Takaisin tilastoihin

kurkisuo1

’Helteinen päivä suolla lienee jokaisen suomalaisen toivelistalla, vai mitä? Eilen totesin tämän tarpoessani tuhannen paarman ja kärpäsen kanssa kuumuuttaan hohkaavaa Kurkisuota. Olin laskemassa suon punakämmeköiden määrää taas kerran. Uhanalaisten kasvien seuranta kuluttaa kuitenkin voimia, enkä kovin pitkää lenkkiä jaksanutkaan suolla taapertaa, kilometrikin upottavalla nevalla on paljon.

Suolle kannatti kuitenkin mennä. Punakämmeköitä (Dacrylorhiza incarnata) laskin vanhalta alueelta kukkivina tai jo kukkineina yli kaksisataa vartta. Ne jäivät kuitenkin pahasti maariankämmeköiden (D. maculata) varjoon, joita suolla oli tuhansia täydessä kukassa. Tämä kasvi osaa aina yllättää. Korvessa se on punainen ja roteva, lehdiltään runsaspilkkuinen, suolla väriskaalaa riittää puhtaan valkoisesta purppuraan. Kukan rakennekin vaihtelee tyypillisestä maariankämmekkämäisestä selvään punakämmekkään. Ota sitten siitä selvä. Ääripäät on helppo erottaa toisistaan ja nimetä omiksi lajeikseen, mutta mitä ovat ne kaikki välimuodot: risteymiä, muuntelua, omia lajejaan, kalkkimaariankämmekkää (D. fuchsii) vai kaitakämmeköitä (D. traunsteineri). Viimemainittuja olen suolta aina nimennyt muutaman, mutta eilen mieltin asiaa taas uudemman kerran, enkä enää ole ollenkaan varma. Mitä enemmän sitä pohtii, sitä epävarmemmaksi tulee!

kurkisuo2Suurin yllätys kuitenkin odotti yläkuvassa olevan suoallikon reunalla. 1980-luvulla olin löytänyt suolta harvinaista ja uhanalaista rimpivihvilää (Juncus stygius), mutta vuosien saatossa paikka oli unohtunut eikä kasvia ollut löytynyt pitkänkään hakemisen tuloksena. Olin jo mielessäni luokitellut sen hävinneeksi Luopioisista. Niinpä se tulikin eilen vastaan aivan kuin vahingossa ja pääsi näin takaisin tilastoihin. Vihvillää kasvoi sarojen seassa parin aarin alueella kymmenkunta tupasta. Hennon heinämäsen kasvin kuvaaminen kaiken muun kasvillisuuden seasta tuhannen paarman pörrätessä ympärillä on lievästi sanottuna haasteellista ja kuva on sen mukainen.

Kiersin suolta pois sen keskiosan poikki. Märkinä kesinä siitä ei ole mitään mahdollisuutta kulkea kastumatta eikä nytkään pitkästä sapasvarresta paljon jäänyt vedenpinnan yläpuolelle. Katselin taas pikkukihokkeja (Drosera intermedia), joista on paikallislehdessä ollut aikoinaan juttua. En ole itse kuitenkaan sitä suolta koskaan löytänyt ja löytymättä se jäi nytkin, ainoastaan tavallisia kihokkeja (D. rotundifolia, D. longifolia) ja niiden välistä risteymää oli runsaasti. Luikat sen sijaan olivat hyvässä vedossa. Villapääluikka (Trichophorum alpinum) kertoo suon ravintopitoisuudesta ja etelässä harvinainen tupasluikka (T. cespitosum) suon ainutlaatuisuudesta. Molemmille löytyi nyt uusia kasvupaikkoja suon keskiosasta.

Näin tämä suomalaisten toiveretki kannatti helteisestä päivästä huolimatta tehdä!’

Erotatko?

