Pakkanen

Simuna

’Lämmin syksy kääntyi kertaheitolla paukkupakkasiin. Täällä Keski-Suomessa olen kauhulla seurannut pienten eläinten ja kasvien talvehtimista. Tulee muistiin parin vuoden takainen tammikuu: lunta ei ollut ja pakkanen paukkui. Nyt on samoin. Täällä on lunta vain muutama sentti ja pakkasta pahimmillaan liki 30°. Kasvit eivät saa lumen suojaa eikä pikkueläimillä ole paikkaa mihin kaivautua. Kova tuuli on vielä korostanut pakkasta monen päivän ajan. Onneksi se kuitenkin teki vähäisestä lumesta kinoksia, joihin eläimet voivat kaivautua. Kasvien tarpeisiin siitä ei ole, päinvastoin, tuuli puhalsi sen vähäisenkin lumen pois laajoilta alueilta.

Joskus miettii, miten vesieläimet oikein suojautuvat märältä kylmältä. Saukko rasvaa turkkinsa eikä karvojen läpi pääse vettä eläintä palelluttamaan, varmaan kuvan koskikaralla on samoin. Veden sisässä on myös lämpimämpää kuin pakkasen tuivertamassa ilmassa. Sorsa pulikoi tyytyväisenä virtaavassa vedessä tai lauhdevesialtaassa, vaikka sen jaloissa ei ole mitään suojaa, niin kuin ei muillakaan vesilinnuilla. Kuinka se on mahdollista? Pikkulinnut vetävät jalkansa höyhenten suojaan, mutta paljaana nekin ovat, kun ruokaa pitää etsiä mahdollisimman paljon ennen pimeää. Kovilla ovat. Niinpä ruokinta lienee helpoin tapa auttaa pihapiirissä eläviä lintuja. Metsälinnuille riistapeltojen ja ruokintakatosten rakentaminen auttaa, mutta silloin pitäisi huolehtia siitä, että siellä on sopivaa ruokaa koko talviajaksi. Linnut tottuvat aika nopeasti hyvään. Ensi kesänä nähdään, mitä tämä pakkanen saa aikaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.’

sorsa1

Setä pitkäsääri

Kaukkala

’Lumi tuli, lumi suli, taas on metsäretkien aika! Samalla kun koluaa kallioita hienojen sammalten toivossa, saattaa kohdata sananmukaisesti silmästä silmään muunkinlaista lajistoa. Itse törmäsin lukkiin. Ne liikkuvat vielä, tosin hitaasti ja jalkojaan kankeasti ojennellen, mutta silloinhan niitä voi rauhassa katsella ja valokuvata. Pimeän sään vuoksi kuvan ottaminen ei kyllä ole helppoa. Itse käytän voimakasta otsalamppua. Sen valossa pääsee tutustumaan ahtaisiinkin koloihin. Kuvatessa se kuitenkin luo liian voimakkaita varjoja, joten silloin se on syytä sammuttaa ja luottaa tukevaan jalustaan.

Kuvassa esiintyvä lukki on mitä ilmeisimmin rauniolukki (Leiobunum tisciae) yksi maamme paristakymmenestä lukkilajista. Maailmaltahan näitä otuksia on löydetty tähän mennessä liki kaksi tuhatta lajia. Lukit ovat vaarattomia, myrkyttömiä, oikeastaan jopa hyödyllisiä hämähäkkieläimiä. Niillä on neljä paria pitkiä jalkoja, joista osasta ne voivat vaaran uhatessa luopua ja hämätä vihollista sisiliskon tapaan. Ruumis on kaksiosainen möykky, jonka väritys on ruskehtava ja suomumaisen epätasainen. Ihmisen tapaan lukilla on vain kaksi silmää, jotka aistivat valoa, mutteivät muodosta kuvaa. Ympäristön havainnoiminen tapahtuu jalkojen tuntoaistin avulla. Ravintonsa ne pyydystävät väijymällä muita selkärangattomia. Ne syövät myös raatoja, lahoavia kasvinosia tai ulosteita.

Rauniolukki on ilmeisen tavallinen suuressa osassa maata talojen seinillä ja kosteissa koloissa. Itse tapasin sen kyllä kaukaa rakennuksista Luopioisten Kaukkalasta Kuohujärven kalliolta sammalten seasta. Kuvamateriaalin mukaan vertaamalla ei välttämättä pääse oikeaan lajiin, mutta tämä lukkilaji on aivan itsensä näköinen eikä meillä tavata muita saman suvun lukkeja. Yleisin laji lienee seinälukki (Phalangium opilio), joka viihtyy myös rakennusten sisällä. Sen voi tavata hitaasti vaeltamassa huoneen seinältä keskitalvellakin.

