Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Talven odotusta

Kulosammal on kuvattu toukokuun alussa, mutta vastaavia näkee jo nyt.

’Tänä talvena maamme on todettu olevan hyvin kahtiajakoinen säiden suhteen. Meteorologit ovat illasta toiseen toistaneet kuinka etelässä on lauhaa, plusasteita, maat viheriöivät ja sataa vettä, mutta pohjoisessa paukkuvat pakkaset paksujen kinosten päällä ja lunta tupruttelee aina vain lisää. Täällä keskisessä Suomessa sitten värjötellään milloin koleassa vesisateessa milloin räntää laseista pyyhkien. Talvea on saanut odottaa.

Termien talvi määritellään alkavan siitä kun vuorokauden keskilämpötila laskee pysyvästi nollan alapuolelle. Niin ei täällä ole vielä tapahtunut. Omissa max/min-mittauksissani jatkuvasti molemmat lukemat ovat plussalla ja vain satunnaisesti päästään jommassa kummassa muutaman asteen verran miinukselle. Talvi siis ei ole vielä alkanut. Omana kouluaikanani talvikuukausia olivat joulu-, tammi- ja helmikuu. Nyt mennään siis talven viimeistä kuukautta jo puolivälissä.

Tämän on pakko vaikuttaa luontoon. Ystäväni Orivedeltä kertoi käyneensä jo usealla sammalretkellä tämän vuoden puolella, Etelästä kuuluu, että mustarastaat pesivät, leskenlehdet kukkivat ja itsekin löysin maastosta lehdessä olevia mustikanvarpuja tammikuun lopulla. Kaikki ovat poikkeuksia.

Lehdessä oli uutinen, että lehtopöllöjen ruskea värimuoto on yleistynyt maassamme viime vuosien aikana. Harmaata on pidetty pohjoisten havumetsien muotona, mutta se näyttää nyt syrjäytyvän luonnonvalinnan kautta. Miten käy metsäjäniksen, joka valkoisena pilkkuna mustassa metsässä on näkyvä suupala pedoille, entä riekon ja kiirunan pohjoisessa. No, nämä viimeksimainitut saavat vielä nauttia lumen tuomasta suojasta ja omasta suojaväristään mutta kuinka kauan.

Luonto muuttuu ja eliöt löytävät omat sopeutumistapansa. Osan lajeja yksilömäärät muuttuvat, osan levinneisyydet, osa kuolee, osa kokee invaasion ja sitten tasoittuu. Näin on ennenkin tapahtunut. Varsinkin hyönteisillä kannanvaihtelut saattavat olla hyvinkin jyrkkiä. Afrikassa tuskaillaan miljoonien heinäsirkkojen kanssa paraikaa, ne kun syövät ihmisten uurastuksen tulokset ja aiheuttavat nälänhädän. Heinäsirkoilla on oma elinkiertonsa ja näitä invaasioita tulee määrävuosin, mutta eri kokoisina. Lapsuudesta muistan, kuinka isä vei minut katsomaan mäntypistiäismetsää. Miljoonat toukat söivät männynneulaset suihinsa ja vain rankut jäivät jäljelle. Olen nähnyt painajaisia siitä useasti jälkeenpäin, mutta en koskaan enää sen jälkeen livenä metsässä. Yksittäisiä pistiäistoukkia näkee aina silloin tällöin. Tuholainen on saatu kuriin.

Tämä lähde on Hämeestä syyskuulta, mutta ei se ole kovinkaan paljon muuttunut tähän mennessä. Lepänlehdet ovat pudonneet ja maassa olevat maatuneet jonkin verran.

Nyt on oiva aika retkeillä talvisessa lumettomassa metsässä ja keräta vaikka sammalnäytteitä. Sammal kasvaa jo. Sehän on ainavihanta ja kun vesi on sulaa, niin se pystyy yhteyttämään. Kallionkyljissä maailman ehkä yleisin sammal kosmopoliitti kulosammal työntää jo kiivaasti punaista pesäkeperäänsä pystyyn. Ajallisesti se on pari kuukautta etuajassa, mutta sen toimintoja ei ohjaakaan kalenteri vaan luonnon olosuhteet. Samoin lähteet ovat nyt otollisia kasvinkeruupaikkoja. Tunnetusti lähde ei jäädy tavallisina talvinakaan, nyt niiden kasvit ovat olleet vihreitä koko talven vaikka eivät kukikaan. Tähtimöt, heinät, vesitähdet jne. löytyvät sieltä hyväkuntoisina. Tällaisen olemattoman talven kasviretkessä on eksotiikkaa, siis retkille!’