Heino

’Kuvassa on kaksi sarakasvia: kaislasara (Carex rhynchophysa) vasemmalla ja korpikaisla (Scirpus sylvatica) oikealla. Erotatko ne toisistaan? Sanotaan, että helppoahan tuo on, kun ne kukkivat eli toisessa kukinto on tähkämäinen toisessa röyhymäinen. Kun kartoitusta tekee, ei noita sotke toisiinsa, jos ne kukkivat, mutta entäpä, jos ne eivät kukikaan. Nimittäin varjoisissa paikoissa saattaa kukinta viivästyä tai jäädä poiskin. Kuinka kasvustot silloin erotetaan toisistaan?

Molemmilla kasveilla on noin sentin levyinen poikkileikkaukseltaan M-kirjaimen muotoinen lehti, tupas on samannäköinen, väri sama, lehden pituus sama. Kirjallisuus kertoo, että korpikaislalla on lehdessään yli 40 suonta ja kaislasaralla alle 30. Ryhdypä metsässä laskemaan! En ole viitsinyt. Kaislasara on vaaleamman vihreä, melko usein. Ei riitä määritysperusteeksi. Korpikaisla on paljon yleisempi. Täällä Hämeessä on molempia lähes yhtä tieheään. No, itse olen erottanut kasvit tarttumalla lehteen kiinni puolivälistä ja vetämällä sen käteni läpi. Saran lehti on pitkäsuippuinen eikä sen keskisuoni tunnu kovana käteen, kaislan lehti on typäkämpi ja kärjen paksunnos tuntuu selvästi. Tällä konstilla olen saanut määritettyä lähes kaikki kasvustot. Usein määrityksen varmentaa se, jos kukkia ilmaantuu myöhemmin tai sitten löytää vanhan kukinnon maatuvien lehtien keskeltä.

Onnea määritykseen!’

Kiitos ja uusi pyyntö!

kiurunkannus5

’Viikko sitten peräänkuulutin pystykiurunkannusta (Corydalis solida) Luopioisista. Tässä se nyt on kuvattuna koko komeudessaan. Kiitos sen löytymisestä kuuluu aktiivisille asukkaille, jotka löysivät ja ilmoittivat kasvupaikan minulle. Heille lämmin kiitos tästä.

Kasvin alkuperä jäi vielä hämärän peittoon, sillä asukkaiden mukaan se ilmaantui maalaistalon pihanurmikolle muutama vuosi sitten ja on levinnyt sen jälkeen pihaan ja sen reunoille. Onko kasvi tulkittava satunnaiskasviksi, joka on vakiintunut kasvupaikalleen vai puutarhakasvien mukana tulleeksi siirrännäiseksi? Olkoon miten vain, hyväksyn sen kuitenkin Luopioisten kasvistoon. 

kaihonkukka1

Ruokahalu kasvaa syödessä. Tässä ylläolevassa kuvassa on lemmikkikasveihin kuuluva kevätkaihonkukka (Omphalodes verna). Se on vanha perenna ja monen pihan kaunistus näin keväällä. Uskon sen viihtyvän myös Luopioisissa. Kasvi saattaa levitä kukkapenkistä pensasaitojen alle, pellon pientareelle jopa rannoille ja metsänreunoihin. En ole sitä kuitenkaan täältä mistään löytänyt. Syy tähänkin saattaa olla siinä, että liikun yleensä maastossa kasveja tähyämässä vasta heinäkuulta alkaen. Silloin tämäkin kaunis kukka on jo kukkinut. Siis taas silmät auki ja etsimään. Nyt kannattaa huomata, että hyvin samannäköisen puistolemmikin (Myosotis sylvatica) lehdet ovat kapeat, mutta kaihonkukan leveän herttamaiset. Siitä ne erottaa toisistaan.’

