Tietoja tuomo

Olen eläkkeellä oleva luokanopettaja. Harrastan kasvien tutkimista, kuvaamista, kartoitusta ja keräämistä. Lisäksi luen ja kirjoitan kirjoja.

Viikko 43: Hohtovarstasammal

’Jotkut sammalet pystyy määrittämään seisaaltaan, toiset vaativat kunnioitusta ja polvistumista, jopa ryömimistä. Nyt viikon sammalena on sellainen, joka vaatii joskus näitä kaikkia. Sen sinivihreä väri on hyvä tuntomerkki, mutta vaihtelu tekee siitä hankalan. Nimensä mukaisesti se kallionkolossa kasvaessaan erottuu muista lajeista selvästi, mutta vaatii kyllä usein pienen palan varmistukseksi, sillä samanlaisia siellä on useita varsinkin, jos väri ei ole niin hohtava kuin tavallisesti. Näiden kanssa saa olla tarkkana.’

Hohtovarstasammal on parin sentin korkuinen löyhästi tupastava sammal, jonka lehdet ovat hohtavan sinertävät ja varsi punainen. Pesäkkeitä se tekee harvoin ja niistä sen tunnistaa lehväsammaliin kuuluvaksi. Ne eivät kuitenkaan nuoku samalla tavalla kuin nuokkuvarstasammelella, johon sen voi sekoittaa.

Sammal kasvaa kallioilla, yleensä raoissa, lippojen alla ja varjoisissa koloissa. Se suosii ravinteisia kallioita, mutta voi löytyä happamiltakin kallioilta. Sammal on yleinen koko maassa.

Sininen

’Ensin olivat mehiläiset nyt on vesi. Maja Lunden ympäristöaiheinen kirjasarja on päässyt toiseen osaan. Mehiläisten historia nousi maailmanmaineeseen ja nyt siitä tehdään TV-sarjaa, Sininen seuraa perässä. Nämä muodostavat puolet suunnitellusta kirjasarjasta, jolla kirjailija lähti taisteluun ilmastonmuutosta vastaan aivan kuin kirjan Signe taisteli koskien, koskikaran ja raakun puolesta. Kannattaa tutustua!’

Tässä kirjassa liikutaan nykyajassa Norjassa ympäristöaktivisti Signen ja hänen moottoripurjehtijansa Sinisen seurassa sekä neljännes vuosisata myöhemmin Davidin ja pikku Loun seurassa Etelä-Ranskan pakolaisleirillä. Tarinat nivoutuvat yhteen paitsi Sinisen kautta, niin myös veden kautta. Signe yrittää pelastaa isänsä kanssa vesiputousta ja vanhaa elämää lajeineen Norjan vuonomaisemassa, mutta kun Magnuskin, jonka lasta hän kantaa, kääntyy vastaan, Signe lähtee. Myöhemmin 67-vuotiaana hän etsii Magnuksen Ranskasta kostaakseen tälle takinkäännön ja jäätikön halventamisen. David puolestaan joutuu Loun kanssa pakolaisleirille, koska vuosikausiin ei ole satanut ja luonto kuolee kuumuuteen ja kuivuuteen. Vettä säännöstellään, ruokaa on liian vähän ja sitten leiri hajoaa. On taas lähdettävä pakoon. He löytävät laivan kuivasta kanavasta ja jäävät odottamaan sadetta. Laivan on saatava vettä alleen, että sillä voisi purjehtia kuivuutta pakoon merille ja vesimaihin, joita on vielä pohjoisessa. 

Lunde kirjoittaa faktapohjaista fiktiota. Hän tutkii aiheensa tarkkaan ja tekee paljon taustatyötä. Niinpä hydrologit ovet sitä mieltä, että kirjan kuvauksen kaltainen tila on mahdollinen jo ennen vuosisadan puoliväliä. Viime kesänä Saksassa ja Ranskassa kärvisteltiin yli 40° kuumuudessa, syyskesällä Amatson palaa, hurrikaait ja taifuunit voimistuvat vuosi vuodelta, luonto on arvaamaton. Afrikassa veneet ovat kuivalla halkeilleella maalla, asukkaat lähtevät pakoon 50° kuumuutta, kun vesi haihtuu ja kukaan ei jaksa tehdä työtä. Eikö todella olisi syytä tehdä jotain.

Kirjailija on tehnyt. Hän on kirjoittanut hätkähdyttävän romaanin ajasta, joka ei ole kovin kaukana. Tämä ei ole dystopiaa, tämä on liian lähellä. Hän lähettää viestin meille lukijoille, viestin päättäjille, samalla tavalla kuin Mehiläisten historiassa, jotain on tehtävä.

