Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Symbioosi

’Kun hyönteinen istahtaa kukkaan ja imee mettä kupuunsa, saa se pintaansa siitepölyä, jonka se kuljettaa toiseen kukkaan. Molemmat hyötyvät, hyönteinen ja kukka. Tästä kertoo valokuvanäyttelyni Luopioisten vanhan kunnantalon, Pytingin, kahviossa tänä kesänä.

kastanokimalainen ja metsäkurjenpolvi

Näyttelyn tauluissa on muunkinlaista symbioosia: leppäkerttu syö kasvista kirvoja, kasvi antaa ravintoa toukille, kovakuoriainen hävittää kasvia tuhoavia hyönteisiä tai syö lahottajasienen rihmastoa ja saa itselleen suojan ja ravinnon. Luonto on täynnä symbioosissa eläviä lajeja.

Tutkimuksen mukaan hyönteisten määrä on romahtanut, pölyttäjistä on pulaa. Viime kevään runsaana kukkinut mustikka ei tuottanutkaan kunnollista satoa, koska tarpeeksi kimalaisia ei ollut keväällä paikalla, kun olisi pitänyt suorittaa pölytys. Omena kärsi samasta syystä.

Rachel Carson kirjoitti 1960-luvulla kirjan Äänetön kevät. Hän tarkoitti lintuja, joita ei enää ollut. Hänen hätähuutonsa lähti liikkeelle myrkyistä, jotka uhkasivat hyönteismaailmaa. Viime kesän säistä johtunut lintujen epäonnistunut pesintä näkyy laululintujen vähäisyytenä tänä kesänä. Hyönteisten väheneminen taas näkyy pölytyksen epäonnistumisena ja lintujen ravinnonsaannin huononemisena. Luonto on herkkä.

kimalaiskuoriainen ja siankärsämö

Tämän näyttelyn yksi tarkoitus on nostaa esiin hyönteisten tarpeellisuus. Kun ihailemme kasvien kauneutta, voimme samalla ihailla hyönteisten säihkyviä värejä ja muotojen moninaisuutta. Jotkut vierastavat ötököitä, jopa pelkäävät. Suuri osa niistä on kuitenkin ihmiselle vaarattomia ja hyödyllisiä. Niiden merkitys on suunnaton. Kuka haluaisi pölyttää omenapuunsa kukat siveltimellä tai huomata, että marjat jäävätkin tänä vuonna tulematta. Pienet ahertajat tekevät meille ilmaista työtä, meidän tulisi elää niiden kanssa sybioosissa.’

Näyttely on auki loppukesän ajan kahvilan aukioloaikoina tiistaista lauantaihin klo 10 – 15.

Tervetuloa!

… ja kolmas

mustakivisammal

’Kun alkuun pääsee, niin vauhti kiihtyy, näinhän se on. Aikaisin keväällä jäiden vielä peittäessä järviä ja lampia, hiihtelin rantakallioita katsellen. Aurinko oli sulattanut lumen ja jään monelta Kukkian rantakalliolta ja myös pienempien järvien rannoilta. Monelle tällaiselle kalliolle ei kesällä pääse muulla kuin veneellä tai kanootilla. Jäältä sammalten ja jäkälien tarkkailu on helpompaa.

Retken aikana keräsin näytekoteloon pieniä sammaltupsuja, josko ne jossain välissä saisi määritettyä lajilleen. No, määrittämättä ne jäi ja kotelo unohtui sekaiselle työpöydälle. Lopulta se siivouksen yhteydessä paljastui ja pistin sen talteen muiden koteloiden joukkoon.

Kun sitten lähdin ystäväni kanssa ensimmäiselle sammalretkelle, otin kaikki määrittämättä jääneet mukaani ja ajattelin kysellä vähän neuvoa. Niinhän siinä kävi, että ystäväni otti ne mukaansa ja sanoi määrityksen onnistuvan parhaiten työpöydän ääressä. En pistänyt hanttiin.

Viime perjantaina sain kotelot takaisin ja yhden sisältä löytyi lappu, jossa lyhyesti luki: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi – on ilmeisesti useita lajeja, pitkäkarvainen näyttää olevan Grimmia ovalis.” Mustakivisammal on kolmas uusi sammal tänä vuonna Luopioisiin.