Vaikka talvi lähenee, niin vieläkin kannattaa tarkkailla lähiympäristöä. Uusia tuttavuuksia voi kävellä vastaan yllättävissäkin paikoissa.’

Tuhatjalkainen

tuhatjalkainen

Monissa meistä tuhatjalkaiset saavat aikaan väristyksiä ja inhon tunteita. Ajatellaanko silloin niiden mahdollista myrkyllisyyttä, puremista vai käärmemäistä olomuotoa? Ainakaan minulla ei ole tiedossa mitään niiden myrkyllisyydestä Suomessa. Ulkomailla varoitellaan koskemasta tämänlaisiin otuksiin ja se lienee ihan paikallaan, kun koskaan ei tiedä. Meidän tuhatjalkaisemme syövät lahoavia kasvinjätteitä eivätkä käy kenenkään kimppuun. Puolustautua ne kyllä voivat, mutta yleensä silloinkin vain voimakkaasti kiemurtelemalla.

Tuhatjalkaiset kuuluvat niveljalkaisten valtavaan ryhmään, johon luetaan myös mm. kaikki hyönteiset, siirat, skorpionit, lukit ja hämähäkit. Tuhatjalkaisilla on jokaisessa nivelessä tai jaokkeessa kaksi raajaparia erotuksena muista samankaltaisista otuksista. Tästä tulee myös niiden nimi, sillä eläimen alla tuntuu olevan jalkoja loputtomiin. Joillakin lajeilla jalkoja on vain kymmenen joillakin yli 600 kpl, mikä on eläinkunnan ennätys. Suomessa näitä ikivanhoja eläimiä on viitisenkymmentä lajia, osa hyvinkin yleisiä. Ne elävät karikkeen seassa, kosteissa olosuhteissa ja käyttävät ravinnokseen kuolleita kasvinosia ja sienirihmoja.

Kuvan tuhatjalkainen eleli lehtokalliolla sammalikossa. Sen pituus oli noin kolme senttiä ja sään viileydestä johtuen se ei juurikaan liikkunut. Lajilleen en sitä pysty määrittämään, mutta hyvin paljon se muistuttaa yleistä hietatuhatjalkaista (Ommatoiulus sabulosus). Tällä on selässä usein enemmän väriä kuin kuvan yksilöllä, joten tämä voi hyvinkin olla jokin muu maamme lajeista. Yleensä tuhatjalkaiset ovat vikkeliä otuksia eikä niitä pääse pitkään rauhassa tarkastelemaan. Nyt on hyvä hetki niitä seurata, kun ne ovat osittain kohmeessa etsiessään talvehtimispaikkaa.

Yön hämärissä

lepakko

’Syyspimeällä tapaa lepakoita useammin kuin valoisina kesäöinä. Pimeällä vain on hankalampaa nähdä niitä, saatika saada niistä kelvollista kuvaa. Eilen illalla sonnustauduin ystävän kanssa joen varteen kamerat laukaisuvalmiina siinä toivossa, että kohta niitä tulee ja sitten räiskitään. No, räiskimiseksi se menikin! Itselläni ei ollut mukana kelvollista salamaa, joten yritin osuttaa laukaisun siihen hetkeen, kun kaverilla välähti. Noista arvoista en paljonkaan tajunnut: pieni aukko, pitkä valotus ja ISO-arvot pariin tuhanteen, siitä se lähti. Filmiaikaan ei olisi tällaista kuvaamista voinut kuvitellakaan. Nyt kun kuva ei maksa mitään, saattoi rauhassa antaa kameran laulaa.

Rosvoamalla toisen valoa saatoin pitää valotusajat parissa sekunnissa. Siitä oli se seuraus, että jokin lepakko piirtyi samaan ruutuun kaksikin kertaa, kun joenrannassa oli varsinainen ilotulitusmeininki. Alla on sellainen kuva. Mitä lepakoita nuo sitten ovat? Kuvan laatu ei anna  mahdollisuuksia määritykseen, mutta päättelimme niiden olevan siippoja. Kuvan onnistuminen näissä olosuhteissa on enemmän tuurista kuin taidosta kiinni. Suhde alkoi olla sitä luokkaa, että sadasta kuvasta yhdessä oli jotain liikettä ja tuhannessa saattoi olla jokin lepakkokin.