Elämää maan kätköissä

’Kun aikoinaan kymmenen vuotta sitten aloin pitää tätä blogia, oli sen tarkoitus täydentää Luopioistenkasvisto.fi-sivuston tietoja ja kommentoidan luonnontieteellistä kirjallisuutta. Hyvin nopeasti sisältö kuitenkin muuttui. Aloin kirjoitella juttuja moniltakin luonnon alueilta, retkiltä, matkoilta, eri eliöryhmistä jne. Myös valokuvaus tuli pian mukaan, mutta siirtyi sitten enemmän Instagramin puolelle. Kirjojen esittely laajeni käsittämään kaikkea lukemaani mielenkiintoista kirjallisuutta, myös kaunokirjallisuutta. Vielä kuitenkin haluan esitellä myös tietopuolisia uutuuksia, varsinkin jos ne ovat itseäni kiinnostaneet.’

Elämää maan kätköissä on maaperää ja sen eliöstöä käsittelevä kansantajuinen kirja. Sen eri asiantuntijoiden laatimat osiot valottavat eliöiden elämää monipuolisesti, kertovat niiden käyttäytymisestä, ravinnosta, lisääntymisestä, olinpaikoista jne. Ainakin itselleni nämä eliöryhmät ovat olleet osaltaan hyvinkin vierailta. Oikeastaan olen enemmän tutustunut vain hyönteisiin. Tässä kirjassa tulevat muutkin ryhmät esille.

Kirja jakautuu seuraaviin osioihin:

  • Hyppyhäntäiset sukulaisineen
  • Punkit
  • Hämähäkit, valeskorpionit ja lukit
  • Hyönteiset
  • Tuhatjalkaiset ja maasiirat
  • Lierot ja änkyrimadot
  • Kotilot ja etanat
  • Sukkulamadot
  • Karhukaiset ja rataseläimet
  • Alkueliöt
  • Mikrobit

Pari vuotta sitten netin innottamana keräsin vuoden ajan lajeja päästäkseni tuhanteen. Tavoite täyttyi tuplaten, mutta suurin osa lajeista oli kasveja. Silloin yritin myös määrittää tässä mainittujen ryhmien lajeja, ostin jopa kirjoja määritysavuksi. Ajatus oli hyvä, mutta tulos kehno. Enpä arvannut sitä vaikeutta, mikä näiden ryhmien haltuunotossa on. Ensinnäkin lajeja on valtavat määrät, eliöt pienen pieniä ja tuntomerkkierot vähäisiä. Totesin, että nämä ovat erikoisosaajien heiniä, maallikon on vaikea päästä pintaa syvemmälle. Tämän kirjan luettuani olen edelleen samaa mieltä.

Teoksessa lajiryhmät on esitelty ominaisuuksiensa kautta, ei taksonomian. On kirjassa lajejakin, mutta vain esimerkkeinä tai sitten jos ryhmässä on vain muutama laji, niin ne mainitaan. Ymmärrettävää on, ettei pidemmälle ole mahdollisuutta tällaisessa kirjassa mennä. Näiden ryhmien omaksuminen vaatisi sitä lukijan osaamista ja asiantuntemusta, tarkkoja määritysoppaita, ehkä jopa laboratorio-olosuhteita, jotta lajit selviäisivät. Kirjasta huomasi myös sen tosiasian, ettei lajeja välttämättä edes kovin hyvin tunneta. Taitaa tälläkin alalla olla, niin kuin monen eliöryhmän kohdalla, että tutkijoita on kovin vähän ja työmäärä valtaisia. Muutaman sadan linnun hallussapito ja vielä parin tuhannen kasvinkin on mahdollista, mutta kymmenien tuhansien maaperäeliöiden tunnistaminen vaatii valtavasti työtä ja kärsivällisyyttä. Niinpä kiitos ja kunnia tämän kirjan esiin nostamista ryhmistä kuuluu kirjan tekijöille ja heidän työlleen.

Kirja herätti kyllä runsaasti ajatuksia etsiä siinä mainittuja eliöryhmiä ja niiden edustajia, vaikka lajien nimiä ei saisikaan selville. Vaikka eliöt ovat pieniä ja vaativat usein suurennuslasia tai peräti mikroskooppia löytyäkseen, niin iloa tuottaa se, että niiden joukossa on yllättävän värikkäitä ja kauniita olentoja. Joitain niistä olen nähnyt sammalia tutkiessani, mutta en ole osannut sijoittaa niitä oikeaan ryhmään. Kaunis suomukilpikirva on usein liikuskellut sammalten seassa samoin sammalpunkit. Hyppyhäntäisiä ja eriskummoisia esihyönteisiä on myös tullut vastaan, samoin karhukaisia, sukkulamatoja ja hyönteisiä. Ensi kesänä niitäkin voisi katsoa tarkemmin, nyt kun on oppinut asiat, joihin kiinnittää huomiota.

