Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Missä mennään?

’Sää on vakioaihe suomalaisessa keskustelussa, sanotaanhan, että kun puhutaan jonnin joutavista, puhutaan säistä. Mutta sää ei ole jonnin joutavaa, kun sitä todella ajatellaan. Sää sanelee meidän toimintaamme hyvinkin paljon. Kun aamulla suunnittelee päivän toimia, katsoo ulos ikkunasta tai vilkaisee lämpömitaria. Nykyään monet avaavat kännykän ja tutkivat säätietoja sopivan appsin kautta. Se kertoo näin syksyllä, otanko päälleni sadetakin vai anorakin.

Viime sunnuntaina koimme historiaa säiden suhteen. Rikki menivät niin yö- kuin päivälämpöjenkin lokakuun ennätykset. Vaasassa mitattiin 14.7° matalimmaksi lämpötilaksi ja Kruunupyyssä ylitettiin entinen maksimilämpötila runsaalla asteella 20,9°:een. Mittaushistorian aikana tällaisia lukemia ei ole siis havaittu. Sinällään tämä ei ollut yllätys, sillä koko kuluva vuosi on ollut poikkeuksellinen. Talvi oli pitkään aikaan kunnon vanhan ajan talvi pakkasineen ja lumimäärineen. Saimme nauttia kauniista pakkassäästä ja tehdä lumitöitäkin oikein kunnolla. Sitten kevät tuli ja meni ennätysnopeasti ja kesä alkoi toukokuun ensimmäisellä viikolla heti helteillä. Kesän kuumuus ja kuivuus olivat ennätyksellisiä ja vaikka hellepäivien lukumäärässä ei ennätykseen päästykään, niin niiden maantieteellinen laajuus ja lämpötilan korkeus olivat poikkeuksellisia. Nyt lämmin syksy on jatkanut samaa linjaa.

Onko tuijotettava vain yhteen vuoteen? Eipä tietenkään. Kuitenkin tälle vuosikymmenelle sattuu useita ennätyksellisiä vuosia. Ilmastonmuutosteoriat ennustavat juuri tällaisia säitä, voimakkaita vaihteluita ja ennätyslukemia. IPCC:n ilmastonmuutosta koskeva raportti toteaa lämpötilan maailmanlaajuisesti nousseen 1900-luvun aikana 0,8° ja merenpinnan n. 20 cm. Sen jälkeen tahti on kiihtynyt. Nyt viimeisimmässä raportissa lämpötilan nousun rajaksi asetettiin 1,5° kahden asteen sijaan. Jos tätä ei saavuteta, ennusteet kertovat karuista muutoksista maapallon elämälle: jäätiköt sulavat ja merenpinta nousee nopeasti, koralliriutat eliöstöineen menetetään kokonaan. Oman maamme talvet olisivat muisto vain, sillä pohjoisilla leveysasteilla lämpötilan nousu olisi kaksinkertainen. Samalla sateet ja lämpötilan vaihtelut lisääntyisivät.

Maamme eliöstöön muutos vaikuttaisi dramaattisesti. Pohjoisen eliömuodot menetettäisiin, koska ne eivät voi siirtyä enää pohjoisemmaksi, Jäämeri tulee vastaan. Etelästä työntyy uutta lajistoa tilalle, joka ei ainakaan heti sopeudu vanhan eliöstön kanssa yhteiselämään. Tätä tapahtuu jo. Puhutaan uusita tuholaisista, sienistä, bakteereista, vieraslajeista, jotka valtaavat alaa perinteiseltä eliöstöltä. Jos pitää muutoksesta, niin tämähän sopii, mutta muuten ei, sillä luonto saattaa muuttua radikaalistikin, myös ravinnontuotannon kannalta, metsätaloudesta puhumattakaan. Liian rajut muutokset ovat harvoin hyviä.

Nyt olisi hyvä miettiä tarkkaan tuota 1,5° rajaa. Miten siihen päästään? Mitä itse teen? Miten vaikutan muihin? Miten säilytän mielenrauhani? Niin, tuo viimeinen onkin tärkeä asia. Pitäisi kaikesta huolimatta säilyttää optimistinen asenne: kyllä me selviämme. Mutta ei pidä tuudittautua välinpitämättömyyteenkään, sillä maapallo kyllä selviää, mutta me ihmiset emme ilman maailmanlaajuisia toimenpiteitä ja niillä alkaa olla kiire.’

