Jääräpäistä aikaa

Viherjäärä

Viherjäärä

’Maassamme tavataan yli kahdeksankymmentä sarvijäärää, joista monet ovat näin kesäisin usein nähtävillä. Nyt onkin ehkä paras aika tutustua näihin kiehtoviin kovakuoriaisiin, sillä ne viihtyvät usein pihan ja pientareen kukilla. Niiden suosiossa ovat etenkin putkikasvit, päivänkakkarat, angervot ja kärsämöt.

rusokukkajäärä

Rusokukkajäärä

Kovinkaan pitkään ei tarvitse kulkea niittytien laitaa, kun tapaa jo ensimmäisen sarvijäärän. Yleensä se kuuluu kukkajääriin, jotka käyttävät ravinnokseen kukkien siitepölyä, vaikka niiden toukat elävätkin usein metsissä puuravinnolla. Tällöin ainakin täällä Hämeen sydämessä hoikkakukkajäärää löytää kukista yhtenään. Laskin eilen saman kärsämön kukasta kymmenen jäärää, naaraita ja koiraita.

sinijäärä

Sinijäärä

Pienemmät jäärät ilmestyvät yleensä juhannuksen aikaan ja suuremmat näin heinäkuun puolivälissä. Nyt voi löytyä nelivyöjääriä, viherjääriä ja juomujääriä kukilta. Toiset jäärät syövät aikuisenakin puuta lähinnä kaarnan alla olevaa nilaa. Sarvijaakot ja räätälit voivat olla jopa pahoja tuholaisia metsässä. Löytyypä sellainenkin jäärä, joka ei aikuisena syö enää mitään, nimittäin jymyjäärä, joka on koostaan huolimatta aika lempeä otus, mutta saattaa pihdeillään tarttua hätistelijänsä sormeen ja nipistää.

hoikkakukkajäärä

Hoikkakukkajäärä

Mikäs on sen mukavampaa näin kauniina päivinä kuin tutustua näihin valloittaviin hyönteisiin!’

juomujäärä

Juomujäärä

jymyjäärä

Jymyjäärä

Sekaisinko?

kimalainen

’Tässä päivänä muutamana sammalia tähytessäni huomasin toisenkin uteliaan kallion kupeella. Mantukimalainenhan siinä touhusi oikein tosissaan; pörräsi puolukanvarpujen keskellä, inisi kuin keväällä ainakin, surisi taas uuteen paikkaan ja inisi uudelleen. Ei voi olla totta, sehän imi mettä puolukankukista ja kuitenkin samaan aikaan puolukka kypsytti marjojaan. Lämmin aurinkoinen päivä oli houkutellut kimalaisen töihin ja kun ei muutakaan mesipaikkaa ollut, niin se kävi tonkimassa puolukan myöhäiskukkia.

Kimalaisen touhuja katsellessa jäin miettimään, mikä merkitys tuolla kaikella on. Puolukalle ei varmaankaan ole mitään iloa siitä, että kimalainen pölyttää sen myöhäiskukkia. Niistä tuskin ehtii tulla enää marjoja ennen talvea, liekö niissä paljon mettäkään. Olen usein ihmetellyt näitä syys-lokakuun kukkia. Onko kyseessä kasvin elinkierrossa tapahtunut häiriö vai onko noilla kukilla jokin muu kuin lisääntymismerkitys? Luonnossa kun mitään ei tapahdu ilman tarkoitusta. Joka syksy näitä ’turhia’ kukkia kuitenkin esiintyy.

Toisaalta, mitä hyötyä kimalaiselle on käydä kukissa mettä hakemassa lokakuun alussa? Kesäpesä on jo tuhoutunut, työläiskimalaiset kuolleet, samoin kuhnurit ja vanha kuningatar. Uudet emot, jollainen tämä pörisijä varmaankin on, ovat ravinneet itsensä ja niiden pitäisi nyt vain etsiä talvehtimispaikka jostakin karikkeen alta tai syvemmältäkin. Kovin on kaverin ravinnonkeruu jäänyt myöhään, jos se vasta nyt valmistautuu talveen. Toinen vaihtoehto on, että joku työläiskimalainen yrittää pitää itsensä hengissä mahdollisimman kauan ja sinnittelee pakkasiin saakka. Tiedä häntä, mutta kovin epätoivoiselta tuo näyttää.

