Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Katoavat lähteet

Ruostepitoinen lähde Aitoon Häyläsuolla

’Tänä kesänä olen kiertänyt tutkimassa Luopioisten lähteitä. Etsin maastokartalta paikat, joihin oli merkitty lähdettä osoittava merkki. Niitä kertyi yli 40 kpl. Tarkoitus oli kerätä lähteen vaikutuspiirin sammalia ja tehdä niistä luettelot. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa, ensin tuntui asia yksinkertaiselta ja helpolta, mutta lopussa se osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Nykytekniikalla kartalle merkityt lähteet oli helppo löytää. Se oli kuin geo-kätköilyä. Puhelimen karttapaikka auki ja ei kun menoksi. Lähes kaikki nyt etsityt ja löydetyt lähteet sijaitsivat juuri sillä paikalla, jonka kartta osoitti. Parin kohdalla jouduin etsimään tai kysymään maanomistajalta apua. Nämäkin lähteet löytyivät lopulta. Nyt olen käynyt läpi hieman yli puolet merkityistä paikoista ja loppukesän aikana on tarkoitus yrittää löytää loputkin. Alunperin olin ajatellut tehtävän vaativan kaksi kesää.

Vedenoton turmelema lähde on hyvin yleinen

Ennakkoon ajattelin naivisti lähteiden olevan enimmäkseen luonnontilaisia, mutta tulos oli aivan eri. Lähteiden kohdalta löytyi kaivoja, betonirenkaita, lautarakenteita, kaivettuja kuoppia tai oja-auran viiltoja. Tähän mennessä kymmenen lähdettä olen joutunut hylkäämään edellä mainituista syistä ja sammalten keräilyn olen tehnyt 16 karttamerkitystä  lähteestä. Lisäksi olen tutkinut viisi karttoihin merkitsemätöntä lähdettä, jotka löytyivät karttoja katselemalla tai maanomistajien avustuksella.

Joskus lähde on vain reikä maassa, kuten Koijärvellä

Todellinen vaikeus, helpon löytämisen ja sammalpussin kokoamisen jälkeen, oli sammalten määrittämisessä. Tällä hetkellä lähteistä on löytynyt 78 lehtisammalajia ja 37 maksasammalta. Monen lajin kanssa sai tehdä paljon töitä ennen kuin laji ratkesi ja osan jouduin näyttämään ystävälleni Orivedellä. Varmaan myös virhemäärityksiä on sattunut. Vaikeiksi osoittautuivat Calypogeia-suvun lajit, vaikka niitä pidin alkuun helppoina. Tuntomerkkien vaihtelu oli suurta. Yllätys oli maksasammalten suuri määrä. Monessa lähteessä oli lahoavaa puuainesta ihan luonnostaan tai sitten veden käytön vuoksi rakennetuissa tukirakenteissa. Pihtisammalet (Cephaloziaceae-heimo) maksasammalten puolelta oli hyvin edustettuna ja lahosammal (Tetraphis pellucida) lehtisammalten puolelta. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä tarkempi analyysi lajeista, joten en tässä puutu niihin tämän enempää.

Tutkimuksessa löytyi Luopioisiin uusi sammallaji, hetehiirensammal (Bryum weigelii).

Lähde on uhanalainen luontotyyppi. Sen totesi joka kerta, kun seisoi tuhotun lähteen partaalla. Niin monet lähteet oli otettu ihmisen käyttöön ja turmeltu. Muutenkin harva lähde oli vuolas ja runsasvetinen. Pohja pulppusi kunnolla vain parissa lähteessä ja joissain ei ollut laskuojaa enää ollenkaan. Lähde oli vain silmäke maastossa. Jälkeenpäin vasta huomasin, että olisi kannattanut tehdä joitakin mittauksia lähdettä tutkiessaan, ainakin pH, sähkönjohtokyky ja lämpötila olisivat olleet helppoja asioita todentamaan lähteen laatua. Ehkä sen vielä teenkin, mutta se edellyttää taas uutta geo-kätköilyä.’ 

Ankeriaan testamentti

’Aina silloin tällöin löytää kuin sattumalta mielenkiintoisen kirjan. Tuntuu, että tämä aika syöltää vain kauhua ja jännitystä, rikosta ja sen selvittämistä. Niinpä Ankeriaan testamentti on raikas tuulahdus kaiken mainitun vastapainona. Jännitystä tässäkin kirjassa on, on ihmissuhdetta ja on historiaa, on outoja käänteitä ja kuoleman pohdintaa, mutta eri lailla kuin dekkareissa. Mihin ryhmään tämä kirja sitten pitäisi pistää, se lienee yhtä vaikea asia kuin oli aikoinaan ankeriaan sijoittaminen luonnon puuhun. Kannattaa tutustua!’