Nyt on hyvä hetki mennä seuraamaan lepakoiden touhuja, vaikka ei niitä kuvata haluaisikaan. Detektori on tietenkin silloin hyvä apuväline, sillä se muuttaa lepakon äänet meidän korvillamme kuultavaksi naputukseksi. Sen avulla voi tajuta niiden määrän, nopeuden ja lentosuunnan. Voimakkaalla lampulla voi saada ne näkyviinkin. Ei muuta kuin yrittämään!

lepakko2

Uusi tuttavuus

peltohiiri’Laipanmaa on hieno kokonaisuus. Totesin sen taas kerran tällä viikolla, kun retkeilin siellä muutaman päivän ajan. Polut ovat tekeytyneet paikkoihin, joita on helppo kulkea ja joilta ei näe pelkästään hakattua metsää. Vaikka alue ei ole suojeltu, niin sen on hoidettu hienosti. Monessa kohtaa on säilytetty erämainen tuntu ja isot puut ovat saaneet kasvaa rauhassa. Toki sieltä löytyy paljon myös nuorta metsää, talousmetsää ja taimikkoakin. Alue on hyvin monimuotoista etelähämäläistä metsämaata.

Mukava yllätys oli nähdä pitkästä aikaa elämässään uusi kotimainen nisäkäs. Pieni hiirimäinen otus piipersi mustikan lehtien alla ja ensin luulin sitä myyräksi, mutta pitkä häntä ja pyöreät korvat kertoivat muuta. Mutta en ollut koskaan nähnyt hiirellä noin tummaa juovaa keskellä selkää. Ei kait vaan kyseessä ole peltohiiri? Kirjallisuus kotona varmisti määrityksen, kyllä se oli peltohiiri. Nyt harmitti, etten yrittänyt saada siitä parempaa kuvaa.’

Peltohiiri (Apodemus agrarius) on noin kymmensenttinen jyrsijä, jolla on lähes itsensä pituinen häntä. Keskellä sen selkää kulkee selvä tumma viiru, josta se on helppo tunnistaa. Ainoastaan harvinaisella koivuhiirellä on samanlainen, mutta se on pienempi ja suhteessa pitkähäntäisempi. Peltohiiri liikkuskelee öisin, mutta myös metsähiirtä useammin päivällä, metsänreunoissa, soiden laidoilla ja pellonreunusmetsissä maaseudulla. Sen esiintyminen maassamme keskittyy lähinnä Pielinen – Turku- linjan kaakkoispuolelle. Niinpä se Laipanmaalla onkin levinneisyysalueensa äärirajoilla. Harvinaisuutensa vuoksi eläin on meillä rauhoitettu luonnonsuojelulailla ja sen tappamisesta voi saada usean kymmenen euron sakot.

Peltohiiri syö enimmäkseen kasvisravintoa: siemeniä, hedelmiä, marjoja, kasvinsilmuja, mutta saattaa ottaa saaliikseen myös hyönteisiä tai muita pieneliöitä jopa kuolleita lajitovereitaan. Muuten sen elintavat ovat hiirimäiset eivätkä paljon poikkea metsähiiren touhuista.

Näin Laipanmaa sai yhden uuden arvokkaan lisän eläinmaailmaansa. Nyt löytynyt hiiri eleli Vähä-Laipan läheisyydessä kosteassa rinnemetsässä eikä vaikuttanut ollenkaan pelokkaalta, päinvastoin se pakeni vasta, kun nostin kameran kuvaamista varten. Sitten se menikin jo kovaa kyytiä koloihinsa maan alle.

Järven kala

ruutana4

’En ole mikään kalamies. Muistan saaneeni aikoinaan virvelillä kaksi saalista: simpukan ja ahvenvitaa. Niinpä olen keskittynyt heittämään katiskan rantaveteen kevätaikaan ja odottamaan saalista tällaisella passiivisella tavalla. Yleensä katiskassa onkin saalista, pieniä särkiä ja ahvenia. Jo monena vuonna sinne on eksynyt myös suurempaa saalista. Kalan makuun olen päässyt haukien myötä ja kerran nuorena pelästyin ankeriasta, jota luulin ensin käärmeeksi. Myös litteitä, hopeakylkisiä kaloja on katiskaan eksynyt. Pidin niitä lahnoina ja tyytyväisenä savustin niitä herkuksi ruokapöytään. Kun ei kaloista mitään tiedä, maistui savustettu kala ihan hyvältä, vaikka jotenkin ihmettelin lahnan makua yliarvostetuksi. Sitten ystävien kanssa mietittiin kalan lajia uudelleen ja niinpä lahnani muuttuikin ruutanaksi, lähinnä järviruutanaksi. Tämä on mutaisen pohjan mönkijä ja lähes syömäkelvoton, jota myös kännikalaksi kutsutaan, koska se muuntaa nesteitään talviaikaan alkoholiksi selvitäkseen hapettomassa pohjamudassa.

