Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

21. viikko: Okarahkasammal

’Kun liikkuu suolla, liikkuu rahkasammalten päällä. Niin totaalisesti nämä sammalet ovat valloittaneet suobiotoopin, ettei sinne väliin montaa muuta sammallajia mahdu. Nämä sammalet muodostavat maatuessaan aikojen kuluessa suon turvekerroksen. Kun puhutaan rahkasammalista, tarkoitetaan laajaa sammalsukua, jonka solurakenne on vettä imevää ja säilövää. Yleensä ajatellaan, että on vain yksi rahkasammallaji, mutta todellisuudesta lajeja on Suomessakin yli neljäkymmentä. Vaatii kokenutta silmää, että ne erottaa toisistaan maastossa. Erot löytyvät, mutta yleensä vasta hyvällä lupilla tai mikroskoopilla. Nyt viikon sammalena oleva okarahkasammal on helpoimpia tunnistettavia.’

Okarahkasammal on kookas ja pörröinen sammal. Sen varret ovat vaalean ruskeat, joskus tummat ja siirottavat haarat ovat pitkiä ja nuokkuvia. Haaralehdet siirottavat okamaisesti ja antavat sammalesta piikikkään tunnun. Varsilehti on kielimäinen ja sen kärjessä on pieniä hampaita.

Sammalen kasvupaikkoja ovat luhdat, ruohoiset kosteikot, ravinteiset suot ja suorannat. Sammal on helposti löydettävissä ja yleinen koko maassa. Helpommin sen sekoittaa muihin kookkaisiin rahkoihin, mutta sen siirottavat haaralehdet on hyvä tuntomerkki.

20. viikko: Kalliokarstasammal

’Sammalista melkoinen osa elää kallioilla. Siellä ne joutuvat osallisiksi äärimmäisistä olosuhteista, kuivuudesta, märkyydestä, paahteesta, jäätymisestä, kulutuksesta. On ihme, että ne säilyvät hengissä ja voivat hyvin.Yksi tällainen selviytyjä on kalliokarstasammal. Nimensä mukaan se kuivina kausina on kallion pinnassa olevaa karstaa, joka helposti murenee ja varisee kallion juurelle. Märkänä se on aivan toisennäköinen. Sen väri vaihtuu, sen lehtien asento muuttuu ja pesäkkeet tunkevat nopeasti esiin kasvustosta. Siihen kannattaa nyt tutustua, sillä se kasvaa lähes jokaisella kalliolla mattomaisena nukkana suoraan kallion pinnassa.’

Kalliokarstasammal on kooltaan vain alle sentin korkuinen, mutta muodostaa laajoja kasvustoja suoraan kallion pintaan. Kuivana se on tumma, lähes musta, mutta kosteana sammal saa kellertävän tai tumman ruskean sävyn. Se muodostaa runsaasti lähes perättömiä pesäkkeitä verson latvaan ja pesäkkeet aukeavat pitkittäin kyljistä ikään kuin repeämällä.

Sammal on hyvin yleinen koko maassa ja sen voi löytää paitsi avoimilta kallioilta niin myös kiviltä ja lohkareilta. Sen voi sekoittaa muihin kalliolla eläviin sammaliin, mutta millään muulla ei ole samanlaisia pesäkkeitä.

Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.

19. viikko: Isokastesammal

’Nyt kun lumet ovat kadonneet suuresta osasta maata eikä enää takatalvia toivota, on syytä katsella myös maksasammalia, jotka hyvää vauhtia toipuvat pakkasen, lumen ja jään kurituksesta. Yksi tällainen näyttävä ja kookas sammal on isokastesammal, jonka voi nyt löytää lehtomaisista kosteista metsistä. Sammal viihtyy varjossa ja muodostaa laajoja kasvustoja. Se on helppo löytää ja tunnistaa, kun vain päätyy sopivaan lehtomaiseen metsään.’

Isokastesammal on alle kymmensenttinen maksasammal, jolla on selvästi varsi ja siitä erkaantuvat liuskamaiset kylkilehdet. Limittäiset lehdet ovat pyöreäkärkiset ja päästä hammaslaitaiset. Nimensä mukaisesti se on usein kasteesta tai ilmankosteudesta johtuen kiiltävän kostea.

Sammal on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa harvinaistuen nopeasti pohjoiseen mentäessä. Sitä ei ole tavattu Lapista. Sammalen kasvupaikkoja ovat kosteat varjoista lehdot, jossa se kasvaa muiden metsäsammalten seassa, Hyvin usein sen seurassa on ruusukesammal,

Uhanalaiset ympäristöt

Palsasuo on katoavaa ympäristöä Lapissa

’Alkukeväästä ilmestynyt Lajien punainen kirja puhuu pääasiassa maamme eliölajeista. N. 12 % lajeista on jollakin tasolla uhanalaisia. Lähes kokonaan ilman huomiota on jäänyt luontotyyppien uhanalaisuus eli erilaiset ympäristöjen harvinaistuminen jopa katoaminen. Jos ajatellaan lajien häviämistä, niin jokin on siihen syynä. Edellisissä arvioissa painotettiin ihmisen toimintaa uhanalaisuuden syynä, nyt puhutaan lajin katoamisen uhasta. Toki usein uhka tulee ihmisen suunnasta, mutta oleellista on myös lajin kasvupaikan tai ympäristön muuttuminen.