Taivaanpallo

’Kesä on takana ja luonnossa liikkuminen muuttuu. Enää ei tule tehtyä havaintoja luonnosta, kukista, hyönteisistä, sienistä niin paljon kuin kesäaikaan. Nyt voi taas lueskellakin enemmän. Tosin olen koko kesän lukenut kirjoja, mutta en ole niitä ehtinyt tänne blogiin saattaa. Ehkä nyt hieman enemmän. Olli Jalosen uutuus on viimeisin lukemani kirja. Se jätti hieman hämmentävän mielialan. Kirja liikkuu hänelle tutuissa aihepiireissa, tähtitieteessä, mittaamisessa ja matkustamisessa. Alku vaikutti hieman lapselliselta, mutta sitten kerronta tiivistyi ja lopputulos on loistavaa kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutamia havaintoja tästä teoksesta, jossa palataan tähtiteiteilijä Edmund Halleyn aikaan. Häneenhän kirjailija tutustutti lukijan jo kirjassaan 14 solmua Greenwichiin.’

Olli Jalonen jatkaa tähtitaivaan tarkkailua uudessa romaanissaan. Komeetasta tutuksi tullut Edmund Halley on kirjan toinen päähenkilö ja eletään 1600-luvun loppupuolta, valistuksen ajan aamunkoittoa. Halley vierailee St. Helenan saarella tekemässä laskelmiaan ja jättää kaipauksen tietoon ja tutkimukseen nuoreen Angukseen, joka on silloin seitsemän vuotias ja hyvin tarkkasilmäinen, tiedonhaluinen ja oppivainen lapsi. Niinpä tosiasiat tunnustava fiktiivinen tarina kerrotaankin minä-muodossa Anguksen kautta. Poika kiipeää araukaariaan kaksi kertaa joka päivä usean vuoden ajan laskemaan yöllä taivaan tähtiä ja päivällä taivaan lintuja, koska Halley antaa hänelle sellaisen tehtävän. Pojan äiti Catherine haluaa isättömän poikansa oppiin ja lähettää hänet saaren pastorin luo saamaan oppia lukemisessa ja kirjoittamisessa, Halley opetti hänet jo laskemaan. Samalla äiti sitoo itsensä pastoriin, jota saarelaiset eivät hyväksy.

Saari on pieni ja siellä hallitsevat vielä uskomusten lait sekä katolisten ja anglikaanien ristiriidat. Niinpä viha, kateus, väkivalta ja toisten hyväksikäyttö ovat jokapäiväisiä. Angusin pieni velipuoli katoaa ja häntä itseäänkin uhkaillaan. Pastori saa kuolemattoman ajatuksen lähettää Angus elävänä kirjeenä Lontooseen kertomaan Halleylle saaren vaikeista oloista. Poika toimitetaan orjalaivaan ja matka halki merien alkaa märssykorissa. Kekseliäisyytensä ja pastorilta opitun nöyryytensä avulla hän selviää vaikeista olosuhteista. Uskomatonta on, että hän löytää Lontoosta Halleyn ja pääsee uudelleen tämän suosioon, vaikka muut häntä vihaavatkin onnenonkijana.

Kirjan loppupuolella Halley tekee tutkimusmatkan Wallesiin ja ottaa Angusin mukaansa apulaisena. Pojan tarkat silmät ja kekseliäisyys auttavat retkikuntaa selviämään vaikeasta matkasta ja Halley saattaa hänen avustuksellaan keskittyä tähtitaivaan tutkimiseen ja asioiden mittaamiseen. Siinä ohessa, ikään kuin sivulauseessa, Angus keksii kuumailmapallon, joka herättää kaupungissa taikauskomaista kauhistelua ja pelkoa. Tuleeko siitä koko kirjan nimi vai onko se ymmärrettävä laajempana koko maailmankaikkeutta kuvaavana asiana? Halley antaa tähtitieteilijänä maailmankaikkeudelle uuden ulottuvuuden – liikkeen.

