Savannin hyönteisistä

Yöperhonen saapui – yöllä

’Jos yksilömääriä tai vaikka vain lajimääriä lasketaan, niin hyönteisten ryhmä perii monessa asiassa voiton. Se on myös värikkyydessään ja monimuotoisuudessaan uskomaton (n. 80 000 kuvattua lajia E-A:ssa). Näin myös savannilla. En perehtynyt näihin pieniin kulkijoihin kovin perusteellisesti, se vaatisi niin paljon enemmän aikaa, tietoa ja taitoa etsiä näitä piilottelevia ja pakenevia lajeja. Kuvasin niitä, jotka tulivat vastaan ja olivat tarpeeksi suuria. Otos on siis varsin suppea, mutta mielenkiintoinen. Ei tämmöisiä kotimaassa tapaa.

Pirate (Catacroptera cloanthe)

Perhosia pidetään yleensä kauniina, värikkäinä, koristeellisina ja tarpeeksi suurina huomattavaksi. Näin täälläkin (satoja lajeja), mutta kun ne eivät istu mihinkään, niin kuvaaminen on hankalaa. Toki voisi ampua 1000 kuvaa lentävään perhoseen ja ruokota sieltä sitten yksi onnistunut esiin. En lähtenyt tähän. Siipeensä saanut Pirate istui tielle ja antoi ottaa kuvan, samoin huoneen seinälle yöllä ilmestynyt kahdeksansenttinen yöperhonen. Sillä oli muuten uskomattoman kauniit silmätäplät takasiivissään, mutta ujona se ei niitä kameralle esitellyt. Ei pitänyt minua siis liian vaarallisena, sillä vihollisten hämäämiseen nämä ”silmät” on tarkoitettu. Monarkki-tyyppisiä perhosia lenteli yhtenään savannilla, samoin kirkkaan keltaisia keltaperhosia  ja keltatäpläinen pohjaltaan orvokinsinisiä kaunottaria. Kuvat vaan jäivät ottamatta.

rukoilijasirkka –löydätkö kuvasta

Toxic Milkweed Grasshopper – pelotusvärit kohdallaan

Heinäsirkatkin osaavat olla komeita, jostain kohtaa. Meilläkin on sirkkoja, jotka lentäessään paljastavat värikkäät lenninsiipensä, mutta täällä koko otus saattoi olla uskomattoman kirjava tai sitten niin hyvin naamioitunut, ettei kauemmaksi erottanut puunoksasta. Vieressä oleva nelisenttinen heinäsirkka, tai siinähän on paritteleva pari, on vielä nymfi eli nuorukainen ilman siipiä. Se on kuitenkin häjy otus, sillä se syö ravinnokseen hyvin myrkyllisen kasvin osia ja kerää näin myrkkyä itseensä puolustautuakseen vihollisiaan vastaan. Käärmeenpistoyrtteihin kuuluva Meadow star kasvaa juuri kulkemillamme alueilla. Kasvia en nähnyt, mutta ihmisellekin vaarallinen sirkka tuli kuvattua vaimoni huomattua sen tiellä. Onneksi emme trendikkäästi paistaneet sirkkaa lounaaksi.

hyvin maastoon suojautuva heinäsirkka oli nelisen senttiä pitkä

Viereisessä kuvassa oleva tavallisen näköinen sirkka omistikin sitten juuri ne mainitsemani ruusunpunaiset lenninsivet, en vaan saanut sitä kuvattua lennossa. Sirkkoja oli monenlaisia, näinpä ensi kerran luonnossa myös rukoilijasirkan ja sepä osasikin kätkeä itsensä lehvistöön oivallisesti, vain pieni liike pajasti sen olinpaikan. Mikähän tuonkin kolmisenttisen otuksen historia on, kovin on eksoottinen ja mielenkiintoinen laji?

