Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Kameran löytämää

’Joskus käy näinkin! Olin kävelemässä koiran kanssa aamutuimaan lehtomaisessa metsässä. Kaste oli laskeutunut ruohoille ja korsille. Sammalen päälle oli kertynyt pisaroita hauskaksi kerrokseksi. Kumarruin katsomaan tarkemmin kameran kanssa ja otin muistoksi muutaman kuvan. Sitten jatkoin matkaa. Tielle päästyäni katsoin kameran näytöltä, olivatko kuvat onnistuneet. Kastepisaroita en kuvasta juurikaan huomannut, mutta sammal erottui hyvin vaalean vihreänä heinistä ja ketunleivistä. Katsoin tarkimmin, suurensin ja hämmästyin. Voiko olla totta?

poimulehväsammal

Niinpä, ei muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja nenä maassa etsimään kohtaa, jossa olin kastetta kuvannut. Onneksi kasteiseen metsään jää helposti seurattavat jäljet ja taisi koirakin minua vähän auttaa. Sammal löytyi ja niin saatoin todeta, että olin löytänyt Luopioisiin uuden sammallajin, poimulehväsammalen (Plagiomnium undulatum).

Tämä sammal on muutenkin melkoinen harvinaisuus Pirkanmaalla. Tiettävästi sillä on vain muutama löydetty kasvupaikka: Nokialla, Kangasalalla ja Valkeakoskella. Yleisempi se on etelän rannikoiden lehdoissa, mutta ei sielläkään kovin yleinen. Itse olen sitä aikaisemmin nähnyt Viron Saarenmaalla, jossa se kasvoi jopa nurmikoilla ja Nokian Sorvassa. Nyt löytynyt paikka oli oikeastaan aika tavallista tuoretta lehtoa, jonka pohjakerroksessa näkyi jonkin verran lähteisyyttä. Läheiseltä pellolta valui vesiä lehdon poikki alapuolella virtaavaan Myllyojaan. Tällaisia paikkoja täällä on paljon, joten onpa jatkossa pidettävä silmät auki tämänkin sammalen suhteen.

Poimulehväsammal on helppo erottaa muista lehväsammalista. Sen lehdet ovat pitkät, kapeat ja niiden kärkiosassa on selvää poikittaista poimuisuutta sammalen nimen mukaisesti. Oikeastaan meillä tavattavista sammalista sitä ei voi sekoittaa mihinkään toiseen sammaleen.

Näin kameran kuvistakin voi löytää uusia lajeja. Kannattaa siis kuvata kaikkea mitä löytää.’

H niin kuin haukka

’Nykyään ei aina tiedä tarttuessaan kirjaan, mihin genreen se kuuluu, onko kyseessä romaani, tietokirja, tutkimus, sensaatiokirja, dekkari vai lastenkirja. Joskus kirjailija tuntuu tarkoituksella sotkevan useampaa genreä sekaisin tekstiinsä. Olen saanut lukea fiktiivisiä elämäkertoja, jossa kirjailija pistää sanoja jo kuolleiden ihmisten suuhun ja kertoo heidän elämänsä kipupisteistä oman näkemyksensä mukaan. Puhutaan valemediasta tai jopa fantasiasta, johon lukija saattaa suhtautua kuin todellisuuteen. Saamme olla todella valveillamme tänä päivänä. Onko tämä teos sellainen?’

Kirja on moniselitteinen ja -kerroksinen. Sitä voisi pitää mm. kirjoittajan omaelämäkertana, suruterapiana, haukan koulutuksena, elämäntapakuvauksena, kasvutarinana. Mikä sitten onkin lukijan pääajatus kirjaa lukiessaan, hänen tulee edetä sen mukaan? Kirjailijan isä kuolee yllättäen ja suru tuntuu olevan pohjaton, se nousee esiin jokaisesta kirjan luvusta jopa hieman maanisella tavalla.

