Pöhö

puolukanpöhö

’Tänä syksynä on puolukkaa tullut paikoitellen valtavasti. Varsinkin kosteiden valoisien soiden reunuksissa ja mättäillä on saattanut olla marjaa röykkiöittäin. Marjajutut ovat aina vähän vaarallisia, ettei mene kehumisen puolelle. Ne on verrattavaissa kalajuttuihin, aina joku on saanut suuremman ja käsien mitta ei tahdo riittää kuvaamaan saaliin määrää. En aio nyt kehua, vaan kertoa hyvin usein mukana tullevasta sienestä, puolukanpöhöstä. Siltä ei näytä voivan välttyä, varsinkin jo poimii marjoja koneella.’

Puolukanpöhö (Exobasidium vaccinii) kuuluu piensieniin, jotka loisivat kasvien pinnalla, hedelmissä, kukissa tai juurissa. Pöhösienet ovat nokisieniä ja muodostavat usein värikkäitä kerroksia kanervakasvien lehdille tai latvuksiin. Lähes jokaisella Ericaceae-heimon lajilla on oma pöhönsä, joskus useampiakin. Ne eivät juurikaan vaikuta kasvin kasvamiseen, sillä usein sientä on vain muutamassa lehdessä. Sieneen törmää usein ollessaan poimimassa puolukoita, mutta jos vertaa sitä puolukkaversojen määrään, niin loppujen lopuksi sitä on vähän. Pöhö värjää ensin lehden yläpinnan punaiseksi ja siirtyy sitten alapinnalle, jolloin lehti kupertuu voimakkaasti. Alapinnalle muodostuu valkeaa itiömassaa. Sieni voi esiintyä myös verson latvassa, kuten toisessa kuvassa. puolukka sTällöin koko latvus on punertavanvalkean pöhön peitossa. Tällainen latvus katkeaa helposti ja tulee poimittujen puolukoiden mukana kerätyksi. Pohjois-Suomessa puolukalla on toinenkin pöhösieni, joka värjää puolukan verson aivan ruskan väreillä punaiseksi, mutta ei paksunna lehteä.

Puolukanpöhön lisäksi Luopioisista on löytynyt myös karpalonpöhö (Exobasidium rostrupii), sianpuolukanpöhö (Exobasidium arctostaphyli), mustikanpöhö (Exobasidium myrtillii), juolukanpöhö (Exobasidium pachysporum) ja pari kappaletta suokukanpöhöjä (Exobasidium sundstroemii ja Exobasidium karstenii). Suopursunpöhöä (Exobasidium ledi) olen monesti etsinyt, mutta vielä se ei ole mukaan päätynyt.

Suopursuruoste

suopursuruoste

’Yksi useasta kuusta vaivaavasta sienitaudista on kuusensuopursuruoste (Chrysomyxa ledi). Olen sitä aina ihmetellyt, koska sen pitäisi olla yleinen, mutta sitä kuitenkin niin harvoin näkee tai ainakaan se ei ole usein tullut minua vastaan. Nyt tuli ja tulikin oikein ryminällä. Kiertelin kartoitusta tekemässä tavallisessa kangasmetsässä Holjan ja Puutikkalan välimaastossa. Alue oli karua ja kivikkoista. Ylhäällä mäen päällä oli yllättäen pienialainen suo, isovarpuräme ja sillä kasvoi männyn lisäksi muutama kuusikin. Ensin ajattelin löytäneeni kultakuusia, mutta sitten muistin niiden esiintyvän parhaiten keväällä, kun vuosikasvaimet värittyvät kullan värisiksi. Kuusten alla kasvoi mattonaan suopursua ja silloin arvasin, mistä on kyse.’

Suopursuruoste on tyypillinen isäntää vaihtava piensieni. Sen helmi-itiövaihe esiintyy kuusella ja kun tarkkaan katsoo ruosteen vioittamaa oksaa, näkee vaaleat kärjestään avautuneet helmi-itiökopat, kuten alla olevassa kuvassa.

suopursuruoste2

Nämä syntyvät kuusen neulasiin ja käpysuomuihin heinä- elokuussa ja ovat hyvin helposti havaittavissa. Aikanaan sieni vaihtaa sitten isäntää. Sienen toinen ja kolmas vaihe eli kesä- ja talvi-itiöt löytyvät suopursun lehtien alapinnalta tai varsista. Nekin ovat punakellertäviä väriltään. Tästä vaiheesta täytyy taas sanoa, että etsikelyistä huolimatta en niitä ole suopursuissa havainnut. Kirja kertookin, ettei sieni ole isännänvaihdosta riippuvainen.