Itse olen aina ollut kiinnostunut kovakuoriaisista, nehän ovat kuin jalokivia tai koruja. Toisaalta niitä on hieman helpompi kuvata kuin noita poisliihottelijoita. 

tämä pyörittäjä kävisi rintakorusta – no, jos ei tietäisi sen muita harrastuksia

pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.) etsii kuljetettavaa

Koska savanni on täynnä märehtijöiden papanoita pieniä ja suuria, on paljon myös pillerinpyörittäjiä ja lantakuoriaisia, meiltähän jälkimmäiset ovat lähes hävinneet. Pieniä palleroita pyörittivät pienet lajit tai sitten useampi oli tarttunut samaan palloon, suuria palloja pyörittävät jopa viisisenttiset monenlaisilla sarvilla varustetut pelottavannäköiset otukset.

kokoa piisaa ja ulkonäköäkin – olisipa ollut vielä uros sarvineen

Yllä olevaa tulitikun mittaista kuoriaista luulin jo sarvikuonokkaiden edustajaksi kokonsa ja ulkonäkönsä vuoksi, mutta kyllä sekin näihin pyörittäjiin kuuluu. Muistan kaukaa lapsuudesta tuijottaneeni ötökkäkirjasta epäuskoisena toistakymmentä senttiä pitkiä herkuleskuoriaisia. Vieläkään en ole niitä luonnossa tavannut.

pullea kuin pallo, nimeä vailla

edellisen sukulainen, mutta värit

 

 

 

 

 

 

 

Eksoottisin kovakuoriainen ei ollut ollenkaan sellainen kuin kovakuoriaisten kuuluisi olla, siivet pehmeät kuin perhosen, kulku vaappuvaa ja elämä muutenkin kuin hukassa. Niinpä vaan tämä Net-Winged Beetle (Lycus trabeatus) ruskokuoriainen on paikkansa lunastanut savannin heinikosta. Hetken se viipyi ja liihotteli sitten tiehensä.

ruskokuoriaisten heimo, siivet kuin verkkoa

ja sama alapinnalta, eipä ole itse otus suuri

 

 

 

 

 

 

 

Vielä täytyy esitellä kaunis pieni sarvijäärä (Promeces longipes). joka näytti viihtyvät meikäläisten jäärien tapaa kukissa. Tuolla värityksellä ja noilla sarvilla voisi parjätä jopa kauneuskilpailuissa, koko vain oli muihin verrattuna vaatimaton, sentin luokkaa. Tietysti savannille kuuluvat muurahaiset ja termiitit. Välineeni eivät pystyneet ikuistamaan pikkuruista termiittiä, kun se lisäksi oli syvällä sementtisen kekonsa uumenissa, mutta maassa kotiaan pitävien muurahaisten (Pheidole sp.) ulko-oven sain kuvaan. Itse asujaa en pystynyt houkuttelemaan esiin.

kaunis sarvijäärä on mieltynyt keltaisiin kukkiin

Kolon asukas ei suostunut mannekiiniksi, on muuten hirvittävät leuat sillä

 

 

Uima-altaalla lenteli pelottavan näköisiä siivekkäitä, joilla tuntui olevan varsinainen invaasio läheisen piikkiakaasian oksistossa. Näitä meikäläisten toukohärkien sukuun kuuluvia kovakuoriaisia löytyi maasta ja puusta, vedestäkin. Näytti siltä, etteivät ne kelvanneet ravinnoksi linnuille, vaikka niiden kömpelö lento olisi hyvinkin tehnyt niistä otollista saalista. Meillä toukohärät ovat viime vuosina voimakkaasti uhanalaistuneet, täällä niitä näytti riittävän.

blister beetle, toukohärkä akaasiassa

sama otus maassa

Tässä pieni otos siitä maailmasta, josta olisi kuvattavaa löytynyt vielä toiseksikin viikoksi. Pientä kulkijaa hämmästyttää edelleen luonnon monimuotoisuus ja tarkoituksemukaisuus. Hyvin on suunniteltu ja tehty!’

Elämän jatkuvuus

Pillerinpyörittäjä (Scarabaeus sp.)

’Muinaisen Egyptin mytologiassa yksi keskeinen hahmo on kovakuoriainen, joka pyörittää lantapalloa edellään. Pyhä pillerinpyörittäjä (Skarabee) oli heille yksi elämän symboleista. Se  kuvasi auringon liikettä ja uudelleensyntymistä. Uskottiin, että kuoriainen oli esikuvana jumalalle, joka pyöritti auringon taivaalle joka päivä uudelleen samalla tavalla kuin kuoriainen pyöritti lantapalloa pitkin maan pintaa. Symbolisesti lantapallo oli heille myös maan vertauskuva, vaikka käsitys maasta pallona ei ollut vielä egyptiläisessä varhaishistoriassa tiedossakaan. Kun vielä uskottiin kuoriaisten syntyvän ja ilmaantuvan tyhjästä, niin jumaluus oli valmis. Kuoriainen oli heille pyhä. Se ikuistettiin hautamuistomerkkeihin, se ilmaantui hieroglyfeihin, siitä tehtiin amuletteja, koruja ja pienoisveistoksia mukaan viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Viime keväänä tutustuin tähän hyönteiseen Italiassa. Pyhä pillerinpyörittäjiä (Scarabaeus sacer) on melko yleinen kovakuoriaislaji Välimeren ympäristössä. Tosin kuvassa oleva otus ei ole lajillisesti sama, jota pidettiin Egyptissä pyhänä, mutta kuuluu kuitenkin pillerinpyörittäjien sukuun. Kaikille niille on tyypillistä, että ne muovaavat lannasta pallon, johon ne munivat munansa ja pyörittävät sen jälkeen pallon sopivan pehmeään kohtaan haudatakseen sen maan alle. Siellä maan lämmössä munista kuoriutuu toukkia, jotka käyttävät lannan ravinnokseen. Kuoriainen on meidän sittiäistämme suurempi lehtisarvisiin kuuluva hyönteinen.

