunnetun historian alkuaikoihin, ristiretkiin, jossa vanha kulttuuri raa’asti tuhottiin uuden tieltä. Muinaiset rakennelmat purettiin, karsikkopuut kaadettiin ja ihmiset pakotettiin vieraan vallan alle. Viimeisessä luvussa kerrotaan Liivinmaan kronikka uudelleen mukana olleen silmin. Tässä ristiretkessä tuhottiin Saarenmaan Kaalin kraaterin luomiin uskomuksiin perustuva kulttuuri häpeällisellä tavalla. Taustaa tähän kirjailija on saanut Runebergin Sotilaspoika runosta. 

Kirjan viimeiset sivut ovat sitten taustojen selvitystä. Kirjailija kertoo mihin tutkimuksiin hänen ajatuksensa kertomuksissa liittyvät ja vaikka kertomusten henkilöt ovat täysin keksittyjä, niin olosuhteet ja tapahtumat ovat tutkimusten valossa mahdollisia. Tietenkään kaikkea ei tiedetä, koko ajan tulee uutta tietoa ja uusia tutkimusmahdollisuuksia. Jokin saattaa romuttaa kokonaan kertomuksen taustan tai tuoda esiin uusia vahvistuksia siihen. Se mitä tänään opetetaan, on huomenna historiaa. Ainakin minulle näissä kertomuksissa ja niiden taustoissa oli paljon uutta tietoa ja uutta ajateltavaa. Esimerkiksi skyyttien tarina oli aivan outo ja kuitenkin se saattaa olla täysin mahdollinen. Monet tutkimusseikat puoltavat tätä ajatelmaa. Tämä tarina viehätti erityisesti, koska kirjailija ei kertonut sitä puhki. Ristiretkiin liittyvät tarinat olivatkin jo enemmän tunnettuja muista yhteyksistä eikä niissä ollut sellaista viehätystä kuin näissä varhaisemmissa kertomuksissa. 

Kirja on hyvä luku- ja tietokirja historiasta kiinnostuneille ja miksei muillekin.

Isomäki, Risto: Viiden meren kansa. Into, 2018. 333 s.

2. viikko: Metsäkerrossammal

Tämän viikon sammal lienee myös kaikille tuttu. Kerrosammal opetetaan jo koulussa. Sen ulkonäkö on antanut sille nimen ja eipä sitä voi oikein mihinkään yleiseen sammaleen sotkea. Laajoja kerrossammalkasvustoja voi löytää kuusivaltaisista metsistä. Itse ihailen sitä aina keväällä, kun uudet puhtaanvihreät versot alkavat kasvaa edellisvuotisten niskasta ja itiöpesäkkeet työntyvät esiin. Tyveltä se kuolee, latvasta kasvaa, niin kuin monet muutkin sammalet. 

Kerrossammal on metsien yleisimpiä sammalia. Sen voi tavata tuoreista kangasmetsistä, korvista ja lehdoista.

Sammal on kooltaan alle 10 cm korkea ja kasvaa suurina, löyhinä kasvustoina. Se kasvattaa uuden kerroksen joka vuosi edellisen päälle, alemmat maatuvat vähitellen.

Nimensä mukaan tämä sulkamainen sammal kasvaa kerroksittain. Se on myös hyvä tuntomerkki sammalen tunnistamiseen.

Sammalta tavataan koko maasta.

1000 lajia

Viime kevättalvella kuulin Fb:ssä olevasta haasteellisesta kampanjasta kerätä vuoden aikana havainnot 1000 suomalaisesta lajista. En kuulu kyseisen median käyttäjiin, mutta innostuin kokeilemaan asiaa ja merkitsemään taulukkoon muistiin havaintojani. Tuhatta lajia pidin hyvinkin mahdollisena, mutta en arvannut, ettei se ollut edes vaikeaa.

Toukokuun lopulla lajimäärä oli täynnä ja tavoitteeksi pistin kerätä samalla kertaa toiset tuhat lajia. Se ei ollutkaan enää aivan yhtä helppoa. Syyskuun lopulla se oli kuitenkin kasassa. Nyt on aika tehdä lopullinen laskenta. Merkitsen tähän lajimäärät ryhmittäin sen mukaan kuin taulukotkin tein:

  • Putkilokasvit      728 lajia
  • Sammalet          393 lajia
  • Jäkälät               174 lajia
  • Hyönteiset         232 lajia
  • Linnut                167 lajia
  • Nisäkkäät            17 lajia
  • Sienet                383 lajia
  • Muut eliöt             64 lajia

Yhteensä vuodelle kertyi siis 2158 lajia.

