Sinisiiven lentoa

’Kevät on edennyt täällä Hämeen sydänmailla aikataulussaan. Omenapuut alkavat kukkia ja tuomet ovat parhaassa loistossaan. Samaa ei ole kaikkialla maassamme. Rannikolla kasvu saattaa olla useamman viikon myöhässä ja Lapissa on edelleen monin paikoin runsaasti lunta. Tulvat ovat alkamassa ja niistä pelätään tulevan massiiviset.

Perhoset ovat myös heränneet ja olen ihaillut koiralenkeillä kangasperhosten tanssia metsäteiden päällä. Nykyäänhän tuo perhonen on vihernopsasiipi, mutta minusta vanha nimi on paljon parempi. En suoraan sanoen ymmärrä, miksi tutut nimet pitää jonkin taksonomisen seikan vuoksi muuttaa. Tutkija tietää, että maamyyrä ei ole myyrä tai valkohäntäpeura ei ole peura, mutta meille tavallisille ihmisille se on aika pieni asia. Siksi kutsun perhosta kangasperhoseksi ja savikkolapiosammalta toukosammaleksi. Minusta on jopa haitallista sotkea ihmisten jo vaivoin oppimaa lajituntemusta.

Nyt lentää myös vuoden ensimmäinen sinisiipi. Maamme kansallisperhoseksi valittiin juhlavuoden kunniaksi paatsamasinisiipi pari vuotta sitten. Monelle se oli yllätys, koska se ei ole kovinkaan näyttävä, kookas tai helposti tunnistettava laji. Valinnassa, jonka yleisö suoritti, päähuomio taisikin kiinnittyä perhosen sinivalkoiseen väritykseen. Paljon nämä värit muistuttavatkin lippumme värejä. Siiven alapinta on vaalean sinertävä ja yläpinta taivaan sininen. Siipien alapinnassa on pieniä mustia pisteitä ja yläpinnan tumma reunus on kapea, lähes olematon. Nämä ovatkin tämän laji hyviä tuntomerkkejä. Muuten se muistuttaa kovin paljon muita maamme kuuttatoista sinisiipiperhosta.

Paras tuntomerkki näin keväällä onkin sen lentoaika. Nyt on lennossa vain paatsamasinisiipi, muut tulevat vasta kesällä. Tosin tämä laji lentää myös kesällä, jolloin sen erottaminen muista vaatii lähempää tarkastelua eli kiinniottamista. Nyt jos näkee sinisiiven, voi sanoa sen lajin suoraan lennosta. Myöhemmin sillä on parikin sukupolvea kesän aikana, joten sitä voi tavata koko kesän ajan. Nyt siis kannattaa bongata kansallisperhosemme. Se lentelee monenlaisilla paikoilla, pihoilla, pientareilla, metsissä ja peltojen reunoilla. Onnea etsintään!’

Kesää odotellessa

’Paluu talvettoman talven jälkeen kesäkotiin näin korona-aikaan ei ollut ihan kivuton. Ajatuksissa viipyi miete, kuinka luonto on selviytynyt talvesta ja kuinka me täällä pärjäämme. Ihminen tulee araksi, kun se joutuu koko ajan pohtimaan tekemisiään ja olemistaan. Kaupungissa viruksen vaarat ja eläminen sen kanssa tuntuivat paljon suuremmilta asioilta kuin täällä maalla. Täällä on tilaa, ilmaa hengittää ja voi luonnostaan pitää etäisyyttä. Kukaan ei tule liki, kun kuljen metsässä, kun ketään ei ole. Satunnainen metsänistuttaja on ollut ainoa, jonka olen tavannut. Siis voi olla turvassa.

Toinen asia on se, kuinka luonto on talvesta täällä selvinnyt. Kun tammikuussa mustikka työnsi lehtiä esiin ja helmikuussa ne paleltuivat, pisti ajattelemaan, tuleeko mustikkasatoa ollenkaan. Luonto on ihmeellinen. Samat varvut työntävät nyt uusia lehtiä ja kukkanuput odottavat lämpimiä kelejä. Aurinkoisilla rinteillä kevään paahde on kuivattanut varpuja, mutta varjossa ne voivat hyvin. 

Kevät on täällä Hämeessä hieman edellä normaalia. Pellot ovat kuivuneet ja viljelijät ovat saaneet kylvöt pääasiassa tehtyä. Puissa on lehdenalkuja ja jotkin pensaat ovat jo aivan vihreitä. Kukat ovat puhjenneet kukkaan ajallaan ja kukkia on riittänyt. Nyt kun on hieman viileämpää, niin kukinta on kestänyt kauemmin ennen lakastumista. Leskenlehden kukat ovat jo menneet, voikukka aloittelee, vuokot ja imikät ovat parhaassa vedossa.

