Epämiellyttävä vieras

hirvikärpänen2

’Näin syksyn lähestyessä metsässä liikkuja ei välty tältä epämiellyttävältä vieraalta. Sen kohtaa väistämättä, jos liikkuu alueella, jossa on hirviä. Hirvikärpänen on monella tavalla ei-toivottu otus. Sen ulkonäkö, sen tavat ja sen sitkeys, tekevät siitä monen mielestä vastenmielisen. Kärpäsen ei tiedetä levittävän mitään vakavia tauteja, mutta allergisille ihmisille tulee ainakin ihottumaa ja kiusallisen kutiavia paukamia. Itse tappelin näitä vastaan taas viikonvaihteessa kartoittaessani kasveja. Opin hyvin pian etsiytymään pois alueilta, missä oli hirvenmakuuksia eli korpimetsistä ja kallioalueilta. Siellä takki ropisi niiden hakiessa ruokapaikkaa, mutta avoimilla rannoilla, kylänraiteilla ja pelloilla sai olla rauhassa.’

Hirvikärpänen (Lipoptena cervi) kuuluu täikärpäsiin. Sen siivet ovat kärpäsille poikkeuksellisessa asennossa eli suoraan taaksepäin. Tämä saattaa vaikuttaa siihen, että se on huono lentäjä. Kärpänen ei etsi uhriaan lentämällä, vaan se odottaa sopivan eläimen tuloa väijymällä oksien seassa. Saaliinsa se aistii lämpösäteilyn avulla toisin kuin esim. hyttynen, joka aistii hiilidioksidin. Niinpä hirvikärpäsiä onkin eniten hirvien makuu- ja ruokapaikoilla. Kärpänen käyttää ravinnokseen verta, jota se pystyy imemään muistakin eläimistä kuin vain hirvistä. Tiedetään liki parikymmentä eläinlajia, joista se on verta imenyt, näiden joukossa ovat mm. melkein kaikki kotieläimemme. Ihmisenkin veri sille kelpaa, vaikka se imeekin sitä hyvin harvoin. Hirvikärpänen kasvattaa poikasensa sisällään kotelovaiheeseen saakka, sekin on poikkeuksellista. Kotelot sitten rapisevat hirven turkista makuupaikoille ja talvehtivat. Uusi sukupolvi kuoriutuu seuraavan kesän lopulla etsiytyäkseen taas hirviin. Yhdessä hirvessa saattaa olla samanaikaisesti toistakymmentätuhatta kärpästä. Kärpänen onkin hirvieläimille todellinen riesa.

Hirvikärpänen ilmaantui meille Venäjältä 1960-luvun lopulla ja on nyttemmin valloittanut koko maan poronhoitoalueen reunoille saakka. Itse törmäsin siihen vasta 80-luvulla, mutta sen tapaamisen muistan hyvin, sillä puolukat jäivät silloin metsään. Eläimen kokonaislevinnäisyys käsittää Siperian, Euroopan lauhkeat osat ja Pohjois-Amerikan. Ruotsissa sitä on ollut paljon pidempään kuin meillä ja niinpä onkin epäilty sen eläneen Suomessa aikaisemminkin, mutta hävinneen osaksi aikaa hirvien ollessa lähes sukupuuton partaalla metsästyksen vuoksi 1900-luvun alussa.

Kärpäseltä on vaikea suojautua, koska se tunkeutuu litteänä eläimenä lähes olemattomistakin raoista vaatteiden sisään. Itse pukeuduin kerran varta vasten ostettuun suojapukuun ja lähdin tyytyväisenä sieneen. Kun palasin, niin kaikki tapaamani kärpäset olivat suojapuvun sisällä, ulkopuolella ei ollut yhtään ja niitä oli paljon. Sanotaan, että valkeat vaatteet suojaavat kärpäsiltä. Näin voi olla, mutta tieteellistä näyttöä siitä ei ole. Olen kuullut myös vaaleansinisten vaatteiden karkoittavan kärpäsiä. Jotkut käyttävät hajusteita (kamferi), jotkut myrkkyjä (Off), tupakkaa, välkkyviä valoja, kaikkien vaikutus taitaa olla uskomusten varassa. Itse olen nostanut kädet pystyyn ja alkanut vain sietää niitä. Kun tulen metsästä, vaihdan vaatteet ja nypin kaikki löytämäni kärpäset pois. Sittenkin niitä ryömii esiin vielä pitkään, saunassakäyntikään ei auta. Metsään on kuitenkin päästävä, oli siellä sitten mitä tahansa.