Oleellista tämän sienen löytymisessä onkin se, että se esiintyy loppukesästä. Kun kuusella näkee ruostetta keväällä tai alkukesästä, onkin kyseessä kokonaan toinen sieni kuusenruoste (Chrysomyxa abietis). Tämä ei tiettävästi vaihda isäntää, vaan sen löytää ainoastaan kuuselta. Kuusenruoste on yleensä enemmän ruosteen kaltainen ruskeine itiöpesäkkeineen kuin suopursuruoste. Nämä kaksi sientä menevät helposti sekaisin, jos ei muista niiden esiintymisajan eroa.

Ruosteiden vahingollisuus johtuu siitä, että ne viottavat kuusen vuosikasvaimia ja neulaset  karisevat ennen aikojaan, viimeistään syksyllä. Jos tämä tapahtuu useana vuonna peräkkäin, niin kuusen kasvu hidastuu, taimet voivat jopa tuhoutua. Suopursuruoste on hyvin yleinen sieni maamme pohjoisosissa, mutta vähenee eteläänpäin tultaessa. Nyt on sen löytymisen aika, sillä luonnossa on nähtävillä runsaasti erilaisia piensieniä.

Harmaata härmää – mikrosienten maailmaa

paatsamanharma

’Olen kaiken muun ohella etsinyt ja kuvannut myös pienen pieniä sieniä. Jotkut kutsuvat niitä mikrosieniksi toiset piensieniksi, mutta minulla kyseessä ovat sellaiset sienet, jotka kasvavat loisina kasvien pinnalla. Tällaisia ovat ruosteet, härmät, lehtihomeet, pikisienet, pöhösienet yms. Niitä on mukava katsella, koska ne usein värjäävät kasvin aivan erinäköiseksi kuin se luonnostaan olisi. Kyllähän siinä viivähtää mielessä sekin, etteivät nuo kasvit taida aina näistä loisistaan pitää. Mikrosienet ovat kuitenkin helppo ryhmä tutkia, koska suuren osan voi määrittää isäntäkasvin mukaan. Jos sitten perehtyy niihin syvällisemmin, ollaan taas kerran mikroskoopin kanssa tekemisissä.

Nyt on mikrosienirintamalla hyvä aika. Lämmin kesä on kypsytellyt sienet kasvamaan ja niitä näkeekin tällä hetkellä kaikkialla, on heinän härmää ja ruostetta, vaahteran tervätäpläsientä ja pajun pikisientä. Täällä Sydän-Hämeessä yläkuvan paatsamanhärmä saa kasvin lehdet hopeanhohtoisiksi ja alakuvan tuomenpunalaikkusieni värjää lehdet kuin veritäplillä. Nyt löytyy niin härmiä kuin ruosteitakin. Ruttojuurikasvuston lehdet ovat alapinnaltaan ruosteen värjäämät, leskenlehdissä on toisenlaisia ruosteita ja monissa maitikoissa näkyy kuin maalitahroja.

Sieni heikentää isäntäkasvin kasvua. Eilen näin amerikanhorsmalla härmää, joka oli tappanut koko kasvin. Tällainen ärhäkkä härmä voisi tulla isokiertokasvustoihinkin tai jättipalsamin riesaksi. Ei olisi niin paljon kitkettävää, mutta kierrolla on vain laikkusienensä eikä se näytä edes paljon heikentävän kasvua eikä jättipalsamilla ole edes härmää niin kuin serkullaan lehtopalsamilla.

Mikrosieniä on helppo kerätä. Sienen vaivaamia kasvinosia vain hetkeksi prässiin kuivumaan ja sitten paperista taiteltuun koteloon. Hyvä olisi ottaa mukaan myös jotain, josta kasvin voi määrittää, kukka tai hedelmä. Keruutiedot vielä mukaan ja talteen lähetettäväksi vaikka jollekin luonnontieteelliselle museolle. Mikrosienistä on kovin vähän keruuksia ja tietoja niiden levinneisyydestä maassamme. Näin voi auttaa tiedettä eteenpäin.’