Mikä sitten huolettaa? Pölyttäjät ja linnut. Kovin vähän kuulee kimalaisen surinaa, kovin vähän on pihassa lennellyt perhosia ja kovin äänetöntä tämä kuulakas kevätsää on ollut. Yleismaailmallisesti ollaan huolissaan pölyttäjähyönteisten vähenemisestä. Puhutaan myrkkyjen vaikutuksesta. Roundup on saanut syyn päälleen. Kilvan yritetään todistaa, ettei tuosta glyfosaatti-valmisteesta ole haittaa luonnolle. Toiset tutkijat saavat sen hyvinkin myrkylliseksi. Mikä on totuus? Taitaa olla niin kuin Korona-viruksessakin, emme tiedä. Ehkä kuitenkin pitäisi välttää sen käyttöä puutarhassa. Maataloudessa sen käytön yhtäkkinen lopettaminen ei varmaankaan onnistu. Jokin muu aine pitäisi saada torjunta-aineeksi tai sitten on siirryttävä luonnonmukaiseen viljelyyn ja hyväksyttävä se, että sadot ovat pienempiä.

Miksi sitten lintuja tuntuu olevan vähemmän? Viimeisimmän uhanalaisarvion mukaan lintujen ryhmästä löytyy prosentuaalisesti suurin määrä uhanalaisia lajeja. Peltolinnut ovat vähentyneet, vesilinnut samoin, kanalinnut ovat kärsineet jo kauan. Nyt myös metsälintuja alkaa olla vähemmän. Suora yhteys voisi olla hyönteisiin, lintujen ravintoon, mutta kun kato ei koske pelkästään hyönteissyöjiä. Katselen ikkunasta ulos pellolle, jossa kulkee yksinäinen kurki ja nokkii peitattua siementä kylvökseltä. Aikaisemmin siinä oli parvi naakkoja samassa puuhassa. Onko se niille terveellistä? Kurjen puoliso on jäänyt matkalle, naakat ovat lisääntyneet. Sieltä kuitenkin puuttuvat muutaman kymmenen vuoden takaiset kuovit, hyypät, kiurut ja peltosirkut. Kivitaskuakaan ei ole näkynyt enää vuosiin. Onko kyseessä vain normaali kannanvaihtelu? 

Kesä tulee ja varmaankin tämä kevätahdistus laimenee. Kesällä on surinaa ja laulua, on vilinää ja vilskettä. Pihapiirissä vilistää milloin kärppä, milloin supikoira. Pellolla saalistaa kettu, metsässä jaloista pyrähtää kurppa tai kanalintu. Majava rakentaa patoa puroon ja minä toppuuttelen sitä. Ainakin näin toivon. Kesä näyttää toteutuuko tämä, vai onko kesäkin hiljainen ja elämän vilske vähäistä.’

Ulos ja metsään

Vanhat metsäpolut sammaloituvat

’Aikoinaan nuoruudessa luin Juhani Ahon lastun Metsäpolku ja ihastuin paitsi kieleen niin myös ajatukseen polusta, joka johtaa johonkin uuteen ja salaperäiseen. Myöhemmin olen surrut, kun maaseudulla polut ovat kadonneet ja tilalle on tullut metsäautoteitä. Toki tämän on ymmärtänyt, mutta on se silti harmittanut. Polut katosivat käyttämättöminä, eivät metsän eläimet yksin pystyneet pitämään niitä kunnossa. Kun ihmiset maaseudulla vanhenivat ja väestö väheni, kasvoivat polut umpeen ja lopun tuhotyöstä tekivät sitten metsäkoneet.

Täällä kaupungissa polut ovat säilyneet, jopa lisääntyneet. Näin poikkeustilanteessa, kun ihmiset eivät voi tavata toisiaan, he liikkuvat erillään. Luontainen suunta on silloin ulos ja metsään. Asutuksen läheisyydessä polut johtavat kuntoradoille ja niitä käytetään paitsi lenkkeilyyn niin myös ahkerasti koirien ulkoiluttamiseen. Nämä polut ovat kuin niitä lapsuuteni metsäpolkuja, joilla on salaperäinen päämäärä, eikä aina voinut tietää, mistä itsensä löytää, kun niitä lähtee seuraamaan.

Polku kuluu kovassa käytössä

Joka aamu olen kevään aikan etsinyt polun pään ja lähtenyt koiran kanssa seuraamaan sitä. Vuosikymmenten kokemuksella toki tiedän suunnilleen, mihin ne vievät, mutta on niitä lapsuuden yllätyksiäkin tullut. On alkanut tuntua, että metsä on täynnä polkuja, jopa niin paljon, että se tuntuu turhuudelta, vähempikin riittäisi. Kun paljon ihmisiä kulkee, polku levenee. Jalka hakee tukevampaa kohtaa polun vierestä, askelet suuntautuvat etsimään rinnakkaista polkua ja seuraus on, että metsään muodostuu polkuverkosto.

Tämän luulisi olevan hyvä asia, mutta onko niin? Aikoinaan Lapissa kaikki halusivat kiivetä Kiilopään tunturille ja seuraus oli se, että koko tunturin rinne alkoi näyttää tallatulta tantereelta. Rinteelle rakennettiin pitkospuut ja portaat ohjaamaan kulkijoita samalle reitille. Siitä huolimatta arpi tunturin rinteessä näkyy edelleen, koska luonto uusiutuu hitaasti. Samalta alkaa täällä tuntua asutuksen läheisyydessä. Polut levenevät metrien levyisiksi ahkeran käytön alla ja metsän aluskasvillisuus tallautuu muuttuen juurten risteilykentiksi. Näillä kentillä näin keväällä näkee neulasia, käpyjä ja oravan syönnöksiä. Mustikat, puolukat, heinät ja sammalet ovat pyyhkiytyneet pois. Metsä kuluu.

