Ei hassumpi pöllö

hiiripöllö2

’Tuo sama paju taisi olla jo pari päivää sitten kuvissa mukana, kun esittelin myöhäissyksyn maisemaa ja vertasin sitä eri vuodenaikoihin. No, nyt se saa toimia jalustana linnulle, joka on pyörinyt nurkissa jo viikon verran. Kun tarkaan kuvaa katsoo, niin onhan siellä pensaan latvassa jokin musta piste. Yleensä näin on minun lintukuvissani, kun en omista pitkiä putkia, makroja vain. Tai ainakaan ne pitkät eivät ole silloin saatavilla, kun niitä tarvittaisiin. Usein lintu on jo kadonnut ennen kuin saan putken vaihdettua.

Tämä lintu kuitenkin poseerasi aloillaan hyvinkin uskollisena, vaikka sekä koira että pieni kaksivuotias ja minä rahjustimme sitä kohti. Lopulta seisoimme pajupensaan edessä ja lintu kökötti meidän yläpuolellamme pyöritellen päätään aina siihen suuntaan, minne koira sattui menemään. Silloin oli helppo tunnistaa se hiiripöllöksi, jota olimme jo epäilleetkin, varsinkin kaksivuotias, joka hoki joka toisella askeleella: pöllö … pöllö … pöllö. Sain minä linnusta sitten kuvan vähän lähempääkin, mutta miltäs mustavalkoinen lintu näyttää mustavalkoisessa maisemassa, no tietenkin mustavalkoiselta. Tässä kuitenkin on tarjolla  viikon aluksi hiiripöllö, olkaat hyvät! Niillä näyttää olevan tänä syksynä taas oikein kunnon vaellusbuumi päällä, sen verran runsaasti niistä on kirjattu havaintoja muistiin.’

hiiripöllö1

Pelätäkö?

kasa1

Viime syksynä kerroin kuvien kanssa karhun vierailusta lähimetsässä. Se oli raapinut kynsillään jurmuja näreiden kylkeen miehenkorkeudelta alkaen. Itse otusta en nähnyt ja raapimisestakin lienee kulunut jo jonkin aikaa. Kun nyt törmäsin tiellä kuvan mukaiseen kasaan, katsoin taas ympärilleni toivossa nähdä jotain muutakin. Pitäisikö pelätä, välähti mielessä, mutta läjästä ei enää noussut lämpöä ja kuoriainen ryömi sen alta esiin kertomaan, että tässä läjä on köllötellyt jo jonkin aikaa, sen jättäjä on jo kaukana.

Niin, onko se karhun vai jonkin muun suuremman eläimen. Mäyrän ulosteita olen katsellut sen vessapolun päässä usein ja eipä niitä tähän yli 20 cm leveään kasaan voi oikein rinnastaa. Hirven, vaikka se olisikin syönyt löysentävää ruokaa, uloste on ihan eri näköinen, samoin kotieläinten. Niinpä päädyin karhuun. Mitä se sitten on syönyt, ulosteessa on isoja suomun näköisiä jäänteitä, samoin marjojen kuoria, enempää en sitä ruvennut tonkimaan. Löytöpaikka aivan lähellä kesämökkiasutusta taas kertoisi jostain muusta. Tosin liikkuuhan karhuja asutuksen lähelläkin, ilman että sitä huomaamme.

Mediassa kohistaan yhtenään eläinten tekemistä tuhoista ja petojen hävittämisestä. Usein keskustelun aiheena on susi. Karhu saattaa syksyisin valmistautuessaan talviuneen hakeutua mehiläispesille tai metsän kätkössä oleville lammaslaitumille, mutta muuten se on piiloutuvampi kuin susi. Voidaankin usein sanoa, että karhu kyllä näkee meidät, mutta me emme sitä. Se osaa suuresta koostaan huolimatta mennä piiloon hiljaa. Hirven rytinän kuulee usein, samoin ihmisten kailotuksen, mutta petoja ei näe ei huomaa. Ikänsä metsiä kirrellleet eivät ole niitä koskaan tämän enempää nähneet.