Vuosien varrella olen tätä Grimmiaa etsinyt juuri rantakallioilta mutta yleensä suuremmilta järviltä. Näinhän sen ensi kerran Päijänteen rantatyrskyissä Kuhmoisissa. Niinpä yllätys olikin, että sammal kasvoi vajaan kilometrin päässä Padankosken Kyläjärven gabro-kalliolla aivan vesirajassa. Tältä kalliomuodostumalta on löytynyt paljon hienoja lajeja vuosien saatossa, nyt siis yksi lisää.

Mustakivisammal on vaikea erottaa lajilleen maastossa, niin kuin kivisammalet muutenkin. Jos sammalella ei ole pesäkkeitä, vaatii tunnistaminen mikroskooppia. Lehden karvakärki on hyvä osviitta, mutta sellaisia lajeja on monia muitakin niin kivisammalten kuin tierasammaltenkin suvuissa. Varmaan sammal kasvaa muuallakin tällä alueella, mutta asia on niin kuin ystäväni huomautti: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi.”’

Luonnonkukanpäivä

’Kesä on edennyt siihen pisteeseen, että edessä siintää luonnonkukkien päivän retkeily. Retkiä järjestetään eri puolilla Suomea noin sadalla paikkakunnalla. Suomen luonnonsuojeluliiton retkikalenterista löydät retkipaikat, niiden aikataulut ja vetäjien nimet, joista voit valita itsellesi sopivan kohteen.

Itse vedän retken perinteisesti Padankosken kyläyhdistyksen nimissä Pälkäneellä (Luopioinen) Padankosken kylällä ensi sunnuntaina 17. kesäkuuta kello 12.00 alkaen. Retkemme suuntautuu tällä kertaa oman kylän ulkopuolelle Kuohijoelle, jossa kierrämme vanhan Kalkkikaivoksen ympäristössä tutustuen alueen kasvillisuuteen ja historiaan. Retki kestää noin kaksi tuntia. Lopuksi palaamme omalle kylälle ja nautimme kahvia ja virvokkeita Padankodalla.

Tämän vuoden teemalaji on metsätähti (Lycimachia europaea). Aikaisen kesän vuoksi lajimme saattaa olla jo kukkinut niin kuin monet muutkin alkukesän kasvit, mutta katsellaan
kaikkea muuta. Kalkkilehdossa riittää lajeja, onhan se yksi edustavimmista lehdoista laajalla alueella. Tasavallan presidentin sanoin ”Toivon, että Luonnonkukkien päivänä mahdollisimman moni tarttuu tilaisuuteen lähteä tutustumaan kesäisen luonnon ihmeisiin ja väriloistoon.”  

TERVETULOA!

Kuinka käy?

Sinitiaisen pesä

’Kesä tuli ja kesä meni, näin voisi sanoa tällä hetkellä. Toivon mukaan se vielä palaa. Ihmiset toivovat sadetta pelloille, mutta pelkäävät, että vettä tulee sitten liikaa, niin kuin viime kesänä. Kohtuutta kaivataan, mutta ilmastonmuutosmallinnus lupaa vaihtelevaa säätä ja ääriolosuhteita. Niistä olemme saaneet nauttia viime vuosina.

Luonnon tilasta ollaan huolissaan. Kuinka eläimet, kasvit, ympäristö pärjää? Nyt nurmikot ovat palaneet karrelle, kuivuus uhkaa kylvettyjä peltoja, kasvimaat ovat kastelun varassa. Tämän päivän Ylen uutisissa oli artikkeli, kuinka linnut yrittävät ottaa kiinni viime vuosien huonoa poikastuotosta. Pesissä on ennätysmäärä munia ja kuoriutuvia poikasia. Tähän lämmin kevät on tuonut mahdollisuuden. Mutta onnistuuko tämä?

Olen itse katsellut ja kuunnellut huolestuneena maaseudun lintuja. Määrät ovat kovin vähäiset. Ennestäänkin kato on koetellut raskaalla kädellä peltolintuja ja elävän maaseudun pihapiirin lintuja. Tänä keväänä äänettömyys ja lajien vähyys on ollut selvästi havaittavissa. Normaalit pelto- ja pihalinnut puuttuvat tai ovat yhden kahden parin varassa. Selvästi vähentyneitä tai hävinneitä ovat kertut, taskut, sirkut, pajulinnun sukuiset, kiuru, varpuset. Petoja näkyy myös vähän. Menestyjiä näyttävät olevan peippo, kirjosieppo, rastaat, varislinnut ja talitiainen. Toivoa sopii, että nämä sinnittelijät saisivat nyt runsaasti poikasia, niin että määrät lisääntyisivät.