Lisääntynyt maastopyöräily kuluttaa polku-uria

On hyvä, että ihmiset ovat löytäneet metsän. On hyvä hoitaa kuntoaan. On hyvä, että nautitaan luonnosta. Mutta se ei ole hyvä, että metsä kohtuuttomasti kuluu. Sekään ei ole hyvä, että kaikenlainen sopimatonkin lisääntyy. Nyt löytyy katkottuja puita, karsittuja rankoja, paperinenäliinoja, jotka kovin kiinnostavat koiraani ja rikottuja muurahaispesiä. On vaikea ymmärtää, mitä päässä liikkuu, kun vanttera koivu kaadetaan metrin korkeudelta maahan tai taimikon kuusi karsitaan pystyyn vuolemalla oksat ja kuori pois. On vaikea ymmärtää edelleenkin sitä, ettei jaksa kantaa nenäliinaansa tai mehupurkkia kotiin hävitettäväksi. Ei sen luulisi olevan suuri vaiva. Puhdas luonto olisi jokaiselle ilo ja virkistys.

Miten maja pitäisi rakentaa?

Metsä on löydetty myös leikkipaikaksi. Lapset rakentelevat risumajoja niin kuin mekin aikoinaan. Tässä välillä niitä ei juurikaan näkynyt. Nyt niihin törmää yhtenään. Oksia ja maahan kaadettuja rankoja löytyy yllin kyllin. Meidän aikuisten tehtävä on opastaa, ettei eläviin puihin kosketa. Sekin on lisääntynyt.

Ilkivaltaa ja aivan turhaan

Hyvät asiat kääntyvät harmiksi niin nopeasti. Kaikelta ei jaksa ummistaa silmiään ja silloin se rupeaa harmittamaan. Onko pääasia, että ihmiset liikkuvat? Onko kuluminen luonnollista? Onko ilkivalta tahatonta vai tahallista? Kuka sen sanoisi. Siellä missä on paljon ihmisiä, siellä on paljon kulumisen merkkejäkin. Siellä, missä väki on vähentynyt, siellä ei tapahdu ilkivaltaakaan.’ 

 

Uhanalaiset ympäristöt

Palsasuo on katoavaa ympäristöä Lapissa

’Alkukeväästä ilmestynyt Lajien punainen kirja puhuu pääasiassa maamme eliölajeista. N. 12 % lajeista on jollakin tasolla uhanalaisia. Lähes kokonaan ilman huomiota on jäänyt luontotyyppien uhanalaisuus eli erilaiset ympäristöjen harvinaistuminen jopa katoaminen. Jos ajatellaan lajien häviämistä, niin jokin on siihen syynä. Edellisissä arvioissa painotettiin ihmisen toimintaa uhanalaisuuden syynä, nyt puhutaan lajin katoamisen uhasta. Toki usein uhka tulee ihmisen suunnasta, mutta oleellista on myös lajin kasvupaikan tai ympäristön muuttuminen.

Kun itse olin koulussa, luettiin biologiassa lähes yksinomaan eliölajien biologiaa, opeteltiin tuntemaan kasveja, nisäkkäitä, kaloja, lintuja, hyönteisiä. Silloin niitä myös osattiin, kiitos kasvien keruun ja luonnonmukaisemman elämäntyylin. Kun itse toimin opettaja ja kun siirryttiin peruskouluun, opetus muuttui enemmän ympäristön ja ekologian opettamiseksi, lajit lähes unohdettiin. Nykysukupolvet eivät tunne kasveja, eivät hyönteisiä, pelkäävät niitä ja katsovat Afrikan villieläimiä televisiosta. Kuitenkin luonnon tietämys ja sitä kautta suojelu vaatii lajintuntemusta. Kuinka suojelet, jos et tunne? Tietenkin molemmat tarvitaan ja toivottavasti palataan vielä laajempaan lajintuntemukseen, sillä lajit muodostavat elinympäristön, lajien avulla ne määritelläänkin.

Kun minun lapsuudessa tiedettiin, että on havu- ja lehtimetsiä, soita kolmea tyyppiä: korpi, räme ja neva, lisäksi järvi- ja merivedet, nyt luontotyyppejä löytyy satoja (n. 400) ja nekin voivat olla uhanalaisia. Tämä on jäänyt valitettavasti kovin vähälle huomiolle. Selvityksessä vuonna 2018 todetaan, että 48 % luontotyypeistä on uhanalaisia koko maassa. Selvitys tehtiin nyt toisen kerran ja vaikka selvitysten vertaaminen onkin vaikeaa, niin ainakaan parempaan suuntaan ei ole menty. Etelä-Suomessa prosenttiluku on suurempi kuin pohjoisessa. Tästä voisi päätellä, että ihmistoiminnalla on sormensa vankasti pelissä. Ruuhka-Suomessa ympäristö kärsii enemmän. Yksittäisistä tyypeistä voi lukea mietinnöstä, mutta selkeän hälyyttävästi esiin nousevat perinnebiotoopit, lettosuot, virtaavat vedet ja lumenviipymät. Näillä on myös runsaasti uhanalaisia lajeja.

