Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Uhanalaisuus Luopioisissa (Sammalet)

aarnisammal

Pari kirjoitusta sitten oli puhe valtakunnallisesta uhanalaisluokituksesta ja sen uusimmasta versiosta. Olen tähän kirjoitukseen koonnut Luopioisista löydetyt uhanalaiset ja silmälläpidettävät sammallajit ja niiden nykyisen luokituksen. Lajeihin voi tutustua lähemmin kasvistosivuilla, joihin linkit johtavat.

Ensin iloiset uutiset. Seuraavat sammalet ovat laskeneet luokitustaan eli niiden on todettu olevan yleisempiä ja paremmin turvassa kuin mitä määriteltiin vuonna 2010:

Listoilta poistetut sammalet (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Sitten siihen surullisempaan listaan. Seuraavat sammallajit ovat edelleen uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Niiden luokitus on saattanut pysyä samana tai valitettavasti myös huonontua.

Luopioisten uhanalaiset tai silmälläpidettävät sammalet 2019 (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Lehtisammalet

Maksasammalet

Surullinenhan tuo lista on. Nyt sinne on päätynyt jopa äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, joita aikaisemmin ei ole ollut. Samoin on erittäin uhanalaisia enemmän, kokonaista seitsemän kappaletta (ennen yksi). Myös vaarantuneet ovat lisääntyneet niin kuin luettelosta näkyy (nyt 18, ennen 8). Kuinka paljon prosentuaalisesti alueen lajimäärästä on uhanalaisia, sitä en ole laskenut, eikä sitä voi verrata valtakunnalliseen lukuun (34,5 %), koska se vaatisi koko lajiston tarkastamisen, mitkä lajit ovat mukana arvioinnissa ja mitkä eivät. Silmälläpidettävien määrä on pienentynyt (nyt 16, ennen 27) eli se tarkoittaa, että tästä ryhmästä on lajeja nostettu varsinaisiin uhanalaisryhmiin. Onneksi uusia silmälläpudettäviä ei ole tullut mukaan.

Sammalten uhanalaisuus on hälyttävä. Näistäkin lajeista näkyy, että valtaosa niistä on niin kuin valtakunnallisestikin lahopuun, ikikorpien ja soiden lajieja. Luopioisissakin nämä biotoopit ovat vuosien varrella vähentyneet. Alueella ei ole yhtään aarnialuetta ja muutkin suojelualueet ovat kovin pieniä ja nuoria. Onneksi on sentään niitä. Osa näistä lajeista kasvaa juuri suojelualueilla, mutta monien kasvupaikat ovat edelleen vaarassa tuhoutua rakentamisen tai metsien käsittelyn vuoksi.

Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua on iloisempia uutisia ja tämä negatiivinen kehitys on saatu pysähtymään tai kääntymään jopa toisin päin.

lehtokinnassammal

11. viikko: Pohjankivisammal

’Olin jäällä hiihtämässä viime sunnuntaina ja katselin samalla kivenlohkareita kuvatakseni jäkälien kauniita ruusukkeita kiven pinnalla. Kuhmujäkälä ja kehräkäkälät olivat jo pörhistyneet talven jälkeen, mutta niin olivat ensimmäiset sammaletkin. Harmosammal näytti terveen vihreältä ja sen seurana pienet pohjankivisammalet availivat versojensa päitä ottamaan vastaan valon ja lämmön. Hämmästyksekseni huomasin, että näissä pienissä tuppaissa oli jo tämän vuotisia pesäkkeitä pystyssä ja osa oli jo auennutkin. Pesäkkeen pään hampaat olivat leväällään ja aukko pesäkkeen sisään auki. Itiöt saattaisivat pöllähtää tuulen kuljetettavaksi koska tahansa. Kasvu on alkanut. Etsipä tämä pieni sammal tällä viikolla.’

Pohjankivisammal on pieni, kupumaisia parin sentin kokoisia kasvustoja kivipinnalle muodostava lehtisammal. Lehdet ovat karvakärkiset ja pesäkeperä on suora.

