47: kylänurmikka

kylänurmikka1’Vielä näinkin myöhään syksyllä pikkuteitä kulkiessaan törmää yllättäen vihreään kukkivaan heinään. Kasvin pienet tupasmaiset kasvustot reunustavat kyläteitä ja pientareita, kulkeutuupa se pihoillekin, kestää jonkin verran tallaamista ja leikkaamista ja säilyy hengissä pikkupakkasistakin. Muutama vuosi sitten löysin sen joulun aikaan hakiessani joulukuusta. Sitkeä kaveri.’

Kylänurmikka (Poa annua) on yleisistä nurmikoista ainoa yksivuotinen kasvi. Siksi sen on tehtävä kesän aikana paljon siemeniä säilyttääkseen asemansa tulevina kesinä. Pihan rikkakasvien tapaan se ei kasva suureksi, korkeutta saattaa olla kymmenen sentin molemmin puolin, jossain varjopaikassa vähän enemmän, mutta varsia juuripaakusta nousee useita ja ne valmistautuvat kukkimaan nopealla aikataululla. Ensimmäiset kukkivat versot voi tavata jo toukokuussa ja vastaavasti viimeiset joulukuussa. En tiedä, tekeekö heinä enää silloin itämiskykyistä siementä, mutta yrittää se ainakin.

Kylänurmikan voi erottaa muista nurmikoista juuri yksivuotisuutensa perusteella, mutta myös seuraavien seikkojen avulla: lehti kapea, korsi 3-nivelinen, maarönsytön, verso pehmeänoloinen. Yleensä jo koko kertoo, mistä nurmikasta on kyse. Toki sen voi sotkea sitten muiden sukujen heiniin, mutta harva heinä on näin pieni ja kärjestä keulamainen lehtihän on nurmikoiden tuntomerkki.

Tämän heinän voi löytää koko maasta ihmisen seuralaisena eli se suosii paikkoja, joita on muokattu tai pidetty avoimina: pihoja, pientareita, metsäteitä, puistoja. Se peittää alleen myös kosteita laitumia ja viljapeltoja. Usein se on hyvin runsas.

Eilen, kun etsin kylänurmikkaa kuvatakseni sen, löysin runsaasti kukkimattomia versoja ja jonkin verran lumihyhmän alle nuutuneita kasveja, mutta myös kuvan kaltaisia yksilöitä, jotka voisivat vaikka heti levittää siitepölyään tuulen kuljetettavaksi. Näin ei kuitenkaan enää tähän aikaan tapahdu, sillä kasvi on lähes kokonaan itsepölytteinen. Englannissa sitä kutsutaan nimellä Six-weeks-grass eli kuuden viikon heinä. Nimi kuvaa sen nopeaa kehitystä ja kasvi pystyykin kasvattamaan vuoden aikana monta sukupolvea.

Kylänurmikka on tähän aikaan ainoa vielä kukkiva heinä, kannattaa siis bongata se tällä viikolla.

46: isotalvikki

isotalvikki1

’Talvi tuli viime viikolla ja vaikka se tällä viikolla menisi pois, jätti se tiedon siitä, että koska tahansa maa voi olla valkoinen ja kaikki kesäiset kukkakasvit hangen alla. Kun katselin koiralenkillä tämän viikon kasviksi kelpaavia ehdokkaita, näytti saalis melko masentavalta. Kukkia löytyi enää parikymmentä eli vain kolmasosa kuukauden takaisista eikä niidenkään kukat olleet kovin edustavan näköisiä. Niinpä valitsin tämän viikon kasvin nimen mukaan. Talvikit ovat saaneet nimensä ei niinkään kukkiensa vaan lehtiensä vuoksi. Ne talvehtivat eli säilyvät vihreinä talven yli.’

isotalvikki2Isotalvikki (Pyrola rotundifolia) on meillä kasvavista seitsemästä talvikkilajista kookkain. Sen verso saattaa nousta yli 30 cm korkeaksi, vaikka useinmiten se onkin pienempi. Kokonsa avulla sitä ei kuitenkaan voi erottaa muista kolmesta Pyrola-suvun lajista, ne ovat sen varran samankokoisia kaikki. Erottavat seikat löytyvät kukasta. Isotalvikki avaa kukkansa aivan auki ja silloin sieltä pistää esiin kaareva, pitkä ja punainen luotti. Pikkutalvikilla (P. minor) kukka on supussa ja luotti jää sen sisään, kellotalvikilla (P. media) luotti on suora ja kukka avoin, keltatalvikilla (P. chlorantha) kukka on väriltään kellanvihreä eikä valkoinen. Jos talvikki ei kuki, on määrittäminen pelkistä lehdisä vaikeaa ja vaatii pitkäaikaista kokemusta.