tuomi

Härkin härnäys

kotelosieni

Nurmihärkki (Cerastium fontanum) on eteläisessä Hämeessä tuiki tavallinen kasvilaji. Sen tapaa nurmikoilta, metsäteiltä ja niityiltä, pelloilta ja joskus rannoiltakin. Niinpä sitä usein kumartuu katsastamaan, kun sen näkee oudon muotoisena tai värisenä. Yläkuvassa nurmihärkki kasvaa keskellä metsäautotietä ja näyttää kituvalta. Niinpä kumarruin sen puoleen ja yritin hätistellä kirvoja sen kimpusta pois. Mustat pisteet näyttivät nimittäin kirvoilta tai niiden ulosteilta. Nappasin lopuksi mukaani muutaman verson ja vein ne sitten kotona mikroskoopin alle nähdäkseni, millaiset kirvat kasvia jäytävät ja sen nuuduttavat. Hämmästys oli suuri, kun suurennettuna kirvat muuttuivatkin maljakasmaisiksi sieniksi.

kotelosieni2

Pistin kuvan ja selosteen ystävälleni ja paluupostissa saapui määritys: Leptotrochila cerastiorum. Sieni ei liene kovin yleinen. Sen kokonaislevinneisyys käsittää vain Pohjois- ja Keski-Euroopan ja täälläkin sitä on enemmälti tavattu rannikoilta. Netistä selailin tietoja tieteellisen nimen avulla, mutta suomalaista nimeä sienelle ei tullut vastaan eikä paljon muutakaan. Tieteellisen nimensäkin se on vaihtanut matkan varrella useaan otteeseen. Sientä on tavattu myös sykeröhärkiltä (Cerastium glomeratum). Tässäkin tapauksessa täytyy vain todeta, että monet näistä piensienistä ovat harvinaisia niin kauan, kunnes ne huomataan ja niitä seurataan. Tämänkin ohi kulkee mennen tullen ellei kumarru katsomaan hieman värivaurioista kasvia lähempää. Sittenkin sen määrittää helposti roskaksi.

äkämä

Usein samanlaislla paikoilla näkee, kuinka nurmihärkin versot ovat voimakkaasti ruttaantuneet, venyneet ja muuttaneet muotoaan. Tätäkin ihmettelin monta vuotta, kunnes löysin kirjoista kuvan vastaavasta ilmiöstä ja saatoin todeta, että kyseessä on lehtikirvan (Trioza cerastii) aiheuttama äkämämäinen muodonmuutos. Se on sientä paljon yleisempi.’

Pakuri

pakuri’Viime aikoina tämä kuvan kääpä on saanut taas huomiota osakseen. Pakurikääpä (Inonotus obliquus) on loppujen lopuksi hyvin huomaamaton yksivuotinen sieni, joka elelee koivun kuoren alla. Yleensä se sotketaan aiheuttamiinsa korkkimaisiin pahkuroihin eli pakuriin, joita ilmaantuu sienen vioittamaan puuhun. Näiden ilmaantuessa sienirihmasto on jo tunkeutunut syvälle puun ytimeen ja valkolahottajana tuhonnut sitä. Mustat pakurit säilyvät puun kyljessä vuosikymmeniä muistuttamassa sienestä.

Pakurikääpä on tuholainen. Joidenkin tutkimusten mukaan se aiheuttaa 30 % koivulahosta ja on siksi taloudellisestikin merkittävä tuohoeliö. Niinpä sen torjumiseksi metsästä poistetaan lahot lehtipuut ja vioittuneet rungot ennen kuin sieni on niihin päässyt pesiytymään. Tänä keväänä olen etsinyt pakurikääpiä monelta ennen tuntemaltani paikalta turhaan. Sen määrä on vähentynyt ainakin etelähämäläisessä metsässä.

 Miksi sitten kääpä on tullut julkisuuteen? Se on vanhastaan ollut Pohjois-Euroopassa varsinkin Venäjällä tärkeä tuote kansanlääkityksessä. Nykyään sitä pidetään adaptogeeninä eli sen uskotaan lisäävän kehon kykyä sopeutua stressiin. Sen pitäisi vahvistaa hermostoa, immuunijärjestelmää ja rauhasten toimintaa. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tuloksia ei ole saavutettu, joten virallinen lääketiede pitää pakurista uutettua teeainetta tai tinktuuraa uskomuslääkkeenä.