Kasvimaailman tuntemus tietenkin johdatti lopputulokseen. Sen huomaa siitä, että vaikka hyönteisten määrä on moninkertainen kasvien määrään verrattuna, niin tämä sarake jäi melko vaatimattomaksi. Sienten osuus sekin voisi olla paljon suurempi, mutta kun ei tunne niin ei tunne. Tässä osiossa sain määritysapua ehkä eniten. Pari retkeä asiantuntijan kanssa nosti lajilukua kymmenillä. Jospa ainakin nämä lajit tuntisi jatkossa, kuten kuvan kurttusienen. Ryhmään muut eliöt kuuluu matoja, kaloja, matelijoita, hämähäkkejä yms. Lukumäärä voi vielä nousta, jos tilastoon hyväksytään tämän vuoden puolella viime vuonna kerätyistä näytteistä määritetyt lajit. Sammalnäytteitä on muutamia määrityksessä, valokuvia on katsottavana ja muutama hyönteinenkin on asiantuntijoiden syynättävänä. Itsellä on nimi ehdolla, mutta epävarmuus määrityksen oikeellisuudesta ajaa tarkistamaan asian.

Tämän kaiken tarkoituksena ei suinkaan ole kilpailla lajimäärissä, vaan ajatuksena on lisätä tuntemusta, huomata kuinka valtavasti luonnossamme on lajeja ja kuinka huonosti loppujen lopuksi me tunnemme niitä. Itsekin luulin näkeväni ja tuntevani paljon enemmän, kun sitten lopulta toteutui. Monet tututkin eläimet, kuten siili, jäivät puuttumaan ahkerasta tarkkailusta huolimatta ja toisaalta löytyi paljon uusia mielenkiintoisia lajeja esim. kotiloiden maailmasta. Nyt voin etsiä niitä oikeista paikoista, tunteakin ja löytää uusia. Näin oma tietämys lisääntyy ja lajien levinneisyydestä saadaan uutta tietoa. Tämä tietenkin edellyttää, että löydöistä kerrotaan eteenpäin. Siihen hyvä väylä on Suomen lajitietokeskuksen sivusto, laji.fi, jonne löytönsä voi kirjata. Toinen tapa on kerätä näyte ja toimittaa se johonkin yliopistolliseen museoon. Tämä onnistuu parhaiten kasvien ja sienten kohdalla.

Nyt uuden vuoden alkaessa en enää lähde uudestaan samaan lajilistan tekoon, mutta jonkinlaisena lupauksena voisi yrittää löytää tänäkin vuonna itselle uusia lajeja ja kartuttaa näin tietämystään. Suosittelen muillekin.

1. viikko: Seinäsammal

Ajattelin tänä vuonna julkaista viikottain jonkin suomalaisen sammalen kuvan ja esittelytiedot. Tässä tulee ensimmäinen ja varmuudella tunnistettava, koska on maamme yleisin metsäsammal. Kuvat ovat Jyväskylän Luontomuseossa olevan näyttelyni kuvia. Siellä voi käydä maaliskuun alkuun saakka katsomassa lisää.

Seinäsammal on metsiemme yleisin sammal. Sen voi tavata havumetsistä, suomättäiltä, pellonreunoista, monenlaisilta paikoilta.

Sammal on harvaan sulkahaarainen, varsi on punaruskea ja sen käyrät pesäkkeet ovat melko harvinaisia.

Sammal on kooltaan alle 10 cm korkea ja se kasvaa löyhinä peitteinä.

Seinäsammalen voi tavata koko maasta, Tunturipaljakalta se puuttuu.

Seinäsammalta käytettiin ennen tilkkeenä hirsiseinien raoissa. Siitähän se on saanut nimensä.