Talvikit ovat saaneet nimensä talvehtivista lehdistään. Niinpä niitä voi etsiä vaikka näin marraskuussa. Lajimääritystä helpottaa, että kukkavana hedelmyksineen säilyy pystyssä kuivuneena läpi talven. Tällöin voi lajin määrittää edelleen luotin avulla. Lehtituntomerkkeinä voisi pitää lehden muotoa ja kokoa sekä johteisuutta. Ne eivät kuitenkaan aina riitä määritysperusteiksi, on syytä etsiä kuivunut kukkavana.

KyläjärviTalvikkeja tavataan koko maasta. Pohjois-Lapissa ne käyvät harvinaisemmiksi. Iso- ja pikkutalvikki kasvavat kosteilla luhtamaisilla biotoopeilla, rannoilla ja vanhoilla pelloilla. Kello- ja keltatalvikki ovat vastaavasti kuivien ravinteisten metsien tai metsäkallioiden lajeja. Iso- ja pikkutalvikki ovat yleisiä, toiset harvinaisempia, mutta ainakin Etelä-Hämeessä yleisyydessä ei ole suuriakaan eroja. Kellotalvikki on kuitenkin nimetty valtakunnallisesti silmälläpidettäväksi (NT) lajiksi.

45: tammi

Niittysaari

’Kiertelin menneellä viikolla Luopioisten kirkonkylän alueella, kun odottelin autoa huollosta. Nyt kun lehdet ovat varisseet lehtipuista, näkyivät havupuut paremmin mutta myös tammet, jotka eivät pudota lehtiään syksyllä vaan yleensä vasta keväällä. Hämmästyin taas kerran. En ollut katsellut maisemia tällä silmällä kymmeneen vuoteen ja muistikuva siltä ajalta oli ihan erilainen. Monella paikalla, missä kasvoi istutettuna kookas tammi, oli metsä kertavanaan tammentaimia, suuria ja pieniä, arvioituna alle kymmenvuotiaita. Niinpä valitsin viikon kasviksi tammen.’

Metsätammi (Quercus robur) on yleinen puu lehtometsissä Ahvenanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Puistopuuna sitä viljellään Etelä- ja Keski-Suomessa, harvemmin pohjoisempana. Yleisesti on tunnettua, että oravat ja närhet kuljettavat sen terhoja ympäristöön. Terhoista kasvavat taimet päätyvät tavallisesti jänisten tai kauriiden ruoaksi jo nuorina ja pienikokoisina, joten tammentaimia ei juurikaan pääse näkemään. Näin oli vielä 1900-luvulla, mutta sen jälkeen yhä useammin tammentaimia näkee luonnossa kaukanakin emopuista. Joskus taimet selviävät syöjistä ja saavat rauhassa kasvaa. Suurimmat näin kasvaneet taimet ovat viime kesänä Luopioisista löytämäni yli nelimetriset nuoret puut. Kuinka laajalle tammi on nykyään maassamme levinnyt, sitä en tiedä? Pohjoisin tammentaimi on tullut vastaani Jyväskylän alueelta, eikä sielläkään vain yksi taimi, vaan useita, jopa puolimetrisiä.

NiittysaariTunnettua on, että lämpöjaksoina tammentaimia löytyy enemmän kuin viileinä vuosina. Kylminä ja kosteina kesinä tammi ei pysty kypsyttämään terhojaan ajoissa. Lisäksi tammi on myös hallanarka, joten taimet voivat paleltua kylminä keväinä. Yleensä lehdet kuitenkin puhkeavat vasta kesäkuulla ja säästyvät pakkasilta. Voimakkaasti leviävä tammenhärmä (Erysiphe alphitoides) hidastaa puun kasvua näivettämällä nuoret lehdet ja silmut. Kaikki tämä viittaa siihen, että tammi saattaisi hyötyä ilmastonmuutoksesta ja levittää kasvualuettaan. Tämä on jo nähtävissä metsissämme.

Historiasta tiedämme, että tammi on ollut kautta aikojen hyödyllinen puu. Nykyään, kun enää ei tammesta valmisteta laivoja, käytetään sitä huonekalu- ja parkettiteollisuudessa. Kun Ruotsin kruunu anasti tammet omaksi omaisuudekseen 1700-luvun puolivälissä, alkoi tavallinen kansa hyljeksiä puuta ja jopa hävittää nuoria tammimetsiä. Liekö tällä merkitystä sille, että vielä 1980-luvulla tapasin maaseudulla hävitettyjä jalopuulehtoja. Tammet, lehmukset ja vaahterat luokiteltiin roskapuiksi taloudellisesti kannattavampien kuusten ja mäntyjen saadessa kasvutilaa. Nykyään niitä on rauhoitettu.

tammi1Keski-Euroopassa kasvaa useita tammilajeja, joista vain metsätammi ja talvitammi (Q. petraea) löytyvät Pohjolan kasviosta. Punatammea (Q. rubra) näkee usein istutettuna puistoissa Etelä-Suomessa. Meidän tammemme on monimuotoinen. Sen perimässä lienee mukana jonkin verran talvitammea. Osa puista kasvaa suoriksi ja tukevarunkoisiksi. Ne ovat hyviä rakennuspuiksi. Osa taimista kasvaa käkkyröiksi, paksuoksaisiksi ja leveälasvustoisiksi. Nämä ovat koristeellisia, mutta melko hyödyttömiä. Muotorunsaus johtuu osittain perimästä, mutta myös kasvupaikasta. Varjossa valokasvikin kurkottaa kohti taivasta ja saa runkomaisen muodon.