Kirja on kaikella tapaa hyvä ja hauska. Sen teksti on joustavaa ja siinä on pyritty pois tavallisesta tieteen kapulakielestä käyttämällä hauskoja ilmaisuja kuvaamaan eliöiden ulkonäköä ja liikkumista. Kirja on suositeltavissa kaikille luonnosta kiinnostuneille. Sen lukeminen on joutuisaa ja teksti helppolukuista ja mielenkiintoista. Kiitos tekijöille!

Huhta, V. ja Hallanaro, E-L (toim.): Elämää maan kätköissä. Gaudeamus 2019. 331 s.

Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin

’Ihminen pohtii pienessä päässään suuria asioita. Hän yrittää ymmärtää olemassaoloaan, hän tekee kokeita, ottaa selvää ja tutkii. Kaikki me emme ole Stephen Hawkingeja, emme ymmärrä vaan kysymme, emmekä välttämättä ymmärrä senkään jälkeen. Suuri ajattelija on poissa, mutta hänen ajatuksensa ovat meillä luettavana ja viisaat voivat siitä jatkaa tämän kaiken selittämistä. Kannattaa tutustua Hawkingin maailmaan.’

Stephen Hawking tutki koko aikuisuutensa mustia aukkoja ja halusi todistaa ns. Kaiken teorian, jolla yhdistetään suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria. Hän ei elinaikanaan saanut työtään valmiiksi, toiset jatkavat. Teoreettinen fysiikka ei kuitenkaan ole kaikkien alaa, joten tarvitaan vielä uusia lahjakkaita tiedemiehiä ja -naisia ennen kuin tuo teoria on valmis. Sitten se pitää vielä todistaa. Hawking oli aikansa tunnetuin tiedemies ja ALS-sairaudestaan huolimatta hän vastasi ihmisten kysymyksiin kuolemaansa saakka. Kysymykset olivat suuria ja hän pyrki antamaan niihin lyhyet ja selkeät vastaukset, jos vain mahdollista. Tähän kirjaan on koottu nämä vastaukset. Hawking kirjoitti niitä kuolemaansa saakka maaliskuun 14. 2018. Kysymykset ovat seuraavat:

– Onko Jumala olemassa?
– Kuinka kaikki alkoi?
– Onko muualla maailmankaikkeudessa älyllistä elämää?
– Pystymmekö ennustamaan tulevaisuutta?
– Mitä on mustan aukon sisällä?
– Onko aikamatkustus mahdollista?
– Selviydymmekö hengissä maapallolla?
– Pitäisikö meidän asuttaa avaruus?
– Miten muovaamme tulevaisuutta?

En ryhdy antamaan näihin suuriin kysymyksiin vielä Hawkingia lyhyempiä vastauksia, ne kannattaa lukea hänen kirjastaan, mutta muutama pohdinta tästä suotaneen.

Hawkingin ajatukset ovat mullistaneet käsitystämme maailmankaikkeudesta. Albert Einstein oli suuri ajattelija ja hän rakensi elämäntyökseen suhteellisuusteorian, jota hän ei ehtinyt todistaa. Tiedemiehet hänen jälkeensä ovat etsineet todisteita ja monet uudet löydöt ovatkin puhuneet teorian puolesta. Toinen suurmies oli Max Planck, joka pohti kvanttiteoriaa. Näitä kahta teoriaa ei kuitenkaan ole saatu sovitettua yhteen. 

Kaikki tämä on teoreettista fysiikkaa, joka pitkälti on ajattelua, filosofiaa ja matematiikkaa. Tässä kirjassa pohditaan tätä ja näiden teorioiden soveltamista käytäntöön, esimerkiksi voiko ihminen matkata valovuosien päähän. Ei voi, ellei raketin nopeutta saada kasvamaan ja sittenkin matkaan kuluu tolkuttomasti aikaa tai on mentävä mustan aukon kautta tai poimuuntuneen avaruuden läpi tai… Kun tavallinen lukija lukee tätä, hän elää kuin satumaailmassa. Ei voi kuin ihmetellä. Vaatii uskoa suhtautua tähän vakavasti tai olla ottamatta kaikkea vain haihatteluna tai satuna.

Tieteiskirjat ja -elokuvat ovat jo pitkään vieneet meidät kaukaisiin galakseihin, tavoittaneet uutta elämää, luoneet sankareita uskomattomine urotöineen jne. Ne mielletään aikuisten satuina. Kuitenkin samoista asioista puhutaan myös tässä kirjassa. Kun ei ole opiskellut teoreettista fysiikkaa, eikä ymmärrä alan käsitteitä, on omattava paljon uskoa, että suhtautuu näihin tieteenä ja mahdollisena totuutena. En yhtään ihmettele, että uskonnot edelleenkin pitävät pintansa ja selittävät maailman synnyn kukin omalla tavallaan. Tämänkaltainen teoretisointi vaatii tavalliselta lukijalta suurempaa uskoa kuin mitä uskonnot vaativat. Kuitenkin näin meitä opetetaan ja tämänkaltaiset kirjat luetaan huolella läpi, vaikka ei ymmärrettäisi niistä yhtään mitään. Silloin kun ei asiaa ymmärrä, ei sitä voi tuomitakaan. Luotetaan tiedemiehen ymmärrykseen.