Kirja on tarinan luonteinen kertomus ehkä maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Antiikin ajoilta saakka ankeras yritettiin sijoittaa eliöpuuhun oikealle paikalle. Vielä 1900-luvulla siitä tiedettiin kovin vähän. Jossain vaiheessa sentään yhdistettiin sen eri muodonmuutokset yhdeksi lajiksi: pajunlehteä muistuttava toukka, sormenvahvuinen lasiankerias, punaruskea mudassa ryömijä ja hopeanankerias. Salaperäinen lisääntyminen pääteltiin tapahtuvan Sargasson merellä Atlantin valtameressä, mutta vasta tanskalaisen Schmidtin vuosikausia kestäneen tutkimuksen seurauksena 1900-luvun alkupuolella, kun sukukypsä ankerias oli löydetty. Vaikka vieläkään ei itse tapahtumaa ole havaittu.

Kirja kertoo kalasta, joka on piinannut tutkijoita sen oudon elämän avautuessa hitaasti pala palata. Mutta se kertoo myös isästä ja pojasta, kalastuksesta, välittämisestä, elämästä ja kuolemasta. Isä ja poika pyydystivät ankeriaita siihen aikaan, kun kala oli vielä yleinen. Nyt se on äärimmäisen uhanalainen. Kirja kertoo myös tunnetuista tutkijoista, mm. Freudista ja Rachel Carsonista, jotka yrittivät löytää sen salaisuuden. Toisesta tuli lopulta psykoanalyytikko, toisesta luonnon puolestapuhuja Äänetön kevät-kirjansa ansiosta. Varsinkin jälkimmäisen tuotantoon tällä kirjalla on selvät kiinnekohtansa.

Kirja on syntynyt ensin lehtijuttuna ja laajentunut siitä esseeksi ja lopulta kirjaksi, joka voitti August-palkinnon tiedesarjassa Ruotsissa. Kirja ei kuitenkaan ole mikään varsinainen tietokirja. Siinä on omat puutteensa, toisto, jankkaus ja joskus luvattoman löysä kerronta. Se ei ole myöskään kaunokirjallinen teos yksityiskohtaisten tutkimusselosteiden vuoksi. Vähän ihmetyttää kirjan palkitseminen, mutta lukijalle se on kuitenkin hieno kokemus, kun jättää sen puutteet huomiotta. 

Kirja antaa hyvän kuvan tieteen vaikeudesta. Ei ole helppoa tutkia eläintä, joka saattaa vörnöttää vuosikymmeniä järven pohjassa, muuttua neljään kertaan aivan kuin toiseksi eläimeksi ja jolla ei tunnu olevan sukupuolielimiä ollenkaan. Vasta kun havaittiin kalan ruoansulatuselimistön näivettyvän viimeisessä vaiheessa ja muuntuvan sukupuolielimistöksi, päästiin selvyyteen, että kala tosiaan lisääntyy aivan normaalisti kutemalla, vaikka sitä ei kukaan olekaan nähnyt. 

Ankeriaan salaisuudet eivät varmaankaan ole kaikki vielä nähneet päivänvaloa ja saattaa olla jopa liian myöhäistä yrittää pelastaa tätä eläintä. Luonnon muuttuminen, liikakalastus ja saasteet ovat ajaneet ankeriaan ahtaalle. Jokien patoaminen ja lasiankeriaiden massapyynti tekevät sen elämästä vaikean. Nyt se on rauhoitettu, mutta tapahtuiko se liian myöhään. Voidaanko kalaa enää pelastaa?

Itse muistan nähneeni sen katiskassa 1970-luvulla ja pelastyneeni. Luulin sitä käärmeeksi ja päästin sen nopeasti pakoon. En halunnut olla moisen otuksen kanssa missään tekemisissä. Kuitenkin ankerias on ollut suurta herkkua parhaimmissakin ravintoloissa ja sen vuoksi sitä onkin pyydetty. Kun sillä kerran on näin erikoinen elämä, niin soisi lajin säilyvän hengissä. Toivotaan sen vielä kerran yllättävän tutkijansa. Kirjassa kuitenkin pelätään pahinta. Kertomukset dodon, muuttokyyhkyn ja stellerimerilehmän kohtaloista luovat synkän varjon tämänkin lajin ylle.

Svensson, Patrik: Ankeriaan testamentti, pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisimmasta kalasta. Tammi, 2020, suom Maija Kauhanen. 272 s.

Uusia lajeja

’Vaikka varsinainen putkilokasvien kartoitus päättyikin jo muutama vuosi sitten, löytyy Luopioisiin edelleen uusia kasvilajeja, vaikkakin harvakseltaan. Nyt on syytä ilmoitta kahdesta tänä kesänä löytyneestä lajista. Molemmat ovat satunnaisluonteisia, mutta saattavat vähitellen vakinaistua.