Sammalen voi tavata muiden sammalten seasta itsenäisinä tiiviinä kasvustoina ja yleensä se muodostaa runsaasti pesäkkeitä. Sen kasvupaikat ovat aina kivillä ja kallioilla.

Pohjankivisammal on yleinen sammal koko maassa, etelässä hieman harvinaisempi kuin pohjoisessa, Ahvenanmaalta se puuttuu.

Sömnö

’Helmikuussa Runeberg-palkinto meni täysin tuntemattomalle kirjailijalle tuntemattomasta teoksesta. Tai näin oli minun osaltani. Heikki Kännö on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, joka sekin sai kuulemma hyvän vastaanoton. Hän on taidemaalari ja graafinen suunnittelija sekä nyt siis myös kirjailija. Luettuani kirjan vilkaisin sen saamia arvosteluja ja hämmästyin: olinko lukenut ollenkaan samaa kirjaa. Kriitikko oli löytänyt tästä kirjasta niin syvällisiä ja mystisiä kerrostumia, että se, mitä itse löysin, jäi pintaraapaisuksi. Tämähän osoittaa, että kirjassa on sävyjä ja se kannattaa lukea vaikka toiseenkin kertaan. Uutta voi löytyä enemmänkin.’

Kirjan kertojana toimii elämäkertakirjuri Isak Severin. Hän on saanut toimeksiannon kirjoittaa Werner H. Bergerin elämäkerran, kuunnellen suvun tarinoita ja kokemuksia ja ottaen myös huomioon heidän toiveensa. Koska elämäkerta ei hänen mielestään ole totuudenmukainen, hän päättää kirjoittaa sen uudelleen, nyt niin, että suvun kieltämät asiat tulevat myös mukaan.

Tarina alkaa Samuel Bergeristä, itävaltalaisesta pojasta Wernerin isoisästä, joka elää uskomattomat 127 vuotta ja kuolee vasta vuonna 2004. Tämä mies kokee  pitkän elämänsä aikana väkivaltaisen lapsuuden, seikkailullisen nuoruuden ja menestyvän aikuisiän. Hän lyöttäytyy Jacques-Louis Lenoir-nimisen keksijän ja kokeilijan matkaan ja päätyy Kongoon, jossa miehet rikastuvat timantteja kaivamalla. Sieltä Samuel löytää myös vaimonsa Lucréce Dorén, jonka kanssa hän saa Wernerin Isän Maximilianin lisäksi Adelruden, Fortunion ja Josephin. Samalla he luovat myös menestyvän kauppahuoneen Ranskaan ja tulevaisuuden suvun hyvinvoinnille.

Kirja kertoo yksityiskohtaisesti Samuelin pitkän elämän tapahtumista niin Kongossa kuin sitten Ruotsissa, jonne hän joutuu perheineen pakenemaan Wienistä natsien valloitettua Itävallan. Werneristä tulee kuuluisa taidemaalari ja kirjan loppuosa kertookin sitten hänen elämänsä kohokohdista ja vaikeuksista Mia-vaimon kanssa. Tässä astuu kuvaan myös kirjan nimi. Sömnö on saari Tukholman edustalla ja siellä on suvulla kesäpaikka, jossa Werner maalaa kuuluisimmat maalauksensa. Mutta mitä muuta siellä tapahtuu, siitä elämäkerta ei kerro eikä tämäkään jatkoteos paljasta sitä kokonaan, lukija saa arvata loput rivien välistä. Elämä ei kuitekaan ole helppoa eikä lopputulos välttämättä kaunis.