Onko jotain tehtävissä?

palsami1

’Kuva näyttää viattomalta keväiseltä kasvun alulta. Sellaistahan siinä onkin, kasvin sirkkataimia kertavanaan kostealla maalla. Ne ovat jo päässeet reippaaseen vauhtiin. Siementen itäessä sirkkalehdet pullistuvat ja varsinainen varren alku tunkeutuu niiden välistä kohti valoa. Kaikki siis hyvin – kasvu alkaa! Vai onko? 

palsami2Viereinen kuva kertoo samasta asiasta hieman lähempää. Nyt näkyvät yksityiskohdat tarkemmin. Kuvasta saattaa myös aavistaa, mistä kasvista on kyse. Tuollainen voimakas ja aggressiivinen kasvu on vain jättipalsamilla (Impatiens grandulifera), tulokaslajilla, joka on viimeisten vuosikymmenten aikana levinnyt räjähdysmäisesti maamme lehtoihin ja rannoille. Tulokaslajeista annetut ohjeet vaativat sen poistamista luonnosta, vaan kuinka se tapahtuu? Jokainen sirkkataimi kasvattaa sormenvahvuisen varren ja sen päähän haarautuvan kukkakerroksen, jossa jokaisessa kukassa valmistuu kesän lopulla melkoisen joukko sienemiä. Nämä kasvi viskaa erikoisella mekanismilla ympäristöönsä, niin että ropina kuuluu. Sinkoutuneista siemenestä kasvaa seuraavana keväänä uusia sirkkataimia jne.

palsami3Kasvi on yksivuotinen eli hävittämällä nyt itäneet kasvustot, voisi kasvin saada kuriin, mutta kuinka se tapahtuu? Jokainen taimi pitäisi nyhtää ylös maasta. Jos yksikin jää, tulee siitä kymmeniä uusia taimia. Lisäksi maassa siemen elää vuosia siemenpankissa ja työntää aina uutta kasvustoa seuraavana keväänä poistettavaksi. Niittäminen ryteikköisillä rannoilla ei onnistu, liekinheittimellä saattaisi tulla tulosta, mutta silloin menee kaikki muukin.

Lupiinin kohdalla on kädet nostettu pystyyn. Se on tullut jäädäkseen. Sitä nyhdetään pois vain kaikkein arimmilta alueilta. Luulenpa, että jättipalsamin kohdalla päädytään samaan lopputulokseen. Kasvi on kaunis, kuten voit nettisivuiltani nähdä, mutta se estää pienempien alkuperäisten lajien menestymisen ja saattaa lopulta tuhota ne. Näin on joillakin kasvupaikoilla Luopioisissakin käynyt tesmayrtille ja lehtopalsamille. Kukahan tämänkin asian ratkaisisi? Itse nyhdin palsamia parina vuonna tuntikaupalla pois muutaman aarin alueelta, mutta ylimmästä kuvasta näkee lopputuloksen, turhauttavaa työtä.’

Löytyykö tätä?

kiurunkannus3

’Olen turhaan etsinyt Luopioisista kuvan kasvia. Kaiken todennäköisyyden mukaan sen pitäisi täällä kasvaa. Pystykiurunkannus (Corydalis solida) kasvaa Etelä-Suomen lehtomailla ja on monin paikoin yleinen ja runsas. Sen kukintakausi on juuri nyt menossa ja siksi se on helppo huomata. Myöhemmin, kun kukat ovat lakastuneet, tunnistaminen on huomattavasti vaikeampaa. Luopioisissa on runsaasti lehtoja ja kasville sopivia kasvupaikkoja, mutta jostain syystä siitä ei kuitenkaan ole tullut täältä yhtään havaintoa Helsingin kasvimuseon kasvirekisteriin.

kiurunkannus1Kiurunkannukset kuuluvat nykyään unikkokasveihin ja ovat läheistä sukua peltoemäkille (Fumaria officinalis), joka on yleinen rikkakasvi puutarhoissa ja pelloilla. Kasvi on unikoiden tapaan lievästi myrkyllinen ja sitä onkin käytetty sen vuoksi kansanlääketieteessä hyödyksi kipulääkkeenä. Kaunista kasvia on myös siirretty lehdoista puutarhoihin etenkin kartanoissa ja niinpä nykyään se voi löytää myös puistonurmikoilla.