Matkaan tänään Suomenselälle sammalretkelle, joten blogia päivitän seuraavan kerran vasta ensi viikolla. Salamajärven kansallispuistossa on mahdollisuus nähdä metsäpeuroja, niinköhän se onnistuu. Petojakin siellä liikkuu enemmän kuin täällä Hämeessä, jospa siellä näkisi muutakin kuin kakkaläjiä.’

Liskojen sukua

vaskitsa1

’Tämän päivän vietin ystäväni kanssa Kuhmoisten metsissä sammaljahdissa. Mitä sitten löytyi, se ei ole vielä tiedossa, mutta yleensä aina jotain mielenkiintoista. Ainakin alustavasti pussin sisältöä penkoessani tapasin joitain itselleni hyvin outoja sammalia. Mutta päivä ei olisi ollut mitään ilman kunnon yllätystä. Aivan viime metreillä luikerteli vastaan maamme ainoa jalaton lisko. Eipä tuo ole vastaani tullut vuosiin. Taitaa olla edellisestä kohtaamisesta liki kaksikymmentä vuotta.’

Vaskitsa (Anguis fragilis) on siis lisko käärmemäisestä ulkonäöstään huolimatta. Se on kokonaan rauhoitettu ja silmälläpidettävä laji harvinaisuutensa vuoksi. Laji on oikeastaan aika puhtaasti eurooppalainen, sillä sen päälevinneisyysalue on juuri Eurooppa. Suomessa sitä tavataan harvinaisena Etelä- ja Keski-Suomesta, linjan Vaasa-Joensuu pohjoispuolella se on hyvin harvinainen tai puuttuu kokonaan. Äkkiseltään sitä ei miellä liskoksi, koska sillä ei ole jalkoja niin kuin yleisellä sisiliskolla. Anatomisesti jalat kuitenkin löytyvät tai jalkojen aiheet ihon alta. Nimensä vaskitsa on saanut väristään, se on siis vaskenvärinen, joskus urosten selässä on sinisiä pilkkuja. Pituudeltaan se jää reilusti alle puolimetriseksi. Vaskitsan liikkeet ovat kankeita ja kömpelöitä. Siksi se jääkin usein muiden eläinten saaliiksi.

Vaskitsa on etupäässä hämäräeläin ja lepäilee päiväsajan jossain kolossa tai kasvillisuuden seassa. Ravinnokseen se pyydystelee matoja ja nilviäisiä. Itse se on kettujen, siilien ja lintujen ravintoa. Vaskitsa on kuitenkin kaikista uhista huolimatta pitkäikäinen eläin. Joidenkin yksilöiden on todettu sinnitelleen hengissä jopa kolmekymmentä vuotta.

Liskoille on tyypillistä, että ne pystyvät katkaisemaan häntänsä ja kasvattamaan uuden sen tialle. Uusi häntä on usein lyhyempi ja typäkämpi kuin alkuperäinen. Alakuvan eläimen häntä on jossain vaiheessa katkennut eikä se ole kasvattanut juurikaan lisää uutta häntää. Hännänkatkaisun merkityshän on kääntää saalistajan huomio kiemurtelevaan häntää niin, että itse lisko pääsee pujahtamaan piiloon.

Vaskitsa on muuttunut silmälläpidettäväksi eläimen voimakkaan vähenemisen vuoksi, mikä taas johtuu lisääntyneestä asutuksesta ja liikenteestä. Vaihtolämpöisenä eläimenä se hakeutuu lämpimille teille ja jää helposti auton alle. Niitä myös edelleen valistuksesta huolimatta tapetaan käärmeinä, mikä on rikollista touhua, sillä vaskitsan tappamisesta on määrätty yli 200 €:n sakko.