Kaikesta pohdinnasta huolimatta kimalainen pörräsi aikansa puolukankukissa ja katosi sitten kallion tyvelle. Ilmeisesti se huomasi, että sitä seurailtiin ja päätti toteuttaa sen, mitä siltä odotettiin eli käydä talvilepoon.’

Toukka

horsmakiitäjä’Työaikana minulle tuotiin usein näin syksyllä tunnistettavaksi suuria toukkia. Poikkeuksetta ne olivat kiitäjäperhosten toukkia. Tällä ryhmällä toukat ovat usein värikkäitä, helposti huomattavia ja kookkaita. Lisäksi niillä on uhmakas piikki peräpäässä, joka pelotta. Onko se vaarallinen? Pistääkö se? Nämä ajat muistuivat mieleen, kun törmäsin kuvan toukkaan muutama päivä sitten. Horsmakiitäjällä (Deilephila epenor) luulisi olevan värikkäämpi toukka, sillä perhonen itse on hyvinkin kaunis, oliivinvihreää ja vaaleaa lilaa. Toukka on kuitenkin kuin oksan pätkä varustettuna parilla silmätäplällä kummallakin kyljellä.

Perhonen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa, mutta harvoin sen pääsee näkemään, sillä se lentelee yleensä hämärinä kesäöinä puutarhoissa ja niityillä. Muistan nähneeni aikuisen perhosen vain muutaman kerran ja silloinkin johonkin verhoon tai osaan kiinnittyneenä lepäämässä päiväsaikaan. Nimensä mukaisesti sen toukka syö horsman lehtiä, mutta kelpaa sille matarakin ja jopa suovehka. Se ei siis ole turhan tarkka ruokavaliostaan.

Kuvan toukka jökötti paikallaan kaluamallaan maitohorsmanvarrella pää alaspäin ja piikki pystyssä peräpäässä. Sillä ei tuntunut olevan kiire mihinkään. Kun sitä häiritsi, se pullisti pääpuolesta muutaman jaokkeen pulleaksi kuin pallo, jotta silmätäplät suurenevat ja näkyvät paremmin. Näin se pelottaa vihollisiaan. Monella muullakin toukalla on samanlaisia täpliä samaan tarkoitukseen. Talveksi se koteloituu maahan tai karikkeen sekaan usein hyvinkin syvällä ja toukokuussa sieltä kuoriutuu kaunis kiitäjäperhonen jatkamaan sukuaan.

Kiitäjien toukkia on nyt helppo löytää. Hyvän hyönteiskirjan avulla ne on myös helppo määrittää ja nähdä, millainen lentäjä toukasta aikanaan muotoutuu. Lentäjä todellakin, sillä kiitäjäperhonen voi saavuttaa jopa 50 km tuntinopeuden. Kunnioitettava saavutus.’

Mittariperhonen

isomittari

’Tätä perhosta en lakkaa ihailemasta. Vaikka se ei olekaan päiväperhonen, niin se on näyttävän näköinen ja tulee helposti huomatuksi. Perhonen on isomittari (Geometra papilionaria) ja kuuluu siis mittariperhosiin, niihin joiden toukat mittaavat hauskasti matkaansa vetämällä ruumiinsa aina välillä koukkuun. Tämähän on tietenkin vain meidän ihmisten tulkinta toukan toilailuista, mitä se tuolla koukistelulla oikein tarkoittaa, ei se sitä kerro.

Isomittari saattaa tulla jopa kuusi senttiä leveäksi ja muistuttaa tieteellisen nimensä mukaan päiväperhosta. Se lentää kuitenkin yöllä lehtimetsissä ja munii munansa yleensä koivun lehdille, joka onkin sen yleisin ravintokasvi. Tämä yksilö oli kiinnittynyt päiväajaksi kuistin ikkunaverhoon ja odotteli siinä kaikessa rauhassa illan hämärtymistä päästäkseen taas töihin. Jotkin aikuiset perhoset eivät syö enää tässä vaiheessa mitään, koska muniminen on se päätyö eikä sen elämä kestä enää kauaa. Hyönteisillä usein toukkavaihe on paljon pidempi kuin aikuisvaihe. Tämäkin yksivuotinen perhonen talvehtii toukkana ja kotelovaihe on lyhyt. Aikuiset kuoriutuvat heinäkuulla ja viimeisetkin ovat siirtyneet manan maille elokuun loppuun mennessä. Nyt siis on viimeiset ajat nähdä tämä komea perhonen tänä kesänä.