Kiurunkannus kukkii huhti-toukokuussa sinisin kukin, mutta lakastuu jo ennen kesän puhkeamista. Lehdet jäävät muun kasvillisuuden joukkoon ja häviävät nekin kesän mittaan. Ravinnon ja uuden alun kasvi säilöö sipulimaiseen juurakkoon. Sieltä se ponnistaa esiin taas seuraavana keväänä. Samalla tavallahan toimivat monet liljakasvit, kuten käenrieskat (Gagea minima).

kiurunkannus2Suomessa tavataan myös hyvin samannäköinen harvinainen hentokiurunkannus (Corydalis intermedia), jota olen tavannut lähinnä Lammilla, Padasjoella ja Sysmässä. Koristeena kukkapenkeissä varsinkin vanhoissa puutarhoissa kasvatetaan keltakukkaista jalokiurunkannusta (Corydalis nobilis), joka jää helposti koristejäänteeksi tai leviää lähialueille koristekarkulaiseksi. Tällaisena olen sen tavannut kahdelta paikalta myös Luopioisista.

Mutta tämä viereisen kuvan pystykiurunkannus on siis kadoksissa ja se tulisi löytää. Melko varmaa on, että se kasvaa jossain varjoisessa savipohjaisessa lehdossa myös Luopioisten alueella. Nyt on otollinen aika etsiä sitä ja ilmoitella minulle kasvisivuilla olevan sähköpostiosoitteen tai puhelinnumeron avulla.’

Uutta kasvua

taskuruoho3

’Yksi kevään merkeistä minulle on kevättaskuruohon (Thlaspi caerulescens) ilmaantuminen pihapiiriin. Vanhojen lehtien ja ruohonkorsien seasta sen sinertävänvihreät, ehytlaitaiset lehdet työntyvät esiin ja kukkatupsut avaavat teriöitään heti kun pääsevät valoon. Niinpä se onkin näitä kevään ensimmäisiä kukkijoita. Ristikukkaisiin kuuluva kasvi on täällä Hämeessä ottanut saman elinpaikan, mikä kevätkynsimöllä (Erophila verna), josta kirjoitin vähän aikaa sitten, on etelämpänä.


taskuruoho1Kevättaskuruoho on minusta entisestään yleistynyt viime aikoina. Lapsuudesta en muista sitä ollenkaan ja kun ryhdyin keräämään aktiivisesti kasveja 80-luvulla ilostuin sen löytymisestä, varsinkin kun en sitä ensin tuntenut. Luulin löytäneeni harvinaisuuden. Niillä kasvupaikoilla, joilla ennen oli vain pari kukkivaa ruusuketta, on nykyään kasvia mattonaan. Parhaitenhan sen nykyään löytää pihojen reunoilta, tienvarsilta ja vanhoilta laidunmailta. Alkujaan se on kotoisin Keski-Euroopasta ja levisi maahamme 1900-luvun alussa saksalaisen heinänsiemenen mukana. Nykyään sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta ja harvinaisena Oulun korkeudelle saakka.

Jottei asia olisi liian helppo, löytyy tälle lajille toinenkin alalaji toukotaskuruoho (T. c. ssp. brachypetalum). Tätä en vielä ole löytänyt Luopioisista enkä varmuudella koskaan nähnytkään. Se on harvinainen ja selvin ero nimirotuun on vaaleat lähes keltaiset heteet. Sitä kannattaa pitää silmällä, vaikka se lieneekin enemmän satunnaiskasvi ja saattaa vakiintua meille vasta tulevaisuudessa. Tosin suuri osa löydöistä on vuosien takaa. Toukotaskuruoho kukkii vähän myöhemmin, joten vielä ehtii mukaan sen bongaamiseen.’