Pietäänpä tämän sympaattisen eläimen puolia!

vaskitsa2

Nakertaja

majava

’Kevään viimeisten hankien aikaan törmäsin kuvan esittämään näkyyn. Joku on nakertanut puun poikki aivan oman laiturini läheisyydestä. Jyrsintäjäljistä voi päätellä, että työ on tehty jo vuosi kaksi sitten. En ole tuota kuitenkaan aikaisemmin huomannut. Seudulla majavat ovat lisääntyneet 2000-luvulla ja etsineet aktiivisesti uusia pesimälampia. Niinpä kuvan kaltaisia puita näkee pienten järvien rannoilla yhtenään. En olisi kuitenkaan uskonut, että aivan kylän keskustaan tullaan metsätöihin.’

Alkuperäinen majavamme metsästettiin sukupuuttoon 1860-luvulla. Sen kohtaloksi muodostui eläimen rasvapitoinen komea turkki, joka suojaa sitä kylmältä pitkinä talvikuukausina ja on samasta syystä ollut suosittu raaka-aine myös ihmisen vaatetuksessa. Nykypäivänä käydään kovaa keskustelua turkiseläinten oikeuksista ja ihmisen vastuusta niiden suhteen, 1800-luvulla toimittiin luonnoneläinten metsästyksessä täysin vastuuttomasti. Silloin varmaankin majavan turkki tuli hyötykäyttöön kylmää vastaan, tänään turkis menee suurelta osin koristeeksi. Kumpi sitten on eettisempää, koristaa vai hävittää?

Majava palautettiin Suomen luontoon 1930-luvulla. Istutukset tentiin silloinkin metsästysmielessä. Ajateltiin, että näin saadaan valtavalle metsästäjien ammatti- ja harrastajakunnalle ammuttavaa. Osa majavista tuotiin Norjasta, osa Pohjois-Amerikasta. Silloin ei tiedetty niiden olevan eri lajia, jotka eivät risteydy keskenään. Niinpä meillä asustaakin nykyään kaksi majavalajia: pohjoisamerikkalainen kanadanmajava (Castor canadensis) ja Norjasta tuotu euroopanmajava (Castor fiber). Kanadanmajava on levittäytynyt istutuspaikaltaan Säämingiltä lähes koko Etelä- ja Keski-Suomeen ja niitä on nykyään 10 000 – 15 000 kpl. Euroopanmajava istutettiin usealle paikkakunnalle, mutta nykyään sitä esiintyy vain Tornionjoella, Hämeessä ja Satakunnassa. Se on luokiteltu vaarantuneeksi lajiksi eikä niitä liene maassamme tuhattakaan eläintä. Syynä on se, että se häviää kilpailussa kanadalaiselle serkulleen. Lajeja on vaikea erottaa toisistaan luonnossa, koska erot ovat ulkoisia mittoja ja ne ovat aina suhteellisia.

Enpä siis tiedä, kumpi majava puun järvellämme on katkaissut. Lammilla oleva Evon metsä oli yksi euroopanmajavan istutuspaikoista. Sinne ei meidän järveltä ole matkaa kuin reilut parikymmentä kilometriä. Piankos sitkeä elikko tuon matkan juoksee. Todellisuudessa taitaa tällä hetkellä olla niin, että kaikki eteläisen Hämeen majavat ovat kanadalaista alkuperää. Kuka sen kuitenkaan varmuudella sanoo, hampaanjäljistä niitä ei pysty erottamaan.