Jalonen nostaa maamme kirjallisuuden uudelle tasolle. Hän sijoittaa romaaninsa historialliseen murroskohtaan, jossa valistuksen aika nostaa päätään, tieto haastaa uskon taisteluun. Tarina keskittyy pienelle saarelle, suureen Lontooseen ja uskomattomaan seikkailuun siinä välissä. Samalla käydään osin dickensmäistä taistelua hyvyyden ja pahuuden välillä. Pieni Angus on kuin kerjäläispoika, joka yrittää selvitä pahassa maailmassa hyvyyden avulla. Maailma kohtelee häntä kaltoin, mutta hän kääntää toisen posken. Hänen perhettään kohtaa onnettomuus toisensa jälkeen, mutta hän on päättänyt selvitä elävänä koettelemuksista. Myös tutkiminen ja päätteleminen nousevat keskeisiksi kirjassa. Angus tottelee sokeasti annettuja tehtäviä, mutta ajattelee myös ja tekee pieniä kokeita selvittääkseen maailmankuvaansa. Jalonen ei kerro pojan ajatuksenvirrassa selvyyksiä, ne jäävät lukijan havaittaviksi. Toki Angus tietää, mitä pastori ja äiti tekevät, tietää pienten veljien alun ja kohtalon, mutta sitä hän ei ajattele. Näin kirjassa on useita tasoja, kuten Jalosen kirjoissa muutenkin, mutta niiden tutkiminen ja ajatteleminen jää lukijalle.

Kirja on upea tarina, upeasti kirjoitettu ja kerrottu. Lopussa ajatteli mielessään tarinalle jatkoa: kuinka pojan kävi, pääsivätkö äiti ja pikkuveli pois saarelta, kuka vaikutti kehenkin, kuka löysi komeetan? Halleysta tuli kuuluisa tähtitieteilijä, jonka mukaan on nimetty asteroidikin, St. Helena muistetaan paitsi Afrikan tähdestä niin myös Napoleonin viimeisenä karkoituspaikkana, mutta kuka muistaa Anguksen. Poika on fiktiivinen, mutta tällaiset pienet neropatit ovat saattaneet vaikuttaa hyvinkin paljon maailmanhistoriaan ja tietämykseemme.

Suositeltavaa lukemista.

Jalonen, Olli: Taivaanpallo. Otava, 2018. 461 s.

Sienessä

Nokirousku

’Olen tänä kesänä ja syksynä liikkunut paljon koiran kanssa metsässä. Kamera on vakiovaruste ja muistikirja toinen. Kuiva kesä ei paljon lupaillut hyvää sienisatoa, mutta monen yllätykseksi niitä ilmaantui lopulta suuria määriä, ainakin täällä Hämeessä. Vielä suurempi ilon aihe oli, että lajistollisesti sieniä oli myös runsaasti. Löysin pienillä lähialueen retkillä monia itselleni uusia lajeja tai sellaisia, joita en ole moneen vuoteen nähnyt.

Punakääpä

Monella meistä on vakiosienensä, joita käymme katsomassa ja keräämässä, on kanttarelleja, tatteja, rouskuja. Aina ei tarvitse ajatella sieniä ruoaksi, voihan niitä etsiä muunkin asian vuoksi, vaikka tunnistamisen. Viime vuosina sienienkin nimistö on muuttunut ja lajimäärä lisääntynyt tutkimuksen myötä. Silti vielä monen lajin kohdalla kirjoissa lukee, että lajin sisäinen vaihtelu on suurta ja se sisältää todennäköisesti useita eri lajeja. Harrastajan on vaikea pysyä tässä mukana, varsinkin jos monet yleisetkin sienet ovat vielä epävarmoja.

Kurttusieni

Aina sanotaan, ettei saa syödä tunnistamattomia sieniä, joten sienen nimen tietäminen on tärkeää terveydenkin kannalta. Yritin määrittää haperoita sienikirjojen perusteella. Otin näytteen mukaani ja vielä valokuvankin. Vertasin sitä sitten kirjojen kuviin. Pari haperoa näytti väreiltään ja muodoltaan sopivilta löytämäni sienen lajiksi. Kun luin selostuksen, hämmästyin. Kirja kertoi sanasta sanaan samat asiat kummastakin lajista, mitään eroa ei löytynyt. Sormi meni suuhun, mitenkäs tämä nyt sitten määritetään. Tällaisia lajipareja tuntui löytyvän eri ryhmistä useita. Ei ole helppoa olla sieniharrastaja. Kokosin muutamia löytämiäni erikoisuuksia tähän kuvitukseksi. Vielä on koneella suuri joukko sienikuvia, joille ei vain löydy nimeä. Harrastus jatkuu ja lajimäärä kasvaa. Toivottavasti tulevinakin vuosina yhtä suuri määrä sieniä putkahtelee maasta meidän ihailtavaksemme.’