Nyt on hyvä aika katsella, kuinka laajalle tammi on tämän lämpökauden aikana levinnyt. Muutama tuhat vuotta sitten lämpökausi siirsi jalojen lehtipuiden kasvun aina napapiirille saakka. Tämä ihmisen aiheuttama saattaa tehdä saman, jos se pysyy aisoissa. Käsistä ryöstäytynyt ilmaston lämpeneminen ei hyödytä enää ketään, ei edes tammea.

Yllätystä lehdosta

pyökki1

’Tämän vuoden kasviyllätykset eivät ole vielä ohi! Luulin kylmien tultua, että voisi jo asettua odottamaan hiihtokelejä ja käsittelemään kesän saalista, mutta toisin on. Puhelin pirahti ja tuttu ääni ’langalla’ kertoi oudosta kasvista heidän metsässään. Muutama vuosi sitten olin ihaillut pihapiirin perinnekukkia ja laajalle levinneitä saarnentaimia. Nyt kyseessä oli ihan eri luokan kasvi. Eläkkeellä olevana biologian opettajana soittaja osasi katsoa kasvia oikeasta kulmasta ja hänellä olikin oma käsityksensä siitä: Voisiko se olla? Eihän sitä pitäisi? En tiedä, mistä se on tullut? En ole ennen huomannut? Siihenhän ei voinut muuta sanoa kuin, minä tulen, haluan tämän ihmeen nähdä. Niinpä menin heti kun pääsin, ja katsoin. Soittaja oli oikeassa, mutta kumpikaan meistä ei asiaa ymmärtänyt. Metsässä kasvoi – pyökki.’

Pyökki (Fagus sylvatica) ei kasva Suomessa. Se on tosiasia, joka on otettava huomioon, vai kasvaako? Pyökki on Keski-Euroopan komein lehtipuu ja muodostaa esimerkiksi Saksassa komeita metsiä. Ruotsista sitä tavataan, mutta vain aivan eteläisimmästä osasta maata. Meillä se viihtyy vain etelärannikolla koristepuuna ja hoidettuna puistoissa ja arborettumeissa. Kun puun nimi selvisi, kävin läpi Kastikka-tietokannan kaikki pyökkihavainnot maastamme. Niitä ei ollut kovin montaa ja lähes kaikkien perässä oli C-kirjain, mikä tarkoittaa viljeltyä kasvia. Vain yhdessä kohtaa Inkoossa oli merkintä levinneestä kasvustosta (TNV=tulokas-uusi-vakiintunut). Otin yhteyttä sähköpostitse havainnon tekijään Pentti Alankoon ja sain kuulla, että siellä tosiaan puistoon istutettu puu oli tehnyt siementaimia. Hän kertoi löytäneensä niitä muualtakin lähinnä kartanoiden puutarhasta eteläisimmästä Suomesta. Pentti on yksi parhaita asiantuntioita tällä saralla, joten hänen sanomisiinsa on syytä uskoa. Hän kuitenkin suuresti ihmetteli Luopioisista löydettyä puuta. Niin minäkin.

pyökki3Mistä se sitten Evinsaloon on päätynyt? Pyökki kasvoi lähellä Kukkian rantaa lehdossa noin parinkymmenen metrin päässä rantasaunalle vievästä tiestä. Talon asukkaat eivät ole sitä sinne istuttaneet eivätkä ole myöskään saaneet selville, että kukaan heidän sukulaisistaan tai tuttavistaan, jotka ovat tilalla vierailleet, olisi sitä sinne tuonut. Kasvi on noin metrin korkuinen hyvinvoivan oloinen ja rehevä puun alku. Sen iäksi arvelisin noin kymmenen vuotta. Ensin vierastin hieman lievästi sahalaitaisia lehtiä ja korvakkeellisia latvaversoja, koska määrityksen mukaan tällaisia pyökillä ei pitäisi olla, mutta kun se ei sopinut mihinkään muuhunkaan puuhun Puu- ja pensaskasvion mukaan, niin oli hyväksyttävä tällaiset pienet poikkeamat. Pyökki mikä pyökki!