Näin vuoden alkuun, kun kävin läpi viime vuoden kuvia, ajattelin tämän historiasta tutun hahmon kertovan meille tänä uutena vuotena edelleenkin elämän jatkumisesta ja uuden luomisesta aivan kuin muinaisille egyptiläisillekin, vaikka emme tätä kieltämättä hieman sottaista otusta jumalanamme pitäisikään. Se kuitenkin kertoo yhden tavan pysyä hengissä vaikeissakin olosuhteissa ja myös luonnon suunnattomasta monimuotoisuudesta ja elämän mielikuvituksellisuudesta.’ 

Jääräpäistä aikaa

Viherjäärä

Viherjäärä

’Maassamme tavataan yli kahdeksankymmentä sarvijäärää, joista monet ovat näin kesäisin usein nähtävillä. Nyt onkin ehkä paras aika tutustua näihin kiehtoviin kovakuoriaisiin, sillä ne viihtyvät usein pihan ja pientareen kukilla. Niiden suosiossa ovat etenkin putkikasvit, päivänkakkarat, angervot ja kärsämöt.

rusokukkajäärä

Rusokukkajäärä

Kovinkaan pitkään ei tarvitse kulkea niittytien laitaa, kun tapaa jo ensimmäisen sarvijäärän. Yleensä se kuuluu kukkajääriin, jotka käyttävät ravinnokseen kukkien siitepölyä, vaikka niiden toukat elävätkin usein metsissä puuravinnolla. Tällöin ainakin täällä Hämeen sydämessä hoikkakukkajäärää löytää kukista yhtenään. Laskin eilen saman kärsämön kukasta kymmenen jäärää, naaraita ja koiraita.

sinijäärä

Sinijäärä

Pienemmät jäärät ilmestyvät yleensä juhannuksen aikaan ja suuremmat näin heinäkuun puolivälissä. Nyt voi löytyä nelivyöjääriä, viherjääriä ja juomujääriä kukilta. Toiset jäärät syövät aikuisenakin puuta lähinnä kaarnan alla olevaa nilaa. Sarvijaakot ja räätälit voivat olla jopa pahoja tuholaisia metsässä. Löytyypä sellainenkin jäärä, joka ei aikuisena syö enää mitään, nimittäin jymyjäärä, joka on koostaan huolimatta aika lempeä otus, mutta saattaa pihdeillään tarttua hätistelijänsä sormeen ja nipistää.

hoikkakukkajäärä

Hoikkakukkajäärä

Mikäs on sen mukavampaa näin kauniina päivinä kuin tutustua näihin valloittaviin hyönteisiin!’

juomujäärä

Juomujäärä

jymyjäärä

Jymyjäärä

Sekaisinko?

kimalainen

’Tässä päivänä muutamana sammalia tähytessäni huomasin toisenkin uteliaan kallion kupeella. Mantukimalainenhan siinä touhusi oikein tosissaan; pörräsi puolukanvarpujen keskellä, inisi kuin keväällä ainakin, surisi taas uuteen paikkaan ja inisi uudelleen. Ei voi olla totta, sehän imi mettä puolukankukista ja kuitenkin samaan aikaan puolukka kypsytti marjojaan. Lämmin aurinkoinen päivä oli houkutellut kimalaisen töihin ja kun ei muutakaan mesipaikkaa ollut, niin se kävi tonkimassa puolukan myöhäiskukkia.