Jos nuo suuret asiat ovat vaikeita ymmärtää, niin pohtii Hawking myös helpompia asioita kuten superihmistä tai tekoälyä. Eivät nekään ole helppoja, mutta toisella tasolla kuitenkin kuin mustat aukot ja aikamatkat. Niihin tavallinen ihminenkin voi sanoa sanottavansa. Hawking varoittaa molemmista, vaikka ennustaakin niiden toteutuvat lähitulevaisuudessa. Tekoälyä ei saa päästää niskan päälle. Sen taistelun ihminen nimittäin häviää. Eikä superihmistä saa muokata, koska sen tuomat mullistukset ovat hallitsemattomia nykyihmiselle. Näihin asioihin liittyy paljon tutkimusta ja tietoa, mutta niiden hallintaan tarvitaan muitakin taitoja.

Kirjaa voisi sanoa tiedemiehen testamentiksi tulevaisuuden ihmisille. Hän ennustaa asioita, hän varoittelee, hän pohtii. Ilmastonmuutokseen hän arvelee reagoidun liian myöhään ja mm. sen seurauksena ihminen joutuu jättämään Maapallon ja etsimään tulevaisuuttaan avaruudesta. Silloin varmaankin viimeistään tarvitaan hänen ajattelunsa tuloksia.

Hawking, Stephen: Lyhyet vastaukset suuriin kysymyksiin. WSOY, 2019, suom. Markus Hotakainen, 249 s.

Nimistömuutoksia

Juolavehnää ei enää ole – on vain niittyjuola

’Joskus tuntuu, että tämä harrastaminen on yhtä muutosta. Juuri kun olet oppinut jonkin lajin tuntemaan niin suomalaisella kuin tieteelliselläkin nimellä, se muuttuu. Näin on taas viimeisten vuosien aikana tapahtunut hämmätyttävän paljon. Syynä tähän on tietenkin tutkimuksen eteneminen. Vaikka harrastajan näkökulmasta katsottuna tällainen tuntuukin turhalta, niin lajien sukulaisuuden suhteen se lienee välttämätöntä.

Olen viimeisen viikon aikana päivittänyt Luopioisten kasviston putkilokasvisivut uusilla nimillä. Keväällä pitäisi ennakkotietojen mukaan ilmestyä uusi Retkeilykasvio, jossa käytetään viime syksynä ilmestyneen nimilistan (Checklist of the vascular plants of Finland. Suomen putkilokasvien luettelo) mukaisia nimiä. Listan voi ostaa 20 € hintaan tai ladata pdf- tai exel-tiedostona omalle koneelle yllä olevasta osoitteesta. Omaan päivitykseeni on saattanut jäädä virheitä, sillä lajilistassa on hämmästyttävä määrä muutoksia edelliseen listaukseen muistaakseni vuodelta 1987. Myös uusia lajeja, alalajeja, variaatioita jne. on listassa valtaisa määrä, onhan kirjassa yli 200 sivua. Kaiken sen omaksumiseen menee varmaan useampi vuosi.

Onneksi pohjana on vanha lista. Suomalaisissa nimissä muutokset ovat paljolti täsmennyksiä, kun alalajitkin on nimetty omilla nimillään. Niinpä esimerkiksi meidän oma kuusemme on tarkemmin täällä etelässä euroopanmetsäkuusi ja sen toinen alalaji pohjoisessa on siperianmetsäkuusi. Lisäksi löytyy suomenmetsäkuusi, joka on näiden kahden alalajin risteymä. Varmaankin jatkossakin käytetään lajin nimenä sanaa kuusi tai metsäkuusi, vaikka viralliset nimet ovatkin toiset.

Joitakin suomalaisia nimiä on muutettu kokonaan, ettei tule väärinkäsityksiä. Aikoinaan ihmeteltiin kun maamyyrästä tuli kontiainen. Nyt esim. juolavehnästä on tullut niittyjuola ja metsävirnasta metsävirvilä. Edellinen ei ilmeisesti ole vehnän sukulainen ja nimi on siksi muutettu ja jälkimmäinen myös todettu rakenteeltaan olevan virvilöitä, vaikka ulkomuoto kertoisikin muuta.

Tieteellisissä nimissä on hämmästyttävästi palattu usein vanhaan muotoon. Tuntuu kuin vuoroteltaisiin lajinimien kohdalla kahden nimen välillä. Niinpä esimerkiksi metsäruusi on taas Rosa cinnamomea ja maitohorsma on palannut omaan vanhaan sukuunsa Chamaenerion loppua hieman muuttaen. Näitä niin sukujen kuin lajienkin nimien loppuja on myös usein muutettu, kun um-loppuisista on tullut a-loppuisia ja päinvastoin. Perusteluita tälle en tiedä.