Olen tässä kuitenkin pessimisti. Lehdistä on saatu lukea lintumäärien romahduksesta muuallakin. Viimeksi siitä kirjoitti Hesari haastatellessaan Pentti Linkolaa. Surullista luettavaa. Viime talvena muistan lukeneeni samansuuntaisen jutun Saksasta. Siinä oli lisäksi hurja tieto hyönteisten vähenemisestä. Puhuttiin jopa 80 % suuruisesta kadosta. Voiko se pitää paikkansa? Kun katsoo lintulistaa lajeista, jotka ovat vähentyneet, ovat ne lähes poikkeuksetta hyönteisyöjiä. Yhteys on selvä.

Tein itse pari päivää sitten kokeen. Kauhoin pientareita ja pusikoita vanhalla hyönteishaavilla kymmenen minuutin ajan ja tarkastin sen jälkeen saaliin. Muutama kaksisiipinen, yksi muurahainen ja minulle tuntematon pistiäinen. Siinä saalis. Muistan vastaavan kokeen lapsuudesta, jolloin tulos oli aivan eri luokkaa: kaskaita, koppakuoriaisia, sääskiä, kärpäsiä, kirvoja jne. kymmenittäin ellei sadoittain. Koe on tietenkin hyvin epämääräinen, osittain jopa muistinvarainen, mutta ehkä siitä jotain voi arvella.

Mihin hyönteiset ovat kadonneet? Tätä sietää ihmetellä. En usko pelkästään myrkkyjen ja ilmansaateiden olevan tähän syyllisiä. Hyönteisyöjälinnut ovat riippuvaisia hyönteisistä. Jos ne puuttuvat, ei auta vaikka munisi ennätysmäärän munia pesään. Jollakin ne poikaset on ruokittava. Kauhulla katselen sinitiaisemoja, kun ne surraavat koivun lehvistössä ja kovin harvoin piipahtavat pöntöllä tuomassa kymmenelle poikaselleen ruokaa. Kuinka moni niistä selviää aikuiseksi? Ylen artikkelissa haastateltava kertoi, ettei ollut löytänyt yhtään kuollutta poikasta pesistä, joita oli tarkastanut – vielä.’

Toinen uusi…

Kallionäivesammal Inarissa

’Kun taas vauhtiin päästään, alkaa uusia sammalia löytyä. Kallionäivesammal (Mylia taylori) on Luopioisten 387 löydetty sammallaji. Maksasammaliin kuuluva näyttävän kokoinen sammal kasvaa kosteissa olosuhteissa pystysuoran kallion tyvellä usein lähellä suon pintaa. Pohjoisessa sen voi löytää kivennäismaaltakin. Sukuun kuuluu toinenkin laji, rahkanäivesammal (M. anomala), jonka löytää helposti avoimen suon rahkasammalmättäästä. Näiden kahden erottamiseen tarvitaan mikroskooppia, koska tuntomerkit ovat solutasolla. Toisaalta kasvupaikka ja -tapa kertovat paljon itse lajistakin.

Kallionäivesammal Pälkäneen Laipassa

Pari viikkoa sitten lähdin kuuntelemaan kehrääjää Laipanmaahan Korppivuorelle. Samalla retkellä poikkesin läheiselle Kylmänkorvenkalliolle, jota pidän yhtenä parhaista harvinaisten maksasammalten kasvupaikoista Pirkanmaalla. Täältä on löytynyt mm. etelänraippasammal, kallio– ja pohjanpussisammal, louhusammaletelänhopeasammal, sekä lisäksi paakku– ja aaparahka. Kaikki nämä ovat Luopioisissa hyvin harvinaisia ja löydetty vain tältä tai parilta muulta kalliolta, mutta ei mistään muualta kaikkia samalta kalliolta. Nyt joukkoon liittyi myös kallionäivesammal. Se kasvoi aivan läheisen rämesuon pinnan tuntumassa pystysuoran kallion pinnalla puolen neliön tiiviinä kasvustona,  Vaikka oli hämärää ja kehrääjän surina houkutteli jatkamaan matkaa, en voinut olla viettämättä lyhyttä hiljaista hetkeä löydön äärellä. Sammal on kuitenkin Pirkanmaallakin harvinainen (RT) ja koko valtakunnassa silmälläpidettävä (NT) laji.