Aina kohdatessani majavan jälkiä luonnossa ihmettelen eläimen viisautta ja sinnikkyyttä. Siinä on meille todellinen esikuva. Puun tämä metsuri osaa kaataa paremmin kuin minä, aina oikeaan suuntaan. Se osaa kaivaa kanavia kuin paraskin arkkitehti uittaakseen rungot avoveteen. Lisäksi tämä pieni rakennusmestari suunnittelee ja toteuttaa patorakennelmansa sellaisella tarkuudella, ettei ihminen siihen tunnu pystyvän. Itse en saanut patoa edes rikki, kun yritin suojella metsääni tulvan alta. Majavan pesäkin on kaikessa karuudessaan mestariluokan työnäyte, jossa eläimen on hyvä viettää talvinen elämänsä turvassa vihollisilta ja pakkaselta. Elintarvikehuollonkin tämä otus taitaa ja osaa säilöä talveksi tarpeeksi tuoretta syötävää ruokavarastoihinsa. Kunnioitettava eläin, jonka soisi menestyvän. Ristiriitaa kuitenkin on, juuri patojen aiheuttamien metsätuhojen vuoksi. Isojärven kansallispuistossa katselin majavanpatoa tyytyväisenä, omassa metsässä en. Näin olemme raadollisia.

Tarkkailija

 

tarkkailija’Tämä ei ole mikään piilokuva. Se vain kuvaa tämän vuoden kevättäni. Olen joka aamu kävellyt tietä pitkin metsään ja kiivennyt hakkuuaukolla olevaan parimetriseen hirvitorniin kuuntelemaan, katselemaan, haistelemaan kevättä. Jänön jäljet risteilevät tornin editse, kettu näyttää viipottaneen perässä, hirvi on mutustellut männynversoja ruoakseen. Ilmoja pitkin torniin on kantautunut koppelon kotkotus, harmaapäätikan uikutus ja teeren kujerrus. Varhaiskevään hajut ovat mietoja, ohikiitäviä kuin ajatukset. Hiljaa istuen tornista voi nähdä enemmän kuin kouhkaamalla kovaa kyytiä metsäautotietä pitkin. Tänä aamuna uusi lumi peitti vanhan hangen. Sanotaan sen olevan vanhan surman. Jäljet ainakin näkyivät selvemmin. Hiirikin oli jättänyt jäljen uuteen lumeen ennen kuin se joutui pöllön ruoaksi. Olisikohan ollut se lapinpöllö, jonka kohtasin pari päivää sitten lähistöllä? Pöllö oli jättänyt vain siivenkärkien huitaisut hangen pintaan. Takaisintullessani ketun jälkien rinnalle tiellä ilmestyivät vanhan koiran laahaavat jäljet – oli lähtenyt perääni, muttei jaksanut perille saakka, vaan oli kääntynyt ja palaillut tutuille tanhuville, kuuro ja puolisokea.’

Jälkiä lumella

jaljet2

’Jälkien valokuvaaminen talvella ei ole niitä helpoimpia hommia. Sen huomasin taas tänään, kun kiersin kameran kanssa lumista metsää. Jälkiä oli vaikka muille jakaa, mutta kun suuntasi kameran niitä kohti, ne hävisivät, sulautuivat ympäröivään valkoisuuteen. Uutterasti räpsytin kameraa ja työpöydän ääressa ihmettelin sitä latteutta, mikä kuvista löytyi. Sain toki kunnollisiakin, kuten hirvenjäljet yläkuvassa. Ne on kuvattu tieuralta, jossa oli vain ohut kerros lunta auratun pohjan päällä. Hangesta niitä oli turha yrittää kuvata. Siinä kävi näin:

jaljet4Hirvenjäljiksi jäljet tunnistaa kyllä, kun katsoo syötyjä männyntaimia, eipä muuten. Taimikoissa nuo koikkelehtijat ovat saaneet taas tänä talvena aikaan aikamoista tuhoa. Onneksi tuossakin taimikossa on kuusia mukana, niihinhän hirvet eivät koske.