Uusi vuosi

sorsansammalta löytyi kesällä runsaasti

Taas on tultu siihen pisteeseen, että voidaan muistella vanhaa ja ajatella tulevaa. Mennyt vuosi oli Luopioisten putkilokasviston osalta välivuosi. Kovin paljon uutta ei sinne tullut lisättyä. Kesän kuumuus ja kuivuus tekivät toisaalta sammalten etsimisestä työlästä ja vasta syyspuolella pääsi sillä rintamalla eteenpäin. Uusia lajeja löytyi muutamia ja vanhoille havaittiin uusia löytöpaikkoja kohtuudella, mutta ei samaa tahtia kuin edellisinä vuosina. Aletaan olla siinä pisteessä, ettei niitä uusia enää niin vaan löydykään. Seuraavat sammallajit ovat alueelle uusia löytöjä:

Muutama näyte on vielä tutkimuksen alla. Näistä voi hyvällä onnella löytyä vielä uusia lajeja. Toisaalta lajitaksonin asemasta on syrjäytetty Sphagnum viride, viherrahkasammal ja pari lajia olen kriittisen tarkastelun jälkeen asettanut kyseenalaisiksi (Sphagnum aongstroemii ja Thuidium tamariscinum). Näistä ei ole näytettä eikä niitä ole löydetty uudelleen. Luopioisten sammalkartoitus on edennyt tänäkin vuonna, mutta yhteenveto ja karttojen päivitys on vielä tekemättä. Kokonaismäärä lähenee neljää sataa (394 kpl).
Jäkälien osalta lajeja tuli muutama lisää, mutta niiden sivut kasvioon on vielä tekemättä. Sama koskee mikrosienten osiota. Täydennän nämä talven kuluessa. Mikrosieniin kuuluu sen verran hyvää, että ensi keväänä on odotettavissa uusi suomenkielinen kirja näiden lajien määrittämiseen ja nimeämiseen.

Harvakseltaan olen kirjoitellut juttuja blogiin. Aika paljon on mennyt aikaa paikallislehden luontopalstan kirjoittamiseen. Olisin toki voinut sen julkaista myös täällä blogissa, mutta monesti lehtijuttu on niin erilainen kuin blogiteksti ja tarkoitettu paikalliseksi. Ehkä ensi kesänä teen näin. Tänä uutena vuotena olen ajatellut julkaista joka viikko esittelyn aina yhdestä sammalesta kerrallaan. Ajattelin valita selalisia lajeja, jotka jokaisen olisi helppo tunnistaa ja tutustua samalla muihinkin lähilajeihin. Saa nähdä onnistunko ja jaksanko tehdä joka viikoksi. Yleensähän uuden vuoden lupaukset unohdetaan loppiaiseen mennessä 😉

Joka tapauksessa oikein hyvää uutta vuotta kaikille lukijoille!

p.s. Anteeksi tekstin kömpelyys. Olivat menneet muuttamaan blogipohjaa radikaalisti WordPressissä ja en ole vielä oikein sujut tämän uuden pohjan ja uusien muotoilujen kanssa.

Jouluna

Näin se tämäkin vuosi on kulunut ja ollaan juhlan kynnyksellä. Niinpä haluan toivottaa kaikille lukijoille oikein

Rauhallista joulua!

Tarkoitus on jatkaa ensi vuonna ja olla ehkä vähän ahkerampi.


Maantieteen vangit

’Tämän vuoden ehkä mielenkiintoisin kirja ei kauan vanhene käsissä. Sen ahmii ja sitten sen lukee uudelleen huolella. Tim Marshall osaa vangita lukijansa, hän tekee vaikeastakin asiasta helpontuntuisen. Kuitenkin tämänkin kirjan jälkeen pohdittavia asioita maailmanpolitiikkaan jää. Maapallolla monet maat ovat kautta historiansa olleet maantieteensä vankeja. Suomestakin sanotaan, ettemme voi maantieteellemme mitään, naapurimme ovat ne, jotka ovat. Myös vuoret, joet, tasangot, autiomaat, meret luovat rajoja ja aitoja valtioiden välille. Ne vangitsevat taakseen, mutta myös suojaavat valloittajilta, estävät aatteita, luovat uusia kulttuureja. Maantiede on mielenkiintoista.’