Paljon on myös sukuja jaettu uusiksi suvuiksi varmaankin DNA-tutkimusten kautta. Esim. Sedum-suku on pilkottu neljään eri sukuun. Kokonaan oma lukunsa on suuri Scrophulariaceae-heimo, joka on kokenut armottoman mullistuksen. Suuri osa sen lajeista on sijoitettu ratamokasvien heimoon Plantiginaceae. Niinpä huulikukkaisten heimo on myös muuttunut syyläjuurikasvien heimoksi, johon syyläjuurten lisäksi kuuluvat vain mutayrtti ja tulikukat.

Näin maailma muuttuu, Eskoseni, sanotaan. Harrastajalla riittää opeteltavaa ja nettikasvion pitäjällä korjattavaa. Sammalissa jouduin muuttamaan yli 50 lajin nimet ja putkilokasveissakin lähes saman verran. Helppoa oli vielä lajikorttiin kirjata uusi nimi vanhan paikalle, mutta sitten piti tehdä vielä uudet sisällysluettelot aakkosjärjestykseen ja kaikki linkitykset. Onneksi sivunteko-ohjelmassa on mahdollista tehdä ryhmäajoja ja saada nimet vaihtumaan kerralla kaikilla sivuilla. Siitä huolimatta nimistössä saattaa olla vielä paljon korjattavaa ja olen saattanut jotkin lajit korjata jopa väärin. Ne tulee käydä läpi uudelleen sitten kun Retkeilykasvio tulee painosta ja verrata kasvistoni nimistöä siihen. Tekemistä riittää, mutta onneksi se on mukavaa.’

Vanhat nimet ovat palanneet, Epilobium on taas Chamaenerion

10 vuotta

Pohjanlumme on Luopioisten (Pälkäneen) vaakunakukka. Kuva on skannattu diasta, joista kasvisivujen ensimmäiset kuvat tehtiin. Nyt ne on pääasiassa korvattu uudemmilla kuvilla.

’Tasan kymmenen vuotta sitten ahersin päivätolkulla tietokoneen kanssa saadakseni aikaan ensimmäisen pitäjäkohtaisen nettikasvion. Luopioistenkasvisto.fi julkaistiin muutama kuukausi tämän jälkeen, mutta työ sen parissa alkoi vuoden vaihteessa. Enpä ollut sellaista työtä kovinkaan paljon tehnyt, joten opeteltavaa oli runsaasti. Sivun rakenne, osioiden suuruus, tekstin koko ja väri, kuvien määrä ja linkitykset, kaikki piti miettiä, jotta sivuista tulisi toimivat ja helpot käyttää.

Olin pitkään tehnyt Atlas-ruutuja Luopioisten pitäjästä, jossa kesät vietin ja ajatuksena oli julkaista kartoituksen tulos myöhemmin pitäjänkasviona. Kun koko ajan kuitenkin tuli uutta tietoa myös jo tehdyistä ruuduista, lähti liikkeelle ajatus tehdä kasvio nettiin. Sehän olisi tätä päivää ja sitä olisi helppo täydentää ja lisätä tarpeen vaatiessa. Toisaalta kokonaisen paperikirjan tekeminen, niinkin pieneltä alueelta kuin Luopioinen on, tuntui turhalta ja liian haastavalta ja olisiko sille edes löytynyt kustantajaa.

Enpä silloin arvannut, millaisesta työstä oli kyse ja kuinka tämä pieni alku paisui vuosien varrella. Nyt kymmenen vuoden kuluttua sivusto käsittää yli 2000 sivua kasvi- ja sienitietoa pitäjän alueelta. Luopioinen on sinä aikana liitetty osaksi Pälkänettä ja vanhat kartat ovat tulleet tarpeellisiksi, kun etsitään entisen pitäjän rajoja. Maisemat ovat muuttuneet, teitä rakennettu pitkin metsiä ja asutus on siirtynyt keskuksiin. Nämä ovat vaikuttaneet lajien määrään ja yleisyyteen hyvinkin paljon.

Kun vuoden 2010 aikana putkilokasvisivut saivat muotonsa ja sisältönsä, alkoi seuraavana vuonna sammalsivujen tekeminen ja sitten jäkäläsivujen. Lopulta vielä vuosikymmenen puolivälissä valmistuivat piensieni- eli mikrosienisivutkin edellisten jatkoksi. Sen jälkeen sivuja on vain lisätty, päivitetty ja korjattu virheitä. Siinäkin on ollut kovasti mietittävää ja naputeltavaa. Tällaiset sivut eivät ole koskaan valmiit. Näin jälkeenpäin olen huomannut, että paperikirjan tekemisellä olisin varmaankin päässyt paljon vähemmällä.