Mitä sitten tehdä? Keinoja on monia ja niitä on käytettykin. Metsien käsittelyn muutos, perinnebiotooppien hoito, uhanalaisten alueiden suojelu ja seuranta ovat hyviä keinoja. Myös koskien ennallistaminen, rantaniittyjen laiduntaminen ja yleensäkin luontotyyppien muokkaaminen vanhaan malliin auttavat. Näiden toteuttaminen tarvitsee enemmän tahtoa ja päätöksiä kuin rahaa.

Yksityinen ihminenkin voi suojella esimerkiksi kosteikkoa, ketoa tai suota ja näin vaikuttaa ympäristöönsä positiivisesti. Ilmastonmuutoksen ei ole todettu vielä vaikuttavan maamme ympäristöön kovin radikaalisti. Ainoastaan Lapin lumenviipymät ovat kärsineet lämpimistä ajoista ja niillä elävät lajit ovat uhanalaistuneet. Kettu on vaeltanut pohjoisemmaksi ja naali on hävinnyt. Pienet kasvit jäävät rehevämpien jalkoihin, vesien lämpeneminen vaikuttaa joidenkien lajien lisääntymiseen. Kun muutos torjutaan, ehkä torjutaan myös ympäristöjen uhanalaistuminen. Jotain tarttis kuitenkin tehdä.’

Kurkisuo kuuluu Natura2000-suojeluun ja lisäksi se on soidensuojeluohjelman kohde. Suot ovat uhanalaisia Etelä-Suomessa.

Lahopuu

Laholimisammal, toistaiseksi LC-laji, mutta kasvupaikat hupenevat

’Muutaman viime viikon aikana on ollut enemmänkin puhetta lajien uhanalaisuudesta ja olen itsekin tänne blogiin päivittänyt tilanteen Luopioisten osalta. Luopioinen on nykyään osa Pälkänettä ja hyvin metsäinen alue Pirkanmaan kaakkoisosissa. Sieltä puuttuvat laajat viljelymaat, suuret asuinalueet ja suuremmat teollisuuslaitokset. Se on tyypillinen asukaspohjaltaan vähitellen vanheneva alue, jossa metsänhoidolla ja -käsittelyllä on suuri työllistävä ja taloudellinen merkitys. Niinpä uhanalaisraportti koskettaa monelta suunnalta tätä aluetta eikä vähiten lahopuun osalta.

Arvioinnissa on todettu, että uhanalaisista lajeista sadat ovat metsälajeja ja nimenomaan lahopuulajeja. Tämä johtuu siitä, että hyvän ja kannattavan metsänhoidon seurauksena metsämme ovat nuoria ja pienetkin kosteikot on ojitettu. Siksi metsissä ei ole riittävästi lahopuuta. Uuden arvioinnin mukaan tästä kärsivät etenkin kääpäsienet ja lahopuussa elävät hyönteiset mutta myös monet sammalet. Kololinnut etsivät pehmeää puuta pesää varten. Ne voivat lentää pitkänkin matkan etsiessään vanhaa metsää, mutta kasvien ja sienten tarina päättyy, jos läheltä ei löydy sopivaa kasvupaikkaa. Tosin itiökasveina niiden itiöt lentävät kauaskin, mutta jos lahopuuta ei ole muuallakaan, niin laji kärsii, uhanalaistuu.

Tutkimusten mukaan näinä aikoina uutta lahopuuta ei synny tarpeeksi. Parinkymmenen vuoden seuranta kertoo saman asian ja sen huomaa ahkera metsissä liikkujakin. Vaikka hehtaarilla kasvaa tuhat elävää puuta, niin sieltä löytyy vain yksittäisiä lahopuita. Risuja ja maatuvia kasvinosia on, mutta ne eivät vastaa kokonaisia lahoja runkopuita, joissa käävät kasvavat ja kuoriaiset kasvattavat jälkikasvuaan. Onhan lahoava puu arviolta usean tuhannen lajin koti.

Viime aikoina tätä on pyritty korjaamaan. Metsään on jätetty korjaamatta tuulenkaatoja ja on kaadon yhteydessä säästetty myös puolikkaita lehtipuita pystyyn lahoamaan. Joskus tulee mieleen Talvisodan tanner, kun katselee hakattua metsää, jossa törröttää keskeltä katkaistuja koivuja siellä täällä ja pirstaleisia runkoja makaa maassa. Parempi näinkin, mutta jotenkin tuntuu, että sillä vain paikkaillaan huonoa omaatuntoa. Parempi tulos saataisiin, kun jokin metsänomistan mielestä vähemmän arvokas lohko jätettäisiin kokonaan rauhaan ja sinne vaikka kolottaisiin puita lahoamaan.