Nyt otin kalasta kuvan ja etsin netistä kuvia sekä lahnasta että ruutanasta ja en enää ollutkaan varma. Kyllähän tuo kala sittenkin muistuttaa enemmän lahnaa kuin ruutanaa: pienet suomut, lovipäinen pyrstö, tummat evät. Miksei se sittenkin ole hyvänmakuinen lahna? Huijaako tieto makuaistia vai päinvastoin? Niin, mutta onhan sitten näitä muitakin samannäköisiä, on sorvaa, sulkavaa, säynettä jne. Mikähän kalani oikeastaan on? Pitää varmaankin kalan kanssa mennä oikean kalastajan juttusille.’

 

Luonnon ihmeitä ihmeteltävänä

CR-kaimaani

’Lupailin pari päivää sitten vähän muitakin Costa Rican luonnon ihmeitä kuin vain värikkäitä lintuja. Sademetsät pitävät sisällään hyvinkin eksoottisia eläimiä, mutta niitä pääsee ani harvoin näkemään, koska suuri osa niistä liikkuu öisin ja silloin ei ole ollenkaan turvallista olla yksin pimeässä. Mölyapinoiden lähentely ei liene mukavaa eikä myöskään kohtaamiset kissapetojen tai matelijoiden kanssa. Kuvan peto syö kuitenkin vain pikkukaloja ja äyriäisiä. Silmälasikaimaani (Caiman crocodilus) on ihmiselle melko vaaraton parimetrinen otus, jota pääsimme veneestä tarkkailemaan noin metrin päästä. Eipä silti tehnyt mieli lähteä pulikoimaan jokeen. Kaimaani oli rauhallinen, jopa flegmaattinen, sillä sen ilme ei koko aikana värähtänytkään, vaikka mahdollinen saalis työnsi  kameran putkea liki kuonoon kiinni. Olikohan se muovia?

CR-iguaaniCR-basilisko

 

 

 

 

 

Vaikka myrkyllisiä käärmeitä onkin paljon, emme niitä nähneet. Sen sijaan liskoja rapisi ja vilisi yhtenään. Vasemmanpuoleinen on iguaani (Iguana iguana), joka elelee puiden oksistoissa jokien yläpuolella. Kooltaan tämä leguaaneihin kuuluva lisko voi tulla metrin mittaiseksi ja painaa kymmeniä kiloja. Oikeanpuoleinen on Harry Potter-kirjoja lukeneille tuttu basiliski. Se on eräänlainen taruolento antiikin kirjallisuudessa, mutta täällä vihreä basiliski (Basiliscus plumifrons) on liskoihin kuuluva eläin. Paikalliset intiaanit ovat pitäneet sitä upeine kauluksineen pelottavana sekasikiönä, jonka kohtaaminen tiesi näkijälleen pikaista loppua. No, hengissä edelleen ollaan. 

CR-morphoCR-greatowlPerhosmaailma oli tietenkin monilaijnen ja värikäs. Niitä vaan ei päässyt kameran kanssa kovinkaan lähelle. Ajan kanssa väsyttämällä saattoi jonkin heilahtaneen kuvan saada, mutta se ei paljon tyydyttänyt. Kuvan perhoset ovat päiväunilla ja siksi lepoasennossa. Vasemmanpuoleinen on sininen morphoperhonen (Morpho helenor), jonka säihkyvänsiniset siivet ovat monelle tutut. Olisipa se vain avannut ne. Oikeanpuoleinen on pöllökäs (Caligo sp.), joka kuuluu suurimpiin päiväperhosiin. Näiden siipien läpimitta voi olla jopa 20 cm. 

CR-aguti

Sademetsän hämärässä liikkui myös tämä jäniksen kokoinen otus. Korvansa se on lyhentänyt ja häntänsä hukannut. Eläin on jyrsijoihin kuuluva keskiamerikan aguti (Dasyprocta punctata). Sen varpaat päättyvät kaviomaisiin kynsiin ja muutenkin sitä oli hieman vaikea yhdistää jyrsijöihin. Sadematsän pimeydessä se viihtyi ja hypähti heti varjoon, jos valo osui sen kohdalle. 