Pariin kertaan katsoin Googlesta, onko tällaisia ihmisiä ollut olemassa, kun kerran kyseessä oli elämäkerta, mutta fiktiivistä se näyttää olevan kauttaaltaan. Niinpä ei voi kuin ihmetellä, kuinka elävän tarinan kirjajailija on luonut kerronnallaan täysin mielikuvituksensa varassa. Henkilöt ovat kukin persoonia ja vaikka kaikista ei seikkaperäisesti kerrotakaan, niin hekin loistavat omina itsenään kerronnan edetessä. Tuntuu kuin lukisi todellisista henkilöitä. Historiallisten tapahtumien faktat varmaankin on tarkastettu ja ne nousevatkin selvästi kirjasta esiin niin Kongossa kuin Euroopassakin. Myöskään sen aikaisia tapoja ei ole kaunisteltu. Joissain kohdin teksti oli vastenmielistä, mutta varmaankin sen ajan olojen mukaista. Pientä epäuskottavuutta olin havaitsevinani Afrikan vuosissa. Kuinka nuori kaunis vaalea nainen saattoi yksinään liikkua sademetsissä sairastumatta tai joutumatta surmatuksi. Ehkä Lucréce oli ainutlaatuinen.

Kirjassa on myös paljon mystiikkaa ja tiedettä. Lenoir kokeilee mm. röntgeniä, lentämistä, terveysyrttejä ja joutuu usein hengenvaaraan. Hänen avullaa Samuel kuitenkin luo menestyksensä ja hyödyntää ranskalaisen kokeita. Ehkä niissä on myös hänen pitkän ikänsä salaisuus tai sitten telepaattisessa yhteydessä viidakkoon palanneen Lucrécen kanssa.

Kirja sai Runeberg-palkinnon helmikuussa, eikä suotta. Siitä on mahdoton sanoa mitään lyhyesti. Kirja on aarreaitta kokemuksien etsijöille ja sen kerronnasta löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta. Luin kirjan aika nopeasti ja kun pääsin loppuun, aloin heti uudelleen alusta. Silloin vasta alun kerronta aukeni ja moni hämäräksi jäänyt asia sai selityksensä. Kirjasta jäi päähän soimaan Wagner, jota ei voi unohtaa, kun kirjaa lukee. Hänen oopperansa soivat jylhinä taustalla läpi kirjan ja sitä kautta myös wagnerilainen maailma ja mystiikka.

Kännö, Heikki: Sömnö. Sammakko, 2018. 550 s.

Uhanalaispäivitys

Erittäin uhanalainen kangasraunikki vaatii pikaista suojelua

’Perjantaina 8.3.2019 julkaistiin päivitys Punaiseen kirjaan eli maamme uhanalaisiin lajeihin. Edellinen versio on vuodelta 2010. Maamme arviolta 48 000 lajista tässä tarkastelussa oli mukana n. 22 400 lajia eli n. 46 %. Edellisessä versiossa todettiin uhanalaisia lajeja olevan 1505 lajia, nyt 2667 lajia eli määrä on lähes kaksinkertaistunut. Kadonneiksi tällä ajalla on merkitty 312 lajia. Huonompaan suuntaan siis ollaan menossa eikä tämä varmaankaan ole mikään yllätys. Selittävänä tekijänä voidaan pitää ainakin ilmastonmuutosta, mutta myös luonnon eliöympäristöjen muuttumista, luonnollista kantojen vaihtelua ja tarkempaa inventointia.

Luonnon monimuotoisuus on elämän edellytys. Jokainen häviävä eliö koskettaa jollakin tavalla myös meitä ihmisiä. Kun tehdään tällaisia inventointeja, saadaan niissä tuntumaa siihen, mitkä ovat seuraavana häviämisvuorossa. Jos jonkin eliön luokitus kymmenen vuoden aikana on muuttunut esim. vaarantuneesta (VU) erittäin uhanalaiseksi (EN), on se tulevaisuudessa häviävä laji, jollei asialle tehdä mitään. Kun kerran jokaisella lajeilla on olemassaolon oikeus, ei meillä ihmisillä ole oikeutta hävittää sitä. Sen joutuminen uhanalaislistalle on jo merkki siitä, että jotain on tehtävä, muuten luonnon monimuotoisuus kapenee taas lähitulevaisuudessa yhdellä lajilla.

Aarnihiippasammal on vaarantunut ja suosii vanhoja metsiä

Monimuotoisuuden kapeneminen on saatava pysähtymään. Maamme tavoite on vuodessa 2020 eli ensi vuonna. Tilanne ei suinkaan näytä siltä, että tavoitteeseen päästään. Edelleenkin meillä on budjetissa häviävän pieni määräraha (n. 100 miljoonaa) käytettävissä liki 50 000 lajin suojeluun, kun samalla yhden lajin suojeluun käytämme kymmeniä miljardeja (sosiaaliturvan menot). Epäsuhta on melkoinen.