En kuitenkaan ole pelännyt enkä katunut työn määrää. Samalla olen itsekin oppinut kiinnittämään huomiota lajiston muuttumiseen, olen oppinut hakemaan uusia kuvakulmia lajikuviin ja retkeilemään mielenkiintoisiin paikkoihin, joissa aikaisemmin ei ole tullut käytyä. Myös se, että sivustoa on käytetty ja että olen saanut siitä hyvää palautetta, on antanut pontta jatkaa työskentelyä. Eihän tämä sivusto ole mikään hittituote. Päivittäin siellä vierailee kuitenkin muutama sata surfailijaa. Osa viipyy kauemmin ja selaa useammankin sivun samalla kertaa, osa poistuu välittömästi paikalta.

Näin uuden vuosikymmenen alkaessa on paikallaan tietenkin jokavuotinen päivitys, mutta myös pohdinta siitä, miten tätä palvelua voisi kehittää. Tiedän, että suurempi osa kävijöistä liikkuu siellä mobiilin kautta ja kun sivut on tehty aikanaan tietokonetta varten, niin sivuston tulisi seurata aikaansa ja taipua paremmin myös puhelinkäyttöön. Tämä vaatisi kuitenkin sivujen täydellisen remontin eikä minulla ole taitoa eikä aikaa siihen. Niinpä tiedon etsijöiden  pitää edelleenkin vaivautua suurentamaan tekstiä näytöllä ja siirtelemään sitä sorminäppäryyttä käyttäen.

Sivustolle en ole suunnitellut mitään uutta osiota. Yhden miehen projektina tämä on nyt jo siinä ja siinä, että se pysyy hallittavana. Uusia lajeja sinne tulee varmasti edelleenkin ja ehkä kasvisivujen kartatkin vielä päivittyvät vastaamaan tätä päivää. Uusia kirjoja on tulossa, joten niiden mukaan on tarkoitus päivittää myös sivuja, etenkin piensienisivuja, joihin tulee toivottavasti apu uuden kirjan myötä. Edelleenkin toivon, että virheistä ja parannusehdotuksista otetaan minuun yhteyttä. Itse sitten ratkaisen, pystynkö nämä toiveet toteuttamaan.

Tässä samalla toivotan kaikille lukijoille ja sivuston käyttäjille Mielenkiintoista Uutta Vuotta ja vuosikymmentä. Toivottavasti saatte ongelmiinne apua Luopioisten kasvistosivuista!’

Rihmahiirensammal on sitten viimeisintä kuvaustekniikkaa eli kuva on otettu mikroskoopin läpi. Varsinkin sammalten määrityksessä tarvitaan tarkkoja solutason kuvia ja niitä olen pyrkinyt sivuston yhteydessä etsijöille tarjoamaan. Ehkä jatkossa enemmänkin.

Kummallinen mieleni

Orhan Pamuk on Turkin nykykirjailijoista suurin. Nobelin palkinnon hän sai tuotannostaan vuonna 2006 ja ihan aiheesta. Hänen kirjansa ovat suuria järkäleitä, mutta toisaalta täyttä asiaa. Niissä ei kerrota asioita puhki, vaan lukija saa itsekin ajatella. Sehän tekee kirjasta suuren. Pamuk kertoo tarinansa usein vähäisen ihmisen kautta, niin tässäkin. Lisäksi hän on hyvin tuottelias kirjailija, jolta ilmestyy jatkuvasti uusia mestariteoksia. Tähän pääsin valitettavasti tutustumaan vasta pari vuotta sen suomentamisen jälkeen. Suosittelen.’

Sanotaan, että tämä kirja on rakkaudenosoitus Istanbulille ja sitä se kyllä on. Kirjailija tuntuu rakastavan kotikaupunkiaan yli kaiken, sen historiaa ja sen elämää. Kirjan päähenkilö on Mevlut, aivan tavallinen köyhä mies, jonka pääasiallinen toimeentulo on katukaupustelu siitä alkaen, kun hän tuli kotikylästään kaupunkiin isänsä perässä 1960-luvun lopussa. Kirjan loppuun saakka hän kantaa olallaan korentoa, jossa on jugurttia tai bozaa. Myös jäätelöä ja pilahvia hän myy kärrystään kadulla, usein ilman voittoa. 