Heinäkuun alussa sain puhelinsoiton, jossa ihmeteltiin outoa kookasta kasvia, joka oli yllättäen ilmestynyt talon pihalle. Kävin paikan päällä varmistamassa Luopioisiin uuden lajin, Isosinivalvatin (Lactuca macrophylla). Puutarhassa oli muutama kookas kasvi. Ne kukkivat kauniisti. Kasvi on vanha koristekasvi, joka saattaa suotuisissa olosuhteissa levitä voimakkaasti ympäristöönsä. Se ei siis ole vieraslaji vaan koristejäänne tai -karkulainen. Kuitenkin se saattaa levitessään olla aikamoinen kiusankappale puutarhassa ja vaikeasti hävitettävä. Eli se käyttäytyy kyllä vieraslajin tapaan. Niinpä kasvin tultua jukisuuuteen Sydän-Hämeen lehden kautta, sain ilmoituksen toisestakin kasvupaikasta, jossa kasvi on levinnyt kiusalliseksi rikkaruohoksi niin, että se on lähes mahdoton saada enää hävitettyä kokonaan.

Tällä viikolla varmistui sitten toinenkin uusi laji Luopioisiin. Jo viime syksynä sain puhelinsoiton, että Padankoskella paikallistien ojassa kasvaa kummallinen horsma. Silloin en päässyt sitä katsomaan, mutta nyt kävin, kun se taas oli noussut ja avannut ensimmäiset kukkansa. Soittaja epäili sen olevan karvahorsman (Epilobium hirsutum), ja sehän se myös oli. Tämä lajihan elää aivan eteläisimmän Suomen asutuskeskuksissa jokseenkin yleisenä, mutta maaseudulta sitä on harvemmin löydetty. Itse olen nähnyt sitä radanvarsissa, linnoitusalueilla Kaakkois-Suomessa ja Helsingissä. Niinpä sen löytyminen lähes umpimetsästä oli aikamoinen yllätys. Miten se oli sinne päätynyt, jää varmaankin arvoitukseksi. Nyt sen kasvaminen tulisi vain turvata, vaikka se satunnaiskasvi onkin. Onhan se kuitenkin vanhoille kasvupaikoilleen asettunut jo pysyvästi elämään.

Näin Luopioisten putkilokasvimäärä nousi 760 lajiin. Hienoa!’

Sivusto sai huomiota

’Keväällä ennen koronaa sain puhelinsoiton YLE-luonnosta. He halusivat tehdä Luopioistenkasvisto.fi-sivustosta ja sen synnystä jutun Pelasta pörriäinen-kampanjaan. Koska silloin ei ollut koronan vuoksi mahdollista tavata, tuli toimittaja paikalle nyt heinäkuulla tekemään juttua.

Kiersimme vapaa-ajan asuntoni ympäristöä katsellen ja kuunnellen luontoa. Samalla toimittaja teki haastattelun. Tämän pohjalta YLE-luonto julkaisi sivustollaan kuvilla varustetun jutun. Se on luettavissa täältä. Luvassa on myös ohjelma Metsäradioon. Sen ajankohta on todennäkoisesti keskiviikkoiltana 12.8.

Luonto on ollut esillä tiedotusvälineissä ahkeraan tänä keväänä ja kesänä. Tämä johtuu osaltaan siitä, että oman maamme kansallispuistot ja retkeilyalueet on löydetty ikään kuin uudelleen. Kun halutaan lähteä johonkin, valitaan yhä useammin jokin rauhallinen luontokohde, jonne mennään, koska siellä voi välttää liian läheisiä kontakteja. Vaikka itse olen riskiryhmäläinen, en eristysaikana pysynyt neljän seinän sisällä. Kuljin koiran kanssa metsissä, enkä tavannut juuri ketään tai ainakin saatoin siellä liikkua turvallisesti. Kuitenkin metsissä oli väkeä, pyöräilijöitä, juoksijoita, koiranulkoiluttajia ja muita reippailijoita. Sinne mahtui hyvin. Samalla tutustuttiin lähialueen maisemiin ja eliöstöön. Kiinnostuksen huomasi siitäkin, että aikaisemmin en ole saanut niin paljon kyselyitä luontoon liittyvistä asioista kuin näinä aikoina. Ihmiset ovat aidosti kiinnostuneita ja kasvistosivujani selailtiin ahkerasti.

Kun ystäväni Timo Kypärä oli television uutisissa kertomassa hitupihtisammalesta, nousi sivuston käviämäärä hetkellisesti tuhansiin. Useat halusivat nähdä, milloisesta eliöstä on kyse. Siitä ei liene monia kuvia eikä selosteita olemassa, joten google ohjasi etsijät minun sivuilleni. Tällä tavalla sivusto on osoittanut tarpeellisuutensa. Toivottavasti sitä käytetään jatkossakin, sitä varten se on tehty. Tänään lisäsin sinne kaksi piensientä, tuhkiota, jotka tässä kesän aikana ovat löytyneet Luopioisista. Edelleen otan vastaan kysymyksiä ja havaintoja, joihin yritän ehtiä myös kommentoida. Toivottavasti viihdytte sivujen parissa.’