Mitkä lajit sitten ovat uhanalaisia? Vastaus löytyy Punaisesta kirjasta. Jos sieltä noukkii ryhmiä, joissa on suurimmat osuudet uhanalaisia lajeja, niin tässä muutama luku: Linnut 35 %, sammalet 34,5 %, matelijat ja sammakkoeläimet 20 %, putkilokasvit 18 %. Kaikista arvioiduista uhanalaisia on 11.9 %.

Itseäni kiinnostaa erityisesti sammalten korkea prosenttiluku. Tuskin näitä on sen tarkemmin tutkittu kuin muitakaan, mutta itsellenikin oli yllätys, että tämän ryhmän prosentti on toiseksi korkein. Se tietää yli 300 lajia. Ne ovat pääasiassa lahopuiden lajeja, ravinteisten soiden lajeja ja ikimetsien lajeja eli niiden biotooppien lajeja, jotka itsessäänkin ovat joutuneet kärsimään ihmistoiminnasta, metsien hakkuista, soiden ojituksista ja lahopuun vähyydestä. Jotta näitä lajeja voitaisiin auttaa, olisi Etelä-Suomeen perustettava runsaasti lisää suojelualueita, joissa nämä sammallajit saisivat rauhassa kasvaa ja menestyä. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä vuosia, mutta kovin hidasta tämä on ollut. Valtaosa suojelualueista on edelleen pohjoisessa.

Äärimmäisen uhanalainen kantokinnassammal vaatii lahopuujatkumoa

Sammalten uhanalaisuudessa on myös uusi piirre. Uutena uhanalaisena biotooppina ovat tulleet tunturit. Näiden kohdalla eivät enää suojelualueet auta, sillä Lapin tunturialueen harvinaiset sammalet ovat katoamassa ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ne kasvavat lakialueilla yleensä lumenviipymillä ja kun suurempi kasvillisuus valtaa tunturit ja lumi ei enää viivy pitkälle kesään lakialueen painanteissa, eivät nämä sammaletkaan löydä enää sopivaa kasvualustaa vaan katoavat. Miten näitä voitaisiin auttaa? En ainakaan minä keksi siihen muuta keinoa kuin pistää ilmastonmuutos aisoihin. Se vain tahtoo olla kovin vaikeaa ja hidasta.

Punainen kirja on siis ilmestynyt ja sen voi ladata netistä. Siihen kannattaa tutustua, mutta välttää ahdistumista. Yksittäinen ihminen voi näistä asioista puhua ja kirjoittaa, mutta se tahtoo valitettavasti olla meidän ainoa tekomme. Voimat eivät tahdo millään riittää tuulimyllyjen kanssa taisteluun.’

9. viikko: Purokinnassammal

’Viime viikon vesisammal taisi jäädä jäätyvien purojen jääpeitteen alle. Samoin voi käydä tämänkin viikon sammalelle. Yleensä maksasammalet ovat vain kesäsammalia. Niiden rakenne ei useinkaan kestä kovia pakkasia. Purovedestä kiviin kiinnittyneenä voi kuitenkin talvisinkin tehdä makassammallöytöjä. Purokinnassammal täyttää kesäisin monen pienenkin puron rantapenkereet ja kivipinnat. Se ikään kuin pehmentää muuten kovaa ympäristöä ja sen syvän vihreä väri saa vedenkin vihertämään.’

Purokinnassammal on sukunsa yleisin laji. Tämän maksasammalen lehtimäiset ulokkeet muodostuvat kahdesta liuskasta, josta toinen on taipunut toisen päälle. Mieleen tulee kinnas. Lajit ovat melko vaikeasti erotettavissa toisistaan.

Tämän viikon sammalen voi löytää puroista ja jokien rannoilta, yleensä upoksista virtaavan veden ääreltä kiinnittyneenä kiviin tai joskus rantapenkkaan tai lahopuuhun.