Osittain lievittääkseen suruaan kirjoittaja hankkii itselleen nuoren kanahaukan kasvatettavaksi. Hän on kasvattanut haukkoja ennenkin, mutta tässä on jotain erilaista. Kanahaukka on Englannissa hyvin harvinainen ja nyt kasvatettava saksalaishaukka on villi ja arvaamaton. Samalla kun hän kouluttaa haukkaansa, hän käy läpi haukkametsästyksen historiaa kirjallisuuden kautta. T.H.Whiten kirja The Goshawk vuodelta 1951 on lapsuudesta asti kulkenut kirjoittajan elämässä mukana ja nyt hän käy kirjaa läpi oman haukkakasvatuksensa kautta. Samalla hän ei voi välttyä vertailulta. White teki näin ja epäonnistui, minä teen toisin ja onnistun. Haukka vie kouluttajansa mitä vaikeimpiin tilanteisiin fasaanitarhaan, luvattomille riistamaille, pelkoihin ja vaaroihin. Toiminnan kautta suru painuu vähitellen syvemmälle ja terapia tuntuu toimivan.

Mihin genreen tällainen kirja sitten pitäisi sijoittaa? Sen kerronta on paikoin hyvin runollista kerrontaa, paikoin fantasiaa, on paljon tietokirjan anineksia, on jonkin verran oppikirjamaisuuttakin. Myös yhteiskunnallisiin asioihin hän ottaa kirjassaan kantaa. Juonellinen romaani se ei ole, ainakaan kokonaan. Kirja ei etene kronoloogisesti, se ei kerro Helenin tarinaa eikä haukan tarinaa. Kirja valottaa hyvinkin seikkaperäisesti kanahaukan elämää, koulutusta ja samalla myös kouluttajan pelkoja, tuskaa ja riemua, surun voittamista, siis on eräänlaista terapiaa.

Tällaisenaan kirja voisi olla lukijalle aikamoinen sillisalaatti, mutta taitavasti kirjailija välttää karikot. Toistoa väkisinkin tulee ja näin kirjasta tulee liiankin paksu. Sen lyhentäminen olisi voinut parantaa lopputulosta. Toisaalta juuri hitaassa toistavassa kerronnassa on oma mytologiansa ja viehätyksensä. Ehkä myös lähestymistapojen sekoittaminen tuo kirjaan tuoreutta.

Suosittelen.

Macdonald, Helen: H niin kuin haukka. Gummerus, 2017, suom. Irmeli Ruuska. 376 s.

Muodonmuutos

Karttaperhosen kevätmuoto

’Muutama vuosi sitten alkukesästä rantaan ilmestyi minulle outo perhonen. Kirjallisuuden avulla sen nimikin löytyi ja samalla sen erikoislaatuisuus. Perhonen oli karttaperhonen (Araschnia levana). Vaikeutena määrityksessä oli perhosen väritys. Se poikkesi täysin kirjoissa olevista perhoskuvista. Siipien alapinnan kuviointi lopulta ratkaisi asian. Niistä kuvioistahan perhonen on nimensäkin saanut. Alapinta on kuin maantiekartta.

Siiven alapinta

Perhosella onkin kaksi täysin erilaista muotoa sen mukaan, onko kyseessä kevät- vai loppukesän perhonen. Syksyllä koteloitunut ja talvehtinut perhonen on kuoriutuessaan ruskean kirjava tyypillinen täpläperhonen ja saattaa sekoittua muihin saman ryhmän perhosiin. Loppukesän perhonen on kevätyksilöiden munimista munista peräisin eli saman kesän tuotosta ja muistuttaa enemmänkin pientä haapaperhosta tummin siivin. 

Karttaperhosen kesämuoto

Toinen yllätys löydössä silloin oli se, ettei koko perhosta olisi pitänyt täällä ollakaan. Lähdekirjani oli vanha ja kun googlasin perhosen nykytietoja, paljastui totuus. Se onkin ilmastonmuutostulokas. Perhonen kotiutui meille vasta 90-luvulla ja tällä vuosituhannella siitä tuli jokakesäinen tuttavuus. Nykyään perhonen on melko yleinen Etelä- ja Itä-Suomessa leviten koko ajan pohjoista kohti. Karttaperhosta onkin pidetty yhtenä selvimpänä esimerkkinä ilmastonmuutoksen vaikutuksesta maamme lajistoon.