Etsintäkuulutus

kynsimö1

’Uusi kasvukausi alkaa ja uusien havaintojen aika on käsillä. Kaikkihan me tunnemme leskenlehden. Etelähämäläisille sinivuokon ilmaantuminen on selvä kevään merkki. Mutta kuka tuntee kuvan kasvin? Sille pitäisi julistaa etsintäkuulutus. Se on kevätkynsimö (Erophila verna), ja se on juuri tämän ajan kukkija, ensimmäisiä ensimmäisten joukossa. Miksi sitten tämä kuulutus? Siksi, että se on Luopioisista löydetty vain kaksi kertaa: Rautajärveltä ja Puutikkalasta. Se ei ole enää EH:n alueella tavattoman yleinen ja kulttuurinsuosijana sen löytyminen metsäalueilta on vaikeaa, mutta luulisi sen kuitenkin olevan nyt löydettyjä esiintymiä yleisempi. Rautajärvellä kasvi kasvaa perinnehaassa ja sielläkin vain yhden mättään syrjässä. Puutikkalasta on löydetty yksi jo kukkinut verso uimarannan läheltä.

kynsimö2Tätä kasvia ei voi sekoittaa mihinkään muuhun, koska tähän aikaan ei muita valkoisia ristikukkaisia kuki. Sitten kun lituruoho (Arabidopsis thaliana) aloittaa kukintansa toukokuussa, kevätkynsimö on jo lopettanut ja näyttelee komeita soikeita litujaan. Kasvi on kukkiessaan vain parin sentin korkuinen ja kukat puhkeavat suoraan lehtiruusukkeesta. Vasta lituvaiheessa se nousee tulitikun mittaiseksi. Siksi sen etsiminen vaatii huolellisuutta ja tarkkuutta. Monesti löytyy vain muutama lehtiruusuke paikaltaan. Nimensä mukaan kasvi kukkii keväällä ja juhannuksen jälkeen siitä ei tahdo enää löytää yhtään mitään. Yksivuotias kasvi on tehnyt tehtävänsä ja varistanut siemenensä seuraavaa kevättä varten. Sen jälkeen se kuolee.

Kevätkynsimöä tulisi etsiä vanhoilta pihoilta tai pihakallioiden reunoilta. Hyvin usein etelämpänä se kasvaa hautausmaiden kiviaidoilla. Siksipä olenkin kirkonkylällä tarkistanut useaan kertaan kirkon ja vanhan hautausmaan välissä olevan kiviaidan. Vielä ei ole tärpännyt. Koska itse harvemmin liikun ihmisten pihoilla ainakaan keväällä, niin asukkaat itse voisivat auttaa tässä asiassa. Varsinkin lapset ovat herkkiä huomaamaan pieniä asioita, jos heille näyttää kuvaa ja pistää pystyyn pienen kilpailun suklaapatukka palkintona. Totuuden nimessä on kuitenkin sanottava, että kasvi on harvinainen eikä se todennäköisesti joka pihalla kasva, mutta  kannattaa yrittää ja tätä nykyistä tilannetta yleisempi se joka tapauksessa on. Onnea metsästykselle! Tuloksen voisi ilmoitella sitten minulle blogin kommenttina tai kasvisivuilla olevan sähköpostiosoitteen avulla. Kiitokset jo etukäteen!’

kynsimö3

50: nuokkutalvikki

nuokkutalvikki1

’Muutama viikko sitten viikon kasvina täällä oli isotalvikki. Kaikki talvikit eivät kuitenkaan kuulu Pyrola-sukuun. Kuten tämän viikon kasvi, joka kuitenkin viihtyy muiden talvikkien tapaan vihreässä asussa läpi talven. Lisäksi se on hyvin yleinen ja pienestä koostaan huolimatta helposti löydettävissä. Kesäaikaan olen yrittänyt kuvata sen kukassa, mutta toistaiseksi olen aina myöhästynyt. Joko se kukkii kovin lyhyen ajan tai sitten se vain jää huomaamatta, mutta kukkakuvaa minulla ei tästä kasvista ole tähän laittaa.’