Kimalaisen touhuja katsellessa jäin miettimään, mikä merkitys tuolla kaikella on. Puolukalle ei varmaankaan ole mitään iloa siitä, että kimalainen pölyttää sen myöhäiskukkia. Niistä tuskin ehtii tulla enää marjoja ennen talvea, liekö niissä paljon mettäkään. Olen usein ihmetellyt näitä syys-lokakuun kukkia. Onko kyseessä kasvin elinkierrossa tapahtunut häiriö vai onko noilla kukilla jokin muu kuin lisääntymismerkitys? Luonnossa kun mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta. Joka syksy näitä ’turhia’ kukkia kuitenkin esiintyy.

Toisaalta, mitä hyötyä kimalaiselle on käydä kukissa mettä hakemassa lokakuun alussa? Kesäpesä on jo tuhoutunut, työläiskimalaiset kuolleet, samoin kuhnurit ja vanha kuningatar. Uudet emot, jollainen tämä pörisijä varmaankin on, ovat ravinneet itsensä ja niiden pitäisi nyt vain etsiä talvehtimispaikka jostakin karikkeen alta tai syvemmältäkin. Kovin on kaverin ravinnonkeruu jäänyt myöhään, jos se vasta nyt valmistautuu talveen. Toinen vaihtoehto on, että joku työläiskimalainen yrittää pitää itsensä hengissä mahdollisimman kauan ja sinnittelee pakkasiin saakka. Tiedä häntä, mutta kovin epätoivoiselta tuo näyttää.

Kaikesta pohdinnasta huolimatta kimalainen pörräsi aikansa puolukankukissa ja katosi sitten kallion tyvelle. Ilmeisesti se huomasi, että sitä seurailtiin ja päätti toteuttaa sen, mitä siltä odotettiin eli käydä talvilepoon.’

Toukka

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Mittariperhonen

isomittari

’Tätä perhosta en lakkaa ihailemasta. Vaikka se ei olekaan päiväperhonen, niin se on näyttävän näköinen ja tulee helposti huomatuksi. Perhonen on isomittari (Geometra papilionaria) ja kuuluu siis mittariperhosiin, niihin joiden toukat mittaavat hauskasti matkaansa vetämällä ruumiinsa aina välillä koukkuun. Tämähän on tietenkin vain meidän ihmisten tulkinta toukan toilailuista, mitä se tuolla koukistelulla oikein tarkoittaa, ei se sitä kerro.

Isomittari saattaa tulla jopa kuusi senttiä leveäksi ja muistuttaa tieteellisen nimensä mukaan päiväperhosta. Se lentää kuitenkin yöllä lehtimetsissä ja munii munansa yleensä koivun lehdille, joka onkin sen yleisin ravintokasvi. Tämä yksilö oli kiinnittynyt päiväajaksi kuistin ikkunaverhoon ja odotteli siinä kaikessa rauhassa illan hämärtymistä päästäkseen taas töihin. Jotkin aikuiset perhoset eivät syö enää tässä vaiheessa mitään, koska muniminen on se päätyö eikä sen elämä kestä enää kauaa. Hyönteisillä usein toukkavaihe on paljon pidempi kuin aikuisvaihe. Tämäkin yksivuotinen perhonen talvehtii toukkana ja kotelovaihe on lyhyt. Aikuiset kuoriutuvat heinäkuulla ja viimeisetkin ovat siirtyneet manan maille elokuun loppuun mennessä. Nyt siis on viimeiset ajat nähdä tämä komea perhonen tänä kesänä.

Isomittari on yleinen ja sitä tavataan koko maasta. Kokonaislevinnäisyydeltään se on euraasialainen eli sitä voi tavata Atlantin rannoilta Siperiaan saakka ulottuvalta alueelta. Koska se on yöeläin, pääsee sitä harvoin näkemään sen yleisyydestä huolimatta. Itse olen nähnyt sen yleensä vain kerran kesässä. Perhosharrastajat pääsevät nauttimaan tästä ehkä useammin, vaikka se ei taida valorysiin päätyäkään. Mielenkiintoinen otus siis!’

Turilas

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

Haapaperhonen

haapaperhonen1

’Sateisesta ja viileästä kesästä huolimatta aina silloin tällöin tapaa myös perhosia, vaikka kohtuuden nimessä on sanottava, ettei tämä mikään huippukesä ole perhosten kannalta. Kesti kauan ennen kuin näin kesän ensimmäisen aurooraperhosen ja ritariperhonen on edelleenkin näkemättä. Siksi olin erityisen tyytyväinen, kun monen vuoden tauon jälkeen näin tien yllä liihottelemassa haapaperhosen (Limenitis populi). Aivan varma en määrityksestä ollut, koska näin sen auton ikkunasta, mutta samalla tavalla haapaperhoset lentelivät muutama vuosi sitten, kun niitä oli runsaammin.

