Savannin lintuja

helmikana

’Matkalla oli käytössäni alueen linnuista kertova kirja (Sinclair, Hockey, Tarboton & Ryan: Birds of Southern Africa). Se kattoi koko eteläisen Afrikan eli Etelä-Afrikan tasavallan lisäksi myös Namibian, Botswanan, Zimbabwen ja Mosambikin. Koko tällä alueella on tavattavissa liki 1000 lintulajia, joista endeemisiä on noin 100. Matkan aikana liikuttiin melko suppealla alueella Johannesburgin pohjoispuolen savannialueilla. Laskin lintukirjasta, että näiltä paikoilta olisi ollut mahdollista löytää noin 320 paikallista lajia ja 85 muuttolintua, joista osa muuttaa sinne Suomesta saakka. Itse näin tunnistettavasti 100 lajia ja noin 60 sain jonkinmoisen valokuvan, joskin ne jäivät aika vaatimattomiksi.

arokotka

Lintukirjan mukaan kotkia ja haukkoja savannilta voisi löytää melko runsaasti (48 kpl). Nämä ovat kuitenkin tottumattomalle hyvin vaikeita määrittää lajilleen. Kaukaa saattoi nähdä petolinnun liitävän savannin yllä, mutta sen määrittäminen olisi vaatinut kaukoputken, jota minulla ei ollut mukana. Se olisi ollut näillä aukeilla mailla hyvä lisä. Niinpä tunnistettu petosaalis jäi kahteen kotkaan ja haukkaan sekä yhteen pöllöön. Ilmeisesti savannilla ei myöskään ollut sillä hetkellä raatoja, koska korppikotkat puuttuivat kokonaan.

Savanni mielletään kuivaksi biotoopiksi ja siksi minulle olikin yllätys, että siellä oli myös pieniä lampia ja virtaavia vuolaita puroja. Nämä olivat kuitenkin liian vähäisiä ylläpitämään laajempaa vesilintukantaa. Pikku-uikku oli ainoa havaittu laji paristakymmenestä mahdollisesta. Kahlaajia löytyi jonkin verran enemmän, mutta ne saattoivatkin liikkua myös kuivemmilla paikoilla. Mukavia tuttavuuksia olivat hyypät, joita näin kolme erilaista: tuhkahyyppä, kruunuhyyppä ja seppähyyppä. Hadadanibis toimi monena aamuna herätyskellona kuuluvalla rääynnällään.

tuhkahyyppä

habananibis

 

 

 

 

 

 

 

 

Pitkin päivää puiden kätköistä kuului yksitoikkoinen minuuttikaupalla kestävä voimakas pop-pop-pop ääni. Vasta viimeisenä päivänä ääntelijä paljastui sepäksi. Näitä tikkalintuihin kuuluvia lajeja ei meillä tavata. Savannilla ne osoittautuivat yllättävän yleisiksi, niin kuin muutkin tikat ja tikkaset. Seppiä tapasin neljä lajoa, tikkoja viisi lajia. Se, että lintuja ei nähnyt mutta kuuli, oli aivan tavallista. Lintu ei laulanut, vaan se varoitteli tai esitti erilaisia kutsuääniksi luokiteltavia äännähdyksiä. Vain oliivikultarinnan kuulin laulavan heleää reviirilauluaan. Liekö sillä siellä pesä. Niinpä nämä linnut eivät myöskään istu puun latvassa tai oksalla näkyvällä paikalla, vaan ne ovat lehvistön suojassa. Kun ne lähtevät häirittynä liikkeelle, ne lentävät vinhaa vahtia usein monta sataa metriä ja kiepsahtavat välittömästl lennon jälkeen lehvistön suojaan. Niinpä niiden määrittäminen ei aina ollut helppoa kuvan ottamisesta puhumattakaan.