Järvi kukkii

Kun liikutaan vesillä, kiinnittyy huomio väistämättä myös vesikasveihin. Suuri osa näistä, kuten lumpeet ja ulpukat, ovat vauhdissa vasta keskikesällä, mutta on muutamia, jotka kukkivat jo näin kesäkuussa. Yksi tällainen on vesileinikki eli järvisätkin. Tämä kasvi on tänä alkukesänä ollut todella runsas täällä Hämeessä.

Vesileinikki on nimensä mukaan vedessä kasvava leinikkikasvi. Sen kukat poikkeavat muista leinikeistä siinä, että ne ovat valkoisia. Toinen erottava tuntomerkki on kasvutapa. Vesileinikin varsi on veltto ja ohut. Sen avulla kasvi nostaa kukkansa veden pinnan yläpuolelle jopa parin metrin syvyydestä. Samalla osa lehdistä muuttuu kelluslehdiksi kannattelemaan kukkia veden pinnan yläpuolella. Uposlehdet ovat aivan eri näköiset muistuttaen tillin lehtiä. Kelluslehdissä on jonkin verran leinikkikasvien lehtien ulkonäköä.

Vesileinikki on yleinen sisämaan vesissä. Sen sukulaisia elää harvinaisena meressä ja puroissa. Kasvi on kasvutavoiltaan kuitenkin jonkin verran oikukas. Kun olen kartoittanut Luopioisten kasveja, niin vesileinikkiä löytyi järvistä runsaasti joskus 80- ja 90-luvuilla, mutta sen jälkeen se katosi lähes kokonaan vesistöistä. Joinakin vuosina en tavannut sitä lainkaan tai vain pieniä upoksissa olevia versoja tarttui haraan. Niinpä onkin aikamoinen yllätys, että sitä tänä keväänä nousi suojaisiin lahtiin aivan tolkuttomina massoina. Sitä on esiintynyt niin runsaasti, että se on lähes estänyt uimisen ja soutelun alueella. 

Vesileinikki tarvitsee puhtaan veden viihtyäkseen. Likaantuneessa vedessä se jää vähiseksi ja kituu. Niinpä voidaan todeta, että järvet täällä Hämeessä ovat säilyttäneet puhtaan maineensa. Mutta miksi se juuri tänä keväänä röyhähti kasvuun? Tutkimusta siitä ei ole, joten kaikki on vain arvailua ja päättelyä. Todennäköisenä syynä ovat säihin liittyvät tekijät. Ehkä kasvi on tarvinnut muutaman tosi lämpimän kesän toipuakseen taantumasta ja sellaisia on nyt ollut useita peräkkäin. Toinen syy voisi olla viime talven heikko jäätilanne. Kasvin versoja löytyi heti jään lähdön jälkeen kalanpyydyksistä ja nyt kesäkuun puolella kasvi nousi pintaan ja vesistö kukkii valtoimenaan leinikkiä. Leuto talvi on todennäköisesti suosinut sen kasvua.

Kesämökkiläisten kannalta hankaluutena on se, miten leinikin kasvua voisi rajoittaa. Se on yleinen eikä sen poistaminen ole rikos. Uhanalaiseksikaan sitä ei ole luokiteltu. Jos koko järvi on sen peitossa tai mökkilahti, niin onhan se aikaa päälle hankala tapaus. Voin kuvitella, kuinka vaikeaa soutaminen on sellaisen kasvuston keskellä, uimisesta puhumattakaan. Omin päin ei laajoja kasvustoja saa mennä raivaamaan. Vesialueiden kasvillisuuden niittämiseen tarvitaan nykyään ELY-keskuksen lupa. Omasta rannasta toki kasvustoja voi niittää, mutta koko järven tai sen laajemman lahden niittäminen ei ole mahdollista ilman lupaa. Vesilinnut syövät halukkaasti leinikkikasvustoja. Erityistä herkkua se on kuulemma ankoille. Ne kuitenkin taitavat olla aika harvinaisia kotieläimiä. Niinpä niitto lienee ainoa mahdollisuus ja sen jälkeen irronneen kasvuston haravointi ja kompostointi.

Vesileinikki voisi olla tänä vuonna juhannuskukkamme. Kokkoa poltettaessa sitä voi ihailla rannalta ja juhlien jälkeen vasta miettiä, mitä sille pitäisi tehdä. Hyvää juhannusta kaikille!

Nyt meilläkin!