Näin lajimäärä kasvaa, kun vain jaksaa kulkea ja kumartua pienenkin erikoisuuden puoleen. Viime kesänä viimeksi kuljimme tällä kalliolla ja merkitsimme ylös harvinaisuuksia, mutta vaikka kuinka tarkkaan katsoo, jää jotain huomaamatta. Kannattaa siis käydä samoilla poikoilla uudelleenkin.’

Kallionäivesammal Kangasalalla Pakkalassa

Vuoden ensimmäinen uusi sammal

Hetevarstasammal

’Aikoinaan ajattelin, että Luopiosista voisi löytyä 400 sammallajia. Se tuntui aika mahdottomalta, kun sammalten tuntemukseni oli heikkoa ja aika ei tahtonut riittää monien vaikeiden sukujen penkomiseen. Kun viime kesän jälkeen laskin löydetyt lajit ja tulos oli 385 kpl, niin tavoite alkoi tuntua jo realistiselta.

Monia pohjoisen sammalia on viime vuosina löydetty etelämpääkin. Esimerkiksi naalinsammal (Oligotrichum hercynicum) on sellainen. Kun sen ensi kerran näin Kuusamossa joskus 2000-luvun alkuvuosina, en osannut kuvitallakaan sen vielä löytyvän Luopioisistakin. Kuitenkin löysin sen metsäautotieltä pari vuotta sitten. Samanlaisilta paikoilta sitä on löydetty muualtakin Pirkanmaalta. Ilmeisesti se ei enää ole edes kovin harvinainen.

Toinen samanlainen sammal on hetevarstasammal (Pohlia wahlenbergii), jonka muistan Lapin lähteiköistä ja puroista jo 90-luvulta. Kauniin hopeanvihreät mättäät purovedessä pistivät kulkijan kumartumaan ja katsomaan tuota kaunista sammalta. Tätä lajia on tavattu Etelä-Suomestakin, mutta hyvin harvinaisena. Lähteikköjen katoaminen ja metsien vesitasapainon järkkyminen ovat hävittäneet sen kasvupaikkoja tehokkaasti. Niinpä hetevarstasammalen löytyminen Padankoskelta oli minulle pienoinen yllätys. Sammal muistutti hohtovarstasammalta (Pohlia cruda), mutta mitä se olisi tehnyt lähteikössä, puhdas kallioiden kasvi.

Sammal löytyi keskeltä nurmipeltoa, johon purkautuu lähdevesiä. Tihkupintainen kosteikko antoi hetevarstasammalelle sopivan kasvualustan. Kovin paljon sitä ei ollut, ei ollenkaan sellaisia kasvistoja kuin Lapissa, mutta pari tupasta kuitenkin. Ystäväni Orivedeltä hyväntahtoisesti varmensi määrityksen ja niin Luopioinen sai 386 sammallajinsa. Taas ollaan yhtä lähempänä tavoitetta.’

Lapin lähteestä kuvattuna

Suomen kimalaiset

’ Viime vuosina on ilahduttavasti ilmestynyt kirjoja erilaisista eliöryhmistä, varsinkin hyönteisistä. Omasta hyllystäni löytyy kirja luteista, kukkakärpäsistä, sarvijääristä, heinäsirkoista, sudenkorennoista, hämähäkeistä, kotiloista jne. Nyt uusimpana on ilmestynyt kirja kimalaisista. Ennen sitä luuli, että niityllä pörrää vain mantukimalaisia, mutta kirja kertoo vähän muuta. Kaikki ei olekaan samaa lajia. Mielenkiintoista ja hyödyllistäkin!’

Lapsena minulle selitettiin, että kimalainen on mahdottomuus. Huuli pyöreänä tätä mahdottomuutta piti sitten ihmetellä. Joku viisas oli laskenut, että kimalaisen siipien pinta-ala on liian pieni eläimen ruumiin painoon nähden ja siksi koko eläin on mahdottomuus, sen ei pitäisi pystyä lentämään. Mutta siitä huolimatta se lensi silloin ja lentää edelleen. Syy tähän löytyy tästä kirjasta: kimalaisen siivet toimivat eri tavalla kuin muiden lentävien. Ne eivät lyö ylös-alas vaan edestä taakse ja muistuttavat enemmän helikopteria kuin lentokonetta. Tämä mysteeri ratkaistiin vasta äskettäin.