nuokkutalvikki2Nuokkutalvikki (Orthilia secunda) on koko maassa esiintyvä varpumainen rönsyilevä kasvi, jonka varsi kohoaa kymmenisen senttiä maanpinnasta ylös ja lehdet kiinnittyvät varrelle kierteisesti. Lehdet ovat vahamaiset, muiden talvikkien tapaan ikivihreät, soikeat ja teräväkärkiset. Kasvin kukkaterttu on muista talvikeista poikkeavasti toispuoleisesti nuokkuva terttu, jossa on kymmenkunta vihertävää kukkaa. Hedelmystö on ensin hyvin kukkien kaltainen, mutta nousee lopulta pystyyn, jotta siemenet leviäisivät mahdollisimman laajalle.

Nuokkutalvikki ei vaadi mitään kovin ihmeellistä maaperää. Usein se kasvaa kuusimetsissä ja korvissa. Seuranaan sillä on usein ketunleipä tai oravanmarja. Kaikki kolme ovat hyvin yleisiä.

Nuokkutalvikkia on joksus pidetty pikkutalvikin (Pyrola minor) ja sarjatalvikin (Chimaphila umbellata) risteymänä. Risteytyminen olisi tapahtunut jo kauan sitten. Edelleen nuokkutalvikissa on joitain näille kahdelle tyypillisiä piirteitä, kuten pikkutalvikkimaiset lehdet ja sarjatalvikin pysty versotyyppi. Liekö tällä jotain sen kanssa tekemistä, että toisinaan metsätä löytyy kovin kummallisennäköisiä talvikkeja. Versot ovat steriilejä ja lehdet suuria ja lähes pyöreitä, kasvutapa kuitenkin nuokkutalvikkimainen. Olen pitänyt näitä kasveja jonkilaisina risteyminä, mutta minkä lajien, sitä en osaa kuin arvailla.

49: Kallioimarre

kallioimarre2

’Saniaisissakin on ikivihreitä kasveja. Kuvan saniainen on helppo löytää metsästä. Se sinnittelee vihreänä koko talven ja sen lehdet pilkistävät hyvin usein lumen alta jonkin kiven kupeesta tai kallionraosta. Monesti olen ravistellut lumet sen päältä hiihtoretkellä ja ihaillut sen säännönmukaista muotoa. Kuva on pari viikkoa sitten otettu syksyisessä hämärässä. Kiiltävä pinta heijastaa vielä valoa, pakkasella se vetää mattamaiseksi ja saattaa käpristyä samalla tavalla kuin kuivalla kelillä kesällä. Alimmassa kuvassa lehdet on juuri tällaisesta kasvustosta kuvattu.’

kallioimarre1Kyseessähän on kallioimarre (Polypodium vulgare). Luopioisten levinneisyyskarttaa katsoessa huomaa, että se on Etelä-Hämeessä hyvin yleinen vaikka ei olekaan aina kovin runsas. Näin se on lähes koko maassa, vain Enontekiöllä se on harvinainen. Metsäretkillä siihen törmää kivikkoisilla ja kallioisilla paikoilla. Usein suuren siirtolohkareen sivuseinät ja päälynen on imarretta kertavanaan.

Viikon kasvi on helppo erottaa muista saniaisista, sillä sen lehti on vain kertaalleen pariliuskainen ja lehdykät ovat ehytlaitaisia. Tällaista lehteä ei ole muilla maamme sanikkaisilla. Ruskeat ja pyöreät itiöpesäkkeet sijaitsevat lehden alapinnalla ja niiden päällä ei ole katesuomua. Joskus koko alapinta on niiden peitossa, kuten alakuvasta näkyy. Lehdet nousevat ryhminä vaakasuorasta juurakosta, joka luikertaa kiven pinnalla.