’Etelänmatkoilla on tullut tutuksi ruohikossa elävä kirkkaanpunainen hyönteinen. Se viihtyy kasvien lehdillä ja kukissa touhuten ahkerasti. Sen punainen pohjaväri, jota viiruttavat mustat juovat, tekee siitä jotenkin hassunnäköisen, aivan kuin se olisi vasta herännyt ja yöpuvussaan kirmailisi kesänurmella. Kun sitä tarkemmin katsoo, huomaa sen hyönteiseksi ja tarkemmin nivelkärsäiseksi, luteeksi. Jotenkin se muistuttaa muodoltaan meidän yleistä marjaludettamme, jota kukaan ei varmaan kahta kertaa halua suuhunsa pistää. Tämä eläin on pyjamalude (Graphosoma italicum).

Hyönteinen on yleinen eteläisessä Euroopassa, mutta harvinaistuu pohjoiseen tultaessa. Vielä vuosituhannen alussa se puuttui lähes koko Skandinaviasta. Vuonna 2006 lude löydettiin maastamme ensimmäisen kerran,Turun Ruissalosta. Sen jälkeen se on laajentanut elinaluettaan vähitellen rannikkoalueilla. Vuonna 2011 julkaistussa Suomen luteet kirjassa ennustetaan sen vakinaistuvan maahamme vähitellen. Laji.fi-sivustolle esiintymiä on tähän mennessä ilmoitettu 193 kpl ja esiintymisalue on laajentunut käsittämään kaikki eteläiset luonnonmaakunnat Pori – Lappeenranta-linjalle saakka.

Viime viikon tiistaina (9.6.) lude sattui silmiin ensimmäisen kerran Luopioisista ja näinollen myös Pirkanmaalta. Ainakaan sitä ei kukaan ole ilmoittanut aikaisemmin täältä löytyneeksi. Erikoista tässä oli se, että kun löysi yhden, niin pian kasassa oli jo useita kymmeniä punaisia luteita. Ne einestivät kaikessa rauhassa koiranputkien kukissa. Putkikasvit ovatkin pyjamaluteiden pääasiallista ravintoa. Ihmiselle ne ovat täysin vaarattomia.

Miksi nyt? Vaikea sanoa, mutta varmaankin kuluneella talvettomalla talvella on jotain tekemistä asian kanssa. Monet hyönteiset ovat tällä vuosituhannella laajentaneet elinaluettaan pohjoista kohti ja joka vuosi maahamme saapuu Viron tai Ruotsin kautta etelämpänä yleisiä lajeja kokeilemaan onneaan tai pysyvästi elämään. Osa näistä on pyjamaluteen tapaan täysin vaarattomia, mutta joukossa on myös viljelykasveillemme ja metsillemme vaarallisia lajeja. Tämä lienee melko selvä merkki ilmastonmuutoksesta. Tietenkin joku ankara ja kylmä talvi voi pyjamaluteenkin karkoittaa maastamme, mutta jos lämpeneminen jatkuu, niin se tulee takaisin ja laajentaa elinaluettaan.

Liekö syytä toivottaa tämä kaunis hyönteinen tervetulleeksi!’

Sinisiiven lentoa

’Kevät on edennyt täällä Hämeen sydänmailla aikataulussaan. Omenapuut alkavat kukkia ja tuomet ovat parhaassa loistossaan. Samaa ei ole kaikkialla maassamme. Rannikolla kasvu saattaa olla useamman viikon myöhässä ja Lapissa on edelleen monin paikoin runsaasti lunta. Tulvat ovat alkamassa ja niistä pelätään tulevan massiiviset.

Perhoset ovat myös heränneet ja olen ihaillut koiralenkeillä kangasperhosten tanssia metsäteiden päällä. Nykyäänhän tuo perhonen on vihernopsasiipi, mutta minusta vanha nimi on paljon parempi. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi tutut nimet pitää jonkin taksonomisen seikan vuoksi muuttaa. Tutkija tietää, että maamyyrä ei ole myyrä tai valkohäntäpeura ei ole peura, mutta meille tavallisille ihmisille se on aika pieni asia. Siksi kutsun perhosta kangasperhoseksi ja savikkolapiosammalta toukosammaleksi. Minusta on jopa haitallista sotkea ihmisten jo vaivoin oppimaa lajituntemusta.

Nyt lentää myös vuoden ensimmäinen sinisiipi. Maamme kansallisperhoseksi valittiin juhlavuoden kunniaksi paatsamasinisiipi pari vuotta sitten. Monelle se oli yllätys, koska se ei ole kovinkaan näyttävä, kookas tai helposti tunnistettava laji. Valinnassa, jonka yleisö suoritti, päähuomio taisikin kiinnittyä perhosen sinivalkoiseen väritykseen. Paljon nämä värit muistuttavatkin lippumme värejä. Siiven alapinta on vaalean sinertävä ja yläpinta taivaan sininen. Siipien alapinnassa on pieniä mustia pisteitä ja yläpinnan tumma reunus on kapea, lähes olematon. Nämä ovatkin tämän laji hyviä tuntomerkkejä. Muuten se muistuttaa kovin paljon muita maamme kuuttatoista sinisiipiperhosta.