Kirjan alaotsikko on Kymmenen karttaa, jotka kertovat kaiken maailmanpolitiikasta. Voisi ajatella, että maailmanpolitiikasta on jo kaikki oleellinen kerrottu, mennyt on mennyttä, nyt on nyt ja tulevaa voimme vain aavistella. Tämä kirja kääntää kaiken ymmärrettäväksi ja lukija alkaa oivaltaa, miksi asiat ovat niin kuin ovat. Harvoin tietokirja roikkuu myydyimpien listan kärkipaikoilla, varsinkaan tästä aiheesta kirjoitettu, mutta tämä tekee sen. Puoli miljoonaa myytyä kirjaa briteissä ja käännösoikeudet yli kahteenkymmeneen maahan kertovat, että kirja on jotain muuta kuin tavallista. 

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen kymmentä maapallon aluetta menneisyydestä nykyisyyteen ja kauas tulevaisuuteen. Saamme tietää, miksi jokin alue on ollut helppo asuttaa ja miksi jotain aluetta ei saa alistettua millään, vaikka monet ovat yrittäneet. Geopolitiikka vaikuttaa. Edelleen vuoret, suuret autiomaat, meret ja luonnonolosuhteet määrittelevät valtioiden alueita ja turvallisuutta. Napoleon, Kaarle XII ja Hitler eivät tunteneet tätä kirjaa ja he löivät päänsä Venäjän puolustukseen, geopolitiikkaan. Kun huoltoreitit venyvät satojen jopa tuhansien kilometrien pituisiksi, alkaa isokin armeija nikotella. Eurooppa kuljetti tavaraa ja sivistystä hyviä jokia pitkin sisämaahan, kun taas Afrikan mutaiset joet jättivät asutuksen rannikolle. Amerikka on suojassa joka taholta, Kiina vartioi tarkasti ulospääsyreittejään. Venäjälle Krim on tärkeämpi kuin luullaankaan. Monet tämän hetken pulmakysymykset saavat uutta ajateltavaa tämän kirjan kautta. 

Kirjoittaja käsittelee aihettaan leppoisasti ja siksi kirjaa on miellyttävää lukea. Monet vaikeatkin aiheet tulevat helppotajuisiksi ja ajatus alkaa luistaa. Muistettava on kuitenkin, että ei tämäkään ole sellaisenaan nieltävissä, itsekin pitää ajatella. Kuitenkin on muistettava, että englantilainen kirjoittaja on kansainvälisen politiikan asiantuntija ja toimittaja, joka on työskennellyt mm. BBC:ssä ja kirjoittanut aiheesta artikkeleita The Timesiin ja Guardianiin. Maailmalla kirja on saanut hyvän vastaanoton.

Helposti ajattelee, että geopolitiikka on menneen talven lumia. Nythän voidaan vuoret ylittää lentokoneilla, mantereet saavuttaa ohjuksin ja raketein tai sotkea jonkin maan preisdentinvaalit tietoliikennekeinoin. Näin on, mutta niillä ei valloiteta maailmaa, tarvitaan edelleen massoja ja nämä liikkuvat edelleen maita myöten. Silloin geologia astuu kuvaan. Kiina ja Intia ovat toistensa kovia kilpailijoita ja luulisi heillä olevan tai olleen rajujakin yhteenottoja kilpailussaan, mutta geopolitiikka tulee rajusti väliin kilometrien korkuisen Himalajan muodossa. Luulisi Venäjän olevan turvassa suuruudessaan, mutta alanko, joka jatkuu Länsi-Euroovasta Saksan ja Puolan kautta tasaisena aina Moskovaan asti luo väylän, jota sotilaiden on helppo kulkea. Se on uhka. Tosin juuri tämä väylä koitui niin Napoleonin kuin Hitlerinkin kohtaloksi. Huolto ei toiminut, kun matkat ovat pitkät. 

Tulevaisuuden taistelukenttä ainakin vertauskuvallisesti on Arktinen alue. Ilmastonmuutos sulattaa jäitä ja kilpailu alueen luonnonvaroista on alkanut. Kenen mannerjalustaan mikin alue kuuluu, kuka pääsee rikkauksia hyödyntämään ja suojaamaan tulevaisuuttaan? Geopolitiikan tarkkailu auttaa tässäkin.