Koska talon pihapiirissä on villiytynyttä saarnea ja vaahteraa, maaperä on lehtomainen ja ilmasto suotuisa, niin epäilykset heräävät siementaimen mahdollisuuteen. Mistä sitten siemen on tuonne lehtoon joutunut. Talonväen mukaan sinne ei ole mitään kylvetty eikä heidän tietonsa mukaan lähitienoollakaan ole pyökkiä koristepuuna. Voisiko siemen tulla veden mukana järveltä? Voisivatko linnut levittää sen siemeniä? Onko jossain Kukkian rannalla sittenkin istutettuna pyökki, jonka siemenestä se olisi voinut tänne kasvaa? Pari vuotta sitten löysin Padankoskelta autiotalon pihasta noin kolmemetrisen pyökin, joka oli sinne selvästi istutettu. Senkin alkuperä on hämärän peitossa, sillä näillä korkeuksilla ei pyökin pitäisi kovin hyvin menestyä. Tämä oli kuitenkin rehevä ja hyvinvoiva. Kirjoitin siitä blogikirjoituksen silloin ja ihmettelin kovasti kasvin esiintymistä sisämaassa. Tämän toisen löydön tiimoilta huuli on entistä pyöreämpi. Onko kyseessä sittenkin kaukoleviäminen ja luontaisesti paikalle ilmaantunut laji? Johtuuko pyökin ilmaantuminen etelähämäläiseen lehtoon mahdollisesti ilmastonmuutoksesta? Onhan tammikin nykyään lähes joka neliökilometriruudun kasvi ja vaahtera on ryöpsähtänyt vallan mahdottomasti valloilleen. Eipä voi muuta sanoa kuin, että kannattaa kulkiessaan seurata ja katsoa erityisen tarkkaan jokainen vähänkin epäilyttävä puu ja pensas – miksei muukin kasvi.

pyökki2

43: riidenlieko

lieko2

’Syksyinen metsä muuttuu vähä vähältä tummemmaksi kukkien lopettaessa kukinnan ja ruskan laantuessa. Niinpä maastosta erottuvat nyt vähäisemmätkin tummista poikkeavat värit. Yksi näistä on hailakka keltainen, joka koivunlehtien keltaisuuden hävittyä pistää silmään vihreästä ja rukseasta kentästä. Lieot saavat näihin aikoihin itiöpesäkkeensä kypsytettyä. Tähkämäiset pesäkkeet muuttuvat vihreistä keltaisiksi ja erottuvat siksi hyvin. Niinpä tämän viikon kasviksi valikoituu metsien yleisin lieko.’

Riidenlieko (Lycopodium annotinum) on liekokasveista yleisin ja laajimmalle levinnyt. Esimerkiksi Luopioisten kasviston sivulla olevasta kartasta näkyy, että kasvi on löydetty lähes jokaisesta neliökilometriruudusta tai voisi sanoa, että se on löydettävissä jokaisesta ruudusta, mutta saattaa olla joillakin alueilla vaikeasti havaittavissa. Muutaman kerran olen havahtunut vasta kartoituksen loppupuolella, että onhan täällä riidenliekoakin, mutta en ole huomannut sitä merkitä muistiin.

lieko1Riidenliekoa voi löytää tuoreista kangasmetsistä, korvista, tienreunoista, joskus jopa jäänteenä hakkuuaukeilta. Yleisimmillään se kuitenkin on vanhoissa kuusimetsissä. Se kasvaa koko maassa, vaikka aivan pohjoisosissa maata sen korvaa tunturikankailla toinen alalaji (ssp. alpestre). Tosin sieltäkin löytyy myös nimilajia sekä alalajien risteymää. Lieko riidenlieko vasta lajiutumassa pohjoisen tuntureilla, vaikka lajina onkin hirvittävän vanha? Tästä huolimatta riidenlieko on helppo erottaa lähilajeista: sen itiöpesäkkeestä puuttuu perä ja pesäkkeitä on vain yksi varren päässä. Katinlieko (L. clavatum) on toinen yleinen laji, mutta sillä pesäkkeessä on perä ja pesäkkeitä useita samassa varressa. Ketunlieon (Huperzia selago) taas erottaa siitä, että pesäkkeet ovat pieninä keltaisina nystyinä lehtihangoissa, muuten se muistuttaa hyvin paljon riidenliekoa.

Liekoja on aikoinaan käyetty koristeena punontatöissä ja vieläkin saattaa maaseudulla nähdä kynnysmaton, joka on punottu lähinnä katinlieosta. Pikkupojat keräsivät purkkiin aikoinaan liekojen itiöpölyä ja kutsuivat sitä kärpäsruudiksi, koska se heitettynä tuleen leimahti liekkeihin ja ritisi. Mitään tekemista sillä ei ole oikean ruudun kanssa, herättipä vain poikien kiinnostusta kokeilla asioita. Onhan se ollut silloin myös apteekkitavaraa. Nimensä kasvi on saanut kansalta, koska sitä on muinoin käyetty keitteenä riistaudin parantamiseen.