Kirja esittelee kaikki meillä tavattavat 37 kimalaislajia kuvin ja sanoin. Ensin olin kovinkin tyytyväinen, mutta sitten kun katsoi lajeja tarkemmin, niin eipä ole tämäkään ryhmä ongelmaton. Kovin on paljon samannäköisiä lajeja. Ei viitsisi pyydystää ja leikellä vain sen vuoksi, että saa selville onko kyseessä mantukimalainen vain tarhakimalainen. Uhanalaisjaksossa käydään läpi lajit, jotka ovat maassamme harvinaisia tai uhanalaisia, mutta paremminkin tänä päivänä saisi sanoa, että jokainen kimalainen on arvokas ja niiden turha tappaminen pitäisi lailla kieltää. Varsinkin näin keväällä, kun kuningattaret lentävät. Kimalaiskuningattaren kuolema tuhoaa kokonaisen pesällisen hyödyllisiä puurtajia. Meidän keräämämme hedelmä- ja marjasato on näiden työläisten varassa.

Muutama vuosi sitten luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia. Karmivalla tavalla siinä kuvattiin aikaa, jolloin mehiläisiä ei enää ole. Pensselilläkö silloin puut pölytetään? Tämä kirja luo arvostuksen mesipistiäisiä kohtaan, niin kimalaisia kuin mehiläisiäkin, oikeastaan kaikkia pölyttäjiä kohtaan. Kirjan alkupuolella kuvataan laajalti näiden eläinten elämää, talvehtimista, heräämistä keväällä, pesän rakentamista, työskentelyä lämpimän kauden aikana ja lopulta kuolemaa syksyn pakkasiin, vain kuningatar jää jäljelle jatkamaan sukua seuraavana kesänä.

Jokainen laji saa aukeaman verran tilaa. Siinä selvitellään niin tuntomerkkejä, elämän erikoisuuksia kuin elinympäristöjäkin. Lisäksi sivulla on aina pieni katkelma elävästä elämästä hauskasti kerrottuna. Lajit tulevat tutuiksi teoriassa, mutta entäs se käytäntö. Kiersin tänään rakennuksen nurkissa pörisijöiden matkassa ja yritin nähdä, kuka siellä sisään pyrkii. Kartanokimalainen on helppo ja niitä ne etupäässä olivatkin, mutta joukossa oli myös keltaraidallisia kuningattaria ja jo meni sormi suuhun ja kirjaa piti selata oikein tosissaan. Ei ollutkaan enää helppo maallikkona sanoa, oliko pörisijä mantu- vai tarha- vai mahdollisesti kangaskimalainen. Kaikilla on mustaa ja keltaista, raitaa ja läiskää. Pyydystää piti ja katsoa muovipussin läpi silmästä silmään. Tappamaan en ryhtynyt enkä ryhdy!

Kirja on mielenkiintoinen lisä hyönteiskirjallisuuteen. Suosittelen sitä kaikille luonnosta uutta etsiville. Haasteita riittää hyvästä kirjasta huolimatta, mutta ahaa-elämykset korvaavat vaivan.

Parkkinen, Seppo, Paukkunen, Juho, Teräs, Ilkka: Suomen kimalaiset. Docendo, 2018. 176 s.

Vappua!

’Tähän aikaan toivotetaan iloista, hyvää, onnellista, hauskaa jne. vappua, säästä huolimatta. Tätä kaikkea toivotan minäkin lukijoilleni! Vappu on saanut meidän elämässämme eräänlaisen käännekohdan merkityksen. Puhutaan ajasta ennen vappua, jolloin on vielä kylmää ja koleaa sekä ajasta jälkeen vapun, jolloin kesän pitäisi jo alkaa ja lomien olla lähellä. Monesti näissä petytään, kun takatalvi hyytää loma-aikeet ja kylmä viima siirtää kesän alkamista.