kirjoseppä

mustavyöseppä

Varpuslintujen ryhmä on täälläkin suurin, liki parisataa lajia. Ne ovat myös haastavimpia pienuutensa ja arkuutensa vuoksi. Aamuhetket olivat parhaita näiden esiin löytämisessä. Kun sitkeästi odotti, niin lintu tuli esiin joko uteliaisuuttaan tai epähuomiossa ja siitä saattoi saada kuvan. Monesti nämä linnut ovat myös hyvin kirkasvärisiä ja luulisi niiden erottuvan siksi helposti. Monet erottuvatkin, mutta koska puiden lehdet, kukat ja  hedelmät ovat myös värikkäitä, ei lintu poikkea niistä kovinkaan paljon ja silloin kirkasvärinenkin lintu saattaa jäädä huomaamatta. Tällaisia olivat esimerkiksi loistokottaraiset, siepot ja medestäjät. Tämä viimeinen ryhmä olikin erikoisen mielenkiintoinen, vastaahan se uuden maailman kolibreja. Olen näihin törmännyt niin Gambiassa kuin Sri Lankassakin, joten luulin niiden olevan tuttuja täälläkin, mutta eipä ollutkaan. Monen linnun kohdalla huomasi, että ne olivat hieman sottaisen näköisiä: höyhenet vinksottivat, värit olivat vähän mitä sattuu ja varsinkin medestäjillä se tuotti vaikeutta, koska lajit tunnistetaan väreistä. Pitkään sain kiikaroida kukissa pörrääviä lintuja ennen kuin sain varmuudella kaksi lajia määritettyä: valkovatsa- ja samettimedestäjä.

orvokkikottarainen

vihersäihkyjä

 

Säihkylinnut ovat tietysti niitä, joita oikein erikoisesti etsitään, ovathan ne paitsi koreita, niin myös eksoottisia. Kalastajia näin neljä lajia, joista yleisin oli metsäkalastaja, jonka kaunis suriseva huuto kuului milloin mistäkin. Meidän harvinaisuus mehiläissyöjä oli siellä hyvin yleinen, samoin savannisininärhi. Näistä eksoottisin oli kookas vihersäihkyjä punaisena kaartuvine nokkineen ja pitkine pyrstösulkineen.

afrikankäki

Kun linnuista neljäsosa on muuttolintuja, niin tokihan siellä on meikäläisiäkin lintuja tavattavissa. Havaitsin ainakin haara- ja räystäspääskyn, harmaasiepon ja pajulinnun. Viereisen kuvan käki on kovin eurooppalaisen näköinen, mutta on kuitenkin rinnakkaislaji eli afrikankäki. Hiirihaukka liiteli jokilaakson päällä, mutta oli sikäläistä alalajia ja mehiläissyöjä , joka on samannäköinen kuin meilläkin tavattu lienee kuitenkin paikallista rotua. Näin tuttuja voi tavata kaukomaillakin.

Jos pitäisi nimetä mielenkiintoisin lintu, se varmaankin olisi töyhtöturako. Pieni parvi näitä hauskannäköisiä lintuja naureskeli majoituksen läheisyydessä joka aamu. Myös pienet hiirot olivat valloittavia, niistä vaan en millään onnistunut saamaan kelvollista kuvaa. Näille molemmille on tyypillistä hämmästyttävän pitkä pyrstö. Tämä on yksi piirre lisää savannin lintuihin. Monessa ryhmässä on lintuja, joiden pyrstö on luonnottoman pitkä: laahuspiispa, lesket, paratiisimonarkki, hiirot, jotkut lepinkäiset, säihkyjät. Tuntui jopa siltä, että linnun oli vaikea lentää pyrstönsä kanssa, koska se saattoi olla monta kertaa linnun pituinen. Myös alla olevan kuvan loisnokkelilla on oma tehtävänsä savannilla. Se noukkii syöpäläisiä suurten eläinten iholta. Tässä se on kiipeämässä kirahvin lapaa ylöspäin. Näitä näkyi monilla muillakin eläimillä.

afrikan metsäkalastaja

loisnokkeli  

 

töyhtöturako

Tässä muutamia havaintoja matkan lintumaailmasta. Vaikka en ole mikään varsinainen bongari, niin merkitsen kuitenkin muistiin uutena näkemäni linnut eli ns. elikset, maailmanpinnat. Nyt niitä kertyi tällä matkalla 70 lajia.’

Marjalintuja

taviokuurna

’Vaikka viime kesä meidän ihmisten kannalta ei ollutkaan paras mahdollinen, niin joidenkin kannalta se oli. Syksyllä itse noukin ennätysmäärän puolukkaa ja noukkimatta vanhaan tuttuun paikkaan jäi vielä runsaasti. Pihlajat notkuivat punastuvia marjaryppäitä, aronia-aidat kiilsivät mustista marjoista. Linnuille se oli ruokaa.