42: peltovillakko

peltovillakko1’Kukkia laskiessani huomasin, kuinka runsas ja yleinen onkaan rikkaruohojen sukukunta näin syksyllä. Tähän ryhmään kuuluu lajeja monesta heimosta ja monenmoisesta suvuista. Yhteistä niille on paitsi pitkä kukkimisaika niin myös yksivuotisuus ja riippuvaisuus ihmistoiminnasta. Eipä tämänkään viikon kasvi viihdy täällä luonnostaan. Se on yleinen muinaistulokas, ihmisen mukana saapunut ja ihmisen seurassa viihtyvä. Missään rajojemme sisällä se ei ole alkuperäinen eikä luontainen. Sillä on sukulaisia, alkuperäisiäkin, mutta itse se on tullut maanviljelyn mukana mahdollisesti Välimeren maista. Nyt peltovillakko saa kunnian olla viikon 42 kasvi.’

Peltovillakko (Senecio vulgaris) on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa. Sitä on löydetty koko maasta, mutta Lapissa se on satunnainen. Kasvin voi löytää ihmisen muokkaamilta alueilta: pelloilta, pientareilta, puutarhoista, pihoilta, kaatopaikoilta, joutomailta. Joskus se on hyvinkin yleinen ja runsas, mutta saattaa myös puuttua laajoilta alueilta kokonaan. Ainakin itse olen huomannut sen vähentyneen maanviljelykulttuurin muuttumisen myötä. Sen tilalle on varsinkin teiden pientareille tullut tahmavillakko (S. viscosus), joka 1990-luvulta alkaen on levinnyt myös Hämeen syrjäseuduille liikenteen mukana. Lajit erottaa toisistaan paitsi varren tahmaisuudesta niin myös siitä, että tahmavillakolla on kukassaan kielimäisiä keltaisia laitakukkia. Myös tahmavillakko on tulokas Etelä-Euroopasta.

Jotta kaikki ei olisi liian helppoa, on muistettava myös kalliovillakko (S. sylvaticus), joka onkin sitten meillä alkuperäiskasvi ja löydettävissä luontaisesti vain merenrantakallioilta ja niiden lähialueilta. 2000-luvulla sekin sitten aloitti leviämisen sisämaahan. Tällä hetkellä se on melko yleinen Etelä-Suomen hakkuuaukeilla, joilta se metsäkoneiden avustuksella on löytänyt uuden kasvupaikan. Muokatussa maassa se viihtyy muutaman vuoden, mutta huonona kilpailijana katoaa hakkuualueen umpeenkasvun myötä. Tämän lajin erottaa viikon lajista helpoimmin kukkapohjuksen suomuista. Peltovillakolla niissä on alakuvan mukaiset mustat kärjet, kalliovillakolla niitä ei ole.

Villakot ovat saaneet nimensä valkeasta villatupsusta, joka kukinnan päätyttyä koristaa kasvin latvaa samalla tavalla kuin muillakin sikurikasveilla, kuten voikukalla. Yksivuotisena kasvina se tuottaa paljon siemeniä, jopa useita tuhansia kasvukauden aikana. Sen kehitys on myös huimaavaa, sillä muutamassa viikossa se kasvaa siementaimesta kukkivaksi ja hedelmöiväksi kasviksi. Niinpä sillä voi saman kesän aikana olla useampia sukupolvia. Lisäksi sen tiedetään olevan itsepölytteinen, joten silläkin lailla se turvaa nopean lisääntymisen ja hyvät mahdollisuudet levitä.

Peltovillakko on myrkyllinen kasvi. Sitä on jonkin verran käytetty rohdoksena, mm. verenvuodon tyrehdyttämiseen. Myös lankoja on värjätty keltaisiksi siitä keitetyllä väriuutteella. Nykyään sitä pidetään vain kiusallisena rikkana, joka joskus voi riehaantua ja peittää kasvimaan kokonaan alleen. Kasvi ei ole kylmänherkkä ja niinpä sen voi löytää kukkivana vielä joulukuussakin lumettomilta paikoilta.

Irjanne

Kukkien ennätys

Täyttöalue

’Ylläoleva kuva on syksyinen ja värikäs, juuri sellainen kuin tähän aikaan sen kuuluukin olla. Syksy on edennyt aikataulussaan, vaikka räntäsade viikko sitten olikin sotkea koko paletin. Onneksi sen jälkeen tuli taas lämmintä. Kukat toipuivat pienestä pakkasesta ja kukinta jatkui. Kuvassa ei näy kukkivia kasveja, mutta kun kulkiessaan katsoo tarkemmin jo kuihtuvien kasvien joukkoon, löytyy yllättävän paljon kesäisiä kukkijoita.