Hirvikärpänen ei saa meitä voittaa. Mennään metsään ja kestetään se, kuin suomalainen!

Lehmuskiitäjä

lehmuskiitäjä

’Rastasverkot suojaavat mansikoita siivekkäiltä tehokkaasti. En niitä mielelläni virittelisi, koska niihin joskus eksyy lintuja jaloistaan kiinni. Olen niitä päästellyt irti ja samalla tarkistanut onko mukaan joutunut rengastettuja lintuja. Samantapaisilla verkoillahan rengastajatkin meren saarilla pyydystävät saaliitaan. Niinpä hämmästykseni tänä aamuna oli melkoinen, kun verkossa lepäilikin kovin pieni saalis. Yritin irrottaa sitä hellävaraisesti verkon sokkeloista, mutta sitten huomasin, että se olikin jo kuollut.

Siirsin perhosen ratamonlehdelle ja otin siitä kuvan. Sitten kaivoin kirjahyllystä määritysoppaan saadakseni selville, mikä otus verkkoon oli takertunut. En ollut koskaan nähnyt tällaista kiitäjäperhosta, mutta muistikuvana oli kirjan kuva, joka vastasi väritykseltään, muodoltaan ja kooltaan tätä. Sitä nyt aloin etsiä. Lopulta se löytyi. Kyseessä on lehmuskiitäjä (Mimas tiliae).’

Lehmuskiitäjä on harvinainen perhonen sisämaassa Rauma – Kitee linjalle saakka. Yleensä sen tapaa rannikoiden jalopuumetsistä ja puutarhoista. Siksipä se minulle vieras olikin. Perhonen syö toukkana lehmuksen lehtiä ja sen vihreän toukan saattaa tavata helpoimmin juuri sieltä syksyllä. Se talvehtii monien perhosten tapaan kotelona. Aikuinen perhonen ei syö ollenkaan, sillä ei ole edes imukärsää. Sen kauneuden ainoa tarkoitus on löytää puoliso, paritella ja saattaa maailmaan parvi uusia perhosia. Toivottavasti tämä perhonen ehti tehdä kaiken tuon.

Perhonen on täällä Luopioisissa pohjoisrajoillaan. Meidän pihapiirissä ei ole lehmuksia, joten sen on täytynyt kulkeutua tänne kauempaa. Perhonen kuoriutuu kotelosta keväällä ja lentää siis vain muutaman viikon, niin kauan, kunnes tehtävä on täytetty ja sen voimat ehtyvät. Kovin kaukaa se ei ole tullut tai sitten ilmavirrat ovat sitä kuljettaneet suotuisasti. Monet vaeltajaperhoset, kuten ohdakeperhonen tai amiraali, käyttävät hyväkseen ilmavirtoja, mutta suuntaavat myös lentonsa tiettyyn suuntaan. Luulen, ettei lehmuskiitäjä kuulu näihin. Jos olen väärässä, korjatkaa. Voisiko lämpimillä säillä olla vaikutuksensa perhosen täällä oloon vai onko tässä taas yksi esimerkki kasvihuoneilmiöstä ja eliöiden pohjoisrajojen siirtymisestä kohti pohjoista?

Murkkupesä

murkkupesä (1)

’Kuva ei kerro koko totuutta, niin kuin usein on. Siitä puuttuu mittatikku. Olisin asettanut itseni siihen viereen, mutta jalusta jäi kotiin enkä jaksanut sitä sieltä erikseen hakea. Joten on vain uskottava tuon pesän suuruus, kun sen mittoja kerron. Itse en nähnyt pesän vieressä seisten sen päälle, joten pesällä on korkeutta pari metriä, mieluummin yli kuin alle. Sen halkaisijan mittasin askelilla ja sain luvuksi noin neljä metriä. Kun siitä laskee ympärysmitan, pääsee reiluun 12 m. Pesä on asuttu ja tuhannet muurahaiset rakentavat sitä kiivaasti edelleen. Törmäsin siihen sattumalta sammalretkellä enkä ollut uskoa silmiäni. Enpä ole koskaan ennen suurempaa nähnyt, en lähellekään.