Harvoin tavallisen tuntuinen kirja on pistänyt niin paljon ajattelemaan kuin tämä ja harvoin on saanut niin järkeviä vastauksia kuin tästä.

Suosittelen lämpimästi!

Marshall, Tim: Maantieteen vangit, suom. Jaana Iso-Markku. Atena, 2018. 335 s.

Kesän löytö

’Syksyn hiipuessa kohti talvea on nyt aika katsoa, mitä kesällä on tullut tehtyä. Tahtoo olla luonnossa liikkumisen aktiiviaika niin kiireinen, ettei ehdi edes kaikkia keräämiään näytteitä kunnolla määrittää.

Tänä kesänä tuli paljon liikuttua puronvarsilla ja koskipaikoilla pitkin Pirkanmaata. Ne ovat ennen jääneet vähemmälle huomiolle. Tästä syystä tuli kerättyä sammalnäytteitäkin enemmän kuin vuosiin.Yllättävin löytö tehtiin Virroilta. Koskipaikan kivikosta löytyi vanhan myllyn jäänteitä, kivirakennelmia sementtipintoineen ja louhittuja kalliopintoja, mutta myös vanhoja jo lahoamassa olevia hirsirakenteita.

Scapania apiculata

Koski osoittautui antoisaksi. Rannalta tuli kerättyä lahopuun päältä heti aluksi uusi laji isotihkusammal (Oncophorus elongatus). Laji ei oikeastaan ole muuten uusi, mutta vanha pikkutihkusammal (O. wahlenbergii) on jaettu kahtia ja todettu, että tämä nyt löytynyt onkin niistä yleisempi sisämaassa. Vanhaa muotoa ei täältä löytynytkään. Lahopuun sammalet olivat muutenkin mielenkiintoisia. Koskivesien kasteleman hirren päällä komeili tumma läikkä jotain maksasammalta ja kotona skoopin alla se osoittautui pikkukorvasammaleksi (Jungermannia pumilla). Kivillä sen vieressä oli runsaasti koskisiipisammalta (Fissidens pusillus) ja koskisammakonsammalta (Hygroamblystegium fluviatile).

Suurin yllätys odotti kuitenkin tähän asti varmaa määrittämistään. Lahon hirren päällä pieninä muutaman millin versoina kasvoi jokin kinnassammal. Scoopissa se näytti melko tavalliselta, mutta verson latvassa olevat gemmet kertoivat, ettei ihan tavallisesta lajista ole kuitenkaan kyse. Useiden tarkastelujen jälkeen voitiin todeta sammalen olevan kantokinnassammal (Scapania apiculata). Se on uhanalaistaulukoissa merkitty CR-lajiksi eli äärimmäisen uhanalaiseksi ja sillä on Pirkanmaalta ennestään vain muutama esiintymä eivätkä nekään kovin tuoreita.

Kantokinnassammalen lehden liuskat ovat teräväkärkiset ja ehytlaitaiset. Sen soluissa on voimakkaat trigonit. Paras tuntomerkki on kuitenkin pyöreät, yksisoluiset ja viininpunaiset gemmat verson latvassa. Sellaisia ei ole millään muulla kinnassammalella. Sammalen ilmoitetaan kasvavan mikroilmastoltaan jatkuvasti kosteissa paikoissa lahopuulla. Eli tässä on taas yksi metsien siistimisestä ja hakkuista sekä koskien raivauksesta ja lähteikköjen häviämisestä kärsivä sammal. Ei siis ihme, että se on CR-laji.

Sammalta tuskin olisi löydetty, jos näitä lahopuita olisi katseltu vain silmämääräisesti. Ohut suikale puukolla hirren pinnasta vuoltuna osoittautui tarpeelliseksi. Sitä tulisi tehdä useammin. Tällöin tulee kuitenkin varoa vuolemasta koko hirttä puhtaaksi. Sammalet onneksi ovat suotuisalla paikalla hyvin leviäviä ja harvoin niitä kasvaa vain yhtä versoa paikassaan.

Näin sammaltietous lisääntyy ja koko ajan oppii jotain uutta.’