Vaikka kirja on fiktiivinen ja siinä on jännityskirjallisuuden ainesta, on sen sanoma selvä. Kirjaa voisi luonnehtia myös rakkausromaaniksi niin Signen ja Magnuksen kuin  Davidin ja Marqueriten kohdalla. Voittaako rakkaus katkeruuden tai vaikeudet, ainakin se antaa toivoa ja ehkä myös aikaa. Kirja kannattaa lukea huolella ja nähdä tekstin fiktiivisyyden läpi sen hätähuuto. Jos 1990-luvulla oli vielä toivoa, nyt on oltava vain toimintaa.

Lunde, Maja: Sininen. Tammi 2019, suom. Katriina Huttunen. 350 s.

’Komea’ lähde

’Kesällä kirjoitin lähteistä ja siitä, kuinka niitä kannattaa kierrellä ja katsastaa. Silloin löytyi muutama lähteensilmä, jotka oli syytä käydä uudelleen katsomassa syksymmällä. Äskettäin kävin näistä yhdellä. Otsikkoon kirjoitin sen komeuden lainausmerkkeihin, koska se oli komea oikeastaan vain sammalten osalta. Itse lähde oli vaatimaton kolo mäenrinteessä ja alapuolinen kosteikko oli muodostunut vain lähdepuron varteen kapeana juottina.

Käyntini tuolla paikalla Luopioisten kaakkoiskulmalla lähellä Hämeenlinnan (Lammin) rajaa tapahtui koleana pakkasaamuna eikä ajankohta ollut kaikkein paras mahdollinen sammalten tarkasteluun. Rahkat olivat jäässä ja lähdevesi kylmää. Tuota paikkaa ei olisi nopeasti katsottuna edes ajatellut lähteenä, ehkä jonkinmoisena kosteikkona kuitenkin. Metsä paikan ympärillä oli äskettäin harvennettu ja koneen jäljet näkyivät vielä ympäristössä. Onneksi metsäkone ei ollut mennyt lähteen yli eikä puron poikki. Näin tämä paikka oli säästynyt.

Keräsin alueelta kymmenkunta näytettä kädet kontassa ja ajatukset hajallaan, koska olin ottanut liian vähän vaatetta päälleni. Niinpä yllätys oli melkoinen, kun pussiin alkoi kertyä outoja lajeja tai ainakin sellaisia, joita piti tarkastella lähemmin. Skoopin ääressä lähteestä ja sen alapuoliselta kosteikolta löytyivät seuraavat lajit:

isonauhasammal (Aneura maxima)

Saattaa olla, että siellä olisi vielä näiden lisäksi isonauhasammal (Aneura maxima), sillä se usein löytyy harsosammalen seurasta ja nyt en viitsinyt kovin paljon turmella jäistä sammalmattoa sitä etsiäkseni. Tämä sammalhan kasvaa yleensä muiden sammalten alla näkymättömissä ja vaatii siksi penkomista.

Erityisen ilahtunut olin lehtohavusammalesta, koska siitä oli tiedossa Luopioiststa vain yksi epävarma havainto Kuohijoelta ja nyt sen esiintyminen Luopioisissa varmistui. Tämä hyvin metsäkerrossammalen (Hylocomium splendens) näköinen sammal oli nytkin jäädä huomaamatta, sillä se löytyi vain muiden näytteiden seasta. On siis vielä ainakin kerran käytävä tällä ’komealla’ lähteellä tarkastamassa, kuinka paljon lehtohavusammalta siellä kasvaa.

Kannattaa siis katsastaa sellaisetkin paikat, joihin ei ole karttaan merkitty lähteen paikkaa, mutta joissa on merkitty kosteikko korpimaisen metsän rinteeseen.

Muutama päivä kirjoituksen jälkeen kävin lähteellä uudelleen ja nyt sieltä löytyi myös jo kaipaamani isonauhasammal eli lähde sai lisäarvoa (24.10.)

Viikko 42: Naalinsammal

’Nyt tämän viikon sammal saattaa olla Etelä-Suomessa liikkuvalle vaikea, sillä tämä sammal on pääasiassa Lapin ja itäisen Suomen laji. Viime vuosina se on levinnyt lähes koko maahan, mutta en itsekään ole nähnyt sitä Pirkanmaalla kuin muutaman kerran. Kannattaa kuitenkin syksyisellä retkellä tähyillä jalkoihinsa, tämä pieni sammal saattaa hyvinkin löytyä. Tuoreena sen sekoittaa helposti muihin, mutta kuivana se on aivan itsensä näköinen käppyrä.’