Olen monena vuonna laskenut kukkivien kukkien määrän näin syys-lokakuun vaiteessa. Ehkä lajimäärä kertoo jotain kesästä ja sitä seuranneesta alkusyksystä. Uusintalaskenta on sitten kuukauden kuluttua, mutta siihen yleensä vaikuttaa jo voimakkaammin talven läheisyys ja kylmyys. Laskin eilen syyskuun viimeisenä päivänä reilun kilometrin lenkillä kukkivat kasvit. Reitti oli suurinpiirtein sama kuin edellisinäkin vuosina ja tulos oli tällainen:

syysmaitiainen, nurmikaunokki, peurankello, sarjakeltano, kylänurmikka, saksanhanhikki, pihasaunio, pukinparta, metsäkurjenpolvi, puna-apila, pihatähtimö. pelto-ohdake, alsikeapila, lutukka, pietaryrtti, harakankello, rätvänä, rentohaarikko, peltohatikka, nurmihärkki, kurjenkello, voikukka, rypsi, puna-ailakki, timotei, niittyleinikki, valkoapila, punapeippi, liuskapeippi, pelto-orvokki, tahmavillakko, peltotaskuruoho, päivänkakkara, paimenmatara, peltovalvatti, otavalvatti, pihatatar, saunakukka, ukontulikukka, linnunkaali, rohtotädyke, jättipalsami, siankärsämö, ojakärsämö, nurmitädyke, aholeinikki, peltovillakko, tarhaorvokki, peltolemmikki, keltasauramo, hentosavikka, niittynurmikka, niittynätkelmä, poimulehti, pukinjuuri, ruusuruoho, peltohanhikki, mansikka, särmäkuisma, nokkonen, rikkaukonnauris, mesiangervo, heinätähtimö, savijäkkärä, hopeahanhikki, kyläkarhiainen, valkoailakki

Kaikenkaikkiaan siis 67 lajia. Se on kasikkien aikojen ennätys. Blogissa olen julkaissut edellisvuotisia tuloksia: vuonna 2012 löytyi 50 lajia ja vuonna 2013 58 lajia. Nopeasti katsottuna lajiluku näyttää lisääntyvän vuosi vuodelta. Tietenkään näin lyhyellä otannalla ei voi tehdä johtapäätöksiä esim. ilmaston lämpenemisestä tms. Paremminkin syy saattaa olla tarkemmassa seurannassa tai reitin paremmassa tuntemisessa; voi odottaa joitain kasveja jo entuudestaan tutulta paikalta. Kuitenkin tämä syksy on ollut tähän asti lähes kesää ja se tietenkin vaikuttaa kasvien kukintaan. Huomioni kiinnittyi siihen, että alkuperäiskasvimme talveentuvat aikoinaan ja monet nyt löytyneet ovat joko tulokkaita, rikkakasveja tai yksivuotisia. Alkuperäista metsäapilaa ei löydy, mutta muut rehukasveiksi tuodut apilat kukoistavat edelleen.

Yllätyksenä voisi pitää esim. nurmikaunokin runsasta kukintaa tai mesiangervon todella upeaa kasvustoa täydessä kukassa. Selitys näille löytyy. Molemmat kasvoivat heinäkuussa niitetyllä pientareella, jossa oli muitakin uuskukkijoita, kuten hanhikkeja ja kelloja. Kukkakautta voikin pidentää oikea-aikaisella pientareiden ja niittyjen niitolla.

Ennenkin olen kehoittanut muitakin tekemään syksyisiä kukkakävelyitä. Niillä saa paitsi liikuntaa niin myös löytämisen riemua. Luettelon lajeihin voi tutustua kasvisivuilla esim. hakukenttää hyödyntämällä.

Vanhaa – kadonnutta

aurankukka’Kun viljanviljely tuli Suomeen, tuli sen mukana paljon muutakin. Viljansiementä ei millään konstein käsitelty, sitä ei peitattu, ei ruokottu rikkakasvin siemenistä, ei edes aina osattu sanoa pystyikö se itämään vai oliko jokin kasvitauti jo tuhonnut siemenen alkion. Niinpä viljapellot rehottivat muitakin kasveja kuin vain paljon toivottua viljaa. Vasta nykymaatalous on viimeisten vuosikymmenten aikana kemiallisesti tai erilaisin viljelytekniikoin mahdollistanut puhtaan viljan ja puhtaan siemenen. Näistä viljan mukana tulleista rikkakasveista osa on jäänyt pysyviksi, osa on kadonnut satunnaiskasveiksi tai kokonaan.’

Moni viljatulokas on nykyään muinaistulokkaana, arkeofyyttinä, kasvistossamme. Niitä tavataan edelleen viljapelloista ja niiden pientareilta. Ne joko pystyvät kasvamaan myrkytyksistä huolimatta tai ovat löytäneet kasvuympäristönsä sieltä, mihin myrkkyjä ei kylvetä. Muinaistulokkaaksi sanotaan kasvia, joka on saapunut tänne ihmisen mukana ja löytänyt täältä itselleen sopivan kasvuympäristön. Tällaisia on tietenkin valtavasti ja suuri osa on hävinnyt joko luonnonolosuhteiden tai ihmistoiminnan seurauksena. Suomessa arkeofyyttien ja alkuperäisten välinen rajanveto on ollut helppoa eteläisimpiin maihin verrattuna, mutta edelleen pohditaan ´joidenkin lajien kohdalla niiden statusta maamme kasvistossa.