Kun itse olin koulussa, luettiin biologiassa lähes yksinomaan eliölajien biologiaa, opeteltiin tuntemaan kasveja, nisäkkäitä, kaloja, lintuja, hyönteisiä. Silloin niitä myös osattiin, kiitos kasvien keruun ja luonnonmukaisemman elämäntyylin. Kun itse toimin opettaja ja kun siirryttiin peruskouluun, opetus muuttui enemmän ympäristön ja ekologian opettamiseksi, lajit lähes unohdettiin. Nykysukupolvet eivät tunne kasveja, eivät hyönteisiä, pelkäävät niitä ja katsovat Afrikan villieläimiä televisiosta. Kuitenkin luonnon tietämys ja sitä kautta suojelu vaatii lajintuntemusta. Kuinka suojelet, jos et tunne? Tietenkin molemmat tarvitaan ja toivottavasti palataan vielä laajempaan lajintuntemukseen, sillä lajit muodostavat elinympäristön, lajien avulla ne määritelläänkin.

Kun minun lapsuudessa tiedettiin, että on havu- ja lehtimetsiä, soita kolmea tyyppiä: korpi, räme ja neva, lisäksi järvi- ja merivedet, nyt luontotyyppejä löytyy satoja (n. 400) ja nekin voivat olla uhanalaisia. Tämä on jäänyt valitettavasti kovin vähälle huomiolle. Selvityksessä vuonna 2018 todetaan, että 48 % luontotyypeistä on uhanalaisia koko maassa. Selvitys tehtiin nyt toisen kerran ja vaikka selvitysten vertaaminen onkin vaikeaa, niin ainakaan parempaan suuntaan ei ole menty. Etelä-Suomessa prosenttiluku on suurempi kuin pohjoisessa. Tästä voisi päätellä, että ihmistoiminnalla on sormensa vankasti pelissä. Ruuhka-Suomessa ympäristö kärsii enemmän. Yksittäisistä tyypeistä voi lukea mietinnöstä, mutta selkeän hälyyttävästi esiin nousevat perinnebiotoopit, lettosuot, virtaavat vedet ja lumenviipymät. Näillä on myös runsaasti uhanalaisia lajeja.

Mitä sitten tehdä? Keinoja on monia ja niitä on käytettykin. Metsien käsittelyn muutos, perinnebiotooppien hoito, uhanalaisten alueiden suojelu ja seuranta ovat hyviä keinoja. Myös koskien ennallistaminen, rantaniittyjen laiduntaminen ja yleensäkin luontotyyppien muokkaaminen vanhaan malliin auttavat. Näiden toteuttaminen tarvitsee enemmän tahtoa ja päätöksiä kuin rahaa.

Yksityinen ihminenkin voi suojella esimerkiksi kosteikkoa, ketoa tai suota ja näin vaikuttaa ympäristöönsä positiivisesti. Ilmastonmuutoksen ei ole todettu vielä vaikuttavan maamme ympäristöön kovin radikaalisti. Ainoastaan Lapin lumenviipymät ovat kärsineet lämpimistä ajoista ja niillä elävät lajit ovat uhanalaistuneet. Kettu on vaeltanut pohjoisemmaksi ja naali on hävinnyt. Pienet kasvit jäävät rehevämpien jalkoihin, vesien lämpeneminen vaikuttaa joidenkien lajien lisääntymiseen. Kun muutos torjutaan, ehkä torjutaan myös ympäristöjen uhanalaistuminen. Jotain tarttis kuitenkin tehdä.’

Kurkisuo kuuluu Natura2000-suojeluun ja lisäksi se on soidensuojeluohjelman kohde. Suot ovat uhanalaisia Etelä-Suomessa.

18. viikko: Kangaskynsisammal

’Palataanpa metsään. Yleensä suurimmat sammalmäärät löytyvät rahkasammalten täyttämiltä soilta ja metsien sammalikoista. Tämän viikon sammal löytyy metsistä ja on siellä hyvin yleinen ja runsas. Kynsisammalet ovat vaikeasti toisistaan erotettavissa, mutta tällä sammalella on kaksikin hyvää tuntomerkkiä: aaltopoimuiset lehdet ja valkovanukkeinen varsi. Jos tunnistaa sammalen kynsisammaleksi, niin näillä tuntomerkeillä pitäisi pärjätä. Nyt vapun aikaan sammal on helppo löytää.’