Naalinsammal on pieni parin sentin korkuinen mattomaisesti kasvava sammal, joka kuuluu karhunsammalten heimoon. Sen lehdet ovat kolmiomaiset ja keskisuoni päättyy vahvana lehden kärkeen. Kuivana sammalen lehdet käpertyvät varren ympärille. Pesäkkeitä sammalella on harvoin. Pysty pesäke on kellertävän perän päässä ja sylinterinmuotoinen.

Viikon sammalen voi löytää tunturikankailta, hakkuuaukeilta, metsäautoteiltä ja suo-ojien penkereistä. Se käyttäytyy pioneerisammalten tapaan eli ilmaantuu ihmisen muokkaamille alueille ja on siksi laajentanut aluettaan viime vuosina.

Toukokuun tuonen kukat

’Olen seurannut yhden suosikkikirjailijani J.P.Koskisen hulvattoman hauskaa dekkarisarja, jossa hän kertoo joka kuukausi yksityisetsivien Arosuon ja Tulikosken ratkaiseman mysteerin vaiheista. Tarinoita höystää päähenkilön huumori, joka on sellaista sanailua ja älyllistä pommitusta, ettei voi olla nauramatta. Tämä on aivan muuta kuin pohjoismaiset veriset saagat, enemmän Agatha Christie tyyppistä rikoskerrontaa. Suosittelen!’

Taas on Hämeenlinnassa tapahtunut rikollista toimintaa, tosin jo kahdeksan vuotta sitten. Tuomittu on kärsinyt rangaistuksensa, mutta asianosaiset eivat ole tyytyväisiä, vaan pyytävät Kalevi Arosuota ja Juha Tulikoskea selvittämään tapauksen uudelleen. Pian selviääkin, että jutussa on jotain hämärää. Marco Hukkanen ei kuollutkaan rattijuopon yliajamana, vaan hänet murhattiin. Tarinaan kietoutuu myös toinen tarina eli Juhan tyttöystävä kampaaja Heli pyytää apua ystävänsä rahahanojen mentyä kiinni. Tämäkin juttu selviää, mutta sen sijaan Arosuon suvun salaperäisyys ja koukerot eivät tule yhtään läjhemmäksi totuutta. Mummo saa valtavan rahapelivoiton, serkut vaanivat Jonannan kanssa Juhan isän taulujen myynnin osalta ja itse sankari on entistä enemmän hukassa. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa on yksi tai useampia pohdittavia salaisuuksia, mutta Arosuon itsensä salaisuus siirtyy kirjasta toiseen ja saa varmaan ratkaisunsa vasta koko vuoden juttujen jälkeen. Se kyllä koukuttaa lukemaan kaikki tarinat. Niin, se Marco Hukkasen murha kyllä selvisi ja syyllinen saatiin kiinni, vaikkakin jo kuolleena.

Tarina vei kyllä mennessään ja nyt kun koko suku on jo jollakin tavalla edellisten kuukausien tapahtumien myötä tullut tutuksi, niin oli mukava seurata rauhassa kaikkia näitä koukeroita ja etsiä rikosten ratkaisuja yhdessä etsivien kanssa. Mukava oli seurata myös tarinaa koulukaupunkini Hämeenlinnan katuverkossa. Nyt liikuttiin Laaniityssä tutuilla kulmilla ja mentiin lähes katu kerrallaan ja talojen väritkin löytyivät tekstistä. Ovatko ne olemassa, sitä en käynyt tarkistamassa, kun Hämeenlinnassa tässä viikolla liikuin. 

Minulta on jäänyt huhtikuun kirja väliin, joten sekin on jostain haalittava ja luettava, sillä lailla saa tarinasta kokonaisuuden, sillä todellakin nämä pikkujutut eivät taida ole tämän tarinan ydin, vaan se on Arosuon suku. Sinänsä jännä juttu, en ole moiseen ennen törmännyt, mutta eihän tämäntyyppistä rikossarjaa myöskään ole taidettu ennen kirjoittaa. 

Ei voi kuin hattua nostaa kirjailijalle, jos hän pitää koko tarinavyyhden kasassa joulukuun kirjaan saakka. Odotan jatkoa, vaikka en mikään nykydekkarien ystävä olekaan.

Koskinen, J. P.: Toukokuun tuonen kukat. Crime Time, 2019. 287 s.