Kirja alkaa siitä, kuin Mevlut ryöstää yön pimeydessä kotikylänsä naapurista itselleen vaimon, Rayihan, johon on rakastunut serkkunsa Korkutin häissä ja jolle hän on kirjoittanut rakkauskirjeitä armeijasta usean vuoden ajan. Auringon noustessa hän huomaa erehdyksensä, hän on ryöstäneensä väärän tytön, mutta ei voi enää perua tekoaan. Niin hän elää Rayihan kanssa köyhässä korttelissa aina tämän varhaiseen kuolemaan saakka saaden kaksi tytärtä ja yrittäen saada perhelleen toimeentulon kadulta. Tyttö, jolle kirjeet oli tarkoitettu oli Rayihan nuorempi sisar Samiha, sillä tämän tummat silmät olivat Mevlutin aikoinaan hurmanneet. Avioliiton aikana Mevlut kuitenkin rakastuu vaimoonsa ja toteaa, että on rakastanut vain häntä, ainoastaan häntä, vaikka saakin tämän kuoleman jälkeen kokea muunkinlaista rakkautta. 

Kirjassa tulee esiin paitsi kaupunki, niin myös sukulaisuus. Mevlutin isä muutti kaupunkiin veljensä kanssa. veli menestyi, isä ei. Mevlutin serkut kohosivat arvoasteikossa samalla kun Mevlut vaipui alemmaksi. Korkut nai Rayihan sisaren Vedihan  ja Süleyman havitteli Samihaa, jonka lopulta nappasi Mevlutin nuoruuden ystävä kurdeihin kuuluva Ferhat. Tälle kuitenkin käy huonosti, kun hän sotkeutuu mafian hallitseman kaupungin kiemuroihin.

Kun kaupungissa kuohuu ja rakentaminen käy kuumana, ei yksittäisten ihmisten elämäkään ole aina turvallista tai väritöntä. Suku pitää kuitenkin yhtä, sisarukset Vediha, Rayiha ja Samiha tukevat toisiaan, serkut yrittävät auttaa toinen toistaan, mutta myös juonittelevat. Niinpä lopulta tuntuu ettei kukaan enää tiedä, kuka rakkauskirjeet aikoinaan kirjoitti ja kenelle. Lukija sen tietää, koska se sanotaan jo kirjan alussa, mutta esimerkiksi  Rayiha ei lyhyen elämänsä aikana saa sitä koskaan tietää. Samihalle Mevlut asian kertoo, mutta tämä ei tahdo sitä uskoa. Niinpä kirja pyörii tämän salaisuuden ympärillä ja se säätelee sekä ihmissuhteita että -kohtaloita.

Kaupunki leviää köyhien slummikortteleiden päälle ja vanha aika vähitellen häviää. Kirjan alussa asukkaita oli muutama miljoona, lopussa jo pitkälti toistakymmentä. Lopussa Mevlut muuttaa paremmalle alueelle, mutta ei lopeta bozan myyntiä. Vielä on ihmisiä, jotka huutavat kerroksista ’setää’ nousemaan ylös ja kaatamaan lasiin tummaa juomaa, vielä riittää ihmisiä, jotka arvostavat perinteitä.

Kirjan takaliepeessä sanotaan, että Pamuk on sen lajin kirjailija, joita varten Nobelin-palkinto on keksitty. Olen samaa mieltä. Aivan ensimmäiseltä riviltä alkaen kirja vie mennessään eikä lukijan tarvitse odottaa, koska kirjailija pääsee asiaan tai koska hän saa palaset kohdalleen. Kirja etenee kuin juna kohti loppua ja lukijan ajatuksissa paljon sen toiselle puolelle eikä yhdenkään sivun kohdalla tarvitse pitkästyä, saatika yrittää oikaista ja hypätä yli. Toki voisi ajatella, että tämän tarinan kertomiseen ei näin montaa sivua tarvittaisi, mutta kirjassa ei pääasia mielestäni olekaan tarina vaan elämä. Siinä Pamuk on mestari, hän luo henkilöilleen elämän, oli se sitten pieni tai suuri, onnellinen tai onneton.

Mevlut on vähäpätöisistä vähäisin eikä hän missään vaiheessa nouse toisten yläpuolelle eikä tee sankaritekoja. Hän kulkee Istanbulin hämärillä kaduilla illan pimeydessä ja huutaa haikeasti ’boo-zaaa’. Hän jakaa köyhille pilahvia eikä aina muista pyytää maksua, hän rakastaa vaimoaan, vaikka saikin väärän. Hän kantaa vastuunsa. Yhdessä kohtaa paljastuu kuitenkin se kunnioitus, jota muut häntä kohtaan tuntevat. Kirjan loppupuolella hän toimii klubilla vahtimestarina ja järjestää jalkapallokisoja. Katsomossa aletaan huutaa hänen nimeään ja hän nousee ja kumartaa. Lukija tajuaa, että hän on kunnioitettu henkilö täpötäydellä stadionilla. Mevlut on antisankari, joka omaa kummallisen mielen, mutta joka nousee lukijan mielessä sankariksi, kantaa vastuunsa ja auttaa toisia aina kun vain voi.