Itse hurahdin huhtikuussa toivottamaan kevään ja kesän tulevaksi lähtemällä epävirallisesti 1000 lajia kampanjaan. Tämähän on FB:n ryhmä, joka kannustaa ihmisiä tarkkailemaan luontoa monipuolisesti ja keräämään tunnistettavasti eliölajeja sivuilleen. Itse en ole FB:ssä, enkä tämän vuoksi sinne myöskään liity, mutta halusin kokeilla, kuinka vaikeaa tuon tavoitteen saavuttaminen on. Siitä johtuu tuo sana epävirallinen. Rakentelin taulukkoon lajilistoja ja perään pari saraketta päivämäärää ja summalaskua varten. Valmiit listat sain putkilokasveihin, sammaliin, jäkäliin, sieniin ja lintuihin jo koneellani valmiina olevista listoista, hyönteiset, nilviäiset, kalat ja nisäkkäät sun muut on sitten kirjoiteltava laji kerrallaan.

Kun koiran kanssa liikkuu paljon, löytyy paljon lajejakin. Muistiin ne on kuitenkin maastossa merkittävä, niin nopeasti tahtoo unohdus viedä löytöjä mennessään. Hämmästyin, kun kuvittelin asian olevan vain läpihuutojutun onhan sivuillani 750 putkilokasvia, yli 500 sammalta ja parisataa jäkälää sekä sientä. Pianhan nuo löytää ja merkitsee muistiin. Mutta näin se ei tietenkään ole, jos vähänkin on asiassa kriittinen. Mielenkiintoista etsimisessä on ollut, että nyt huomaa, kuinka kevät todellakin vyöryy esiin maasta. Pienet hennot taimet putkahtelevat maanpintaan ja niistä lajin tunnistaminen asettaa haastetta. Voisihan ne vasta kesälläkin merkitä, mutta hauskaa on ollut etsiä ja tunnistaa vasta nousevia kasvin taimia tai koettaa pitää muurahainen mikroskoopin alla lajin varmistamiseksi tai sulatella suon rahkasammalta sormien välissä.

Lajeja on huhtikuun aikana kertynyt reilut neljä sataa, joten tavoite tulee kyllä täyteen, mutta niin kuin sanoin, ei se ihan läpihuutojuttu ole. Tässä on huomannut, kuinka huonosti tuntee esim. hyönteisiä tai kuinka paljon voisi havaintomaailmaansa avartaa pitämällä aistit valppaina kulkiessaan. Suosittelen kokeilemaan, vielä ehtii mukaan. Ja todellakin tämä ei vaadi yhteisöllisyyttä, vaikka sen kautta kieltämättä saattaisi saada vinkkejä ja ehkä pientä kilpailullisuuttakin, jos sitä kaipaa.

Joka tapauksessa: Mukavaa vappua kaikille!’

Homo Deus

’Kun nykyihminen, Homo sapiens, katoaa neandertalilaisen serkkunsa tapaan, valtaa maan dataismiin uskova ihmislaji, Homo deus. Tämä on uusi ihminen, jonka elämää säätelevät algoritmit ja joka palvelee näiden luomaa maailmaa samalla tavalla kuin ennen vanhaan ihmiset palvelivat Jumalan tai jumalien luomaa maailmaa. Israelilainen historioitsija ja filosofi Yuval Noah Harari jatkaa kirjassaan ihmiskunnan kehityksen seuraamista nykyhetkestä eteenpäin. Mikä meitä odottaa? Onko ihmisellä enää tulevaisuutta, vai katoammeko esi-ihmisten tapaan evoluution edetessä menneisyyteen. Mielenkiintoinen pohdinta, joka kannattaa lukea, muttei kaikkea sokeasti uskoa.

Tietokirja on Sapiens-kirjan jatko-osa ja käsittelee ihmisen mahdollisuuksia nyt ja tulevaisuudessa. Samalla luodataan oikeastaan koko ihmiskulttuurin historia pohjana tulevaisuuspohdinnalle. Kirjassa on kolme osaa:

– Homo sapiens valloittaa maailman
– Homo sapiens antaa maailmalle merkityksen
– Homo sapiene menettää kontrollin