Lahopuun syntyminen on hidas prosessi. Suojelualueilla lahopuumäärät on saatu lisääntymään ja se on vaikuttanut laajalti myös koko maata ajatellen. Pieniä suojelualueita vain pitäisi olla tiheämmässä, että lajit voivat siirtyä alueelta toiselle helpommin. Pienet kosteikot pitäisi jättää rauhaan ja varsinkin isot haavat pystyyn kasvamaan ja lahoamaan. Näin lisätään metsien monimuotoisuutta ja torjutaan uhanalaisuutta.’

Keltanastakka on yksi lahopuiden värikkäistä sienistä, jota sentään vielä tapaa

Uhanalaiset Luopioisissa (jäkälät)

kalliokeuhkojäkälä

Uhanalaispäivityksessä on arvioitu reilut 20 000 eliölajia eli noin puolet maamme lajeista. Yksi suurimmista ryhmistä on sieniin kuuluvat jäkälät. Se on myös yksi vaikeimmista ryhmistä, ainakin harrastajan taholta. Itse olen merkinnyt retkeillessäni muistiin tai kerännyt näytteeksi erikoisia jäkäläkasvustoja ja yrittänyt sitten kirjojen avulla saada niille myös nimiä. Harrastajien riesana jäkälien kohdalla on niiden pienuus ja lajien samannäköisyys. Lisäksi ne tulisi määrittää myös kemiallisten reagenssien avulla. Näitä aineita harrastajan on vaikea saada käyttöönsä. Tästä syystä olen selvästi vähentänyt mielenkiintoani tähän ryhmään, varsinkin rupijäkälien kohdalla.

Koska sivustollani esittelen yli 200 jäkälälajia, niin on syytä mainita jotain niiden uhanlaisuudesta. Luokiteltuja jäkäliä on Suomessa hieman yli 2000 lajia. Näistä 24,5 % on merkitty uhanalaisiksi (CR, EN, VU) eli 477 lajia. Yleisin syy lajin joutumisesta tälle listalle on metsätalous (41 %). Etenkin vanhojen metsien hakkuut ja lahopuuston häviäminen sekä metsien puuston yksipuolistuminen ovat muuttaneet jäkälälajien esiintymismääriä. Muita syitä ovat kaivannaistoiminta (15 %) ja kemialliset saasteet (11 %). Samat syyt ovat uhkana myös tulevaisuudessa.

Luopioisista määritetyistä 220 jäkälästä uhanalaisia ja silmälläpidettäviä ovat seuraavat lajit:

CR- ja EN-luokkiin kuuluvia jäkäliä en ole löytänyt Luopioisista.

VU-luokka eli vaarantuneet lajit:

NT-luokka eli silmälläpidettävät lajit:

Mitään suurempia muutoksia ei Luopioisten jäkälien uhanalaisuudessa ole havaittu. Uusia ovat vaarantunut takkuhankajäkälä ja pari silmälläpidettävää nahkajäkälälajia. Varmaan täällä on muitakin, mutta niitä en tunne. Luopioisissa uhanalaisuutta jäkälien keskuudessa lisää sama kuin muuallakin eli metsien voimakas käsittely. Viime kesän löytö, takkuhankajäkälä, kasvoi niukkana vanhassa korpimetsässä Puutikkalassa. Sen säilyminen vaatisi metsän rauhoittamisen eikä säilyminen sittenkään olisi varmaa.

Paljon puhutaan kestävästä metsänhoidosta. Jäkälien kohdalla se ei sitä ole. Kun metsät nuorentuvat ja yksipuolistuvat, häviävät monet lajit. Hyvä esimerkki on palosuomujäkälä, jonka löysin Laipasta muutama vuosi sitten. Se vaatii kasvualustakseen palaneen puun nimensä mukaan. Näitä metsäpalon jälkeisiä rosokantoja ei vaan enää ole, niinpä ei jäkälääkään ole kohta enää. Pitäisikö vaatia kulotusta vai millä lailla tämä laji saataisiin säilymään?

Uhanalaisuus Luopioisissa (Sammalet)

aarnisammal

Pari kirjoitusta sitten oli puhe valtakunnallisesta uhanalaisluokituksesta ja sen uusimmasta versiosta. Olen tähän kirjoitukseen koonnut Luopioisista löydetyt uhanalaiset ja silmälläpidettävät sammallajit ja niiden nykyisen luokituksen. Lajeihin voi tutustua lähemmin kasvistosivuilla, joihin linkit johtavat.

Ensin iloiset uutiset. Seuraavat sammalet ovat laskeneet luokitustaan eli niiden on todettu olevan yleisempiä ja paremmin turvassa kuin mitä määriteltiin vuonna 2010:

Listoilta poistetut sammalet (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Sitten siihen surullisempaan listaan. Seuraavat sammallajit ovat edelleen uhanalaisia tai silmälläpidettäviä. Niiden luokitus on saattanut pysyä samana tai valitettavasti myös huonontua.