Viikko 41: Pohjanhiekkasammal

’Kiersin juuri äsken laajan aukkohakkuun ja totesin, että tämän viikon sammal oli siellä todella hyvin edustettuna. Hiekkasammalet nimensä mukaan viihtyvät hiekkapitoisessa maassa ja vaikka tämän nimessä on sana pohjan, niin se on viime aikoina ehkä juuri hakkuuaukeiden yhteydessä levinnyt myös Etelä-Suomeen ja on melko tavallinen. Pienuutensa vuoksi se jää helposti huomaamatta, varsinkin jos itiöpesäkkeet eivät ole kehittyneet. Nyt myöhäissieniä etsiessään kannattaa tähytä näitä karhunsammalen sukulaisiakin.’

Pohjanhiekkasammal on pienikokoinen yksivartinen ja haaraton sammal, jonka lehdet ovat neulasmaiset samalla tavalla kuin kookkaampien sukulaistensa karhunsammaltenkin. Se kasvaa yleensä laajoina kenttinä ja innostuu joskus myös tekemään pesäkkeitä. Hunnullisia pesäkkeitä on yksi vartta kohti. Pesäkeperä on kellertävän punainen ja usein kaareva.

Sammal kasvaa hiekkaisessa maassa tai suo-ojien penkoissa koko maassa usein kosteassa ympäristössä. Sen voi helposti sotkea yleisempään törmähiekkasammaleeseen, mutta tämä on kookkaampi ja usein haarova.

Viikko 40: Törmähankasammal

’Kun viime viikolla vierailtiin savipellolla, niin nyt sinne on syytä suunnata askeleet uudelleen. Näin syksyllä peltojen sammallajisto pääsee oikeuksiinsa ja niitä on melko helppo löytääkin, vaikka kyseessä ovatkin hyvin pienet lajit. Tämän viikon sammal on maksasammal ja se viihtyy vain avoimissa ympäristöissä, koska on huono kilpailija. Siksi se jääkin usein huomaamatta muun kasvillisuuden alle. Eihän se kokonsakaan suhteen ole kovin esiintyöntyvä. Kuvassa ruusukeen halkaisija on noin sentin luokkaa. Tarkkana siis saa olla.’

Törmähankasammalen entinen nimi oli ruusukehankasammal ja se kuvasi oikeastaan paremmin sen ulkonäköä. Ehkä nykyinen nimi kuvaa sen kasvupaikkaa. Tämä maksasammal on möyheä ja liuskoittunut. Usein liuskat asettuvat kuvan mukaisesti ruusukeeksi. Vako liuskan keskellä ulottuu liuskan tyveen saakka, siten se erotetaan muista samannäköisistä hankasammalista.

Viikon sammal on paikottainen, mutta ei mikään suuri harvinaisuus. Sen voi tavata lähes koko maasta, isässä se on harvinaisempi ja puuttuu Itä-Lapista kokonaan. Sen voi löytää kosteilta ahoilta, ojanpenkoista ja savimailta.

Syksyistä kukkaloistoa

Heinätähtimö

Ketoneilikka

’Taas on kukkabongauksen aika. Olen jo useana vuonna laskenut näin syksyllä kuun vaihteessa kukkivien kasvien määrän niin elokuussa kuin syyskuussakin. Loka-marraskuun vaihde on usein jäänyt laskematta, koska olemme silloin jo muuttaneet maalta kaupunkiin. Niinpä nytkin laskutoimitus tehtiin syyskuun ekalla viikolla ja nyt toisen kerran, kun kuu vaihtuu lokakuuksi.

Kurjenkello

Metsäkurjenpolvi

Ensimmäinen lasku toi tulokseksi 81 kukkivaa putkilokasvia, Se on toiseksi eniten eli vain viime vuonna sain korkeamman luvun, 83 lajia. Muutenkin lajimäärä on lisääntynyt ensimmäisistä mittauksista selvästi. Syynä saattaa olla se, että tunnen kasvien kasvupaikat paremmin ja voin kiertää katsomassa ne kartoistusta tehdessäni. Aikaisemmin ne ovat saattaneet jäädä huomaamatta, vaikka reitti onkin ollut aina sama.

Niittyhumala

Niittyleinikki

Nyt syyskuun lopussa tuli ennätys 61 lajia. Tämä on hämmästyttävää siksi, että syyskuu on ollut tänä vuonna tavallista kylmempi. Yöpakkasia on esiintynyt useana yönä ja kukat eivät kaikki ole kovin hallankestäviä. Edellisten vuosien saldo on ollut selvästi pienempi, esimerkiksi viime vuonna vain puolet tämänvuotisesta ja toiseksi paraskin jää 55 lajiin. Viime vuonna saattoi kuivuus laskea lajimäärää. Kukat kukkivat nopeasti ja tekivät siemenensä valmiiksi ennätystahtia. Nyt on ollut normaalimpi syksy ja paitsi yksivuotiset rikkakasvit niin monivuotisetkin ovat sinnitelleet kukassa möyhään.