Jotta kaikki ei olisi niin selvää, voi karttaperhonen saada kesän aikaan kolmannenkin sukupolven. Tämänkin väritys on taas erilainen. Nyt perhosen siivet ovat kevät- ja kesämuotojen väliltä. Tämä muoto on kuitenkin hyvin harvinainen ja esiintyy vain parhaina kesinä. Tällaisena suotuisana perhoskesänä kannattaa tätäkin muotoa pitää silmällä.

Paraikaa lentävät loppukesän tummat muodot ja jos säät pysyvät tällaisina, niin sekamuoto voi ilmaantua pellonreunaan tai pihoille syyskuun aikana. Itse en ole tätä koskaan nähnyt, mutta aion kytätä silmä tarkkana syksyisiä perhosia.Tällaista värin vaihtelua kutsutaan sesonkidimorfismiksi. Mikä on syynä tällaiseen vaihteluun, siitä minulla ei ole tietoa.’

Symbioosi

’Kun hyönteinen istahtaa kukkaan ja imee mettä kupuunsa, saa se pintaansa siitepölyä, jonka se kuljettaa toiseen kukkaan. Molemmat hyötyvät, hyönteinen ja kukka. Tästä kertoo valokuvanäyttelyni Luopioisten vanhan kunnantalon, Pytingin, kahviossa tänä kesänä.

kastanokimalainen ja metsäkurjenpolvi

Näyttelyn tauluissa on muunkinlaista symbioosia: leppäkerttu syö kasvista kirvoja, kasvi antaa ravintoa toukille, kovakuoriainen hävittää kasvia tuhoavia hyönteisiä tai syö lahottajasienen rihmastoa ja saa itselleen suojan ja ravinnon. Luonto on täynnä symbioosissa eläviä lajeja.

Tutkimuksen mukaan hyönteisten määrä on romahtanut, pölyttäjistä on pulaa. Viime kevään runsaana kukkinut mustikka ei tuottanutkaan kunnollista satoa, koska tarpeeksi kimalaisia ei ollut keväällä paikalla, kun olisi pitänyt suorittaa pölytys. Omena kärsi samasta syystä.

Rachel Carson kirjoitti 1960-luvulla kirjan Äänetön kevät. Hän tarkoitti lintuja, joita ei enää ollut. Hänen hätähuutonsa lähti liikkeelle myrkyistä, jotka uhkasivat hyönteismaailmaa. Viime kesän säistä johtunut lintujen epäonnistunut pesintä näkyy laululintujen vähäisyytenä tänä kesänä. Hyönteisten väheneminen taas näkyy pölytyksen epäonnistumisena ja lintujen ravinnonsaannin huononemisena. Luonto on herkkä.

kimalaiskuoriainen ja siankärsämö

Tämän näyttelyn yksi tarkoitus on nostaa esiin hyönteisten tarpeellisuus. Kun ihailemme kasvien kauneutta, voimme samalla ihailla hyönteisten säihkyviä värejä ja muotojen moninaisuutta. Jotkut vierastavat ötököitä, jopa pelkäävät. Suuri osa niistä on kuitenkin ihmiselle vaarattomia ja hyödyllisiä. Niiden merkitys on suunnaton. Kuka haluaisi pölyttää omenapuunsa kukat siveltimellä tai huomata, että marjat jäävätkin tänä vuonna tulematta. Pienet ahertajat tekevät meille ilmaista työtä, meidän tulisi elää niiden kanssa sybioosissa.’

Näyttely on auki loppukesän ajan kahvilan aukioloaikoina tiistaista lauantaihin klo 10 – 15.

Tervetuloa!

… ja kolmas

mustakivisammal

’Kun alkuun pääsee, niin vauhti kiihtyy, näinhän se on. Aikaisin keväällä jäiden vielä peittäessä järviä ja lampia, hiihtelin rantakallioita katsellen. Aurinko oli sulattanut lumen ja jään monelta Kukkian rantakalliolta ja myös pienempien järvien rannoilta. Monelle tällaiselle kalliolle ei kesällä pääse muulla kuin veneellä tai kanootilla. Jäältä sammalten ja jäkälien tarkkailu on helpompaa.

Retken aikana keräsin näytekoteloon pieniä sammaltupsuja, josko ne jossain välissä saisi määritettyä lajilleen. No, määrittämättä ne jäi ja kotelo unohtui sekaiselle työpöydälle. Lopulta se siivouksen yhteydessä paljastui ja pistin sen talteen muiden koteloiden joukkoon.