Eikä sitä taida paljon suurempaa olekaan. Netti kertoo Luonnonsuojeluliiton muutama vuosi sitten kyselleen suuria pesiä ja silloin löytyi Jalasjärveltä sen hetken suurin keko, joka kuitenkin oli jo kuolemassa. Sillä oli korkeutta liki kaksi ja puoli metriä ja ympärysmittaa 15 m. Vastaavia, mutta pienempiä, löydettiin muualtakin. Tämä nyt esillä oleva pesä on kuitenkin täysin elävä ja siinä on laakea huippu, joka lisää sen massaa. Kuinkahan monta sataa kiloa pesä painaa, kun tiedetään, että pesä yleensä jatkuu syvälle maanpinnan alle? Täytyypä käydä muutaman vuoden kuluttua uudelleen paikalla pesää mittaamassa. Yhdessä pesässä on yksi kuningatar ja työläisnaaraita saattaa olla tuhansia, joten tässä pesässä on todennäköisesti enemmän asukkaita kuin koko Pälkäneellä, joten ei ne asukkaat täältä maaseudulta kesken lopu.’

Koin invaasio

koi1 ’ Edellisen kerran muistan nähneeni täällä vastaavaa vuonna 2005. Silloinkin etelähämäläisestä maisemasta näki helposti missä kasvaa tuomia, sillä pensaat ja puut olivat läpinäkyvän harmaan seitin peitossa kauttaaltaan. Samoin on tällä hetkellä. Asialla on pieni hyönteinen, tuomenkehrääjäkoi (Yponemeuta evonymellus).’

Koi on perhonen ja sen toukat elävät tuomen lehdillä. Harmaa seitti on ilmeisesti toukkien suoja vihollisia vastaan. Ne kehräävät hämähäkinseitin omaista harsoa usein koko puun ympäri ja syövät sen suojassa puun lehdet niin, että jäljelle jää pelkkä ranka. Puu ei kuitenkaan kuole tähän käsittelyyn, vaan kasvattaa uudet lehdet syötyjen tilalle usein jo samana kesänä mutta viimeistään seuraavana keväänä. Jos tuho toistuu useana vuonna peräkkäin, se on vahingollinen puille ja se saattaa kuolla.

Tuomenkehrääjäkoin tapaa yleensä toukkana juuri seitin suojasta, kuten toisesta kuvasta näkyy. Itse perhonen on pieni otus, jonka etusiivet ovat valkoiset ja mustapilkkuiset sekä takasiivet ruskeat ja hapsulaitaiset. Siipiään perhonen pitää levossa koimaisesti takaruumistaan vasten painettuina. Se kuuluukin pikkuperhosiin. Seitti ja toukat ilmestyvät näin alkukesästä, ja toukat koteloituvat syötyään itsensä pulleiksi. Loppukesästä koteloista pullahtaa esiin aikuisia perhosia, jotka munivat vielä samana vuonna ja toukat talvehtivat seuraavaa kevättä varten.

koi2

 Suomessa elää vakinaisesti viisi kehrääjäkoilajia: tuomella tämän lajin lisäksi myös pihlajankehrääjäkoi (Yponomeuta padellus), omenalla ja pihlajalla omenankehrääjäkoi (Y. malinellus). Lisäksi omat lajinsa on isomaksaruoholla ja sorvalinpensaalla. Ne ovat uskollisia ravintokasvilleen, joten tuomenkehrääjäkoi ei siirry esimerkiksi tuomien loputtua omenapuihin. Muita lajeja tavataan harvoin massamaisesti.

Kehrääjäkoi ei ole siis vahingollinen, oikeastaan vain pihapiirin rumentaja ja sekin on mielipidekysymys. Itse katselin eilen iltahämärissä pellonreunassa hopeanhohtavaa puuta hienoisessa tihkusateessa ja se oli ainakin kaukaa katsottuna kaunis.