Kuinka sitten onkin, ihmisiä on helppo vedättää mukaan kaikenlaiseen toimintaan, kunhan se perustellaan tarpeeksi vetävästi ja siitä saa rahaa tai terveyttä. Käävän viottamat puut pitävät kuitenkin yllä muutakin kuin vain sienen. Niihin on usein pesiytynyt suuri joukko eliöstöä hyönteisistä sammaliin, homesienistä alkueläimiin. Tikka mielellään nakuttelee toukkia kuoren alta ja tiainen tekee sinne kotinsa. Näin onkin vahinko, että pakurin viottamat puut raivataan pois biodiversiteettiä lisäämästä. Onneksi suojelualueilla ne saavat olla rauhassa. Jokamiehenoikeuksien myötä sieniä saa kerätä toisen maalta ympäristöä vahingoittamatta. Mitenkähän tulkitaan pakurin keruu? Paukuroiden lohkominen elävän puun kyljestä ei voi tapahtua puuta vahingoittamatta. Liekö siitä sitten minkäänlaista metsänhoidollista hyötyä tai vahinkoa?pakuri2

Mustasukkaisuutta

mustasukkakaapa ’Näin vapun aikaan ovat tunteet usein pinnassa. Tulee tehdyksi asioita, joita saattaa myöhemmin katua. Se on sitä kevättä, jonka suurenmoisuutta niin hehkutetaan talven jälkeen. Kuvan käävällä tunteita on varmaankin ylen määrin, koska se on nimekseenkin saanut mustasukkakääpä (Polyporus leptocephalus). Yleensähän käävät mielletään puiden loisiksi. Ne ovat jalattomia, kovia kappuroita lahoavan puun kyljessä. Tämän suvun useilla käävillä on kuitenkin selvä jalka. Mustasukkakääpä on yksivuotinen ja löytyy yleensä syksyllä ja vaikka se näyttää kasvavan suoraan maasta, niin kyllä sekin lahopuulla esiintyy. Sen isäntiä ovat etenkin haavat ja pajut. Jotkut yksilöt kuivuvat loppusyksystä ja säilyvät hangen alla kevääseen. Tällöin niiden lakki vaalenee paperinvalkoiseksi. Se on helppo huomata keväisessä metsässä puolilahon karikkeen keskeltä, mutta ei ole kovin yleinen. Sukulaisensa mustajalkakääpä (P. melanopus) on sitä paljon yleisempi, mutta sen tapaa vain syksyin, koska se mädäntyy ennen talvea. 

Kiertelin eilen lähilehtoa löytääkseni uusia sammalia, mutta vastaan tulikin tällä kertaa vain sieniä. Komeita punamaljakkaita löytyi useita, samoin korvasienen alkuja. Näitä mustasukkaisia oli vain yksi ainoa, enkä muista sitä aikaisemmin missään nähneenikään. 

Kylmä sade pyyhkii maisemaa, koleus hiipii luihin ja ytimiin. Tällaista se on – keväällä. Riemukasta vappua kuitenkin lukijoille!’

Sienen hengitys

hengitys

’Syksyinen metsä antaa monen moista pohdittavaa. Luin marraskuun puolivälissä Suomen Luonto-lehdestä Lasse Kososen ja kumppaneiden kirjoittaman pienen artikkelin lumihiuksista ja yllättäen löysin vastaavan ilmiön aivan kuun lopulla lähes takapihalta. Muisti on hatara, mutta jossain sen pohjalla on kuvia vastaavasta ilmiöstä menneiltäkin vuosilta, mutta silloin kukaan ei vaivautunut selittämään, mistä on kysymys. Lainailen tähän omia havaintojani ja kyseistä artikkelia.’

Otin ylläolevan kuvan marraskuun viimeisellä viikolla Etelä-Hämeessä kosteassa lähteisessä lehdossa. Maassa lumikuuran alla lojui puolittain lahonneita lehtipuiden oksia ja pikkurunkoja. Pehmeä maa oli pettänyt niiden juuriston alla ja sortanut ne sammalten ja karikkeen sekaan lahoamaan. Kosteikossa kasvoi edelleen ainakin lehmusta, raitaa, haapaa, tuomea ja harmaaleppää sekä pienempinä pensaina lehtokuusamaa, taikinanmarjaa ja viinimarjoja. Olin todennäköisesti kauden viimeisellä sammalretkellä ja pengoin isojen haapojen tyviä löytääkseni jotain merkkejä pienistä väkä- ja harasammalkasvustoista, joita olin nähnyt muuallakin lähialueella. Hämmästyin, kun maassa kaiken rydön alla näkyi jotain valkoista, joka ei ollut tavallista kuuraa. Se pursui lahonneen lehtipuun revenneen kuoren alta kuin hento platinanvalkoinen tukka, kuin hiuskiehkurat.