Kun sitten lähdin ystäväni kanssa ensimmäiselle sammalretkelle, otin kaikki määrittämättä jääneet mukaani ja ajattelin kysellä vähän neuvoa. Niinhän siinä kävi, että ystäväni otti ne mukaansa ja sanoi määrityksen onnistuvan parhaiten työpöydän ääressä. En pistänyt hanttiin.

Viime perjantaina sain kotelot takaisin ja yhden sisältä löytyi lappu, jossa lyhyesti luki: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi – on ilmeisesti useita lajeja, pitkäkarvainen näyttää olevan Grimmia ovalis.” Mustakivisammal on kolmas uusi sammal tänä vuonna Luopioisiin.

Vuosien varrella olen tätä Grimmiaa etsinyt juuri rantakallioilta mutta yleensä suuremmilta järviltä. Näinhän sen ensi kerran Päijänteen rantatyrskyissä Kuhmoisissa. Niinpä yllätys olikin, että sammal kasvoi vajaan kilometrin päässä Padankosken Kyläjärven gabro-kalliolla aivan vesirajassa. Tältä kalliomuodostumalta on löytynyt paljon hienoja lajeja vuosien saatossa, nyt siis yksi lisää.

Mustakivisammal on vaikea erottaa lajilleen maastossa, niin kuin kivisammalet muutenkin. Jos sammalella ei ole pesäkkeitä, vaatii tunnistaminen mikroskooppia. Lehden karvakärki on hyvä osviitta, mutta sellaisia lajeja on monia muitakin niin kivisammalten kuin tierasammaltenkin suvuissa. Varmaan sammal kasvaa muuallakin tällä alueella, mutta asia on niin kuin ystäväni huomautti: ”Pitäisi käydä kaikki erikseen läpi.”’

Luonnonkukanpäivä

’Kesä on edennyt siihen pisteeseen, että edessä siintää luonnonkukkien päivän retkeily. Retkiä järjestetään eri puolilla Suomea noin sadalla paikkakunnalla. Suomen luonnonsuojeluliiton retkikalenterista löydät retkipaikat, niiden aikataulut ja vetäjien nimet, joista voit valita itsellesi sopivan kohteen.

Itse vedän retken perinteisesti Padankosken kyläyhdistyksen nimissä Pälkäneellä (Luopioinen) Padankosken kylällä ensi sunnuntaina 17. kesäkuuta kello 12.00 alkaen. Retkemme suuntautuu tällä kertaa oman kylän ulkopuolelle Kuohijoelle, jossa kierrämme vanhan Kalkkikaivoksen ympäristössä tutustuen alueen kasvillisuuteen ja historiaan. Retki kestää noin kaksi tuntia. Lopuksi palaamme omalle kylälle ja nautimme kahvia ja virvokkeita Padankodalla.

Tämän vuoden teemalaji on metsätähti (Lycimachia europaea). Aikaisen kesän vuoksi lajimme saattaa olla jo kukkinut niin kuin monet muutkin alkukesän kasvit, mutta katsellaan
kaikkea muuta. Kalkkilehdossa riittää lajeja, onhan se yksi edustavimmista lehdoista laajalla alueella. Tasavallan presidentin sanoin ”Toivon, että Luonnonkukkien päivänä mahdollisimman moni tarttuu tilaisuuteen lähteä tutustumaan kesäisen luonnon ihmeisiin ja väriloistoon.”  

TERVETULOA!

Kuinka käy?

Sinitiaisen pesä

’Kesä tuli ja kesä meni, näin voisi sanoa tällä hetkellä. Toivon mukaan se vielä palaa. Ihmiset toivovat sadetta pelloille, mutta pelkäävät, että vettä tulee sitten liikaa, niin kuin viime kesänä. Kohtuutta kaivataan, mutta ilmastonmuutosmallinnus lupaa vaihtelevaa säätä ja ääriolosuhteita. Niistä olemme saaneet nauttia viime vuosina.