Kangaskynsisammal on yli viisi senttiä korkea, pysty ja peitteitä muodostava sammal, jonka voi parhaiten löytää kuivista kangasmetsistä ja kallioilta. Sen kärjestä poikittaispoimuiset lehdet ovat kuin rypistyneet ja valkovanukkeinen varsi on kuin olisi homeessa. Sammal tekee yleensä yhden pesäkkeen vartta kohti, mutta joskus niitä voi olla useampiakin.

Kangaskynsisammal on yleinen sammal koko maassa, mutta selvästi vähälukuisampi kuin kerros- ja seinäsammal, joiden seurassa se viihtyy.

17. viikko: Isokorallisammal

’Nyt kun täältä etelästä lumet ovat kadonneet, pääsee tutkimaan kunnolla sammalkerrostumia. Pohjoisempana täytyy vielä etsiä kalliopaljastumia ja puiden runkoja löytääkseen tuoreita kasvustoja. Tämän viikon sammal kuuluu maksasammaliin ja on usein talven jäljiltä ruskeankirjava, mutta kasvaessaan muuttuu kellanvihreäksi. Ulkonäöltään se on nimensä mukaisesti korallimainen. Pikkuserkkunsa pikkukorallisammal on hyvin samannäköinen ja erotettavissa tästä lähinnä mikroskoopin avulla. Myös kasvupaikat ovat jonkin verran erilaiset. Tämän viikon sammalen löytää helposti.’

Isokorallisammal kuuluu maksasammaliin ja kasvaa yleisenä hyvin monelaisilla kasvupaikoilla: kallioilla, kivillä, puun rungoilla, katoilla, lahopuullakin. Sen lehtimäiset ulokkeet peittävät ripsineen koko varren ja ovat asettuneet möyheästi.

Kasvustot ovat tiiviitä ja usein kuperia, monesti jopa kämmenen kokoisia. Yksittäisenä se kasvaa muiden sammalten seassa. Kooltaan se on muutaman sentin korkuinen.

Sammalta tavataan hyvin yleisenä koko maasta.

Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

16. viikko: Lahosammal

’Tälle viikolle valitsin sammalen, joka yleensä jää huomaamatta, vaikka on hyvin tavallinen ja yleinen sammal. Nyt kun lumen alta on paljastunut ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa lähes kaikki talven sinne hautaamat, kuten kannot ja lahopuut, on lahosammal helppo löytää ja opetella tuntemaan. Itse opin sen jo kauan sitten kaaduttuani metsässä juostessani ja törmättyäni lahokantoon. Suu ja silmät olivat täynnä jotain mössöä, joka osoittautui lahosammaleksi. Sillä on kaksi hyvää tuntomerkkiä ja molemmat kaavin kasvoltani tuona päivänä. Ehkä nyt on kuitenkin syytä tutustua tähän sammaleen rauhallisemmin.’

Lahosammal on parin sentin korkuinen lehtisammal, joka kasvaa pääasiassa lahokannoissa ja lahoavalla puuaineksella. Sen harvassa olevat keskisuonelliset lehdet ovat leveät ja lyhyet. Kasvi muodostaa verson latvaan maljamaisia itulevyjä, joista se on helppo tunnistaa. Lisäksi se tekee runsaasti itiöpesäkkeitä, jotka ovat suoria, soukkia ja pitkiä.

Tämän heimonsa ainoan sammalen voi tavata koko maasta aivan pohjoisimpia osia lukuunottamatta. Se on hyvin yleinen ja melkoisella varmuudella se kasvaa kaikilla lahokannoilla Etelä- ja Keski-Suomessa.

15. viikko: Isomyyränsammal

’Kun ensi kerran kohtasin tämän viikon sammalen, luulin sitä karhunsammaleksi. Se kasvoi kosteassa istutuskoivikossa ojan penkereellä mattomaisena vihreänä kerroksena. Otin siitä pesäkkeellisen näytteen ja huomasin heti, että sen pesäkkeet eivät muistuttaneet ollenkaan karhunsammalen pesäkkeitä ja olihan sammal muutenkin erilainen, vaikka myyränsammalet kuuluvat kyllä samaan karhunsammalten heimoon. Nyt niitä voi ruveta tähyilemään, kun lumet ovat penkereiltä sulaneet. Pesäkkeitä saa vielä odottaa, mutta muuten sammal on talven jälkeen helposti tunnistettavissa.’

Isomyyränsammal on alle kymmenen senttiä korkea ja muodostaa jopa neliön kokoisia kasvustoja kosteaan varjoisaan maahan. Sen kasvupaikkoja ovat luhdat, saviset vanhat pellot, puronvarret, korvet ja kosteat puutarhat. Sammal tekee runsaasti käyriä pesäkkeitä, joissa on aluksi pitkä käyrä nokka. Sammalen lehdet ovat hammaslaitaisia, kärjestä poikkipoimuisia ja teräväkärkisiä.

Isomyyränsammal on hyvin yleinen Etelä-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoiseen mentäessä. Sitä tavataan kuitenkin Etelä-Lappiin saakka. Kulttuurinsuosija.