21 oppituntia maailman tilasta

’ Harari on noussut tuntemattomuudesta hurjalla vauhdilla yhdeksi tämän ajan luetuimmaksi filosofiksi ja ajan kuvaajaksi. Miksi? Hänellä on sanottavaa ja hän osaa sen sanoa. Siinä kaksi syytä. Lisäksi hänen kirjansa ovat raflaavia ja ärsyttäviä, sekin puree lukijaan. Hän myös on nykyajan ihminen, tulee keskustelua herättävästä maasta ja tuntuu ottavan kantaa kaikkeen mikä liikkuu taivaan kannen alla. Miksi siis häntä ei lukisi, kun aihekin vielä kiinnostaa? Kukapa olisi välinpitämätön menneisyydestään ja tulevaisuudestaan? Tämä kirja tosin on liian nopeasti tehty ja jää siksi valitettavan tankkaavaksi ja hajanaiseksi. Tässä muutama ajatus kirjasta.’

Kahden maailmanmaineeseen nousseen kirjansa jälkeen Harari keskittyy nykyisyyteen. Sapiens, ihmisen lyhyt historia luotasi ihmisen historiaa ja Homo Deus tulevaisuutta. Tässä kirjassa hän vastaa keskusteluihin ja kysymyksiin maailman nykytilasta ja mitä hän siitä ajattelee ja mihin se hänen mukaansa lähitulevaisuudessa johtaa. Aihe on siis hyvin ajankohtainen ja haastava. Jokaisella ajattelijalla ja filosofilla olisi tähän oma sanottavansa. Koska keskustelu jää pois, jää kirjakin vain yhden ihmisen mileipiteeksi. Tapansa mukaan Harari kuitenkin perustelee näkemyksiään muiden tekemillä tutkimuksilla ja mielipiteillä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tällä tavalla käsiteltynä kirjasta tulee helposti itseään toistava ja hajanainen. Tältä ei tässäkään kirjassa vältytä. 

Hararille tuntuu olevan uskonto jonkinlainen ongelma, Hän palaa siihen lähes jokaisessa oppitunnissa eikä saa sitä mielestään koko kirjan aikana. Vaikka hän julistautuu ateistiksi ja yrittää vakuuttaa tasapuolisuudellaan ja avarakatseisuudellaan, niin tässä kirjassa näkyy jotain muuta, mitä edellisissä ei näkynyt. Hänen asenteensa on epäilevä, ivallinen jopa hyökkäävä maailmanuskontoja kohtaan. Hän ei niitä tuomitse, mutta hänen asenteensa on toisin ajoin halventava ja erityisesti hänen oman kansansa, juutalaisten, uskoa kohtaan. Muslimimaissa hänet olisi jo tuomittu.

Hän ennustaa liberaalin ja globaalin politiikan häviötä informaatioteknilogian puristuksessa ja bioteknologian haasteiden edessä. Niinpä hänen mukaansa ollaan palaamassa nationalismiin ja yksilöllisyyteen nykymenon vastapainoksi. Ne uhkaavat hänen mukaansa tämän hetken moderneja arvoja, kuten tasa-arvoa ja vapautta. Nationalismin rinnalle uhkaavaksi hän nostaa uskonnon ja kulttuuriarvot, joiden tonnalla on tehty ja tehdään hirmutekoja vihamielisten leirien ottaessa yhteen ja yhteistyön tekeminen globaalisti vaikeutuu. Ei siis mitään uutta. Tämän torjuminen vaatisi nykyiseltä ihmiskunnalta enemmän nöyryyttä ja pelkojen suitsimista eli eri näkemysten pitäisi tulla toisiaan vastaan ja uskontojen puhua yhteistä kieltä. Näistä on puhuttu iät ajat ja turhaan. Pessimismille näissä asioissa ei taida voida mitään.

Oppitunneissaan hän ottaa esiin myös totuuden. Kuka tietää totuuden ja kuka sen omii itselleen? Perinteisesti uskonnot ovat julistaneet omaa totuuttaan globaalina, mutta nykytietämys helposti hämmentää tai jopa lannistaa totuuden etsijää. Näin pitääkin olla hänen mukaansa, sillä niin päästään eteenpäin ja vältetään joutumasta propagandan ja virheellisen tiedon ansaan. Totuuden julistaminen ohi muiden totuuksien on ihmiselle niin helppoa, mutta sehän niitä riitoja saa juuri aikaan.