Isomittari on yleinen ja sitä tavataan koko maasta. Kokonaislevinnäisyydeltään se on euraasialainen eli sitä voi tavata Atlantin rannoilta Siperiaan saakka ulottuvalta alueelta. Koska se on yöeläin, pääsee sitä harvoin näkemään sen yleisyydestä huolimatta. Itse olen nähnyt sen yleensä vain kerran kesässä. Perhosharrastajat pääsevät nauttimaan tästä ehkä useammin, vaikka se ei taida valorysiin päätyäkään. Mielenkiintoinen otus siis!’

Turilas

turilas1

’Nuoret silmät huomaavat paremmin, näkevät lähempää ja herättävät katsojan kiinnostuksen. Tämän huomasin taas kerran, kun lapsenlapsi kiikutti kädessään outoa ötökkää. Pistin noin parisenttisen koppiksen kuivuneen lehden päälle ja otin siitä muutaman kuvan. Lapsi tahtoi tietenkin tietää, mikä se on, mistä se tekee, mitä se syö? Kaivelin muistiani vuosien takaa, sitä aikaa kun aktiivisesti keräsin ja katselin, ’tutkin’, kovakuoriaisia. Olin silloin itsekin vielä lapsi. Sieltä muistin lokeroista nousi ensin esiin sana turilas ja sitten kesä ja juhannus. Lopulta päädyin juhannusturilas nimeen ja kerroin siitä lapselle.’

Juhannusturilas  (Amphimallon solstitiale) on lehtisarvisiin kuuluva alle kaksisenttinen kovakuoriainen, joka lentelee puutarhoissa ja pensaikoissa kesä- heinäkuussa ja syö aikuisena puiden lehtiä. Se on melko yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja saattaa muodostaa pieniä parvia hämärissä liikkuessaan. Sen toukka elää maan alla kahdesta kolmeen vuotta syöden juuria ennen kuin se koteloituu ja aikanaan sitten kuoriutuu aikuisena jatkamaan sukuaan. Juhannusturilas on nopeasti katsottuna hyvin paljon kastanjaturilaan (Melolontha hippocastani) näköinen, mutta pienempi ja karvaisempi.

Jos haluaa juhannusturilaan nähdä, pitää liikkua kesäyönä ulkona hämärissä. Turilas pitää surisevaa ääntä lentäessään niin kuin muutkin lehtisarviset kovakuoriaiset. Se levittää molemmat siipensä (peitin- ja lenninsiivet) leväälleen, ponnistaa jaloillaan ja surahtaa lentoon toisin kuin kultakuoriaiset, jotka työntävät lenninsiipensä ulos avaamatta peitinsiipiään. Nähdäkseen lähempää tämän turilaan on se pyydystettävä esimerkiksi haavilla. Hämärissä se on kuitenkin vaikeaa. Niinpä aloin itsekin muistella, koska olen sen viimeksi nähnyt. Lentäviä surisijoita on aina silloin tällöin tullut kuultua, mutta itse otuksen näkeminen saattaa mennä vuosikymmenien taakse. Siksi olikin mukava nähdä se uudelleen.

turilas2

Haapaperhonen

haapaperhonen1

’Sateisesta ja viileästä kesästä huolimatta aina silloin tällöin tapaa myös perhosia, vaikka kohtuuden nimessä on sanottava, ettei tämä mikään huippukesä ole perhosten kannalta. Kesti kauan ennen kuin näin kesän ensimmäisen aurooraperhosen ja ritariperhonen on edelleenkin näkemättä. Siksi olin erityisen tyytyväinen, kun monen vuoden tauon jälkeen näin tien yllä liihottelemassa haapaperhosen (Limenitis populi). Aivan varma en määrityksestä ollut, koska näin sen auton ikkunasta, mutta samalla tavalla haapaperhoset lentelivät muutama vuosi sitten, kun niitä oli runsaammin.

Perhonen on kaakkoinen tulokas, jonka parhaiten pääsee näkemään Kaakkois-Suomessa. Aina silloin tällöin se levittäytyy lähes koko maahan Lappia lukuun ottamatta ja silloin niitä näkee teiden yläpuolella ja haapametsiköissä lentelemässä. Perhonen on yksi suurimmista perhosista maassamme ja ainakin minusta myös komeimmista. Kuvani on muutaman vuoden takaa jo hieman siipeensä saaneesta perhosesta, joka tuli pihaan ja lenteli hetken koristepensaiden ympärillä.