Nyt talvella näemme syksyn runsauden loppunäytöksen, marjalinnut tyhjentävät marja kerrallaan puita ja pensaita. Ilmaston muuttumisen seurauksena monet linnut, varsinkin rastaat, jäävät viivyttelemään ja harkitsevat muuttoa vasta, kun ruoka alkaa loppua. Lisäksi tulevat ns. kiertolinnut, jotka paikkalintujen tapaa saattavat viipyä täällä talven, mutta kiertelevät ravinnon perässä pohjoisesta etelään tai idästä länteen.

taviokuurna


Tänä talvena on täällä Keski-Suomessa nähty taas pitkän ajan jälkeen peippolintuihin kuuluvaa itäistä taviokuurnaa. Lintu muistuttaa ulkonäöltään käpylintuja, joihin se aikaisemmin kuuluikin, mutta sen nokka ei ole ristissä, kuten käpyjä auki murtavilla käpylinnuilla. Linnun vanhoissa nimissä esiintyy edelleen sana käpylintu, mutta myös marjojen syömiseen viittaavia nimimuotoja. Poimin Kaisa Häkkisen kirjasta
Linnun nimi mm. seuraavia kansanomaisia nimiä: pihlajalintu, nakkilintu, käpylintu, natvaakko, tuomiherra, isompi tuuherra, kuusikas, lehvälintu. Nyt näitä kuurnia hyvällä tuurilla voi nähdä viimeisiä pihlajanmarjoja napsimassa, mm. Laajavuorentien varressa Jyväskylässä.

räkättirastas

Muutamat rastaat ovat myös liikkeellä marjojen perässä. Mustarastas on jo monena vuonna jäänyt talvehtimaan talojen ruokintojen varaan. Se ei ole kovin ahne marjoille. Sen sijaan räkättirastas viihtyy marjapuissa ja saattaa selvitä pakkastalvestakin kevääseen niiden varassa. Siitä on tullut viime vuosina uusi talvilintu keskistä Suomea myöten. Jos marjat loppuvat kesken, se on meidän avun varassa, sillä jyviä ja matoja ei lumen keskeltä ole helppo kaivaa. Silloin se saattaa tulla lintulaudoille syömään mustarastaan tapaan, mutta mieluummin se verottaa kesällä marjapensaita ja talvella pihlajia. Muitakin rastaita on talvella tavattu, mutta pakkasten tultua ne kyllä kiiruhtavat nopeasti etelämmäksi.

tilhi

Vanhastaan tuttu marjalintu on tilhi. Se liikkuu marjojen perässä suurina parvina ja silloin iloinen sirinä täyttää ilman. Tänäkin talvena olen tavannut useita muutaman kymmenen linnun parvia pyrähtelemässä tien reunan pihlajissa ja lähikoivuissa. Tämä pohjolan papukaija riippuu oksalla milloin pää alaspäin, milloin kurkottaa jalat harallaan marjaa naapurioksalta. Linnut viihtyvät myös muiden marjansyöjien parissa ja muodostavat sekaparvia. Jos tilhiä on runsaasti, niin ne viihtyvät vain toistensa seurassa ja tuntuu kuin ne ruokaillessaan juttelisivat toisilleen. Ruokatapoja ne eivät ole oppineet, vaan pöytä on niiden jälkeen kovin sottaisessa kunnossa.

punatulkku

Kun marjalinnuista puhutaan, ei pidä unohtaa myöskään kotoista punatulkkua. Tilhi pesii Lapissa ja kiertelee sieltä etelään, punatulkku pesii kuusimetsissä ja siirtyy talvella sieltä pihapiiriin. Se on siis näistä linnuista selvimmin paikkalintu. Sama tulkkupari saattaa viettää koko elämänsä samalla paikalla siirtyen vain metsän ja pihan väliä. Punatulkut ovat siemensyöjiä ja marjojen loputtua siirtyvät syömään puiden siemeniä ja lintulautojen herkkuja. Huonoina marjavuosina tulkut joutuvat tyytymään meidän ihmisten tarjoamaan sapuskaan. Monesti kuulee haukuttavan punatulkkuja juopoiksi tai kännisiksi, koska ne syövät myös käyneitä marjoja. Lintu ei kuitenkaan tule humalaan, sillä sillä on sen verran erilainen ruoansulatusmekanismi kuin meillä ihmisillä. Siksipä linnuille ei myöskään saa tarjota lintulaudoilla suolaista eikä homehtunutta ruokaa. Myös salmonella on lintujen paha vihollinen, eli lauta on pidettävä siistinä.

Muitakin lintuja saattaa löytyä marjapuista, mutta tässä nyt olivat ne tavallisimmat.’

Varpunen

’Joululaulussa lauletaan varpusesta jouluaamuna ja varpunen muutenkin liitetään pihapiirin lintuihin jouluisessa lyhteessä. Onko näin tänä päivänä? Etsin tiedostoistani varpusen kuvaa, mutta ikivanhoja lukuunottamatta löytyi vain huono ikkunan läpi kuvattu pikkuvarpunen lintulaudan kupeesta. Mihin varpuset ovat kadonneet? Tästä kirjoitin jo helmikuussa. Nyt tilanne aina vain huononee ja nopeasti. En ole koko vuonna nähnyt varpusta kuin pari kertaa.