Luopioisten uhanalaiset tai silmälläpidettävät sammalet 2019 (Suluissa vuoden 2010 luokitus):

Lehtisammalet

Maksasammalet

Surullinenhan tuo lista on. Nyt sinne on päätynyt jopa äärimmäisen uhanalainen (CR) laji, joita aikaisemmin ei ole ollut. Samoin on erittäin uhanalaisia enemmän, kokonaista seitsemän kappaletta (ennen yksi). Myös vaarantuneet ovat lisääntyneet niin kuin luettelosta näkyy (nyt 18, ennen 8). Kuinka paljon prosentuaalisesti alueen lajimäärästä on uhanalaisia, sitä en ole laskenut, eikä sitä voi verrata valtakunnalliseen lukuun (34,5 %), koska se vaatisi koko lajiston tarkastamisen, mitkä lajit ovat mukana arvioinnissa ja mitkä eivät. Silmälläpidettävien määrä on pienentynyt (nyt 16, ennen 27) eli se tarkoittaa, että tästä ryhmästä on lajeja nostettu varsinaisiin uhanalaisryhmiin. Onneksi uusia silmälläpudettäviä ei ole tullut mukaan.

Sammalten uhanalaisuus on hälyttävä. Näistäkin lajeista näkyy, että valtaosa niistä on niin kuin valtakunnallisestikin lahopuun, ikikorpien ja soiden lajieja. Luopioisissakin nämä biotoopit ovat vuosien varrella vähentyneet. Alueella ei ole yhtään aarnialuetta ja muutkin suojelualueet ovat kovin pieniä ja nuoria. Onneksi on sentään niitä. Osa näistä lajeista kasvaa juuri suojelualueilla, mutta monien kasvupaikat ovat edelleen vaarassa tuhoutua rakentamisen tai metsien käsittelyn vuoksi.

Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua on iloisempia uutisia ja tämä negatiivinen kehitys on saatu pysähtymään tai kääntymään jopa toisin päin.

lehtokinnassammal

Uhanalaispäivitys

Erittäin uhanalainen kangasraunikki vaatii pikaista suojelua

’Perjantaina 8.3.2019 julkaistiin päivitys Punaiseen kirjaan eli maamme uhanalaisiin lajeihin. Edellinen versio on vuodelta 2010. Maamme arviolta 48 000 lajista tässä tarkastelussa oli mukana n. 22 400 lajia eli n. 46 %. Edellisessä versiossa todettiin uhanalaisia lajeja olevan 1505 lajia, nyt 2667 lajia eli määrä on lähes kaksinkertaistunut. Kadonneiksi tällä ajalla on merkitty 312 lajia. Huonompaan suuntaan siis ollaan menossa eikä tämä varmaankaan ole mikään yllätys. Selittävänä tekijänä voidaan pitää ainakin ilmastonmuutosta, mutta myös luonnon eliöympäristöjen muuttumista, luonnollista kantojen vaihtelua ja tarkempaa inventointia.

Luonnon monimuotoisuus on elämän edellytys. Jokainen häviävä eliö koskettaa jollakin tavalla myös meitä ihmisiä. Kun tehdään tällaisia inventointeja, saadaan niissä tuntumaa siihen, mitkä ovat seuraavana häviämisvuorossa. Jos jonkin eliön luokitus kymmenen vuoden aikana on muuttunut esim. vaarantuneesta (VU) erittäin uhanalaiseksi (EN), on se tulevaisuudessa häviävä laji, jollei asialle tehdä mitään. Kun kerran jokaisella lajeilla on olemassaolon oikeus, ei meillä ihmisillä ole oikeutta hävittää sitä. Sen joutuminen uhanalaislistalle on jo merkki siitä, että jotain on tehtävä, muuten luonnon monimuotoisuus kapenee taas lähitulevaisuudessa yhdellä lajilla.

Aarnihiippasammal on vaarantunut ja suosii vanhoja metsiä

Monimuotoisuuden kapeneminen on saatava pysähtymään. Maamme tavoite on vuodessa 2020 eli ensi vuonna. Tilanne ei suinkaan näytä siltä, että tavoitteeseen päästään. Edelleenkin meillä on budjetissa häviävän pieni määräraha (n. 100 miljoonaa) käytettävissä liki 50 000 lajin suojeluun, kun samalla yhden lajin suojeluun käytämme kymmeniä miljardeja (sosiaaliturvan menot). Epäsuhta on melkoinen.

Mitkä lajit sitten ovat uhanalaisia? Vastaus löytyy Punaisesta kirjasta. Jos sieltä noukkii ryhmiä, joissa on suurimmat osuudet uhanalaisia lajeja, niin tässä muutama luku: Linnut 35 %, sammalet 34,5 %, matelijat ja sammakkoeläimet 20 %, putkilokasvit 18 %. Kaikista arvioiduista uhanalaisia on 11.9 %.