Luonnon tilasta ollaan huolissaan. Kuinka eläimet, kasvit, ympäristö pärjää? Nyt nurmikot ovat palaneet karrelle, kuivuus uhkaa kylvettyjä peltoja, kasvimaat ovat kastelun varassa. Tämän päivän Ylen uutisissa oli artikkeli, kuinka linnut yrittävät ottaa kiinni viime vuosien huonoa poikastuotosta. Pesissä on ennätysmäärä munia ja kuoriutuvia poikasia. Tähän lämmin kevät on tuonut mahdollisuuden. Mutta onnistuuko tämä?

Olen itse katsellut ja kuunnellut huolestuneena maaseudun lintuja. Määrät ovat kovin vähäiset. Ennestäänkin kato on koetellut raskaalla kädellä peltolintuja ja elävän maaseudun pihapiirin lintuja. Tänä keväänä äänettömyys ja lajien vähyys on ollut selvästi havaittavissa. Normaalit pelto- ja pihalinnut puuttuvat tai ovat yhden kahden parin varassa. Selvästi vähentyneitä tai hävinneitä ovat kertut, taskut, sirkut, pajulinnun sukuiset, kiuru, varpuset. Petoja näkyy myös vähän. Menestyjiä näyttävät olevan peippo, kirjosieppo, rastaat, varislinnut ja talitiainen. Toivoa sopii, että nämä sinnittelijät saisivat nyt runsaasti poikasia, niin että määrät lisääntyisivät.

Olen tässä kuitenkin pessimisti. Lehdistä on saatu lukea lintumäärien romahduksesta muuallakin. Viimeksi siitä kirjoitti Hesari haastatellessaan Pentti Linkolaa. Surullista luettavaa. Viime talvena muistan lukeneeni samansuuntaisen jutun Saksasta. Siinä oli lisäksi hurja tieto hyönteisten vähenemisestä. Puhuttiin jopa 80 % suuruisesta kadosta. Voiko se pitää paikkansa? Kun katsoo lintulistaa lajeista, jotka ovat vähentyneet, ovat ne lähes poikkeuksetta hyönteisyöjiä. Yhteys on selvä.

Tein itse pari päivää sitten kokeen. Kauhoin pientareita ja pusikoita vanhalla hyönteishaavilla kymmenen minuutin ajan ja tarkastin sen jälkeen saaliin. Muutama kaksisiipinen, yksi muurahainen ja minulle tuntematon pistiäinen. Siinä saalis. Muistan vastaavan kokeen lapsuudesta, jolloin tulos oli aivan eri luokkaa: kaskaita, koppakuoriaisia, sääskiä, kärpäsiä, kirvoja jne. kymmenittäin ellei sadoittain. Koe on tietenkin hyvin epämääräinen, osittain jopa muistinvarainen, mutta ehkä siitä jotain voi arvella.

Mihin hyönteiset ovat kadonneet? Tätä sietää ihmetellä. En usko pelkästään myrkkyjen ja ilmansaateiden olevan tähän syyllisiä. Hyönteisyöjälinnut ovat riippuvaisia hyönteisistä. Jos ne puuttuvat, ei auta vaikka munisi ennätysmäärän munia pesään. Jollakin ne poikaset on ruokittava. Kauhulla katselen sinitiaisemoja, kun ne surraavat koivun lehvistössä ja kovin harvoin piipahtavat pöntöllä tuomassa kymmenelle poikaselleen ruokaa. Kuinka moni niistä selviää aikuiseksi? Ylen artikkelissa haastateltava kertoi, ettei ollut löytänyt yhtään kuollutta poikasta pesistä, joita oli tarkastanut – vielä.’

Toinen uusi…

Kallionäivesammal Inarissa

’Kun taas vauhtiin päästään, alkaa uusia sammalia löytyä. Kallionäivesammal (Mylia taylori) on Luopioisten 387 löydetty sammallaji. Maksasammaliin kuuluva näyttävän kokoinen sammal kasvaa kosteissa olosuhteissa pystysuoran kallion tyvellä usein lähellä suon pintaa. Pohjoisessa sen voi löytää kivennäismaaltakin. Sukuun kuuluu toinenkin laji, rahkanäivesammal (M. anomala), jonka löytää helposti avoimen suon rahkasammalmättäästä. Näiden kahden erottamiseen tarvitaan mikroskooppia, koska tuntomerkit ovat solutasolla. Toisaalta kasvupaikka ja -tapa kertovat paljon itse lajistakin.