Sammal on alle kymmenen sentin mittainen ja yleinen koko maassa.

Mitä kasvatamme?

Monipuolinen viljely parantaa maata.

’Viime aikoina on kuultu monia ympäristöön liittyviä hätähuutoja, toivomuksia, kauhisteluja. Ilmastonmuutoksen torjunta on hyvin keskeinen keskustelunaihe, samoin hyönteiskato, ravinnon puhtaus, hiilijalanjäljet ja kulutustottumukset. Meitä kuluttajia usein syyllistetään toimistamme. Milloin lämmitämme väärällä tavalla kotejamme tai ajamme vääränlaisella autolla, matkustamme väärin tai syömme väärää ruokaa. Kaikki tämä ahdistaa ja kuitenkaan emme pysty kovin paljon tälle asialle tekemään.

Pitkään varsinkin maatalous on ollut syyttelyn kohteena. Maatalous on meitä kuluttajia varten, jotta saisimme ravintoa. Tuotannon kannattavuus on kuitenkin laskenut vuodesta toiseen, tuotteita halpuutetaan, tukia leikataan, menetelmistä syyllistetään.Viljelijät on asetettu miettimään, mitä yleensä kannattaa viljellä, jotta tuottaja saisi toimeentulonsa. Samalla mietitään, miten pienentää hiilijalanjälkeä tai monipuolistaa tuotantoa.

Tutkimusten mukaan yksipuolinen viljely poistaa pelloista vuosittain noin 200 kiloa hiiltä hehtaarilta. Jotta satotasot eivät laskisi, peltoja on lannoitettava enemmän. Tämä taas johtaa päästöihin, jotka rehevöittävät vesistöjä. Tällä hetkellä puhutaan hiilivarantojen lisäämisestä peltoihin. Väsyneet pellot on saatava sitomaan enemmän hiiltä. Tähän päästäisiin pitämällä pellot kasvipeitteisinä ympäri vuoden. Samalla on viljelyvalikoimaa laajennettava ja muokkaustapoja uudistettava. Paineita viljelijöille, ei ihme, että monet luovuttavat ja maatilojen määrä jatkaa laskuaan.

Käyttämättömillä pelloilla viljellään hiiltä sitovia kasveja

Kuitenkin on muistettava, että meillä tuotetaan puhdasta lähiruokaa. Tämä tuntuu unohtuvan kuluttajilta. Jos viljelijä kasvattaa hiiltä sitovaa rehua, ei rehulla saisiaan ruokkia karjaa, koska lihankulutus on saatava laskemaan mahdollisimman alas. Keinolannotteiden käyttö on paitsi kallista niin pitkällä tähtäimellä myös epäeettistä, luomuahan ravinnon pitäisi olla. Pahimmillaan ulkomainen yhtiö kaivaa raaka-aineen omasta maaperästämme, kuljettaa sen jalostettavaksi ja myy sitten jalostettuna maanviljelijöille. Vaikea on myös ymmärtää elintarvikeviennin ja -tuonnin suurta epäsuhtaa. Riisi on huomattavan paljon epäeettisempi kuin peruna, puhumattakaan muista kaukaa tuoduista trendiruoka-aineista. Kotimainen ruoka on kaikki nämä seikat huomioonottaen halpaa ympäristölle, vaikka se tuntuukin kalliilta kuluttajalle.

Tällä hetkellä kotimainen ruoka ei pysty kilpailemaan halpatuonnin kanssa. Meidän on otettava tämä asia vakavasti, jos puhumme tosissamme ilmastonmuutoksesta. Meidän on kasvatettava ravintoaineista omassa maassamme niin paljon kuin mahdollista, silloin myös voimme helpommin vaikuttaa tuotannon ympäristövaikutuksiin. Maataloutemme on myös tehtävä trendikkääksi, jotta sen tuotteet kelpaisivat ulkomaille. Pohjolan valoisan kesän kasvattamat tuotteet, kuten kumina jo osoittaa, ovat haluttua tavaraa muuallakin kuin vain meidän ruokapöydässämme.’