Kohtaaminen suolla

sinijäärä

’Retkeilin tänään, helteestä huolimatta, pienen suolammen reunamilla. Etsin sammalia ja niitähän löytyi. Jos oikein määritin, niin saatoin löytää parikin uutta lajia Luopioisiin. Niihin kannattaa palata myöhemmin. Täytyy kuitenkin ne vielä varmentaa ylemmällä taholla. Suo oli kaunis aamukuudelta. Sudenkorennot pörräsivät ympärilläni, naurulokit olivat vallanneet lammen keskustan luodon ja joutsen hautoi saramättäikössä juuri niin kuin ei mitään kummallista tänä aamuna tapahtuisikaan. Odotin ruskosuohaukkaa tai nuolihaukkaa, mutta kumpainenkin pysytteli näkymättömissä.

Terttualpin lehdellä nökötti kovakuoriainen. Katselin sitä kummissani, kun se ei pelännyt ollenkaan. Oliko se vioittunut? Jostain kaukaa menneisyydestä palasi muistoihin samanlainen kohtaaminen. Lapsena keräsin kovakuoriaisia ja muistin nähneeni tuon silloin. Nimeä sille en silloin löytänyt, koska kirjallisuus oli lähinnä Renkosen Pienen kovakuoriaiskirjan varassa. Siihenhän se harrastuskin loppui, tiedon puutteeseen. Nyt on kirjoja monen moisia ja on nettiä, joten harrastustakin voisi viritellä uudelleen. Hento luontoni ei vain enää anna periksi tappaa kauniita olentoja.

Kuoriainen on sinijäärä (Gaurotes virginea) eikä se muistuta minusta ollenkaan jäärää. Se elelee toukkana männyissä kaarnan alla ja viihtyy aikuisena kukissa. Jäärän voi löytää Etelä- ja Keski-Suomesta eikä se ole mikään suuri harvinaisuus. Sentin pituisen kovakuoriaisen siivet ovat hohtavan siniset ja sen takaruumis oranssinpunainen. Näillä tuntomerkeillä sen erottaa muista kuoriaisista. 

En tiedä, mitä kuoriainen teki suolla. Minä otin siitä kuvan ja ikuistin sen nyt vielä bittiavaruuteenkin. Harva otus päätyy niin laajaan levikkiin. Eipä se itse sille mitään voinut. Missä lienee tällä hetkellä? Sinne sen jätin suon laitaan ihmettelemään, itse palailin kotiin yhtä muistoa rikkaampana.’

Toukka

toukka ’Jaksan aina ihmetellä, kuinka kummassa nuo hyönteiset selviävät meidän talvestamme hengissä. Talven viimeisillä hiihtoretkillä tapasin hangen päältä kuvan esittämän perhostoukan. Ensin luulin sitä muutaman kerran aikaisemmin hangelta löytämäni heinähukan (Macrothylacia rubi) toukaksi, mutta tältä puuttuivat lajille tyypilliset oranssit raidat, joten sen täytyy olla jonkin muun perhosen toukka. Itse en sitä tunne, joten ilmiantakoon ken tuntee!

Toukka ei tehnyt mitään, se vain oli kerälle kiertyneenä hangen päällä ja aamuisen räntäsateen pisarat olivat tarttuneet kuin helmet sen turkkiin. Koristeellinen näky valkoisella hangella. Luulin sitä kuolleeksi, mutta elon merkkejä siinä kuitenkin oli ja lämpimässä se todennäköisesti olisi kipittänyt turvaan lähimpään piilopaikkaan. Nyt se kuitenkin köllötteli lumen päällä kaikessa rauhassa kuin odottaen noutajaa. Herkullinen makupala se olisi ollutkin jollekin linnulle. Toisaalta monet toukat ovat suojautuneet vihollistaan vastaan joko ulkonäöllään, karvoillaan tai maullaan. Mikähän tämän toukan salaisuus on, eikö se kelpaa saalistajille?’