Kuvasin myös jäniksenjälkiä. Ne katosivat kokonaan valkoisuuteen. Onneksi tuuli oli kuljettanut hankea pitkin suuren määrän kuusenneulasia ja muuta roskaa, jotka olivat kerääntyneet jälkiin. Näin ne näkyivät selvänä jotoksena yli hangen:

jaljet1Siinä on jänöjussi loikkinut pakoon. Liekö jokin suurempi peto sitä ahdistanut, sillä kuvan ulkopuolella oli havaittavissa selviä kiihdytyksen jälkiä. Vähän matkan päässä asia sitten selveni, kun hankeen olivat painuneet selvät suuren kissan jäljet. Ne ne vasta vaikeat on kuvata, sillä eläin painaa jo reilusti ja painuu pehmeään lumeen varmaan vatsanahkaansa myöten. Niinpä suuntasin kameran suoraan kohti jäljen pohjaa ja siellä varjoisassa ja puhtaammassa lumessa näkyi selvästi varpaiden painumat. Pyöreä muoto kertoi myös ilveksen saaneen vihiä saaliista. Vähän kauempaa sain sitten seurata kiivasta takaa-ajoa, noin vain jälkien valossa. En lähtenyt umpihankeen katsomaan, kuinka saalistuksessa oli käynyt. Saiko kissa paistin vai pupu pitää pitkät korvansa. Oikeastaan kun tarkemmin jälkiä katsoin, huomasin ne jo ainakin viikon ikäisiksi, joten kauaksi olisin niitä saanut seurata, jos olisin halunnut päästä osingoille, edes näkemään. Opinhan jotain kuitenkin – nimittäin jälkikuvausta.’

jaljet3

Kynsimistä


Kynnet1’Syksy on merkillistä aikaa, sananmukaisesti. Silloin paljastuu monet kesän aikana ilmaantuneet merkit ja jäljet, kun lehdet ovat varisseet ja ensilumi valaissut pimeätkin korpiloukot. Kuljin pienen puron laitaa etsien korpiluppoa, jota olin sieltä reilut kymmenen vuotta sitten löytänyt. Näytteen etiketti ei kertonut aivan tarkkaa paikkaa ja niinpä jouduin hieman kiertelemään. Metsä oli tietenkin hakattu ja suuret luppopuut kuljetettu tehtaalle, mutta aivan puron reunaan oli jäänyt kaistale, jota ei oltu huomattu tai sitten se oli tahallaan jätetty hakkuun ulkopuolelle. Taimikosta oli turha luppoa etsiskellä, joten keskityin tähän unohdukseen. Luppo löytyi, tosin kovin vähäisenä ja kituvana, mutta sen vieressä olikin sitten jotain aivan muuta. Kuvaa voi rauhassa katsella ja miettiä, kuka tai mikä siinä on kuusen runkoa kynsinyt?’

Itse en ole koskaan nähnyt karhua luonnossa, mutta jälkiin olen aina silloin tällöin törmännyt. Tätäkin jälkeä katselin sillä silmällä ja taisinpa katsella ympärillenikin, kunnes huomasin, että raamuista valui jo kuivettunutta pihkaa. Raapija oli vieraillut paikalla jo hyvinkin kuukausia sitten ellei kauemminkin. Tuskin se olisikaan viitsinyt jäädä pensaan taa odottamaan, kuka jäljet löytää. Niin, karhun läjiä näkee Etelä-Hämeenkin metsissä aina silloin tällöin ja tällaisiin raavittuihin puihin olen törmäänyt muutaman kerran. Onko kyseessä karhu? Näin päättelen, sillä jäljet olivat rungolla metristä puoleentoista korkealla ja niissä näkyy selvästi eläimen kynnenjäljet.
Kynnet2Tässä viereisessä kuvassa nuo jäljet näkyvät vielä selvemmin. Hirvi kuorii puita hampaillaan, mutta ne ovat yleensi silloin lehtipuita, koska hirvi käyttää esim. haavan tai raidan kuorta ravinnokseen. Toisaalta hirvi saattaa hangata sarvistaan nahkaa pois alkukesästä ja vaurioittaa jotain pientä närettä pahastikin, mutta tällaisessa puussa ei näy kynnenjälkiä, vaikka kuori onkin irronnut samalla tavalla. Kynsimisen korkeus maanpinnasta sulkee pois pienet eläimet, kuten mäyrän tai supikoiran ja en ole niillä koskaan moisia kynsiä nähnytkään.