Vaikka kesä on epäsuotuisa suurille perhosmäärille, kannattaa silti niitä etsiskellä ja ihmetellä. Viime vuosina on lehdissä aina silloin tällöin ollut uutisia uusista lajeista ja joidenkin harvinaisten lajien invaasioista. Kukapa muutama kymmenen vuotta sitten olisi uskonut, että silloin hyvin harvinainen neitoperhonen on tänään yksi yleisimmistä perhosistamme.

Silmät auki perhosmaailmaan!’

Eläimet

Leppis

leppis2

’Perkasin tässä viikolla kasvimaata. Vihdoinkin oli sen verran poutaa, että porkkanan saattoi harventaa ilman, että taimet tarttuivat multapaakuiksi muuttuneisiin sormiin. Vesiheinä on tänä kesänä vallannut kaikki paikat eikä siitä tahdo päästä millään eroon, kun sen juurakosta jää aina pala maan alle ja parissa päivässä siitä nousee uusi kasvi. Toinen samanmoinen on meidän kasvimaassa ollut otavalvatti. Senkin juuresta nousee aina uusi lehtiruusuke ja jos sitä ei poista, niin hyvin nopeaan siitä nousee mehevä varsi ja pian keltaiset kukat loistavat jo porkkanapenkin yli kauas. Mokomia riesoja.

Nyt porkkanoiden välistä pilkoitti jotain mielenkiintoista. Punainen selkäpanssari, mustat jalat ja täplät, siis leppäkerttu, se kuuluisin niistä eli seitsenpistepirkko. Mutta eihän se sittenkään, sillähän on 11 pistettä peitinsiivissään. Siis jokin muu. Minulla herää aina mielenkiinto, kun näen jotain uutta ja outoa, niin tälläkin kertaa. Kiikutin siis koppiksen mukanani sisälle. Asetin sen vesiheinän kanssa lautaselle ja viritin kameran jalustalle. Muutaman kymmenen kuvaa otettuani pistin koppiksen tulitikkulaatikkoon ja vein sen jäähylle jääkaappiin. Päästyään sieltä pois takaisin lautaselle se vipelsi samalla tempolla edelleen. Kuinka näitä kuvataan makrolla? Otin varmaan satakunta kuvaa, mutta yksikään ei ollut täydellinen ja lopulta koko otus lensi pois.

Niin, mutta mikäs se sitten oli? Kaivoin kirjallisuutta esiin ja googlasin sitä. Lopulta päädyin Idänpirkkoon (Hippodamia notata). Tämä on kuitenkin arvaus, sillä leppäkerttuja on maailmassa tuhansia ja meilläkin tavataan yli 60 lajia. Idänpirkko, jos tämä nyt se on, on levinnyt maahamme pääasiassa vasta 2000-luvulla. 1990-luvulla se on tavattu ensimmäisen kerran itärajan tuntumasta. Ruotsista se tavattiin ensimmäisen kerran 2010. Kaikkiaan havaintoja lienee ainoastaan hieman yli sata, joten kyseessä ei ole kovin yleinen hyönteinen. Tämä siis kuuluu samaan ryhmään kuin hirvikärpänen, taigapunkki,  idänhepokatti ja muutamat perhoset, jotka ilmeisesti ilmaston lämpenemisen vuoksi ovat levittäytyneet meille kaakon suunnalta. Hyönteisissä ilmastonmuutoksen huomaa selvimmin. Hieno löytö joka tapauksessa ja itselleni uusi tuttavuus.’

leppis1

Ullakon yllätys

sarvikuonokas2

’Näin kesäaikaan tulee siivottua kaikkea vanhaa tarpeetonta pois. Yleensä silloin löytää jotain käsittämätöntä, kuten vanhoja lehtiä, muovikasseja, kenkärojuja, silputtua paperia tai lepakonulosteita. Vanhoilla vinteillä on kaikkea. En kuitenkaan uskonut vastaan tulevan kuvan kaltaista hyökkäysvaunua. Lapsenlapset sen löysivät ja kantoivat ihmetellen minulle. Siirsin kuolleen kuoriaisen puutarhaan kiven päälle ja otin kuvan. Lähes ehjä otus oli lojunut sahanjauhon päällä vintin syrjäisessä kolkassa kuin nukuksissa, mutta henki siitä oli lähtenyt eikä se kertonut kuinka kauan sitten, saattaa olla vuosia ellei vuosikymmeniä.’