Itseäni kiinnostaa erityisesti sammalten korkea prosenttiluku. Tuskin näitä on sen tarkemmin tutkittu kuin muitakaan, mutta itsellenikin oli yllätys, että tämän ryhmän prosentti on toiseksi korkein. Se tietää yli 300 lajia. Ne ovat pääasiassa lahopuiden lajeja, ravinteisten soiden lajeja ja ikimetsien lajeja eli niiden biotooppien lajeja, jotka itsessäänkin ovat joutuneet kärsimään ihmistoiminnasta, metsien hakkuista, soiden ojituksista ja lahopuun vähyydestä. Jotta näitä lajeja voitaisiin auttaa, olisi Etelä-Suomeen perustettava runsaasti lisää suojelualueita, joissa nämä sammallajit saisivat rauhassa kasvaa ja menestyä. Tästä on puhuttu varmaan kymmeniä vuosia, mutta kovin hidasta tämä on ollut. Valtaosa suojelualueista on edelleen pohjoisessa.

Äärimmäisen uhanalainen kantokinnassammal vaatii lahopuujatkumoa

Sammalten uhanalaisuudessa on myös uusi piirre. Uutena uhanalaisena biotooppina ovat tulleet tunturit. Näiden kohdalla eivät enää suojelualueet auta, sillä Lapin tunturialueen harvinaiset sammalet ovat katoamassa ilmaston lämpenemisen vuoksi. Ne kasvavat lakialueilla yleensä lumenviipymillä ja kun suurempi kasvillisuus valtaa tunturit ja lumi ei enää viivy pitkälle kesään lakialueen painanteissa, eivät nämä sammaletkaan löydä enää sopivaa kasvualustaa vaan katoavat. Miten näitä voitaisiin auttaa? En ainakaan minä keksi siihen muuta keinoa kuin pistää ilmastonmuutos aisoihin. Se vain tahtoo olla kovin vaikeaa ja hidasta.

Punainen kirja on siis ilmestynyt ja sen voi ladata netistä. Siihen kannattaa tutustua, mutta välttää ahdistumista. Yksittäinen ihminen voi näistä asioista puhua ja kirjoittaa, mutta se tahtoo valitettavasti olla meidän ainoa tekomme. Voimat eivät tahdo millään riittää tuulimyllyjen kanssa taisteluun.’

Mitä kasvatamme?

Monipuolinen viljely parantaa maata.

’Viime aikoina on kuultu monia ympäristöön liittyviä hätähuutoja, toivomuksia, kauhisteluja. Ilmastonmuutoksen torjunta on hyvin keskeinen keskustelunaihe, samoin hyönteiskato, ravinnon puhtaus, hiilijalanjäljet ja kulutustottumukset. Meitä kuluttajia usein syyllistetään toimistamme. Milloin lämmitämme väärällä tavalla kotejamme tai ajamme vääränlaisella autolla, matkustamme väärin tai syömme väärää ruokaa. Kaikki tämä ahdistaa ja kuitenkaan emme pysty kovin paljon tälle asialle tekemään.

Pitkään varsinkin maatalous on ollut syyttelyn kohteena. Maatalous on meitä kuluttajia varten, jotta saisimme ravintoa. Tuotannon kannattavuus on kuitenkin laskenut vuodesta toiseen, tuotteita halpuutetaan, tukia leikataan, menetelmistä syyllistetään.Viljelijät on asetettu miettimään, mitä yleensä kannattaa viljellä, jotta tuottaja saisi toimeentulonsa. Samalla mietitään, miten pienentää hiilijalanjälkeä tai monipuolistaa tuotantoa.

Tutkimusten mukaan yksipuolinen viljely poistaa pelloista vuosittain noin 200 kiloa hiiltä hehtaarilta. Jotta satotasot eivät laskisi, peltoja on lannoitettava enemmän. Tämä taas johtaa päästöihin, jotka rehevöittävät vesistöjä. Tällä hetkellä puhutaan hiilivarantojen lisäämisestä peltoihin. Väsyneet pellot on saatava sitomaan enemmän hiiltä. Tähän päästäisiin pitämällä pellot kasvipeitteisinä ympäri vuoden. Samalla on viljelyvalikoimaa laajennettava ja muokkaustapoja uudistettava. Paineita viljelijöille, ei ihme, että monet luovuttavat ja maatilojen määrä jatkaa laskuaan.

Käyttämättömillä pelloilla viljellään hiiltä sitovia kasveja

Kuitenkin on muistettava, että meillä tuotetaan puhdasta lähiruokaa. Tämä tuntuu unohtuvan kuluttajilta. Jos viljelijä kasvattaa hiiltä sitovaa rehua, ei rehulla saisiaan ruokkia karjaa, koska lihankulutus on saatava laskemaan mahdollisimman alas. Keinolannotteiden käyttö on paitsi kallista niin pitkällä tähtäimellä myös epäeettistä, luomuahan ravinnon pitäisi olla. Pahimmillaan ulkomainen yhtiö kaivaa raaka-aineen omasta maaperästämme, kuljettaa sen jalostettavaksi ja myy sitten jalostettuna maanviljelijöille. Vaikea on myös ymmärtää elintarvikeviennin ja -tuonnin suurta epäsuhtaa. Riisi on huomattavan paljon epäeettisempi kuin peruna, puhumattakaan muista kaukaa tuoduista trendiruoka-aineista. Kotimainen ruoka on kaikki nämä seikat huomioonottaen halpaa ympäristölle, vaikka se tuntuukin kalliilta kuluttajalle.