Perhonen on kaakkoinen tulokas, jonka parhaiten pääsee näkemään Kaakkois-Suomessa. Aina silloin tällöin se levittäytyy lähes koko maahan Lappia lukuun ottamatta ja silloin niitä näkee teiden yläpuolella ja haapametsiköissä lentelemässä. Perhonen on yksi suurimmista perhosista maassamme ja ainakin minusta myös komeimmista. Kuvani on muutaman vuoden takaa jo hieman siipeensä saaneesta perhosesta, joka tuli pihaan ja lenteli hetken koristepensaiden ympärillä.

Vaikka kesä on epäsuotuisa suurille perhosmäärille, kannattaa silti niitä etsiskellä ja ihmetellä. Viime vuosina on lehdissä aina silloin tällöin ollut uutisia uusista lajeista ja joidenkin harvinaisten lajien invaasioista. Kukapa muutama kymmenen vuotta sitten olisi uskonut, että silloin hyvin harvinainen neitoperhonen on tänään yksi yleisimmistä perhosistamme.

Silmät auki perhosmaailmaan!’

Eläimet

Leppis

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

Ullakon yllätys

sarvikuonokas2

’Näin kesäaikaan tulee siivottua kaikkea vanhaa tarpeetonta pois. Yleensä silloin löytää jotain käsittämätöntä, kuten vanhoja lehtiä, muovikasseja, kenkärojuja, silputtua paperia tai lepakonulosteita. Vanhoilla vinteillä on kaikkea. En kuitenkaan uskonut vastaan tulevan kuvan kaltaista hyökkäysvaunua. Lapsenlapset sen löysivät ja kantoivat ihmetellen minulle. Siirsin kuolleen kuoriaisen puutarhaan kiven päälle ja otin kuvan. Lähes ehjä otus oli lojunut sahanjauhon päällä vintin syrjäisessä kolkassa kuin nukuksissa, mutta henki siitä oli lähtenyt eikä se kertonut kuinka kauan sitten, saattaa olla vuosia ellei vuosikymmeniä.’

Kuoriainen on sarvikuonokas (Orycyes nasicornis) yksi Euroopan suurimmista kovakuoriaisista. Se kuuluu lehtisarvisiin eli on turilaiden, sittiäisten, lantakuoriaisten ja kultakuoriaisten kanssa samassa ryhmässä. Lajin päälevinneisyysalue on Länsi-Euroopasta Etelä-Aasiaan ulottuva alue, meillä sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta. Kuoriaista pääsee näkemään kovin harvoin, sillä se liikkuu hämärissä ja yöllä. Sen voimakkaan surinan saattaa kuulla kesäiltana, mutta itse kuoriainen jää silloinkin yleensä näkemättä. Se tulee helposti valoille, joten pihalampun valosta sen voi tavata, samoin hyönteisvaloilta, joilla harrastajat houkuttelevat esiin pääasiassa yöperhosia. 

Sarvikuonokas on helppo tuntea kokonsa vuoksi. Koiraalla on otsassa kookas sarvi, naaraalla vain kyhmy, mutta sitä ei voi meillä sekoittaa mihinkään muuhun hyönteiseen. Se elää metsissä ja pihapiirissä. Liki kymmensenttinen toukka ruokailee lahokannoissa, komposteissa, lantapattereissa ja lehtikasoissa. Toukkana se elelee jopa viisi vuotta, mutta muiden hyönteisten tapaan aikuisvaihe on kovin lyhyt. Onkohan niin, ettei aikuinen monien muiden hyönteisaikuisten tapaan edes syö mitään?

’Itse törmäsin kuoriaiseen, tai se törmäsi minuun, ensimmäisen kerran lapsena, kun lauantai-iltana hämärissä juoksentelin mökin pihassa ja jokin kova tömähti otsaani. Lensin nurin ja aloin vimmatusti etsiä taskulampun valossa törmääjää. Siinä se kömpi polulla yhtä pyörällä päästään kuin minäkin, levitti sitten ’suuret’ siipensä ja lensi suristen pois. Minä pengoin kaikki hyönteiskirjat, jotka silloin omistin ja löysin sille nimen. Kohtaaminen jäi muistiin, ainakin minulle.’

sarvikuonokas1