Kirja on ylistys Istanbulille, mutta myös pienille vaatimattomille ihmisille, juuri niin kuin vain Pamuk osaa sen kertoa. Kannattaa tutustua eikä pelästyä kirjan paksuutta.

Pamuk, Orhan: Kummallinen mieleni. Tammi, 2017 (2014), suom. Tuula Kojo. 778 s.

Viikko 52: Ruusukesammal

’Näin on päästy vuoden viimeiseen viikkoon ja viimeiseen viikon sammaleen. Valinta osui yhteen suosikeistani, kauniiseen ja näyttävään lajiin. Varjoisien kuusimetsien karikkeelta tämän löytää ja usein sitä on runsaasti. Sammalta ei oikeastaan voi sekoittaa mihinkään muuhun, niin se on itsensä ja nimensä näköinen. Nyt tähän vuodenaikaan voi olla vaikea sitä lähestyä, mutta kunhan kevät tulee, niin se ilmaantuu ensimmäisten joukossa uusina versoina ja vanhoja talven yli säilyneitä ruusukkeitakin voi löytää runsaasti. Muistetaanpa tämä keväällä, kun tehdään ensimmäisiä retkiä lumen alta paljastuneissa metsissä.’

Lehtoruusukesammal on lehtisammal, jonka lehdet ovat asettuneet ruusukeeksi muutaman sentin korkuisen varren päähän. Niinpä se muistuttaa jonkin verran rakenteeltaan palmusammalta, mutta lehdet ovat täysin erilaiset. Sammal kuuluukin lehväsammalten laajaan ryhmään.

Ruusukesammal on tuntureita lukuunottamatta yleinen koko maassa. Sen voi löytää kuusivaltaisista, varjoisista lehdoista kostealta karikkeelta suurina kasvustoina. Etelä-Suomen lehdoissa se on yksi valtalajeista.

Joulu 2019

 

 

Kaikille lukijoille haluan toivottaa rauhaisaa joulun aikaa ja lajirikasta uutta vuotta. Vielä on yksi viikon sammal julkaisematta, sitten siirrytään seuraavalla vuosikymmenelle!

Viikko 51: Viuhkasammal

’Vuoden toiseksi viimeinen täysinäinen viikko on menossa. Toiseksi viimeinen viikon sammal on ravinteisten kallioiden tai rehevien metsien sammal, jonka löytää niin kiviltä kuin lehtipuiden tyviltäkin. Viuhkasammal on yksi kauneimmista sammalistamme, jonka löytyminen on aina mukava tapaus ja retken kohokohta. Näin pimeällä sen etsimiseen tarvitaan kyllä otsalamppu tai sattuman ohjaamat kädet, sillä se kasvaa lähes aina varjossa, onkalossa tai kalliolipan alapinnalla matomaisena silkinpehmeänä kasvustona. Vaikka onkin joulukiireet meneillään, niin kuusenhakuretkellä kannattaa pitää tätä sammalta silmällä. Torilta sitä on kuitenkin turha haeskella.’

Viuhkasammal on riippusalmmalten sukulainen litteä ja epätasaisesti haarainen sammal, joka muodostaa laajoja kasvustoja. Sen lehdet ovat kielimäiset, tylppäkärkiset. Lehdessä on hento keskisuoni ja se ulottuu lehden puoliväliin. Sammalen versot ovat kiiltäviä ja lehdet asettuneet varrelle limittäin. Pesäkkeitä sammal muodostaa toisinaan.

Viuhkasammal on jokseenkin yleinen sammal lähes koko maassa. Sen voi tavata ravinteisilta kallioilta, lehtipuiden tyveltä lehdoista tai suurilta lohkareilta varjon puolelta.

Viikko 50: Kalliopalmikkosammal

’Vaikka lumi peittää jo maan varsinkin pohjoisessa, niin tämän viikon sammalen voi löytää kallioseinämiltä tai lumen alta kivien päältä. Vaatii tietenkin vähän puuhastelua penkoa sammalta esiin, mutta samalla voi tehdä muitakin mielenkiintoisia sammallöytöjä. Palmikkosammalet ovat kuin tukkalettejä pienoiskoossa, joten ne voi ihan sen avullakin tunnistaa. Tässäpä ensi pyhälle hyvä retkikohde tai -tavoite.’

Kalliopalmikkosammal on laajoja peitteitä muodostava suikertava sammal. Alaspäin kiertyvissä lehdissä on hampaita kärkipuoliskon reunoilla, mutta keskisuoni lehdestä puuttuu lähes kokonaan. Kooltaan sammal on kookas ja muodostaa laajoja kasvustoja. Pesäkkeitä sillä on harvoin. Monimuotoinen sammal voi olla keltainen, vihreä, ruskea tai tumma kasvupaikasta ja valaistuksesta riippuen.

Sammal kasvaa yleensä aina kivialustalla tai isompien puiden tyvellä. Se on yleinen koko maassa.