Paras tuntomerkki näin keväällä onkin sen lentoaika. Nyt on lennossa vain paatsamasinisiipi, muut tulevat vasta kesällä. Tosin tämä laji lentää myös kesällä, jolloin sen erottaminen muista vaatii lähempää tarkastelua eli kiinniottamista. Nyt jos näkee sinisiiven, voi sanoa sen lajin suoraan lennosta. Myöhemmin sillä on parikin sukupolvea kesän aikana, joten sitä voi tavata koko kesän ajan. Nyt siis kannattaa bongata kansallisperhosemme. Se lentelee monenlaisilla paikoilla, pihoilla, pientareilla, metsissä ja peltojen reunoilla. Onnea etsintään!’

Leppäkertut

’Näin keväällä lämmön lisääntyessä horroksessa olevat eläimet heräävät liikkeelle. Erityisesti sen huomaa aikuisina talvehtivista perhosista. Tänä keväänä on ollut erityisen paljon nokkosperhosia liikkeellä. Muutama vuosi sitten ne katosivat lähes kokonaan, mutta nyt näyttää kanta taas voimistuneen. Paljon on ollut myös tienvarsilla keltaisia sitruunaperhosia. Sen sijään nämä myöhäisemmät tulokkaat neitoperhoset ja amiraalit loistavast poissaolollaan. Vielä en ole nähnyt ainuttakaan.

Myös kovapuoriaiset ovat heränneet. Kun tei viikolla puutöitä, niin yhden tuulenkaadon kannosta oikein pöllähti muurahaiskuoriaisia, jotka nopeasti karsottuna erehdyttävästi muistuttavat hevosmuurahaisia. kanto olikin kokonaan muutahaisten lokeroima. Samalta rungolta heilutteli tuntosarviaan myös sarvijaakko. Pieniä vikkeli lyhytsiipisiä vilahteli hakkuualueella yhtenään. Näkyipä muutama leppäkerttukin.

Talvella ilmestyi hieno kirja Leppäkertuista. odotan oikein ilmojen lämpenemistä, että pääsen testaamaan kirjan antia. Suomen leppäkertut-kirja esittelee kaikki maamme 64 lajia ja kuvien avulla selventää myös niiden muuntelua, joka tuntuu hämmästyttävältä. Tavallisesta ruutupirkostakin löytyy erilaisia variaatioita kymmenkunta. Minä kun aina olen luullut, että se jo mikä on lajina selvä.

Kirjassa on runsas kuvitus, jonka ottamista varten tekijä on kehitellyt ihan oman tekniikan. Kuvat on otettu studio-olosuhteissa, jotta lajien tuntomerkit on saatu esille. Luonnossa otetuissa kuvissa usein hyönteinen on vaikea saada kuvattavaan asentoon. Kuvien lisäksi selventävät tekstit kertovat lajin levinneisyydestä ja yleisyydestä sekä täsmentävät tuntomerkkejä. Tarkkaan myös kuvataan, mistä hyönteisen voi löytää.

Kirjaa lukiessa ei voi kuin hämmästellä luonnon rikkautta. Toivottavaa olisi, että monesta muustakin hyönteisryhmästä saataisiin vastaava teos aikaan. Itse harrastin nuorena koppisten keräilyä, mutta harrastus hiipui, kun kirjallisuus oli vaikeasti saatavaa ja vieraskielistä. Nyt voisi uudelleen herätellä harrastusta, jos se vielä mahtuu kaiken muun harrastamisen oheen.

Suosittelen kirjaa hyönteisistä kiinnostuneille ja muillekin, onhan seitsenpistepirkko maamme kansallishyönteinen ja monet tarinat sekä uskomukset liittyvät leppäkerttuihin. Verenväriset peitinsiivet kertovat oman tarinansa, lentokyky omansa. Lennä, lennä leppäkerttu ison kiven juureen… tai nimitykset onnentuoja, avaimenvartija, Neitsyt Maarian ilo ja suru, Jumalan sanansaattaja jne. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Tuleehan kuoriaisen nimikin Pyhästä Birgitasta, jonka kuollessa 1300-luvulla lähetettiin leppäpirkko ison kivikirkon juureen.’

Karjalainen, Sami: Suomen leppäkertut. Docendo, 2020. 256 s.