Veriseitikki

Kielinahakka

Kameran löytämää

’Joskus käy näinkin! Olin kävelemässä koiran kanssa aamutuimaan lehtomaisessa metsässä. Kaste oli laskeutunut ruohoille ja korsille. Sammalen päälle oli kertynyt pisaroita hauskaksi kerrokseksi. Kumarruin katsomaan tarkemmin kameran kanssa ja otin muistoksi muutaman kuvan. Sitten jatkoin matkaa. Tielle päästyäni katsoin kameran näytöltä, olivatko kuvat onnistuneet. Kastepisaroita en kuvasta juurikaan huomannut, mutta sammal erottui hyvin vaalean vihreänä heinistä ja ketunleivistä. Katsoin tarkimmin, suurensin ja hämmästyin. Voiko olla totta?

poimulehväsammal

Niinpä, ei muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja nenä maassa etsimään kohtaa, jossa olin kastetta kuvannut. Onneksi kasteiseen metsään jää helposti seurattavat jäljet ja taisi koirakin minua vähän auttaa. Sammal löytyi ja niin saatoin todeta, että olin löytänyt Luopioisiin uuden sammallajin, poimulehväsammalen (Plagiomnium undulatum).

Tämä sammal on muutenkin melkoinen harvinaisuus Pirkanmaalla. Tiettävästi sillä on vain muutama löydetty kasvupaikka: Nokialla, Kangasalalla ja Valkeakoskella. Yleisempi se on etelän rannikoiden lehdoissa, mutta ei sielläkään kovin yleinen. Itse olen sitä aikaisemmin nähnyt Viron Saarenmaalla, jossa se kasvoi jopa nurmikoilla ja Nokian Sorvassa. Nyt löytynyt paikka oli oikeastaan aika tavallista tuoretta lehtoa, jonka pohjakerroksessa näkyi jonkin verran lähteisyyttä. Läheiseltä pellolta valui vesiä lehdon poikki alapuolella virtaavaan Myllyojaan. Tällaisia paikkoja täällä on paljon, joten onpa jatkossa pidettävä silmät auki tämänkin sammalen suhteen.

Poimulehväsammal on helppo erottaa muista lehväsammalista. Sen lehdet ovat pitkät, kapeat ja niiden kärkiosassa on selvää poikittaista poimuisuutta sammalen nimen mukaisesti. Oikeastaan meillä tavattavista sammalista sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen sammaleen.

Näin kameran kuvistakin voi löytää uusia lajeja. Kannattaa siis kuvata kaikkea mitä löytää.’

H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.

Muodonmuutos

Karttaperhosen kevätmuoto

’Muutama vuosi sitten alkukesästä rantaan ilmestyi minulle outo perhonen. Kirjallisuuden avulla sen nimikin löytyi ja samalla sen erikoislaatuisuus. Perhonen oli karttaperhonen (Araschnia levana). Vaikeutena määrityksessä oli perhosen väritys. Se poikkesi täysin kirjoissa olevista perhoskuvista. Siipien alapinnan kuviointi lopulta ratkaisi asian. Niistä kuvioistahan perhonen on nimensäkin saanut. Alapinta on kuin maantiekartta.

Siiven alapinta

Perhosella onkin kaksi täysin erilaista muotoa sen mukaan, onko kyseessä kevät- vai loppukesän perhonen. Syksyllä koteloitunut ja talvehtinut perhonen on kuoriutuessaan ruskean kirjava tyypillinen täpläperhonen ja saattaa sekoittua muihin saman ryhmän perhosiin. Loppukesän perhonen on kevätyksilöiden munimista munista peräisin eli saman kesän tuotosta ja muistuttaa enemmänkin pientä haapaperhosta tummin siivin. 