Jo taannoin viimeisen uhanalaisselvityksen ilmestyttyä 2010 hieraisin silmiäni, kun varpunen oli sijoitettu listassa uhanalaisten joukkoon, vaarantuneeksi. Sen jälkeen tuntuu, että suunta on ollut koko ajan alaspäin. Osasyylliseksi on ehdotettu kuvan pikkuvarpusta, joka on levinnyt nopeasti idästä länteen. Muistan lapsuudesta, kun halusi nähdä pikkuvarpusen, oli mentävä Joensuun torille katsomaan. Nyt sen näkee omalla lintulaudallaankin. Silloin vielä varpusia oli joka kylässä nokkimassa jyviä lumiselta tieltä.

Olosuhteet eivät ole juurikaan muuttuneet, ainakaan kaupungeissa. Maaseudulla maatalouden muutos on harventanut varmaankin varpuskantaa. Enää ei hevosen kakkaroita ole tiellä eikä karjataluoden kuivikekasoja navetanseinustoilla. Näistähän monet jyviä syövät linnut saivat ravintonsa, niin keltasirkut kuin viherpeipotkin. Mutta miksi ne eivät ole kadonneet, miksi vain varpunen? Ravinto ei voi olla ainakaan ainoa syy häviämiseen.

Tätä kannattaisi tutkia tarkemmin. Lintuharrastajat ovat hyvinkin huolissaan tilanteesta. Jos varpusten määrä on parissakymmenessä vuodessa pudonnut monin paikoin sadoista nollaan, niin jotain on täytynyt tapahtua. Se tulisi selvittää. Jos tänään näin käy varpuselle, niin huomenna voi samoin käydä jollekin muulle yleiselle ja tutulle lajille. Eikä silloin ole kyse ehkä vain linnuista, me ihmisetkin olemme pitkälti samanlaisia.’

Uutta tuotantoa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

’Metsälenkillä tänä aamuna polulla lojui munan kuori. En kovin hyvin tunne erilaisia munia, mutta epäilen sen kuuluneen sepelkyyhkylle.

Kirjatiedon mukaan kyyhkyt aloittavat pesinnän jo huhtikuun puolivälissä ja pesässä saattaa olla kaksi munaa hyvinkin pian pesinnän jälkeen. Haudonta kestää kaksi ja puoli viikkoa ja sitten pesässä alkaa vilske emojen ruokkiessa poikasiaan eli aikaisintaan toukokuun toisella viikolla.

Risupesä on hatara ja onnettomuuksia saattaa sattua eli munat vierähtää pois pesästä. Toisaalta tähän aikaan on liikkeellä myös monenlaisia munarosvoja. Kylien lähellä naakat ovat rajusti lisääntyneet ja metsissä liikkuu variksia ja korppejakin enemmän kuin ennen.

Kaikella tällä yritän miettiä kahta asiaa: ensinnäkin, voiko sepelkyyhkyllä olla poikaset pesässä vappuna eli silloin tapaus on täysin luonnollinen vai toiseksi, onko pesään iskenyt munarosvo, onnettomuuteen en kokeneen pesijän kohdalla usko? Kuoressa oli ehjemmässä päässä reikä. Se voisi olla nokalla tehty, mutta kenen tekemä. Kuori oli kuvan mukaisesti kahdessa osassa ja tuo pienempi osa isomman sisällä, kuin sinne asetettuna. Muilta osin muna oli ehjä. Luulisi munarosvon hajottavan koko rakennelman herkkua popsiessaan, toisaalta luulisi munan menevän rikki pudotessaan puusta hiekkatielle. Tyhjä kuori tietenkin on kevyempi ja säilyy helpommin ehjänä.

Löytöön liittyy monia mietittäviä asioita. Joka tapauksessa, oli asia kuinka tahansa, en ole koskaan löytänyt tyhjää munankuorta metsästä näin aikaisin keväällä.’