CR-pekari

Kauluspekari (Tayassu tajacu) vastaa vanhalla mantereella elävää villiä sikaa. Se liikkuu usein monen kymmenen eläimen parvissa, tonkii ruokansa lehtien alta ja viihtyy usein ihmisasemusten lähellä. Luonteeltaan se on rauhallinen. Tämä eläin käveli vastaan La Selvan biologisen aseman pihassa.

CR-coati

Tämä hyvinkin seurallinen otus pyrki auton kyytiin, kun siitä yritti ottaa kuvaa. Koati (Nasua narica) kuuluu puolikarhuihin ja saattaa tulla toista metriä pitkäksi. Turistipaikoissa se oli puolikesy ja hyväntapainen, mutta sen ruokkiminen oli ehdottomasti kielletty. Ehkä siitä ei haluttu maanvaivaa. Viidakossa näin sen kerran kulkemassa häntä pystyssä kasvillisuuden keskellä. Luulin sitä ensin isoksi kissaksi. Salaperäinen ja mukavanoloinen tuttavuus, mutta ei liian läheltä.

CR-sammakko

Viimeisenä kuvana kaikkein pienin eläin, josta kuvan otin. Se voitti jopa lehtiluteen ja koppiksetkin. Termiitit ja muurahaiset jätän nyt pois. Mansikkasammakko (Oophaga pumilio) kuuluu nuolimyrkkysammakoihin, jotka ovat maailman myrkyllisimpiä ja kauneimpia eläimiä. Ne elävät Keski- ja Etelä-Amerikan sademetsissä. Intiaanit pyörittivät nuolenkärkeä sammakon iholla ennen kuin ampuivat nuolen puhallusputkella saaliiseen. Batrakotoksiini on vahva hermomyrkky ja joidenkin lajien yhden ainoan sammakon myrkkylima pystyisi surmaamaan 1500 ihmistä. Onneksi en koskenut tuohon sentin mittaiseen harmittoman tuntuiseen otukseen.

Tässä muutamia luonnon ihmeitä, joita Costa Rican matkalla satuin kohtaamaan.’

Syyslintuja

höyhen

’Olen onneton lintujen valokuvaaja ja sain etsiä kuvatiedostoistani pitkään kelvollista lintukuvaa. Tänään metsässä aamulenkillä näin sekä metson että korpin ja närhenkin, mutta eihän niistä onnettomista kuvaa saa hämärän metsän siimeksessä. Niinpä tyydyin pieneen sulkaan, joka muutama viikko sitten lojui kivenkupeessa. Se lienee viirupöllön sulka tai ainakin jonkin pöllön, sillä niitä on pyörinyt tässä yhtenään, erilaisia.

Laskin aamusella muistivihostani marraskuun aikana liikkumallani alueella havaitut lajit. Tein eräänlaisen syyslintulaskennan, vaikka se onkin tyystin erilainen kuin lintuharrastajien talvilintulaskennat. Nyt en laskenut määriä ainoastaan lajeja enkä miltään tietyltä reitiltä. Lajeja kertyikin ilahduttava määrä, kokonaista 27 kpl seuraavan listan mukaan:

talitiainen, sinitiainen, naakka, harakka, varis, korppi, hiiripöllö, viirupöllö, punatulkki, mustarastas, käpytikka, harmaapäätikka, palokärki, viherpeippo, laulujoutsen, pyy, teeri, varpuspöllö, sinisorsa, kanahaukka, hippiäinen, keltasirkku, töyhtötiainen, pyrstötiainen, hömötiainen, urpiainen, metso

Ilahduttavaa listassa ovat ainakin kanalinnut ja pöllöt. Niitä harvemmin pääsee näkemään ja tällä kertaa jopa useamman kerran. Naakka on lisääntynyt räjähdysmäisesti tällä vuosituhannella, samoin korppi, joka ei enää olekaan pelkkä erämaalintu. Eilenkin se söi jäniksenraatoa keskellä kylää kuin varis konsanaan. Varsinaisia muuttolintuja listassa ovat laulujoutsen ja mustarastas. Täällä Luopioisissa metsän keskellä joutsenet pysyvät jäidentuloon saakka, mustarastas saattaa sinnitellä kevääseen, mutta epäilen. Tiaiset ovat edelleen metsässä samoin punatulkku ja tuskin ne pihapiiriin tulevatkaan, jos täällä ei ole ruokintaa. Pihapiiriä hallitsevat tällä hetkellä viherpeipot. Pyrstötiainen veikeine ulkomuotoineen on aina iloinen näky ja se tuntuu lisääntyneen mukavasti. Niinpä voisi kuvitella, että samat lajit jatkavat elämistään läpi talven ja tervehtivät meitä tänne palaavia taas keväällä.’