Kuoriainen on sarvikuonokas (Orycyes nasicornis) yksi Euroopan suurimmista kovakuoriaisista. Se kuuluu lehtisarvisiin eli on turilaiden, sittiäisten, lantakuoriaisten ja kultakuoriaisten kanssa samassa ryhmässä. Lajin päälevinneisyysalue on Länsi-Euroopasta Etelä-Aasiaan ulottuva alue, meillä sitä tavataan melko yleisenä Etelä- ja Keski-Suomesta. Kuoriaista pääsee näkemään kovin harvoin, sillä se liikkuu hämärissä ja yöllä. Sen voimakkaan surinan saattaa kuulla kesäiltana, mutta itse kuoriainen jää silloinkin yleensä näkemättä. Se tulee helposti valoille, joten pihalampun valosta sen voi tavata, samoin hyönteisvaloilta, joilla harrastajat houkuttelevat esiin pääasiassa yöperhosia. 

Sarvikuonokas on helppo tuntea kokonsa vuoksi. Koiraalla on otsassa kookas sarvi, naaraalla vain kyhmy, mutta sitä ei voi meillä sekoittaa mihinkään muuhun hyönteiseen. Se elää metsissä ja pihapiirissä. Liki kymmensenttinen toukka ruokailee lahokannoissa, komposteissa, lantapattereissa ja lehtikasoissa. Toukkana se elelee jopa viisi vuotta, mutta muiden hyönteisten tapaan aikuisvaihe on kovin lyhyt. Onkohan niin, ettei aikuinen monien muiden hyönteisaikuisten tapaan edes syö mitään?

’Itse törmäsin kuoriaiseen, tai se törmäsi minuun, ensimmäisen kerran lapsena, kun lauantai-iltana hämärissä juoksentelin mökin pihassa ja jokin kova tömähti otsaani. Lensin nurin ja aloin vimmatusti etsiä taskulampun valossa törmääjää. Siinä se kömpi polulla yhtä pyörällä päästään kuin minäkin, levitti sitten ’suuret’ siipensä ja lensi suristen pois. Minä pengoin kaikki hyönteiskirjat, jotka silloin omistin ja löysin sille nimen. Kohtaaminen jäi muistiin, ainakin minulle.’

sarvikuonokas1

Luonnon taidetta

mantokuoriainen’Koiran kanssa aamulenkillä tulee löytäneeksi kaikenlaista ihmettä ja kauneutta. Tänä suvena kukat ovat kukkineet viileydestä ja pölyttäjistä johtuen erikoisen komeasti ja pitkään. Olen niitä ihaillut, mutta tänään polun varresta äkkäsin jo elämänsä ehtooseen vaipuneen koivuvanhuksen. Tuuli oli sen kaatanut ja nyt puun juuret sojottivat kohti taivasta ja runko lojui pitkin pituuttaan sammalikossa. Joissakin oksissa oli vielä näivettynyttä lehtimössöä, mutta muuten se oli rankkumuodossa. Erityisesti sen latva näytti huonokuntoiselta ja epäilinkin heti, ettei se ennen kaatumistaankaan ollut voinut enää kovin vetreältä näyttää. Kuorella huomio kiinnittyi suorassa rivissä oleviin pyöreisiin noin millin halkaisijaltaan oleviin reikiin. Utelias kun on, niin pitihän sinne kuoren alle kurkistaa, mihin ne reijät johtavat. Sieltä löytyi kuvan kaltainen taideteos. Koko koivun latva oli täynnä näitä kuvioita.

– Nyt ovat olleet kaarnakuoriaiset asialla, välähti päässäni.

Olinhan näitä nähnyt ennenkin. En vain ollut koskaan erotellut eri lajeja toisistaan pelkän puun pintakuvioinnin perusteella. Nyt otin kuviosta kuvan ja päätin työpöydän ääressä löytää tekijän.’