Kylillä kuulee usein puhuttavan karhusta, kuinka se oli syömässä marjoja mättään toisella puolella, kun toiselta puolen niitä poimittaan tai kuinka karhu puhaltelee korvessa ja lonksuttaa leukojaan. Harvoin kukaan sitä on todella nähnyt, saatika, että olisi joutunut sen suhteen vaaraan. Sanotaankin, että karhu näkee sinut, vaikka sinä et näe karhua. Se väistää yleensä hyvissä ajoin, kun meluisa ihminen sitä lähestyy. Ainoa vaaratilanne saattaa syntyä, jos karhulla on poikanen ja kulkija joutuu emon ja poikasen väliin. Siihen ei pidä ängetä, johan sen järkikin sanoo.

Itse en siis ole nähnyt koskaan karhua luonnossa. Niitä kuitenkin siellä on, sen kertoo kuvakin. Harvakseltaan maamme on asutettu myös karhuilla. Paraikaa on menossa hirvenmetsästysaika. Pyssymiehet vahtivat lavoilla hirvien liikkeitä ja posauttelevat ylimääräiset pois päiviltä. Niin täälläkin. Hirviä on kuitenkin tällä hetkellä melkein yhtä vähän kuin karhujakin. Koko menneen kesän aikana kulkiessani näin vain pari kertaa metsän sarvipään enkä sen jälkiinkään usein törmännyt. Lehdissä valitetaan, kuinka sudet tai karhut ovat vieneet koiran tai lampaan tai hiehon laitumelta. Hirvi on karhun luontaista liharavintoa. Ehkäpä se tyytyisi siihen, jos sitä olisi enemmän saatavilla. Eikä tarvitsisi sitten niitä viimeisiä karhuja kaataa.

Nyt karhu on mennyt jo talvipesäänsä. Sellaisen löytäminen olisikin mukava juttu, mutta vaikka taas kylillä liikkuu puheita karhun talvipesästä, lienee senkin löytäminen enemmän kuin sattumaa, mutta ainahan voi yrittää.

Suojaväri


suojavari1’Täällä Hämeessä on viimeisten päivien aikana joutunut miettimään veden olomuotoja. Saman päivän aikana niitä on saattanut tavata kaikkia: aamulla sumua ja kuuraa, päivällä räntää ja lunta, illalla silkkaa vettä, joka jäätyy yötä kohti. No, eihän tule aika pitkäksi niin kuin etelämpänä saattaa käydä. Samalla on aikaa miettiä eliöiden painumista talvilepoon. En ole tuota suojaväriasiaa paljon pohtinut, mutta kun etsin epifyyttijäkäliä puiden rungoilta tihrustaen heikossa valossa, löysinkin ihan muunlaista elämää. Kannattaa siis pitää silmänsä auki vesi-lumi-sumu-kelistä huolimatta.’