Karttaperhosen kesämuoto

Toinen yllätys löydössä silloin oli se, ettei koko perhosta olisi pitänyt täällä ollakaan. Lähdekirjani oli vanha ja kun googlasin perhosen nykytietoja, paljastui totuus. Se onkin ilmastonmuutostulokas. Perhonen kotiutui meille vasta 90-luvulla ja tällä vuosituhannella siitä tuli jokakesäinen tuttavuus. Nykyään perhonen on melko yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa leviten koko ajan pohjoista kohti. Karttaperhosta onkin pidetty yhtenä selvimpänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta maamme lajistoon.

Jotta kaikki ei olisi niin selvää, voi karttaperhonen saada kesän aikaan kolmannenkin sukupolven. Tämänkin väritys on taas erilainen. Nyt perhosen siivet ovat kevät- ja kesämuotojen väliltä. Tämä muoto on kuitenkin hyvin harvinainen ja esiintyy vain parhaina kesinä. Tällaisena suotuisana perhoskesänä kannattaa tätäkin muotoa pitää silmällä.

Paraikaa lentävät loppukesän tummat muodot ja jos säät pysyvät tällaisina, niin sekamuoto voi ilmaantua pellonreunaan tai pihoille syyskuun aikana. Itse en ole tätä koskaan nähnyt, mutta aion kytätä silmä tarkkana syksyisiä perhosia.Tällaista värin vaihtelua kutsutaan sesonkidimorfismiksi. Mikä on syynä tällaiseen vaihteluun, siitä minulla ei ole tietoa.’

Symbioosi

’Kun hyönteinen istahtaa kukkaan ja imee mettä kupuunsa, saa se pintaansa siitepölyä, jonka se kuljettaa toiseen kukkaan. Molemmat hyötyvät, hyönteinen ja kukka. Tästä kertoo valokuvanäyttelyni Luopioisten vanhan kunnantalon, Pytingin, kahviossa tänä kesänä.

kastanokimalainen ja metsäkurjenpolvi

Näyttelyn tauluissa on muunkinlaista symbioosia: leppäkerttu syö kasvista kirvoja, kasvi antaa ravintoa toukille, kovakuoriainen hävittää kasvia tuhoavia hyönteisiä tai syö lahottajasienen rihmastoa ja saa itselleen suojan ja ravinnon. Luonto on täynnä symbioosissa eläviä lajeja.

Tutkimuksen mukaan hyönteisten määrä on romahtanut, pölyttäjistä on pulaa. Viime kevään runsaana kukkinut mustikka ei tuottanutkaan kunnollista satoa, koska tarpeeksi kimalaisia ei ollut keväällä paikalla, kun olisi pitänyt suorittaa pölytys. Omena kärsi samasta syystä.

Rachel Carson kirjoitti 1960-luvulla kirjan Äänetön kevät. Hän tarkoitti lintuja, joita ei enää ollut. Hänen hätähuutonsa lähti liikkeelle myrkyistä, jotka uhkasivat hyönteismaailmaa. Viime kesän säistä johtunut lintujen epäonnistunut pesintä näkyy laululintujen vähäisyytenä tänä kesänä. Hyönteisten väheneminen taas näkyy pölytyksen epäonnistumisena ja lintujen ravinnonsaannin huononemisena. Luonto on herkkä.

kimalaiskuoriainen ja siankärsämö

Tämän näyttelyn yksi tarkoitus on nostaa esiin hyönteisten tarpeellisuus. Kun ihailemme kasvien kauneutta, voimme samalla ihailla hyönteisten säihkyviä värejä ja muotojen moninaisuutta. Jotkut vierastavat ötököitä, jopa pelkäävät. Suuri osa niistä on kuitenkin ihmiselle vaarattomia ja hyödyllisiä. Niiden merkitys on suunnaton. Kuka haluaisi pölyttää omenapuunsa kukat siveltimellä tai huomata, että marjat jäävätkin tänä vuonna tulematta. Pienet ahertajat tekevät meille ilmaista työtä, meidän tulisi elää niiden kanssa sybioosissa.’

Näyttely on auki loppukesän ajan kahvilan aukioloaikoina tiistaista lauantaihin klo 10 – 15.

Tervetuloa!