Varpunen

Machtesh ramon

’Pitääkö kohta lähteä varpusta katsomaan etelän aurinkoon? Kuvassa oleva varpunen on kuvattu muutama vuosi sitten Eilatissa. Lintu ei ole ihan samannäköinen kuin meikäläinen, mutta kuuluu samaan lajiin kuitenkin. Jo muutama vuosi sitten ihmettelin, kun varpunen oli liitetty uhanalaislistoilla vaarantuneiden lajien joukkoon. Voiko se olla totta? Lapsuudessa varpunen oli maaseudun kylien yleisin lintu, jopa tiaisten edellä. Se hyppeli pienissä parvissa tiellä noukkien pudonneita siemeniä ja tönkien hevosen kakkaroita. Eihän sitä ole enää vuosiin näkynyt kylänraiteilla, mutta kaupunkien pensasaidoissa kuitenkin. Tosin aivan viime vuosina pikkuvarpunen on syrjäyttänyt sen.

Keski-Suomen lintuyhdistyksen sivuilta äkkäsin viime viikolla viestin, jossa kerrottiin talvilintulaskennoista. Varpusen kohtalo on ollut karu viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sarja on laskettu joulunajan laskennoista varpusten määrinä aina kymmentä käveltyä kilometriä kohden:

17, 23, 18, 10, 5, 10, 8, 7, 3, 3, 1.

Suuntaus on kaikkien nähtävissä ja jokainen voi miettiä rauhassa seuraavaa lukua.

Mistä tässä on kyse? Mikä on varpusen uhkana? Varpushaukka, kissa, kylmyys, ravinnonpuute, kausivaihtelu? Kaikkia näitä olen miettinyt. Pedot eivät ole lisääntyneet, päinvastoin. Se ei liene siis syy katoon. Kissoja on enemmän kuin ennen, vai onko? Navettakissat ovat kadonneet ja juuri nehän olivat ennen vanhaan varpusten pahimpia vihollisia, nykyiset kotikissat taitavat viihtyä paremmin lieden lämpimässä. Eipä taida kissoistakaan syntipukkia löytyä. Kylmyys ei varpusia pelota, ne ovat tottuneet siihen ja osaavat hakea suojaa. Mutta miten on ravinnon laita? Maatalouden muutos viime vuosikymmeninä on siistinyt pihoja ja tienvarsia, hävittänyt maaseudun elämää ja muuttanut kaupunkikuvaakin. Olisiko siinä syy? Mutta se ei selitä pikkuvarpusen lisääntymistä. Sehän käyttää pääasiassa samaa ravintoa. Kilpailussa varpunen on kuitenkin hävinnyt. Itse toivoisi syyn olevan kausivaihtelussa ja varpusen palaavan vielä pensasaitoihin tirskuttamaan. Onhan kottarainenkin saanut ilmaa siipiensä alle menneiden vuosien laman jälkeen. Toivossa ja odotuksessa on hyvä elää!’

Lintujen uhanalaisuus

joutsen1

’Vielä ei ole kuvan tilanteen aika. Tänään talitintti lauloi ti-ti-tyy, mutta joutsen ei esitä soidintanssiaan jäällä ennen kuin reilun kuukauden päästä. Kuva vain kertoo meille siitä, miten lintu voi tänään olla liki houkute matsästyslistalle siirtämisestä ja eilen se on ollut CR-luokkaa, äärimmäisen uhanalainen. Legendaarinen Yrjö Kokko kirjallaan pelasti laulujoutsenen 1950-luvulla, nyt metsästäjät vaativat lintua pyssynruoaksi.

Pari viikkoa sitten julkaistiin uusin lintujen uhanalaisuuslista,

http://www.birdlife.fi/suojelu/lajit/uhex/uhex-lista.shtml.

Se on hämmästyttävää luettavaa. Sieltä käy ilmi, että meillä on tällä hetkellä monia metsästettäviä uhanalaisia lintuja, kuten EN-lajit jouhisorsa, sotkat ja heinätavi, tai VU-lajit haapana ja haahka. Jo muutama vuosi sitten ihmeteltiin, kun vuotuiset sorsasaaliit ylittivät koko maamme kannan. Tämä selittyi sillä, että maamme yli lentää paljon lintuja kaukaa Siperiasta saakka. Se ei silti minusta oikeuta näiden lintujen ampumiseen metsästyksen nimissä. Pian ne ovat uhanalaisia siellä lähtöalueellaankin tai ehkä ovatkin jo.

Listoilla on myös ennen tuiki tavallisia lajeja, kuten varpunen (VU), tervapääsky (VU), naurulokki (VU), punatulkku (VU), hiirihaukka (VU) tai räystäspääsky (EN) ja selkälokki (EN). Liikkuessaan metsissä ja rannoilla huomaa joidenkin lintujen vähentyneen, mutta en osannut kuvitellakaan katsoessani räystäspääskyä langalla, että se on erittäin uhanalainen laji. Kyllähän niitä vielä näkee. Niin nyt, mutta kuinka kauan?