Viereisen kuvan hämähäkki (lajia en tiedä, mutta jos joku tietää, niin ilmiantakoon, kuten myös tuon toisen kuvan hämyrin) pysyi aivan hiljaa lepän rungolla, liekö vaanimassa, enkä sitä olisi edes huomannut, jos en niitä jäkäliä olisi niin tarkkaan pyrkinyt tähyämään. Se oli kuitenkin kohmeessa, koska jalka liikkui enää hyvin verkkaan, kun havunneulalla sitä sorkin. Mutta jotenkin jäin ihmettelemään sen väriä, kuinka se osaakin olla juuri harmaalepän kuoren värinen. Eihän tuosta kuvasta voi varmuudella sanoa, missä hämyri loppuu ja missä lepän kaarna alkaa. Ei ihme, ettei heti tule huomioiduksi. Se on siis ihan erilainen otus kuin tämän ajan ihminen, joka tahtoo kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla konsteilla tulla huomatuksi.
suojavari2Toinen kuva on haavan rungolta ja nyt on poseeraamassa toisenlainen hämyri. Sen pullea peräpää erottuu hyvin ja varmaan pikkulinnut sen halukkaasti tahtovat löytää ja napata, jos se ei pian mene suojaan. Tuokin vajaan sentin pituinen otus olisi jäänyt huomaamatta, varsinkin kun se ei liikkunut, jos olisin vain ylimalkaan tähynnyt haavanrunkoa metrin päästä. Nyt työnsi nenäni liki runkoon kiinni ja kas, silloin sen äkkäsin. Onneksi se ei äkännyt minua, sillä enhän tiedä, onko se myrkyllinen, niitäkin kun Suomessa on, vaikka ei nyt ihan mustan lesken veroisia.

Pienet eläimet menevät paraikaa talvihorrokseen. Ne hakeutuvat koloihin ja rakosiin, lehtien alle ja maakerroksiin, laskevat ruumiintoimintansa minimiin ja alkavat odottaa kevättä. Mahtaa olla onnetonta odotusta, kun ei koskaan tiedä, tuleeko sillä aikaa syödyksi vai ei. Mitään ei kuitenkaan voi tehdä, kun ruumis ei kerran toimi, kaikki paikat jäykkinä. Varsinkin tiaiset ja muut hyönteisravinnolla elävät talvilinnut ovat jatkuva vaara näille horroksessa oleville pikkueliöille. Ihme, että niistä kukaan selviää hengissä kevääseen. Jos kuitenkin katselee kasteisena aamuhetkenä niittyjä ja metsänreunoja, huomaa, kuinka valtavan paljon hämähäkkejä loppujen lopuksi on. Kastepisaroiden merkkaamia verkkoja on joka puolella ja siinä ovat vasta kutovat hämähäkin, muitakin on. Kyllä siis tinteille riittää syötävää.

Hämähäkkejä inhotaan yleisesti. Mihinkähän se perustuu, sillä nehän ovat oikeastaan aika sympaattisia otuksia, syövät tosin muita eläimiä, mutta niinhän muutkin tekevät, kutovat meille esteitä, mutta voihan ne kiertää ja saattavat tipahtaa nenän päälle nukkuessa, mutta niinhän kärpänenkin tekee ja tahallaan. Luontolehdessä oli äskettäin kuva viherhämähäkistä. En ollut koskaan itse selalista nähnyt, mutta kuva oli hyvä ja selostus myös. Eipä mennyt kuin muutama päivä, kun asentaessani jääkaappia paikoilleen, sen takaa ryömi esiin juuri samanlainen vihreä hämähäkki. Se oli nopea ja kuvan ottamiseen olisi tarvittu salaman sukulaisuutta. Niinpä se ryntäsi huoneen poikki ovelle aiheuttaen ’ihastuneet’ kiljahdukset ennen kuin olin kameraani virittänyt. Näin niitä saattaa kohdata yllättäen ja aina pitäisi olla valmiina. No, onhan siellä Luontolehdessä se kuva, mitä sitä omaa ottamaan. Toisaalta…

Nyt hämähäkit ovat hitaita, nyt niitä voisi kuvata, kunhan vain löytäisi. Suojaväri lienee niiden parhaaksi, mutta onko se suojaväri ihmistä vastaan vai lintuja vai mitä? Linnut näkevät värejä tiettävästi niin kuin mekin, joten ehkä molemmat niin ihmiset kuin linnutkin ovat saaneet hämähäkin suojautumaan omaan värimaailmaansa omiin oloihinsa kolojen reunamille ja heinikoihin.