ruiskukkaKun aloitin haasteellisen kasviharrastuksen, yritin tietenkin kasvikirjan mukaan löytää siellä esiteltyjä kasveja. Viljan seuralaiset olivat yksi mielenkiintoinen ryhmä. Pettymys oli suuri, kun ruiskattara, pellavatankio, litutilli tai peltosänkiö eivät heti löytyneetkään. Vanhemmat kasviot kertoivat niiden olevan viljan rikkakasveja, mutta uudemmat eivät selittäneet tarpeeksi tarkkaan, että ne ovat jo siirtyneet joko kokonaan kadonneiksi tai vain kaatopaikoilla viihtyviksi harvinaisuuksiksi. Onhan niitä sitten myölhemmin satunnaisena löytynyt, mutta joka pellon kasveja ne eivät ole olleet enää aikoihin.

ruiskattaraSiksi joskus kun tällaisen kasvin tapaa, se ilahduttaa erityisesti. Viikko sitten bongasin yläkuvassa olevan komean aurankukan (Agrostemma githago) lähitalon kukkapenkistä. Se oli tietenkin koristekasvina viljelty, mutta kertoi kuitenkin siitä ajasta, jolloin sitä vielä tavattiin rikkana ruispelloista. Viime vuosisadalla sitä tavattiin lähestulkoon koko vilajanviljelyalueelta, koska Venäjältä tuleva tuontisiemen sisälsi sen siemeniä. 1960-luvulta alkaen se on hävinnyt sitten lopullisesti maastamme.

Toinen vastaava laji on ruiskukka (Centaurea cyanus). Olen nähnyt sen viimeksi viljapellossa 1990-luvulla. Nykyään senkin saattaa helpoimmin bongata kukkapenkistä. Se on kuitenkin silloin jalostettua kerrottuteriöistä muotoa, jonka värikin vaihtelee valkoisesta sinisen kautta purppuranpunaiseen eli ei siis sitä alkuperäista ruiskaunokkia joka edelleen komeilee erään puolueenkin tunnuksena.

Kolmas esimerkki olkoon myös ruispeltojen erikoisuus ruiskattara (Bromus secalinus). Tämä ikivanha rikkakasvi ei kasva enää missään luontaisesti. Meillä se on ollut niin yleinen rukiin rikka, että sitä alettiin jopa vihata. Siitä kun ei ollut leivän jatkeeksi ja kuitenkin se vei pellosta oman osansa. 1900-luvulla se ensin taantui ja sitten katosi pelloilta kokonaan. Nykyään pelätään sen puolesta tosissaan, sillä sen kasvupaikat ovat yksi toisensa jälkeen hävinneet niin myllykentiltä kuin kaatopaikoiltakin ja tuho on yleimaailmallinen.

Kasvierikoisuus

kalvasvesiherne2

’Heinäkuu on parasta kasvikartoitusaikaa. Tällaisilla helteillä se vain on yhtä tuskaa, kun ei paarmojen ja hyttysten vuoksi voi uimahousuissakaan kulkea ja kaikki muu tuntuu tukahduttavan kuumalta. Mieli kuitenkin vetää kulkemaan soita ja metsiä, rantoja ja pientareita. Muutama päivä sitten Puutikkalan Nivunkulmalla soistuneessa järvenlahdessa törmäsin kuvan kasvierikoisuuteen. Se lillutteli sarojen ja sammalten seassa vesiallikossa lähes upoksissa eikä oikein sopinut mihinkään tuntemaani kasvilajiin. Sen tajusin, että se on vesiherne, mutta mikä laji?’

Vesiherneet ovat lihansyöjäkasveja, joita maassamme on kahdessa heimossa: kihokkikasveissa kolme lajia ja vesihernekasveissa kolme yökönlehteä ja kuusi vesihernettä. Yhteistä niille on, että ne kasvavat niin karuissa ympäristöissä, että saadakseen tarvittavan ravinnon kasvamiseen ne pyydystävät pieniä eläimiä ravinnokseen. Näistä ne imevät typen ja fosforin talteen sylkäisten sen jälkeen tyhjän kuoren pois. Niiden elinympäristö on suo tai järvi, yleensä märkä paikka.

Keräsin kuvan kasvista näytteen ja kotona kiikutin sen mikroskoopin alle saadakseni lajin selville. Pikkuvesiherne (Utricularia minor) karsiutui heti pois, koska haaroja on noin paljon, samoin isovesiherne (U. vulgaris), joka on kookas yleensä järvissä ja ojissa vapaasti kelluva kasvi. Seuraavana tipahtivat pois piilovesiherne ja lännenvesiherne, koska ne ovat sen verran harvinaisia, ettei niitä ole täältä koskaan löydettykään. Se ei tietenkään ole hyvä peruste määritykselle, mutta eivät tuntomerkitkään täsmänneet. Jäljelle jäivät rimpivesiherne (U. intermedia) ja kalvasvesiherne (U. ochroleuca). Tuntomerkkien pohjalta lopulta päädyin jälkimmäiseen.