En malta olla vertaamatta lintujen uhanalaisuutta esimerkiksi sammaliin. Hyvin harvoin olen tavannut erittäin uhanalaisen sammalen. Silloin on saanut mennä kauas Lapin korpeen paikoille, joissa ei niin vain ketään ole käynyt. Luopioisissakin on vain muutama EN-laji ja nekin todella yhden paikan lajeja, joita ei löydä edes joka vuosi tai ollenkaan. EN-lajia korpikaltiosammalta olen etsinyt vuodesta toiseen sen ainoalta tunnetulta paikalta Luopioisista, mutta turhaan. Räystäspääskyjä lentää joka vuosi talon ympärillä. Ajattelee, että kriteerit ovat erilaiset vai ennakoiko lintujen uhanalaisuustaulukko tulevaa.

Joka tapauksessa nyt julkaistu lista on hyvin huolestuttava. ELY-keskukset toivovat ilmoituksia uhanalaisista lajeista. Alakuvassa oleva tulokaslaji kanadanhanhi ei vaadi suojelua eikä ilmoittelua, mutta muita suojeltavia ja ilmoitettavia riittää. Tämänkertainen lista aiheuttanee ruuhkaa. Näin voisi luulla, totuus on kuitenkin toinen.’

hanhi1

Pakkanen

Simuna

’Lämmin syksy kääntyi kertaheitolla paukkupakkasiin. Täällä Keski-Suomessa olen kauhulla seurannut pienten eläinten ja kasvien talvehtimista. Tulee muistiin parin vuoden takainen tammikuu: lunta ei ollut ja pakkanen paukkui. Nyt on samoin. Täällä on lunta vain muutama sentti ja pakkasta pahimmillaan liki 30°. Kasvit eivät saa lumen suojaa eikä pikkueläimillä ole paikkaa mihin kaivautua. Kova tuuli on vielä korostanut pakkasta monen päivän ajan. Onneksi se kuitenkin teki vähäisestä lumesta kinoksia, joihin eläimet voivat kaivautua. Kasvien tarpeisiin siitä ei ole, päinvastoin, tuuli puhalsi sen vähäisenkin lumen pois laajoilta alueilta.

Joskus miettii, miten vesieläimet oikein suojautuvat märältä kylmältä. Saukko rasvaa turkkinsa eikä karvojen läpi pääse vettä eläintä palelluttamaan, varmaan kuvan koskikaralla on samoin. Veden sisässä on myös lämpimämpää kuin pakkasen tuivertamassa ilmassa. Sorsa pulikoi tyytyväisenä virtaavassa vedessä tai lauhdevesialtaassa, vaikka sen jaloissa ei ole mitään suojaa, niin kuin ei muillakaan vesilinnuilla. Kuinka se on mahdollista? Pikkulinnut vetävät jalkansa höyhenten suojaan, mutta paljaana nekin ovat, kun ruokaa pitää etsiä mahdollisimman paljon ennen pimeää. Kovilla ovat. Niinpä ruokinta lienee helpoin tapa auttaa pihapiirissä eläviä lintuja. Metsälinnuille riistapeltojen ja ruokintakatosten rakentaminen auttaa, mutta silloin pitäisi huolehtia siitä, että siellä on sopivaa ruokaa koko talviajaksi. Linnut tottuvat aika nopeasti hyvään. Ensi kesänä nähdään, mitä tämä pakkanen saa aikaan. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta.’

sorsa1

Naakka

Irjanne

’Monet ovat varmaanikin kiinnittäneet huomiota naakkaparviin, joiden koko tuntuu kaiken aikaa suurenevan. Täällä Hämeessäkin se on huomioitu. Aikoinaan 1970-luvulla olin tekemässä silloista suurhanketta Lintuatlasta, jossa kartoitettiin suomalaisen pesimälinnuston levinneisyyttä ja määrää. Silloin omassa neliöpeninkulmaruudussani naakka oli suuri harvinaisuus ja vasta viimeisen kartoitusvuoden aikana kyläläisten vihjeiden pohjalta löysin naakan ja sen pesän. Se taisi olla koko ruudun ainoa havainto koko kolme vuotta kestäneen havainnoinnin aikana. Jos tätä vertaa nykyiseen, niin nyt joka kylässä näkee naakkoja joka päivä kymmenittäin.