Kirja pohtii syvällisesti uskontojen ja tieteen suhdetta. Aluksi ihminen vähitellen ottaa haltuunsa maapallon. Hän luo kulttuurin kirjoituksen ja rahan kautta, mutta samalla riitaantuu, sairastuu ja on vaarassa tuhoutua kokonaan. Lopulta hän voittaa vastoinkäymiset: sodan, nälän ja kulkutaudit, niin että tällä hetkellä eletään parhaassa mahdollisessa ympäristössä näiden suhteen. Jokaista on edelleen, mutta vähenevässä määrin, ne ovat hallinnassa. Kun näistä ei enää tarvitse välittää Homo sapiens ottaa tavoitteekseen kuolemattomuuden, onnen ja lopuksi jumaluuden. Kun enää ei tarvitse parantaa, päästään tieteen keinoin muokkaamaan ihmistä paremmaksi, siirretään kuoleman rajaa etäämmälle, voidaan elää onnellisempaa elämää ja päädytään lähemmäksi jumalia.

Kirjoittaja pohtii laajalti ihmisen hermotoimintaa ja käyttäytymistä. Hän toteaa, ettei ihmisellä ole sielua, koska tiede ei ole sitä löytänyt, mutta ei myöskään tietoisuutta, koska sen mekanismia ei ole pystytty vielä selvittämään. Lopuksi hän heittää romukoppaan myös ihmisen vapaan tahdon, koska se ei toimi. Hän päätyy orgaanisiin algoritmeihin, joiden kautta elämä maailmassa toimii. Nyt voidaan siis hylätä vanha teistinen uskonnollisuus ja myös uudempi valistuksen aikana syntynyt humanistinen näkemys ja tällä hetkellä vallitseva liberalismi, koska algoritmit hallitsevat maailmaa ja tiede pystyy luomaan niitä kaiken aikaa lisää. Päädytään dataismiin. Kun se viedään pidemmälle, sisäiset ja ulkoiset algoritmit hallitsevat kaikkea, myös ihmistä ja lopulta ihmistä ei enää tarvita. Se on Homo sapiensin loppu lajina.

Hyvin mielenkiintoinen ja taitavasti kirjoitettu kirja. Tietenkään ei kaikkeen pidä sokeasti uskoa, mutta jäljet osoittavat jo nyt kirjoittajan pohtimaan suuntaan. Kirja on kirjoitettu muutama vuosi sitten, jolloin Obama vielä istui läntisen mahdin puheenjohtajana eikä Trumpin ajasta tietdetty mitään. Silloin ei puhuttu Facebookin vuotamista henkilötiedoista eikä maailman suurten datahirmujen haavoittuvuudesta eikä uhasta. Niinpä oli mielenkiintoista lukea, kuinka näiden muutaman vuoden aikana Hararin luomat visiot ovat alkaneet toteutua. Algoritmit luovat meille mielikuvia, vaikuttavat mielipiteisiimme, keräävät tietoa eli dataa suuriin yksiköihin ja ajavat sieltä sopivia toimintamalleja meidän ihmisparkojen pään menoksi ja toiminnan yllykkeeksi. Vielä toivottavasti kuitenkin ihmisohjauksessa. Jos loppukin kirjoittajan visioista etenee samalla vauhdilla, lyö dataismi itsensä läpi ihan lähiaikoina. Se on meidän uusi uskontomme, joka oikeastaan näkyy jo nyt ihmisten käyttäytymisessä. Ei olla entiseen tapaan riippuvaisia alkoholista, tupakasta ja huumeista, vaan datasta. Kännykkä tai tietokone on koko ajan oltava saatavilla, ollaan online-tilassa ympäri vuorokauden, koko ajan algoritmien vallassa. Monet tekniset uudistukset johtavat vähitellen siihen, että yhä useammin algoritmit ohjaavat toisiaan ja robotteja, jotka valtaavat maailman.

Kirjan teksti on joustavaa ja mielenkiintoista. Vaikka kaikkea ei ymmärräkään, pysyy kuitenkin hyvin vauhdissa mukana. Kirjoittaja suhtautuu kunnioittavasti vanhoihin käsityksiin, uskomuksiin ja ihmisten ajatuksiin. Hän tuo oman näkemyksensä esiin selkeästi, mutta ei hylkää mahdollisuutta olla väärässä. Aika näyttää, kuka jää jäljelle ja kuka hallitsee maailmankaikkeutta, jos ihmisen evoluutio päättyy tänään, huomenna, sadan vuoden päästä.

 Harari, Yuval Noah: Homo Deus, huomisen lyhyt historia. Bazar, 2017, suom. Jaana Iso-Markku. 445 s.