Kirjan lopussa hän pohtii pitkälti omia valintojaan ja omaa ajattelutapaansa. Visusti hän varoo julistautumasta oman totuutensa profeetaksi, mutta lukija ei voi silti tyystin välttyä siltä, että näin pitkän pohdinnan lopuksi esimerkit ja neuvot tarkoittavat parempaa elämää ja suositeltavaa käyttäytymistä, juuri niin kuin hän on tehnyt ja opettanut. Elämme hämmennyksen aikaa, vanhat tarinat ovat väljähtyneet, osin romahtaneet eikä niiden korvaajiksi ole vielä ilmaantunut mitään maailmanlaajuista uutta tarinaa. Onko hänen mallinsa, meditaatio, tarkoitettu uudeksi tarinaksi? Tuskin, vaikka sellainen tunne jäi, kun kirjan sulki.

On hyvä, että vanhoja tarinoita ja uskomuksia tuuletetaan. Jokainen maailmankatsomus on tehnyt virheensä. Jokainen on kokenut nousun ja laskun aikoja. Totuutta niistä lienee turha hakea, sillä totuus on niissä sissäänrakennettu. Jokainen uusi tarina tarvitsisi myös totuuden, tai se kuolee kapaloihinsa. Tämä on nähty monissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Länsimaista maailmaa ovat hallinneet kristinusko, kommunismi ja liberalismi. Mitä jää, jos nämä häviävät? Idässä näitä ei kumarreta, heillä on omat tapansa, jotka meistä länsimaalaisista tuntuvat erilaislta jopa paheksuttavilta. Missä on heidän tasa-arvonsa, vapautensa ja demokratiansa? Kuitenkin Kiina porskuttaa maailman taloudellisen kasvun kärjessä ja heidän yhteiskuntansa ohittaa kohta amerikkalaisen bruttokansantuotteessa. Onko siis länsimaisilla arvoilla ja totuuksilla pohjaa, kun ne ovat vain pieni osa maailman mittakaavassa 7 miljardin ihmisen joukossa.

Kirja antaa ajattelun aihetta, kuten edellisestä näkyy. Tuo kappale ei ollut Hararin kirjasta, vaan ajauksista, jotka siitä nousu mieleen. Jotenkin tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin menestys ja maailmanlaajuinen huomio olisivat nousseet kirjoittajan edelle. Monet esimerkit ovat tuttuja edellisistä kirjoista, monet ovat kliseisiä eivätkä mitenkään uusia. Onko vauhtisokeus iskenyt kirjoittajaan, kun tuo meni läpi, menee tämäkin. Tätä kirjaa olisi kannattanut valmistella huolellisemmin ja antaa aikaa sen asioiden kypsymiselle. Nyt se on raakile. Kannattaa tähän kuitenkin tutustua, muttei pidä pitää tätäkään kirjaa totuutena. Sen etsiminen on kuitenkin tämän luettuaan entistä mielenkiintoisempaa ja haastavampaa. 

Harari, Yuval Noah: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar, 2018. 355 s.

Lintuja tapaamassa

Kurkia muutolla

’Vietin pari viikkoa lämpimässä etelässä, Israelin pohjoisosissa. Auringon ja levon lisäksi nautin linnuista. Asunnon parvekkeelta näkyivät tavalliset kaupunkilinnut, varis, pulu, palmukyyhky, arabianbulbuli, pihamaina ja varpunen, mutta kun lähti vähän kauemmaksi asutuksesta löytyivät maaseudun lintupaljoudet.

Harmaahaikara

Hulan laakso saa vetensä pohjoisen runsaista lähteistä. Se oli ennen soinen ja lähteinen veden vaivaama suomaa. !900-luvun alkupuolella uudisasukkaat henkensä kaupalla raivasivat suon liiasta kasvillisuudesta ja kuivattivat sen viljelymaaksi. Henkensä kaupalla todellakin, sillä suo oli malarian pesäpaikka ja ympäristössä oli runsaasti vihamielisiä paimentolaisia. Nykyään se on turvallinen paikka, malaria on kukistettu ja raja siirtynyt kauemmaksi vuorille. Suoalueesta muistuttavat ainoastaan pari kasvien peittämää pikkujärveä ja kasteluojat. 