Lintuatlaksen mukaan naakka on 1970-luvulta lähtien laajentanut pesimäaluettaan pohjoiseen ja yksilömäärät ovat lisääntyneet. Joten havainto täällä maaseudullakin on oikea, naakka on runsastunut. Syitä tähän on yritetty löytää niin ilmastonmuutoksesta kuin naakan sopeutumisestakin muuttuvaan yhteiskuntaan. Lintu on kulttuurisidonnainen eli sosiaalisena eläimenä viihtyy ihmisen seurassa. Vanhastaan tiedetään sen suosivan pesäpaikakseen kirkon torneja ja vanhoja rakennuksia. Onko rakennuskanta rapistumassa? Päinvastoin voisi luulla, ettei naakalle olisi enää sopivia koloja pesän tekoon: taloja korjataan, koloja tukitaan, kolopuita kaadetaan. Toisaalta täällä maalla on yhä enemmän autiotaloja, joiden savupiippuihin naakat pesivät. Sen ei kuitenkaan uskoisi vaikuttaneen näin radikaaliin lisääntymiseen.

Naakkoja pesii maassamme nykyään toista sataa tuhatta paria. Paljolta tuntuu, mutta on loppujen lopuksi aika pieni määrä runsaimpiin lintuihin, peippoon ja pajulintuun, nähden, joita on 7-9 miljoonaa paria kumpaakin. Naakkojen määrä on kuitenkin 1950-luvulta liki kymmenkertaistunut, joten runsastuminen on ollut aika radikaalia. Ehkä lintujen keskittyminen asutuskeskuksiin saa määrän myös näyttämään suurelta. Jyväskylän yllä saattaa syysiltana pyöriä tuhansia naakkoja, joista tulee hitchcockimainen tunnelma.

Vaikka lintujen lisääntyminen on positiivinen asia, niin naakan suhteen se ei aina ole sitä tai pitäisikö sanoa, että kohtuus kaikessa.’

Irjanne

Ne tulevat taas …

naurulokki

’Kevät on edennyt viime päivinä harppauksin tuoden tullessaan paitsi lämmintä ilmaa myös kesän airuita. On taas aika kiivetä lintutorniin kaukoputken kanssa. Joka kevät se toistuu, joka kevät toivoo ne taas näkevänsä, joka kevät kerää muistivihkoon lajeja, jotka ovat tuiki tavallisia, mutta jotka kuitenkin sykäyttävät, kun ne ensi kerran keväällä kohtaa. Lokkeja vihataan kesällä, kun ne rääkyvät ja häiritsevät kunnon terassielämää, mutta näin keväällä niitä ihaillaan. Ne tuovat tullessaan uutta ilmettä talven lintutyhjyyteen. Ainainen tiaisten tirskutus ja punatulkun huilu korvaantuvat lintujärvien kakofonisella melskeellä.

Kyllä ihmisluonto on kummallinen: odottava, ihaileva, haaveileva ja toisaalta kyllästyvä, harmitteleva, kiusaantuva. Nyt on syytä nauttia lokkien puhtaudesta ja äänten sykähdyttävästä sävystä. Muutaman viikon kuluttua niihin kyllästyy ja toivoo taas uutta.’

kalalokki

Matkan lintuja

CR-hokko

’Matkamme yksi tarkoitus oli tutustua Costa Rican linnustoon. Amerikkalainen lajisto on tietenkin aivan eri kuin täällä vanhalla mantereella. Eksoottisuus näkyi höyhenpuvun värikkyydessä, erilaisissa töyhdöissä ja tupsuissa, mutta myös lintujen vilkkaudessa ja piiloutumisessa. Vaikka sieltäkin eri ekolokeroihin löytyivät omat lajinsa ja ne muistuttivat paljon meikäläisiä lajeja, olivat ne kuitenkin tyystin erilaisia. Esittelen tässä vain muutaman niistä yli 800 mahdollisesta lintulajista. Matkan aikana tunnistimme yli 160 lajia, mutta osa vaatii vielä tarkistuksen kuvien avulla. Yläkuvassa poseeraa aarnihokko (Crax rubra), joka sijoitetaan kanalintuihin ja on Väli-Amerikassa riistalintu, kooltaan meidän metson kokoinen. Lintu oli kesyyntynyt ja vieraili mieluusti ruokinnoilla.

CR-kolibri

Kolibrit olivat yksi syys lähteä näin kauaksi linturetkelle. Niitähän ei voi nähdä luonnossa tällä puolen Atlantin. Enpä arvannut, kuinka nopeita ja vaikeita kuvattavia nämä linnut ovat. Kuvia otin kymmeniä, mutta vain ylläolevasta saattoi jotain lintumaista nähdä. Verbena lanata-pensaan kukissa pörrää todennäköisesti ruusukurkkukolibri (Selasphorus flammula) yksi maan yli 50 kolibrilajista. Tämä muutaman sentin pituinen enemmän hyönteistä kuin lintua muistuttava otus imi mettä kukista vinhasti siipiään räpyttäen ja liikkuen vilkkaasti ympäri kukan. Kaikkiaan näimme 12 kolibrilajia.