Pikkupoikana etsittiin kallioimarretta karkin toivossa. Joku oli opettanut, että kasvin juuri maistuu lakritsilta ja niinpä sitä piti kokeilla. Juuri on vaakasuora, melko paksu ja ruskea. Kun sen kuorii, paljastuu alta vaalea sisäkerros, joka todellakin maistuu lakritsilta tai ainakin erilaiselle kuin minkään muun kasvin juuri. Se sisältää runsaasti sokeria. Menneinä aikoina sitä on kerätty jopa apteekkeihin rohdokseksi. Juuren mallon sisältämien aineosien sanottiin irrottivat limaa ja auttavan hengitystiesairauksissa. Siksi sitä käytettiin yskänlääkkeissä. Nykyään sillä ei enää ole merkitystä lääketeollisuudessa.

Kukkiasaari

48: rohtotädyke

rohtotädyke1

’Tässä alkaa jo herkistyä lähestyttäessä joulua. Näistä viikon kasveista tulee mieleen joululaulu, jossa kerrotaan: …lumi on jo peittänyt, kukat laaksosessa, järven aalto jäätynyt, talvipakkasessa… Kun valitsin tälle viikolle kasvia, mietin sellaista, joka edelleen olisi kylliksi tunnistettavassa muodossa, jotta sen voisi löytääkin ohuen lumipeitteen alta. Vesikasvit kaikki ovat jo tyystin hävinneet, eikä siihen tarvittu edes talvipakkasia. Yllättävän moni metsän kasvi on kuitenkin edelleen vihreä ja tunnistettavissa. Niinpä viikon kasviksi valikoitui tuoreen kangasmetsän suikertava monivuotinen rohtotädyke.’

rohtotädyke2Rohtotädyke (Veronica officinalis) on yllättäen talvenkestävä ja ainavihanta. Muistan keväällä katselleeni lumen alta paljastuneita kaarevia versoja, joissa haalentunut vihreys edelleen näkyi. Myös ruskeat edelliskesäiset kukkavarret sojottivat pystyssä kuin pienet talventörröttäjät ikään. Oikeastaan tähän aikaan todella huomaa kuinka yleinen kasvi rohtotädyke Etelä-Suomessa onkaan. Se peittää alleen metsäteiden pientareita, niittyjä ja metsänreunoja, löytyypä sen versoja kallioilta ja hakkuualueiltakin. Oppaiden mukaan sitä tavataan Napapiirille saakka, mutta yleinen se on vain Etelä- ja Keski-Suomessa.

Tädykkeitä on maassamme tavattu parikymmentä lajia, mutta monet niistä ovat harvinaisia satunnaiskasveja. Rohtotädyke on länsiosissa maata alkuperäinen, mutta idempänä ja pohjoisempana se on tulokas. Se tuntuu hyötyvän hakkuista ja sen kautta saamastaan valosta. Alkuperäiset kasvupaikat tienevät kallioilla ja lehtomaisissa metsissä.

Kun kerran niin suomalaisessa kuin tieteellisessäkin nimessä viitataan terveydellisiin vaikutuksiin, lienee syytä valottaa myös tätä puolta kasvista. Useat kansanomaiset nimet viittaavat myös lääkinnällisiin vaikutuksiin. Näitä ovat mm. leiniruoho, rampaheinä tai ramparuoho ja sajuheinä. Elias Lönnrot suositteli kasvia yskänrohdoksi ja kertoi sillä karkoitetun myös noitia asumusten liepeiltä. Suomessa sitä ei enää aikoihin ole käytetty rohdoksena eikä teeaineena, mutta esim. Keski-Euroopassa se edelleen on yrtti, jonka uskotaan vaikuttavan limaneritykseen hengityselimistön taudeissa. Liekö sillä sitten mitään merkitystä tai vaikutusta, niin ilmeisesti ainakin uskomuksissa. Itse maistoin kerran siitä kiehautettua teetä ja päätin vastedes jättää tämän kasvin rauhaan.

Rohtotädyke on pitkälti eurooppalainen kasvi. Kaukaasiasta ja Siperisasta on muutamia löytöjä. Ihmisen mukana se on levinnyt lisäksi Pohjois-Amerikkaan ja Uuteen-Seelantiin.