… ja kolmas

mustakivisammal

’Kun alkuun pääsee, niin vauhti kiihtyy, näinhän se on. Aikaisin keväällä jäiden vielä peittäessä järviä ja lampia, hiihtelin rantakallioita katsellen. Aurinko oli sulattanut lumen ja jään monelta Kukkian rantakalliolta ja myös pienempien järvien rannoilta. Monelle tällaiselle kalliolle ei kesällä pääse muulla kuin veneellä tai kanootilla. Jäältä sammalten ja jäkälien tarkkailu on helpompaa.

Retken aikana keräsin näytekoteloon pieniä sammaltupsuja, josko ne jossain välissä saisi määritettyä lajilleen. No, määrittämättä ne jäi ja kotelo unohtui sekaiselle työpöydälle. Lopulta se siivouksen yhteydessä paljastui ja pistin sen talteen muiden koteloiden joukkoon.

Kun sitten lähdin ystäväni kanssa ensimmäiselle sammalretkelle, otin kaikki määrittämättä jääneet mukaani ja ajattelin kysellä vähän neuvoa. Niinhän siinä kävi, että ystäväni otti ne mukaansa ja sanoi määrityksen onnistuvan parhaiten työpöydän ääressä. En pistänyt hanttiin.

Viime perjantaina sain kotelot takaisin ja yhden sisältä löytyi lappu, jossa lyhyesti luki: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi – on ilmeisesti useita lajeja, pitkäkarvainen näyttää olevan Grimmia ovalis.” Mustakivisammal on kolmas uusi sammal tänä vuonna Luopioisiin.

Vuosien varrella olen tätä Grimmiaa etsinyt juuri rantakallioilta mutta yleensä suuremmilta järviltä. Näinhän sen ensi kerran Päijänteen rantatyrskyissä Kuhmoisissa. Niinpä yllätys olikin, että sammal kasvoi vajaan kilometrin päässä Padankosken Kyläjärven gabro-kalliolla aivan vesirajassa. Tältä kalliomuodostumalta on löytynyt paljon hienoja lajeja vuosien saatossa, nyt siis yksi lisää.

Mustakivisammal on vaikea erottaa lajilleen maastossa, niin kuin kivisammalet muutenkin. Jos sammalella ei ole pesäkkeitä, vaatii tunnistaminen mikroskooppia. Lehden karvakärki on hyvä osviitta, mutta sellaisia lajeja on monia muitakin niin kivisammalten kuin tierasammaltenkin suvuissa. Varmaan sammal kasvaa muuallakin tällä alueella, mutta asia on niin kuin ystäväni huomautti: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi.”’

Luonnonkukanpäivä

’Kesä on edennyt siihen pisteeseen, että edessä siintää luonnonkukkien päivän retkeily. Retkiä järjestetään eri puolilla Suomea noin sadalla paikkakunnalla. Suomen luonnonsuojeluliiton retkikalenterista löydät retkipaikat, niiden aikataulut ja vetäjien nimet, joista voit valita itsellesi sopivan kohteen.

Itse vedän retken perinteisesti Padankosken kyläyhdistyksen nimissä Pälkäneellä (Luopioinen) Padankosken kylällä ensi sunnuntaina 17. kesäkuuta kello 12.00 alkaen. Retkemme suuntautuu tällä kertaa oman kylän ulkopuolelle Kuohijoelle, jossa kierrämme vanhan Kalkkikaivoksen ympäristössä tutustuen alueen kasvillisuuteen ja historiaan. Retki kestää noin kaksi tuntia. Lopuksi palaamme omalle kylälle ja nautimme kahvia ja virvokkeita Padankodalla.

Tämän vuoden teemalaji on metsätähti (Lycimachia europaea). Aikaisen kesän vuoksi lajimme saattaa olla jo kukkinut niin kuin monet muutkin alkukesän kasvit, mutta katsellaan
kaikkea muuta. Kalkkilehdossa riittää lajeja, onhan se yksi edustavimmista lehdoista laajalla alueella. Tasavallan presidentin sanoin ”Toivon, että Luonnonkukkien päivänä mahdollisimman moni tarttuu tilaisuuteen lähteä tutustumaan kesäisen luonnon ihmeisiin ja väriloistoon.”  

TERVETULOA!