Kateaineet puutarhassa sitovat hiiltä maahan

8. viikko: Isonäkinsammal

’Näin talvella sammalien etsiminen on haasteellista. Viikkojen kuluessa olen yrittänyt valita sellaisia lajeja, joita voisi talvellakin löytää. Nyt, kun tämän viikon sammal on puhdas vesisammal, voisi ajatella, ettei sitä nyt ainakaan tähän aikaan mistään löydä, mutta toisin on asia. Isonäkinsammal on yleensä virtaavan veden sammal eli sen löytää koskipaikoista ja sulapaikoista melko helpostikin. Sammal kiinnittyy kiviin ja heiluu veden liikkeiden mukaan. Sitä ei oikeastaan voi sotkea muihin kuin koskikoukkusammaleen tai virtanäkinsammaleen.’

Isonäkinsammal muodostaa koskipaikkoihin joskus hyvinkin suuria kasvustoja. Sen voi löytää myös seisovasta vedestä, suvannoista, järvistä ja lähteistä.

Sammal on helppo tuntea pitkistä versoistaan ja kolmirivisistä venhoisista lehdistään. Tämä sammal on maamme suurin sammal, jonka versot voivat olla jopa > 50 cm mittaisia.

Sammal on yleinen koko maassa, mutta harvinaistuu jonkin verran pohjoiseen mentäessä.

Kasvien aisteista

’Taannoin kymmeniä vuosia sitten luin tutkimuksista, joissa väitettiin kasvien voivan viestiä toisilleen, tunnistaa vihollisiaan jne. Siihen aikaan niihin suhtauduttiin vinosti hymyillen: jaa kasvit … mitäs muuta ne osaa … kai juoksennellakin. No, tarina oli jotenkin näin. Huoneessa oli pöydällä kaksi pelakuuta, joista toinen murhattiin raa’asti. Sen jälkeen säästyneen pelakuun nesteistä mitattiin reaktioita, kun amerikkalaisen oikeuskäytännön mukaan huoneen läpi kulki yksitellen ihmisiä, mukana myös murhaaja. Tutkimus osoitti, että pelakuu reagoi murhaajaan eri tavalla kuin muihin eli tunnisti kaverinsa tappajan.

Muutama viikko sitten luin Yleltä uutisen, jossa kerrottiin hieman samanlaista tarinaa. Nyt Tel Avivin professori Lilach Hadany työryhmänsä kanssa oli tutkinut kasvien kuuloa. He mittasivat meden sokeripitoisuutta ja soittivat kasville, iltahelokille, mehiläisen surinaa. Muutamassa minuutissa meden sokeripitoisuus nousi 12 – 20 %. Minkään muun taajuinen ääni ei aiheuttanut samaa reaktiota. Eli tästä he päättelivät, että kukan täytyi kuulla mehiläisen surina ja reagoida siihen turvatakseen pölytyksen. Pitoisuuden nopea nousu kertoi myös siitä, että makeutus tapahtui juuri oikeaan aikaan. Näin ei kulunut tärkeää energiaa hukkaan eikä mettä tullut tuhlatuksi sellaisille hyönteisille, jotka eivät pysty kasvia pölyttämään. Nyt he tutkivat, päteekö sama ilmiö muihinkin kasveihin ja niiden pölyttäjiin.

Tämä tutkimus on saanut huomiota muilta tutkijoilta ja he ovat olleet vakuuttuneita kasvin kuuntelukyvystä. Eli tämän mukaan kasveilla, ainakin iltahelokilla, olisi jonkinlainen kuuloaisti, jolla se pystyy tarkkailemaan ympäristöään. Kannattaakin jatkossa olla metsässä kulkiessaan tarkka puheistaan 😉