Kesää odotellessa

’Paluu talvettoman talven jälkeen kesäkotiin näin korona-aikaan ei ollut ihan kivuton. Ajatuksissa viipyi miete, kuinka luonto on selviytynyt talvesta ja kuinka me täällä pärjäämme. Ihminen tulee araksi, kun se joutuu koko ajan pohtimaan tekemisiään ja olemistaan. Kaupungissa viruksen vaarat ja eläminen sen kanssa tuntuivat paljon suuremmilta asioilta kuin täällä maalla. Täällä on tilaa, ilmaa hengittää ja voi luonnostaan pitää etäisyyttä. Kukaan ei tule liki, kun kuljen metsässä, kun ketään ei ole. Satunnainen metsänistuttaja on ollut ainoa, jonka olen tavannut. Siis voi olla turvassa.

Toinen asia on se, kuinka luonto on talvesta täällä selvinnyt. Kun tammikuussa mustikka työnsi lehtiä esiin ja helmikuussa ne paleltuivat, pisti ajattelemaan, tuleeko mustikkasatoa ollenkaan. Luonto on ihmeellinen. Samat varvut työntävät nyt uusia lehtiä ja kukkanuput odottavat lämpimiä kelejä. Aurinkoisilla rinteillä kevään paahde on kuivattanut varpuja, mutta varjossa ne voivat hyvin. 

Kevät on täällä Hämeessä hieman edellä normaalia. Pellot ovat kuivuneet ja viljelijät ovat saaneet kylvöt pääasiassa tehtyä. Puissa on lehdenalkuja ja jotkin pensaat ovat jo aivan vihreitä. Kukat ovat puhjenneet kukkaan ajallaan ja kukkia on riittänyt. Nyt kun on hieman viileämpää, niin kukinta on kestänyt kauemmin ennen lakastumista. Leskenlehden kukat ovat jo menneet, voikukka aloittelee, vuokot ja imikät ovat parhaassa vedossa.

Mikä sitten huolettaa? Pölyttäjät ja linnut. Kovin vähän kuulee kimalaisen surinaa, kovin vähän on pihassa lennellyt perhosia ja kovin äänetöntä tämä kuulakas kevätsää on ollut. Yleismaailmallisesti ollaan huolissaan pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Puhutaan myrkkyjen vaikutuksesta. Roundup on saanut syyn päälleen. Kilvan yritetään todistaa, ettei tuosta glyfosaatti-valmisteesta ole haittaa luonnolle. Toiset tutkijat saavat sen hyvinkin myrkylliseksi. Mikä on totuus? Taitaa olla niin kuin Korona-viruksessakin, emme tiedä. Ehkä kuitenkin pitäisi välttää sen käyttöä puutarhassa. Maataloudessa sen käytön yhtäkkinen lopettaminen ei varmaankaan onnistu. Jokin muu aine pitäisi saada torjunta-aineeksi tai sitten on siirryttävä luonnonmukaiseen viljelyyn ja hyväksyttävä se, että sadot ovat pienempiä.

Miksi sitten lintuja tuntuu olevan vähemmän? Viimeisimmän uhanalaisarvion mukaan lintujen ryhmästä löytyy prosentuaalisesti suurin määrä uhanalaisia lajeja. Peltolinnut ovat vähentyneet, vesilinnut samoin, kanalinnut ovat kärsineet jo kauan. Nyt myös metsälintuja alkaa olla vähemmän. Suora yhteys voisi olla hyönteisiin, lintujen ravintoon, mutta kun kato ei koske pelkästään hyönteissyöjiä. Katselen ikkunasta ulos pellolle, jossa kulkee yksinäinen kurki ja nokkii peitattua siementä kylvökseltä. Aikaisemmin siinä oli parvi naakkoja samassa puuhassa. Onko se niille terveellistä? Kurjen puoliso on jäänyt matkalle, naakat ovat lisääntyneet. Sieltä kuitenkin puuttuvat muutaman kymmenen vuoden takaiset kuovit, hyypät, kiurut ja peltosirkut. Kivitaskuakaan ei ole näkynyt enää vuosiin. Onko kyseessä vain normaali kannanvaihtelu? 

Kesä tulee ja varmaankin tämä kevätahdistus laimenee. Kesällä on surinaa ja laulua, on vilinää ja vilskettä. Pihapiirissä vilistää milloin kärppä, milloin supikoira. Pellolla saalistaa kettu, metsässä jaloista pyrähtää kurppa tai kanalintu. Majava rakentaa patoa puroon ja minä toppuuttelen sitä. Ainakin näin toivon. Kesä näyttää toteutuuko tämä, vai onko kesäkin hiljainen ja elämän vilske vähäistä.’