Hyönteiskirja kertoi kyseessä olevan koivunmantokuoriaisen (Scolytus ratzeburgi), joka on reilun puolen sentin pituinen kovakuoriainen ja todellakin se kuuluu kaarnakuoriaisiin. Aikuinen kuoriainen kaivautuu juuri näihin aikoihin kesästä koivun latvaosissa tuohen läpi nilakerrokseen ja syö sinne reilun sentin mittaisen emokäytävän. Sen laidoille se munii munansa, joista toukat kuoriutuvat heinäkuussa ja aloittavat kukin oman toukkakäytävänsä nakertamisen. Nämä näkyvät kuvioina emokäytävästä poispäin. Toukka talvehtii ja koteloituu keväällä. Kesäkuulla se kuoriutuu ja etsii lähes välittömästi uuden paikan aloittaakseen lajin elämänkierron taas alusta. Kuoriaisen elämä on siis vuoden mittainen.

Tyypillistä tälle hyönteiselle on aloittaa koivun tuhoaminen latvasta ja siksi latvastaan kuolleet koivut hyvin usein ovat juuri mantokuoriaisen viottamia. Joskus puu kuolee, hyvin usein selviää hyönteisen hyökkäyksestä ja siksi siitä ei juurikaan ole vahinkoa metsälle. Pihapuiden kohdalla on eri asia. Kuoriaisen viottama puu joudutaan usein kaatamaan pihasta ja se saattaa olla maisemallisesti pahakin menetys. Kuoriainen on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa Oulun korkeudelle saakka.

Monet muutkin kaarnakuoriaiset tekevät puun kaarnan alle vastaavia toukkakäytäviä. Niitä määritettäessä kannattaa katsoa puun laji, kuvion paikka rungolla ja sen suunta. Näin paljastuvat niin kirjanpainajien kuin tähtikirjaajienkin salat, nävertäjistä ja tikaskuoriaisista puhumattakaan.

Vastaantulija

Laippa

’Muutama päivä sitten retkeilin Laipan erämaa-alueella Pälkäneen ja Kangasalan rajalla. Polkuja kolutessa etsin kevääseen liittyviä asioita: kukkia, muuttolintuja, hyönteisiä. Tiellä vastaan kömpi oudonnäköinen otus, toukka tai mato, mikä kumma lienee. Hämärästi sen muistin lapsuudesta, jolloin juhannuksen aikaan sellaisia etsittiin ja ihmeteltiin. Sitten muistin: kiiltomato (Lampyris noctiluca), sehän se on! 

Oikeastaan tuo outo kulkija on kovakuoriainen. Naaras vaan muistuttaa kovin tavallista toukkaa. Uros onkin sitten ihan kovakuoriaisen näköinen. Kuuluisaksi kiiltomato on tullut siitä, että naaras houkuttelee urosta takapäänsä valolla. Hämärässä kesäyössä valo näkyy meille ihmisille muutaman metrin päästä, mutta uros aistii sen varmaankin kauempaa lennellessään kesäyössä. Myös uroksella ja toukalla on vastaava kyky, miksi, sitä en tiedä.

Muutenkin tämä otus on erikoinen. Toukka saalistaa kotiloita, jotka se lamauttaa myrkyllään ja sulattaa sen elimistöä ennen kuin oikeastaan juo kotilon sisäänsä. Kiiltomadot erittävät lisäksi kuvottavaa löyhkää, jonka tarkoitus on saattaa naaraat ja koiraat yhteen. Kaikin tavoin siis tutustumisen arvoinen eläin.

Bioluminenssissa on kyse kemiallisesta reaktiosta, joka tapahtuu yleensä solun sisällä ja tuottaa valoa. Vain muutama maalla elävä eläinlaji maailmassa pystyy tuottamaan valoa tällä tavalla. Sen sijaan on uskottu, että lähes kaikki syvänmeren kalat omaavat tämän kyvyn. Myös joillakin sienillä on vastaava elintoiminta. Liekö samasta asiasta kyse myös aarnisammalen kohdalla. Kuuluisiksi ovat tulleet amerikkalaiset tulikärpäset, joista kerrotaan monissa kirjoissa ja elokuvissa. Tällöinkin kyseessä on todellisuudessa kovakuoriainen.

Eipä sitä aina tiedä, mihin kulkiessaan törmää. Nyt on kiiltomatojen aika. Kannattaa liikkua hämärissä ulkona, tiedä vaikka kohtaisi muutakin kummallista.’