CR-tangara

Monen hotellin pihalle oli aseteltu hedelmiä lintujen syötäväksi. Näiltä ruokinnoilta oli melko helppo poimia mielenkiintoisia lajeja tarkasteluun. Yleisimpiä niillä olivat erilaiset tangarat, jotka voisivat vastata meidän sirkkuja. Kuvan punainen kesätangara (Piranga rubra) oli yksi helpoimmista. Kaikkiaan tangaroita maailmalla lentelee liki kolmesataa lajia pääasiassa Amerikoissa. Hyvin värikkäitä ja viehättäviä lintuja.

CR-kerttuli

Toinen suuri varpuslinturyhmä olivat erilaiset kerttulit, joka on yleisnimitys Amerikoissa eläville hyönteisiä syöville pikkulinnuille. Meillä niitä vastaavat parhaiten ehkä kertut. Kuvan banaanikerttuli (Coereba flaveola) kuuluu omaan heimoonsa ja näyttää hyönteisten lisäksi nauttivan myös hedelmämehuista. Tämä alle kymmensenttinen lintu oli vilkas ja tuttavallinen sankari, joka ei häiriintynyt isommistakaan seuralaisista ruokinnalla. Monet muut kerttulit lymysivät pusikoissa ja jäivät siksi huomaamatta.

CR-motmottiMonet sademetsälinnut ovat värikkäitä ja niillä on usein erilaisia viuhkamaisia pyrstösulkia, kuten motmoteilla ja käkilinnuilla. Trogonien ryhmä on ikivanha. Siihen kuuluvat lajit elävät Amerikan sademetsissä vaanien ohilentäviä hyönteisiä tai napsien marjoja pensaista. Ne muistuttavat tikkoja, sillä niidenkin jalassa kaksi varvasta on eteen- kaksi taaksepäin ja ne pesivät itsekovertamiinsa koloihin. Tämä naurutrogoni (Trogon melanocephalus) istui magroverämeen rantapusikossa ja olisi jäänyt ilman paikallisen oppaan laserkynää huomaamatta, vaikka on kooltaan liki 30 cm pitkä.

Kun puhutaan Väli-Amerikan linnuista, ei voida sivuuttaa tukaaneja.CR-tukaani Näitä trooppisia tikkalintuja tavataan nelisenkymmentä lajia, joista Costa Rican kuudesta lajista näimme neljä. Ne ovat hyvin vaikeita kuvattavia, koska istuvat yleensä puiden latvuksissa vasten taivasta. Kuvan mustanokkatukaani (Ramphastos swainsonii) on yksi kookkaimmista lajeista, liki 60 cm pitkä. Tukaanit käyttävät ravinnokseen lähinnä hedelmiä, mutta ovat myös pesärosvoja. Värikkyytensä ja kummallisen nokkansa ansiosta ne ovat päässeet julkisuuteen myös monissa logoissa ja mainoksissa.

Petolinnuista yleisimpiä olivat kondorit, jotka vastaavat korppikotkia. Ne ovat haaskansyöjiä ja yleensä ne näki lennossa liitelevän suuret siivet leväällään taivaalla. Siitä tiesi, että siellä oli jokin haaska tai kaatopaikka, josta saalistaa syötävää. Alakuvassa magrovesuon laitapuussa istuu kaksikin lajia: kalkkunakondori (Cathartes aura), jolla on punainen höyhenetön pää ja mustakondori (Coragyps atratus), jonka pää on mustien suomujen peitossa. Molemmat olivat yleisiä.

CR-kondori

Eksoottisten lintujen tutustumispaikkana Costa Rica on hyvä kohde. Maa on turvallinen ja toimiva. Siellä on melko hyvä tieverkosto ja reittiopastus toimii navigaattorilla hienosti. Omatoimimatkalla kustannuksetkaan eivät nouse kohtuuttomiksi. Englannilla ja viittomilla pärjää kohtuullisesti. Kannattaa kuitenkin varustautua hyvillä sadekamppeilla, sillä sademetsässä sataa, usein rankastikin ja kosteuden ollessa yli 100 % mikään ei tahdo kuivua.

Jos ehdin, kerron vielä maan kasvillisuudesta ja eläimistöstä. Nekin ovat täysin erilaiset kuin mihin täällä kotomaassa on tottunut.’