Ulos ja metsään

Vanhat metsäpolut sammaloituvat

’Aikoinaan nuoruudessa luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku ja ihastuin paitsi kieleen niin myös ajatukseen polusta, joka johtaa johonkin uuteen ja salaperäiseen. Myöhemmin olen surrut, kun maaseudulla polut ovat kadonneet ja tilalle on tullut metsäautoteitä. Toki tämän on ymmärtänyt, mutta on se silti harmittanut. Polut katosivat käyttämättöminä, eivät metsän eläimet yksin pystyneet pitämään niitä kunnossa. Kun ihmiset maaseudulla vanhenivat ja väestö väheni, kasvoivat polut umpeen ja lopun tuhotyöstä tekivät sitten metsäkoneet.

Täällä kaupungissa polut ovat säilyneet, jopa lisääntyneet. Näin poikkeustilanteessa, kun ihmiset eivät voi tavata toisiaan, he liikkuvat erillään. Luontainen suunta on silloin ulos ja metsään. Asutuksen läheisyydessä polut johtavat kuntoradoille ja niitä käytetään paitsi lenkkeilyyn niin myös ahkerasti koirien ulkoiluttamiseen. Nämä polut ovat kuin niitä lapsuuteni metsäpolkuja, joilla on salaperäinen päämäärä, eikä aina voinut tietää, mistä itsensä löytää, kun niitä lähtee seuraamaan.

Polku kuluu kovassa käytössä

Joka aamu olen kevään aikan etsinyt polun pään ja lähtenyt koiran kanssa seuraamaan sitä. Vuosikymmenten kokemuksella toki tiedän suunnilleen, mihin ne vievät, mutta on niitä lapsuuden yllätyksiäkin tullut. On alkanut tuntua, että metsä on täynnä polkuja, jopa niin paljon, että se tuntuu turhuudelta, vähempikin riittäisi. Kun paljon ihmisiä kulkee, polku levenee. Jalka hakee tukevampaa kohtaa polun vierestä, askelet suuntautuvat etsimään rinnakkaista polkua ja seuraus on, että metsään muodostuu polkuverkosto.

Tämän luulisi olevan hyvä asia, mutta onko niin? Aikoinaan Lapissa kaikki halusivat kiivetä Kiilopään tunturille ja seuraus oli se, että koko tunturin rinne alkoi näyttää tallatulta tantereelta. Rinteelle rakennettiin pitkospuut ja portaat ohjaamaan kulkijoita samalle reitille. Siitä huolimatta arpi tunturin rinteessä näkyy edelleen, koska luonto uusiutuu hitaasti. Samalta alkaa täällä tuntua asutuksen läheisyydessä. Polut levenevät metrien levyisiksi ahkeran käytön alla ja metsän aluskasvillisuus tallautuu muuttuen juurten risteilykentiksi. Näillä kentillä näin keväällä näkee neulasia, käpyjä ja oravan syönnöksiä. Mustikat, puolukat, heinät ja sammalet ovat pyyhkiytyneet pois. Metsä kuluu.

Lisääntynyt maastopyöräily kuluttaa polku-uria

On hyvä, että ihmiset ovat löytäneet metsän. On hyvä hoitaa kuntoaan. On hyvä, että nautitaan luonnosta. Mutta se ei ole hyvä, että metsä kohtuuttomasti kuluu. Sekään ei ole hyvä, että kaikenlainen sopimatonkin lisääntyy. Nyt löytyy katkottuja puita, karsittuja rankoja, paperinenäliinoja, jotka kovin kiinnostavat koiraani ja rikottuja muurahaispesiä. On vaikea ymmärtää, mitä päässä liikkuu, kun vanttera koivu kaadetaan metrin korkeudelta maahan tai taimikon kuusi karsitaan pystyyn vuolemalla oksat ja kuori pois. On vaikea ymmärtää edelleenkin sitä, ettei jaksa kantaa nenäliinaansa tai mehupurkkia kotiin hävitettäväksi. Ei sen luulisi olevan suuri vaiva. Puhdas luonto olisi jokaiselle ilo ja virkistys.

Miten maja pitäisi rakentaa?

Metsä on löydetty myös leikkipaikaksi. Lapset rakentelevat risumajoja niin kuin mekin aikoinaan. Tässä välillä niitä ei juurikaan näkynyt. Nyt niihin törmää yhtenään. Oksia ja maahan kaadettuja rankoja löytyy yllin kyllin. Meidän aikuisten tehtävä on opastaa, ettei eläviin puihin kosketa. Sekin on lisääntynyt.

Ilkivaltaa ja aivan turhaan

Hyvät asiat kääntyvät harmiksi niin nopeasti. Kaikelta ei jaksa ummistaa silmiään ja silloin se rupeaa harmittamaan. Onko pääasia, että ihmiset liikkuvat? Onko kuluminen luonnollista? Onko ilkivalta tahatonta vai tahallista? Kuka sen sanoisi. Siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on paljon kulumisen merkkejäkin. Siellä, missä väki on vähentynyt, siellä ei tapahdu ilkivaltaakaan.’