Nyt se sitten…

insinööri3

’Nyt se sitten tuli meidänkin metsään, majava nimittäin. Viime keväänä kirjoitin löytämästäni kaadetusta puusta ja sen aiheuttajasta. Majava oli ollut silloin asialla. Silloinen puun kaato oli vanha, mutta yläkuvan jäljet ovat tuoreet. Siinä talttahammas on katkonut koivusta sopivankokoisia pätkiä kuljetettavaksi pesäänsä. Lastut ovat usean sentin pituisia ja levyisiä, eikä puremajälki puussakaan ole mitään hiiren jyrsintää. Kovasti on töitä tehty. Kun pölkyt sitten on saatu poikki, ne raahataan veteen. insinööri2Viereisessä kuvassa näkyy taustalla osa kanaalia, jonka majava on kaivanut ja jota pitkin puu kulkee, isokin runko. Jotta vettä kanavassa piisaisi, eläin tarvitsee padon. Pato on rakennettu puron poikki asettamalla ensin tuoreita pajunoksia ja rankoja ristikkäin penkasta penkkaan. Sen jälkeen rankojen väliin virran puolelle on aseteltu pienempiä oksia, puunkappaleita ja sammalta, turvettakin. Savea ja multaa majava on raahannut penkoista tilkkeeksi. Sitä mukaa kun vesi padon takana nousee, eläin korottaa patoa ja saa näin kuljetusreitit jatkumaan kauemmaksi metsään. Nyt sillä on vettä pölkkyjen, oksien ja rankojen uittamiseen. Kovinkaan pitkiä ojia majava ei joudu kaivamaan, jos se osaa kaataa puun oikeaan suuntaan ja nostaa veden oikealle korkeudelle ja tämän taidonhan se osaa,

Tässä kohtaa astuin minä mukaan kuvioon, sillä en halua metsän hukkuvan tulvaan. Jokusen puun nakertaja vielä voisikin ottaa, mutta vedenpaisumus tappaa liikaa ja majavallekin vääränlaista pihkapuuta. insinööri1Niinpä tarttuin padosta esiinpistäviin rankoihin ja aloitin purkamisen. Viereisessä kuvassa näkyy jo osittain purettu pato, sen takana olevat vesimassat ja padon korkeus, toista metriä. Tuhansia litroja vettä valui solkenaan alajuoksulle ja metsä alkoi kuivua, kun sain päälimmäiset kerrokset poistettua padosta. Majava ei tästä pitäisi ja tiedän, että tämä on vasta taistelun alkua. Huomenna saan mennä uudelleen padolle. Nyt varaan kuokan mukaani. Saan huhkia olan takaa saadakseni padon taas nurin, sillä sen minkä minä päivällä puran, sen majava yöllä rakentaa uudelleen.

Patohan ei ole majavan pesä. Pesä sijaitsee aivan muualla. Padolla on kaksi tehtävää: ensinnäkin äsken kuvaamani kuljetusveden määrän takaaminen ja toiseksi pesän pitäminen sopivalla korkeudella vedenpinnasta. Kun pesään on ainoastaan vedenalainen kulkureitti, niin vedenpinnan on oltava tarpeeksi korkealla, että sisäänkäynti pysyy veden alla. Toisaalta vesi ei saa nousta pesään eli pesä on kuiva ja puhdas. Pesän alapuolinen pato säätelee vedenpinnan korkeuden millilleen oikeaan kohtaan. Kun nyt hävitin yläpuolisen padon, en tuhonnut pesää, mutta vaikeutin majavien ravinnon ja rakennuspuun saantia. Voi olla, että ne näkevät ensi talvena nälkää pesässään, mutta jos joku hajoittaa pesän alapuolisen padon, ne saattavat joutua petojen saaliiksi tai kuolla kylmään. Eläin on rauhoitettu, mutta miten ovat sen rakennelmat? Valtio korvaa majavan aiheuttamia tuhoja. Siitä huolimatta harva metsänomistaja antaa tahallaan majavan turmella metsänsä saadakseen sitten hakea korvauksia. Niinpä maaseudulla majavan padot hajotetaan sen kummemmin asiaa pohtimatta.’

 

Ei hassumpi pöllö

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1