Tällä hetkellä kotimainen ruoka ei pysty kilpailemaan halpatuonnin kanssa. Meidän on otettava tämä asia vakavasti, jos puhumme tosissamme ilmastonmuutoksesta. Meidän on kasvatettava ravintoaineista omassa maassamme niin paljon kuin mahdollista, silloin myös voimme helpommin vaikuttaa tuotannon ympäristövaikutuksiin. Maataloutemme on myös tehtävä trendikkääksi, jotta sen tuotteet kelpaisivat ulkomaille. Pohjolan valoisan kesän kasvattamat tuotteet, kuten kumina jo osoittaa, ovat haluttua tavaraa muuallakin kuin vain meidän ruokapöydässämme.’

Kateaineet puutarhassa sitovat hiiltä maahan

Puun kasvu

’Hyvin yleinen kompakysymys koskee puun pituuskasvua. Kysymyksen mukaan pitäisi määritellä, millä korkeudella puun runkoon sen nuoruudessa maalattu täplä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Helposti ajattelee, että kun puu kasvaa, niin täplä siirtyy ylemmäksi. Näinhän ei ole, vaan täplä on samalla korkeudella koko puun iän ajan. Se ei siirry ylemmäksi eikä alemmaksi.  

Eläin kasvaa joka suuntaan, jalat pitenevät, samoin kädet, pää suurenee samoin sisäelimet. Näin ei ole kasveilla. Puun latvassa, oksien kärjessä ja juurien päässä on kasvusolukkoa, joka kasvattava puun pituutta, oksien tuuheutta ja levittävät juuriverkostoa maan alla aina vain laajemmaksi. Sanotaankin, että puusta liki puolet on maan alla. Jos kasvusolukko jostain syystä (esim. pakkanen, taudit, katkeaminen) tuhoutuu, ottaa kasvi uuden alun. Puu kasvattaa uuden latvan, oksat jatkavat kasvua muiden oksien kautta, samoin juuret.

Pitkään on mietitty puun paksuuskasvua. Jos kerran puun kasvu tapahtuu vain latvasta, niin kuinka puun runko sitten vahvistuu vuosi vuodelta. Sehän me tiedetään, että joka vuosi runkoon ilmestyy uusi vuosilusto ja niin runko on taas hieman paksumpi, mutta rungossa ei ole kasvusolkkoa, joka huolehtisivat tästä tapahtumasta. Onko kyse kasvien kantasoluista?

Tiedelehti Naturessa julkaistiin äskettäin kaksi suomalaisten tekemää tutkimusta asiasta. Tästä oli artikkeli HS-lehdessä hiljattain. Ari Pekka Mähösen työryhmän tutkimuksessa todettiin, että paksuuskasvu tapahtuu auksiini-hormoonin vaikutuksesta puun jälsikerroksessa olevien kantasolujen avulla. Näin siis puu kasvaa muualtakin kuin vain latvasta ja saavuttaa sille tyypillisen paksuuden. Tutkijat totesivatkin, että paksuuskasvu voi jatkua loputtomiin puun ja kuoren välissä.

Näin on vanha probleemi ratkaistu ja tutkimus on saanut arvoisensa julkaisupaikan. Nature-lehti lienee alansa arvostetuimpia. Toinen artikkeli lehdessä koski Yrjö Helariutan työryhmän tutkimusta kasvin alkuvaiheista eli miten paksuuskasvu tai yleensä kasvin kasvu lähtee alkuun, mitä siihen tarvitaan ja missä järjestyksessä.

Molemmissa tutkimuksissa koekasvina toimi lituruoho (Cardaminopsis thaliana). Tämä pieni ristikukkainen kasvi lienee kasvimaailman banaanikärpänen. Sitä on hyödynnetty tuhansissa kasvialan tutkimuksissa ympäri maailman.

Onko tällaisesta tutkimuksesta sitten mitään konkreettia hyötyä? Useinhan ajatellaan, että tutkimus ei johda mihinkään. Näissä tutkimuksissa asia on päinvastoin. Nyt voidaan jalostaa kasveja, kun tietdetään, mikä saa kasvun aikaan. Puut voidaan keskittää paksuina tietylle alueella ja näin erämaata säästyy luonnon monimuotoisuudelle. Samoin voidaan hyödyntää puuainesta eri tavalla kuin ennen. Geenitekniikalla voidaan lisätä kasvin hiilensidontaa ja saada tuottamaan enemmän biomassaa. Myös kasvien varastosolukoita voidaan suurentaa ja saada tuotto suuremmaksi. Tämä kuitenkin edellyttää geenimuokkauksen hyväksymistä ja se voi olla kantona kaskessa uuden tutkimuksen edetessä. Mahdollisuusksia siis on. Kannattaa tutustua lehden artikkeliin ja miksei Nature-lehdessä julkaistuihin tutkimustuloksiinkin.’