Samassa uutisessa kerrottiin myös kasvien ääntelystä. Pystyvätkö kasvit kommunikoimaan keskenään äänillä. Pitkään on tiedetty, että esim. puut välittävät viestejä sienirihmaston avustamana juuriensa kautta. On puhuttu metsän internetistä. Nyt tutkimuksessa paljastui, että joillakin kasveilla on ihmiskorvan kuulematon ääni, jolla ne pystyvät viestimään ympäristöönsä tietoa siitä, onko kasvi kuivunut, vahingoittunut vai terve. Tämä kuulostaa hurjalta. Tutkijoiden mukaan tämä vaimea ultraääni kuuluu usean kymmenen sentin päähän kasvista. Mikä merkitys tällä sitten on kasville, sitä uutisessa ei kerrottu? Tuskin se on tavallista small talkia. Jos eliölle kehittyy jokin erikoinen piirre, niin sille on myös tarkoitus. Tulee vain mieleeni se pelakuujuttu. Jospa hengenhädässä oleva pelakuu viime sekunneilla ennen kuolemaansa varoitti ääntelemällä toveriaan vaarasta, tai sitten kasveilla on myös näkökyky. Kukahan sen tutkisi?

Paljon on ihmeellistä kasvienkin maailmassa. Paljon sellaista, josta emme vielä mitään tiedä. Tai sitten toinen vaihtoehto on, että tutkijat ovat lukeneet liikaa tieteiskirjallisuutta.’

Viikko 8: Kujasammal

’Hiippasammalten lisäksi talvella törmää usein puun rungolla kujasammaleeseen. Tämä pieni suikertava sammal on helppo tuntea pystyistä pesäkkeistään. Sekin löytyy helpoimmin suurten haapojen rungolta, jonne se saattaa muodostaa useamman kämmenen kokoisia kasvustoja. Tämän sammalen voi lisäksi löytää monelta muultakin alustalta. Olenpa nähnyt sen tyytyväisenä kasvavan vanhan auton konepellilläkin varjoisassa lehdossa. Silmät auki nyt, kun kevätaurinko jo lämmittää puiden runkoja.’

Pieni kujasammal kuuluu palmikkosammalten heimoon. Se suikertaa alustallaan muodotaen laajojakin kasvustoja. Sammal viihtyy emäksisillä puunrungoilla, mutta myös kallioilla ja betonilla.

Pystyt pesäkkeet ovat yleisiä ja niitä on runsaasti. Keskisuoneton lehti on teräväkärkinen, mutta ei kovin poikkea muiden palmikkosammalten lehdistä. Paras tuntomerkki löytyykin pesäkkeitä ja kasvupaikasta.

Kujasammalen voi löytää koko maasta (Lapissa harvinaisempi). Kannattaa etsiä suurten haapojen rungolta, jossa se voi kasvaa hyvinkin korkealla.

7. viikko: Tikanhiippasammal

’Vaihdetaanpa taas alustaa. Monet sammalet viihtyvät epifyytteinä eli kasvavat puiden rungoilla ja oksan haarukoissa. Yksi yleisimmistä on tikanhiippasammal. Se suosii lehtipuita ja niiden ravinteista kaarnaa. Muiden sammalten tapaan veden ja osan ravinnosta se ottaa suoraan ilmasta. Näin talvella tämänkin sammalen voi löytää katselemalla tarkaan haapojen lumettomia runkoja ja oksia. Siellä on toki muitakin epifyyttisammalia, mutta tämä on monesti kookkain ja sen tunnistaa melko helposti karvaisista hiipoista pesäkkeen päällä. Vaikeutena tosin on, ettei noita pesäkkeitä aina talveksi ole jäänyt sammalesta törröttämään.’

Tikanhiippasammal on yleisin suvun 18 lajista ja se kasvaa monenlaisilla alustoilla, kuitenkin etupäässä epifyyttinä lehtipuiden pinnalla. Sen tupsumaiset kasvustot ovat pystyjä ja erillään toisistaan.

Sammalen tunnistaa pesäkkeen päällä olevista karvaisista hiipoista ja hyvin lyhyestä pesäkeperästä. Kooltaan sammal on 2 – 3 cm korkea.

Viikon sammalen voi löytää koko maasta. Pohjoisessa se on harvinaisempi, mutta eteläisestä Suomesta sen löytää lähes jokaisesta lehdosta, kun katselee tarkkaan haapojen runkoja ja oksia.