Jalohaikara

Laakso on tunnettu muuttolintujen levähdyspaikka ja monet Euroopasta ja Siperiasta Afrikkaan muuttavat linnut kulkevat sen kautta. Meidänkin muuttolintuja siellä näkyi tai samoja lajeja, enhän pysty sanomaan ovatko yksilöt juuri meiltä saapuneet. Pääskyjä oli ilmassa useita lajeja, joista ainakin haara- ja törmäpääsky viihtyvät meilläkin. Ruoste- ja kalliopääsky olivatkin sitten eksoottisempia. Pelloilla vallitsi melkein samanlainen tunnelma kuin meillä varhaisena kevätaamuna. Kurjet olivat äänessä ja niitä oli kymmeniä tuhansia, kaikkialla ilmassa ja maassa. Kaikessa rauhassa niiden kanssa ruokailivat pelikaanit ja harmaahaikarat. Eksoottisempi oli sitten kynsihyyppä, joka oli vallannut meidän töyhtöhyyppämme biotoopin. Pikkulinnuista pensaikossa tavallisten varpusten lisäksi lenteli pensasvarpunen, pajusirkku, priinia ja töyhtökiuru.

Kynsihyyppä

Alueella saattoi liikkua vuokratavalla golf-autolla tai polkupyörällä. Turisteille järjestettiin myös traktorin vetämänä kiertoajeluita. Pääreitti oli noin kymmenen kilometriä ja kulki päällystettyä tietä pitkin järven ympäri. Matkan varrella oli kaksi lavaa lintujen tarkkailuun, mutta muillakin kohdilla pystyi pysähtymään ja seuraavaan vesilintuja järven ruovikoissa. Osa kasvustosta oli jättiruokoa ja papyruskaislaa. Se kasvaakin täällä pohjoisimmalla luontaisella kasvupaikallaan. Veden pinnan peittivät kelluslehtiset lumpeen sukuiset kasvit, vesihyasintit ja levät.

Kirjokalastaja

Vesilinnuista oli vaikea saada selvää kuvaa. Ne olivat pääasiassa talvipukuisia, nuoria tai sulkasatoisia. Kuitenkin tuttujakin tuli vastaan: sinisorsa, jouhi- ja lapasorsa, tavi, nokikana ja liejukana. Eksoottisempia olivatkin sitten haikarat, joita oli runsaasti ruokailemassa matalassa vedessä.

Pelikaani

Harmaahaikara oli vielä tuttu ja jalohaikara on leviämässä meillekin, mutta lehmä-, silkki-, kapusta- ja yöhaikara ovat eteläisten vesien asukkeja. Pronssi-ibis einesti niiden seurassa. Mukava tuttavuus ja minulle maailmanpinna olikin sitten pikkumerimetso. Onkohan se yhtä vainottu siellä kuin isompi serkkunsa täällä pohjoisessa. Ainakaan niitä ei näkynyt samanlaisia määriä. Saalista olivat etsimässä säihkyvät kalastajat, joista ainakin kuningas- ja smyrnankalastaja ovat tulleet tutuiksi etelänmatkoilla, kirjokalastaja olikin sitten harvinaisempi tuttavuus.

Yöhaikara

Eläimistä näin talviaikaan voi mainita ainakin vesipuhvelin, aasin, nutrian ja kilpikonnan, jonka laji jäi määrittämättä, mutta lammikossa se pulikoi, joten lienee jokin suokilpikonnan laajasta suvusta. Kasvillisuus näin talvella oli vaatimatonta, kuivunutta ja kuihtunutta, vain koristekasvit kukkivat ja kukoistivat. Niissä lepuuttivat siipiään monarkki-perhoset.

Hulan laakso on ihanteelinen paikka luonnon tutkimiselle ja lintujen muuton tarkkailulle. Paikka on noin kolmekymmentäviisi kilometriä Tiberiaksesta pohjoiseen valtatie 90 varressa. Tien laidassa on ruskea viitta, jossa on linnun kuva. Sivutien päästä löytyy suuri parkkipaikka ja laaja varastomainen halli täynnä golf-autoja ja pyöriä. Parhaana muuttoaikana keväällä siellä lienee aikamoinen kuhina paitsi lintuja niin myös tarkkailijoita.’ 

Pronssi-ibis ja kapustahaikara