Kallionäivesammal Pälkäneen Laipassa

Pari viikkoa sitten lähdin kuuntelemaan kehrääjää Laipanmaahan Korppivuorelle. Samalla retkellä poikkesin läheiselle Kylmänkorvenkalliolle, jota pidän yhtenä parhaista harvinaisten maksasammalten kasvupaikoista Pirkanmaalla. Täältä on löytynyt mm. etelänraippasammal, kallio– ja pohjanpussisammal, louhusammaletelänhopeasammal, sekä lisäksi paakku– ja aaparahka. Kaikki nämä ovat Luopioisissa hyvin harvinaisia ja löydetty vain tältä tai parilta muulta kalliolta, mutta ei mistään muualta kaikkia samalta kalliolta. Nyt joukkoon liittyi myös kallionäivesammal. Se kasvoi aivan läheisen rämesuon pinnan tuntumassa pystysuoran kallion pinnalla puolen neliön tiiviinä kasvustona,  Vaikka oli hämärää ja kehrääjän surina houkutteli jatkamaan matkaa, en voinut olla viettämättä lyhyttä hiljaista hetkeä löydön äärellä. Sammal on kuitenkin Pirkanmaallakin harvinainen (RT) ja koko valtakunnassa silmälläpidettävä (NT) laji.

Näin lajimäärä kasvaa, kun vain jaksaa kulkea ja kumartua pienenkin erikoisuuden puoleen. Viime kesänä viimeksi kuljimme tällä kalliolla ja merkitsimme ylös harvinaisuuksia, mutta vaikka kuinka tarkkaan katsoo, jää jotain huomaamatta. Kannattaa siis käydä samoilla poikoilla uudelleenkin.’

Kallionäivesammal Kangasalalla Pakkalassa

Vuoden ensimmäinen uusi sammal

Hetevarstasammal

’Aikoinaan ajattelin, että Luopiosista voisi löytyä 400 sammallajia. Se tuntui aika mahdottomalta, kun sammalten tuntemukseni oli heikkoa ja aika ei tahtonut riittää monien vaikeiden sukujen penkomiseen. Kun viime kesän jälkeen laskin löydetyt lajit ja tulos oli 385 kpl, niin tavoite alkoi tuntua jo realistiselta.

Monia pohjoisen sammalia on viime vuosina löydetty etelämpääkin. Esimerkiksi naalinsammal (Oligotrichum hercynicum) on sellainen. Kun sen ensi kerran näin Kuusamossa joskus 2000-luvun alkuvuosina, en osannut kuvitallakaan sen vielä löytyvän Luopioisistakin. Kuitenkin löysin sen metsäautotieltä pari vuotta sitten. Samanlaisilta paikoilta sitä on löydetty muualtakin Pirkanmaalta. Ilmeisesti se ei enää ole edes kovin harvinainen.

Toinen samanlainen sammal on hetevarstasammal (Pohlia wahlenbergii), jonka muistan Lapin lähteiköistä ja puroista jo 90-luvulta. Kauniin hopeanvihreät mättäät purovedessä pistivät kulkijan kumartumaan ja katsomaan tuota kaunista sammalta. Tätä lajia on tavattu Etelä-Suomestakin, mutta hyvin harvinaisena. Lähteikköjen katoaminen ja metsien vesitasapainon järkkyminen ovat hävittäneet sen kasvupaikkoja tehokkaasti. Niinpä hetevarstasammalen löytyminen Padankoskelta oli minulle pienoinen yllätys. Sammal muistutti hohtovarstasammalta (Pohlia cruda), mutta mitä se olisi tehnyt lähteikössä, puhdas kallioiden kasvi.

Sammal löytyi keskeltä nurmipeltoa, johon purkautuu lähdevesiä. Tihkupintainen kosteikko antoi hetevarstasammalelle sopivan kasvualustan. Kovin paljon sitä ei ollut, ei ollenkaan sellaisia kasvistoja kuin Lapissa, mutta pari tupasta kuitenkin. Ystäväni Orivedeltä hyväntahtoisesti varmensi määrityksen ja niin Luopioinen sai 386 sammallajinsa. Taas ollaan yhtä lähempänä tavoitetta.’

Lapin lähteestä kuvattuna