Niittynätkelmä

Nurmikaunokki

Mikä sitten on kukkiva kasvi? Olen merkinnyt kasvin kukkivaksi, jos kasvissa on nähtävillä selvä kukka tai nuppu, josta näkyy terälehden alkuja. Esimerkiksi peltohatikka saattaa tehdä tällaisia nuppukukkia vielä lokakuussakin. Selväähän on, ettei niissä koskaan kehity siemeniä, vaan ne kuivuvat kasvin kuihtumisen myötä, mutta sinnikäs se on yrittämään. Sama koskee muitakin yksivuotisia rikkakasveja. Onhan joitakin, jotka kukkivat vielä joulunakin. Muistan kerran keränneeni kasvioon kukkivia kasveja itsenäisyyspäivänä ihan kuriositeetin vuoksi ja löysin kukkivana vielä kuusi lajia, vaikka lumi peitti jo osan maasta.

Sarjakeltano

Siankärsämö

En tiedä, voiko tästä tehdä mitään johtopäätöksiä ilmaston muuttumisen kannalta, koska mittausolosuhteet eivät ole olleet samat eri vuosina. Havainnointi on ollut erilaista ja tarkkuus samoin. Mutta jotain se ehkä kertoo kasvukauden pidentymisestä tai ainakin näin itse selittäisin kukkivien lajien reippaan runsastumisen viime vuosina.

Kaikki tekstin kukat on kuvattu – 2,7° pakkasyön jälkeen ja minusta ne näyttävät aika terhakoilta. Näpäyttämällä kuvaa saat sen suuremmaksi.’

Viikko 39: Savikkolapiosammal

’Kun pellot on puitu ja maa paljastunut korsien alta, on hyvä etsiä pieniä sammalia, jotka viihtyvät pelloilla ja pientareilla. Tämän viikon sammal on tällainen. Vanhalta nimeltään toukosammal, viihtyy savipelloilla paakuissa ja kokkareissa. Sitä on kuitenkin aina erikseen etsittävä, sillä vaikka se onkin yleinen tällaisilla paikoilla, niin sen koko on selvästi rajoittava tekijä havaitsemiseen. Sammal on pikkiriikkinen, mutta helposti tunnistettava.’

Savikkolapiosammal on kooltaan vain muutaman millimetrin korkuinen. Sen lehdet asettuvat ruusukkeisesti maan pintaa pitkin. Ne ovat suikeat ja leveät. Keskisuoni on vahva ja ulottuu lehden kärkeen. Pyöreähköt itiöpesäkkeet ovat yleisiä, alle senttimetrin korkuisia. Niiden avulla sammal on helppo tunnistaa, vaikka ryhmään kuuluukin useita lajeja. Muut ovat harvinaisia.

Toukosammalta voi tavata Etelä- ja Keski-Suomesta melko yleisenä, mutta kasvupaikkojensa suhteen se on vaatelias ja kasvaa yleensä vain savipelloilla.

Viikko 38: Kallioahmansammal

’Karut kalliot kasvattavat omanlaisiaan sammalia, jotka eivät välttämättä ole kovin helppoja määrittää. Monet muistuttavat toisiaan ja tuntomerkit piileskelevät mikroskooppisina. Näin on myös tämän viikon sammalen kohdalla. Paljon sammalia etsineenä lajin tunnistaa jo maastossa, mutta hyvin usein silti menee sormi suuhun, onko vai eikö ole. Sukuun kuuluu meillä vain viisi lajia, joista tämän viikon laji on yleisin. Muut kasvavat kaukana Lapossa ja ovat harvinaisia. Tunnistamisvaikeus tuleekin torasammalten suvusta. Puolukkareissulla kannattaa vilkaista kalliotakin.’

Kallioahmansammal on tyypillinen karujen kallioiden sammal. Se kasvaa suoraan kosteasta kivipinnasta pieninä tai joskus laajoinakin peitteinä. Sammal muistuttaa kyhmytorasammalta, mutta on kaikella tapaa pienempi. Piiskamaiset kärjestä hampaiset lehdet ovat kynsisammalmaisesti asettuneet. Käyrät pesäkkeet ovat yleisiä ja niiden tyvellä on pieni kyhmy.

Sammal on jokseenkin yleinen koko maassa, mutta torasammalta harvinaisempi. Sen pääkasvualue on pohjoisessa. Sammalta voi etsiä paitsi valuvetisiltä ja varjoisilta kallioilta myös purokiviltä ja rannoilta, aina kuitenkin kivipinnalta.