Luopioisten kasvistossa on ennestään yksi täplä tämän kasvin kohdalla. Löysin kasvin 1980-luvulla Käenniemeltä vastaavanlaiselta paikalta. Silloin se tuli vahingossa mukaan, kun keräsin pikkuvesihernenäytettä. Siinä joukossa oli silloin yksi verso minulle outoa kasvia. Määritin sen, mutta jostain kumman syystä en tallentanut siitä näytettä. Jälkeenpäin en samalla paikalla ole käynyt.

Kalvasvesiherne pyytää rakkuloillaan vedestä vesikirppuja ja pieniä hyönteisiä. Se yhteyttää jonkin verran vihreillä versoillaan ja turvaa näin myös ravinnonsaantiaan. Sen kukka on keltainen ja muistuttaa hernekasvin kukkaa, josta kasviheimo on nimensäkin saanut. Yleensä nämä kasvit jäävät huomaamatta, koska ne kasvavat sellaisilla paikoilla, missä ei juurikaan liikuta ja kätkeytyvät vielä muiden kasvien sekä veden alle. Voisi sanoa, että vesiherneet ovat niitä hankalimpia löydettäviä kartoituksessa. Niinpä ne usein jäävätkin löytymättä. Kalvasvesiherne kuuluu nyt kuitenkin varmuudella Luopioisten kasvimaailmaan rikastuttaen sitä taas yhdellä erikoisuudella, sillä kirjatietojen mukaan se on melkoisen harvinainen kasvi Suomessa, vaikka löytöjä onkin lähes koko maasta.

kalvasvesiherne1

Talvituhoja ja ilmastonmuutosta

mustikka3

’Keväällä kirjoittelin varpukasvien talvehtimisesta ja olin huolissani erityisesti kanervan ja puolukan suhteen. Nyt, kun kesä on jo pitkällä ja tutkimuksiakin on asiasta ilmaantunut, on huomattu, että huonoimmin näyttääkin talvehtineen mustikka. METLA on tehnyt kattavan tutkimuksen asiasta ja todennut tiedotteessaan, että jopa 50 % mustikkakasvustoista on tuhoutunut tai kärsinyt lumettomasta talvesta. Yllä olevan kuvan kaltaisia kuivuneita mustikkakasvustoja metsässä näkee yhtenään. Vaikka uutta kasvustoa pitäisi jo työntyä kovalla vauhdilla kuolleiden varpujen keskeltä, näyttää sekin olevan kovin vähäistä, eli talvi on kohdellut kasvustoja todella pahoin.

Jos tuo tutkimustulos pitää paikkansa, saamme tänä vuonna etsiä mustikoita ahkerammin kuin ennen. Jokainen marja on metsässä tärkeä, eikä ainoastaan ne, joita itse keräämme. Mustikka on metsän kenttäkerroksen tärkein kasvi. Se on ravintona paitsi linnuille niin myös monille selkärangattomille, jotka syövät marjojen lisäksi myös lehtiä. Suuremmatkin otukset, kuten karhut, saavat syysravinnostaan melkoisen osan mustikasta. Sanovat, että tulevaisuus on tällainen, jos ilmastonmuutos etenee ennustetulla tavalla.mustikka2 (1)

Kun olen liikkunut koiran kanssa metsässä, olen törmännyt yhä useammin ylläolevan kuvan kaltaisiin laikkuihin. Tummalla alueella pitäisi kasvaa heleänvihreitä mustikanvarpuja, mutta kun ei kasva. Vihreät varvut kyllä ovat jäljellä, mutta lehdet ovat ruskettuneet ja varisseet pois. Joissakin korpimaisissa kuusikoissa yli puolet metsämaan pinnasta on näiden tummien aukkojen peitossa. Alimmassa kuvassa näkyy läheltä, kuinka lehdet alkavat tummua ja lopulta koko lehti on aivan ruskea ja valmiina varisemaan. Onko kyse pakkasvauriosta? Niin luulin ensin, mutta ruskettuminen alkoi jo ennen näitä yöpakkasia. Voivatko talven vauriot näkyä vasta nyt, kun lehdet ovat saavuttaneet oikean kokonsa? Mistä on kyse? Onko tässä ollut asialla jokin sieni vai hyönteinen, virus vai epidemialuonteinen sairaus? Kuka selittäisi? Googlasin asiaa, mutta siellä puhuttiin vain varpujen ruskettumisesta ja pakkasen vaikutuksesta niihin, lehdistä ei kerrottu mitään. Kertokaa ihmeessä, koska ainakin EH:n alueella tällä tavalla kärsineitä mustikkakasvustoja näyttää olevan paljon.’

mustikka1 (1)