 

 

Seikkailija lumessa

lumivaaksiainen2

’Blogi on ollut jumissa toista viikkoa, ensin palvelin kaatui ja sitten odotettiin kuvia, nyt viimeksi oikeutta siirtää uutta materiaalia sivulle. Ehkä nyt on kunnossa, ehkä ei. Syy ei ainakaan ole minun. Paljon on virrannut vettä edellisen merkinnän jälkeen ja monta luonnosta ehdin tehdä. Ehkäpä ne joskus tulevat myös ulos. Lähinnä ne olivat kirja-arviointeja. Kuvan otus kömpi lumella Leivonmäen kansallispuistossa ja antoi aiheen pohtia eläinten talvehtimista. Otukselle löytyi lopulta ystävien avustuksella nimikin, lumivaaksiainen (Chionea sp.), joten siitä vain etsimään.’

Lumivaaksiainen kuuluu kaksisiipisiin hyonteisiin eli kärpästen ryhmään, vaikka sillä ei näkyviä siipiä olekaan, vain surkastuneet tyngät ja kärpästen tapaan toisten siipien paikalla väristimet. Suomesta löytyy kolme lajia, mutta tuon kohdalla tarkempaan määritykseen en ryhtynyt. Se muistuttaa yllättävän paljon hämähäkkiä, mutta kolme raajaparia kertoo sen ilman muuta kuuluvan hyönteisiin. Eläin ryömi lunta pitkin parin asteen pakkasessa aivan kuin kesällä hiekalla. Kylmyys ei näyttänyt vaivaavan sitä ollenkaan. Jostain luinkin, että sillä on ruumiinneisteissään yhdisteitä, jotka estävät sitä jäätymästä. Liekö samaan tapaan kuin ruutanoilla, joiden nesteet muuttuvat osin alkoholiksi. Aktiivisimmillaan eläin onkin muutaman asteen pakkasessa. Kun lämpötila laskee lähelle kymmentä astetta, se lopettaa liikkumisen. Aktiivisin se on tammi-helmikuussa.

Eliöiden talvehtimistahan on paljon tutkittu. Karhu nukkuu, siili vaipuu horrokseen, hyönteiset samoin. Osa tosiaan muuttaa nesteensä pakkasta kestäviksi ’pakkasnesteiksi’. Ruutanaa vanhastaan kutsuttiin kännikalaksi, koska sen oletettiin olevan jatkuvasti pienenssä humalassa veressä olevan alkoholin vuoksi. Viime päivinä on uutisoitu metsästäjistä, jotka herättivät karhun talviuniltaan ja ampuivat sen sitten itsepuolustukseksi. Metsätysrikoshan se on, siitä ei ole muuta sanottavaa. Karhu nukkuu joskus aika kevyestikin pesässään, kääntää kylkeä, synnyttää poikasia, imettää ja tarkkailee ympäristöään. Sen talvi kuluu nukahdellen ja uinuen. Lepakko laskee elintoimintansa minimiin horroksessa, jotta energiaa kuluisi mahdollisimman vähän. Sen sydän lyö harvakseltaan, lämpötila laskee lähelle nollaa ja hengitys hidastuu. Kun sen tulee kylmä, se värisyttää tahdottomasti ruumistaan, jotta ruumiinlämpö pysyisi nollan yläpuolella. Eniten ihmetyttää hyönteisten selviäminen. Nehän muutavat ruumiinnesteen väkevyyttä kestämään jopa tulipalopakkaset. Selviytyminen kevääseen onkin sitten tuurin varassa, löytääkö tintti puunrakoon kätkeytyneen eliön ja popsii suuhunsa vai ei. Maan allakaan ne eivät ole turvassa. Siellä vaanivat myyrät ja hiiret. Pikkuotus ei voi tehdä mitään puolustautuakseen. Horroksesta ei herätä ilman lämmitystä.

Lumivaaksiainen oli minulle uusi tuttavuus tänä talvena. Nyt on sen löytämisen otollinen hetki. Ei muuta kuin etsimään. Hämähäkkimäisyys, muutaman millin (3 – 8 mm) koko ja pulleat reidet antavat osviittaa oikean otuksen löytymiselle.