Kamera paljasti vasta työpöydän ääressä, että tuo harsomainen kasvusto muodostui kuin muodostuikin ohuen ohuesta hiusmaisista seitistä, vähän kuin hämähäkin seitti. Kaivoin Luontolehden esiin ja vertasin kuvia, kuin yksi yhteen. Olin siis löytänyt sienen hengityksen. Ilmiö syntyy nykytietämyksen mukaan lahoavassa puussa olevan sienirihmaston hengityksen seurauksena suotuisissa olosuhteissa, mutta tämä selitys on vasta teorian asteella. Todellista totuutta ei vielä tiedetä.

Suotuisat olosuhteet olivat tuolloin nollakeli ja kosteus. Kun kolisutin kalikkaa, niin lumi karisi siitä pois aivan kuin kuura ruohoista tai oksista sumuisen yön jälkeen. Ilmeisesti kyse on samasta ilmiöstä eli vesihöyry tiivistyy suoraan jääksi eli lumeksi ja kiteytyy kiinni oksaan. Tässä vain muodostuu pitkiä seittimäisiä ’kasvustoja’.  Lumihiukset säilyivät lähteiköllä koko päivän, sillä lämpötila ei noussut nollan yläpuolelle. Kun tuota lunta otti käteen, se suli välittömästi vedeksi.

Ilmiön on kuvattu noin sata vuotta sitten vuonna 1917. Asialla oli silloin saksalainen Alfred Wegener, joka on selvitellyt muitakin luonnonilmiöitä, kuten mannerlaattojen liikkeitä. Näin tuossa artikkelissa kerrotaan. Minulle ilmiö oli uusi, vaikka sen seurauksia olenkin nähnyt luonnossa. Tämä todistaa ainakin sen, että sienetkin hengittävät. Onkohan tuossa syntyneessä jäässä paljonkin hiilidioksidia, sillä sitähän hengityksessä syntyy? Hämäryys esti lähemmät tutkimukset ilmiön kanssa, mutta mietin lisäksi ainakin sitä, miten nopeasti tuo hiusmainen kerros syntyy eli suihkuaako vesihöyry puun sisältä vai kasvaako hius vähitellen ikään kuin jääpuikko?

Nyt on lumi peittänyt alleen risut ja männynkävyt. Sienten hengitys on jäänyt huokumaan hangen alle vai vaipuuko tämäkin salaperäinen maailma kylmänhorrokseen hyönteisten ja alkeellisten eläinten tapaan? Se onkin sitten ihan eri asia, uuden tutkimisen ja havainnoinnin tarpeessa. Mukava siitäkin olisi jotain tietää.

Härmää

orvokinhärmä

’Vuosien kuluessa olen aina vain enemmän kiinnostunut myös kasvien vieraista, taudeista, äkämistä ja muodoista. Tänä kosteana kesänä olisi luullut sienitautien riehuneen kasvustoissa oikein antaumuksella, mutta ainakin Etelä-Hämeessä toisin on käynyt. Ainakaan vielä ei mitään suurempaa invaasiota ole tapahtunut. Itselleni uutena äkkäsin kukkaistutuksesta orvokinhärmän (Erysipha ovontii), joka peitti lopulta koko padan, johon kasvi oli keväällä istutettu.’

Kasvien taudit on melko helppo tunnistaa, kun tuntee kasvilajin. Monet ruosteet, härmät, noet yms. ovat erikoistuneet vain yhteen lajiin tai sukuun. Niinpä heinällä on oma härmänsä, orvokilla omansa. Olen keräillyt mikrosieniä näytteiksi asti aina kun niitä on vastaan tullut ja toimittanut eteenpäin. Se on loppujen lopuksi aika vaivatonta hommaa. Kun näytteen ottaa, on vain huomioitava, että ottaa kasvilajia ainakin sen verran mukaan, että siitä pystyy tunnistamaan lajin, siis vähän kukkaakin mukaan, vaikka sientä ei siinä osassa kasvia olekaan.

Mikrosieni on kasvilla loinen ja lopulta se näivettää tai peräti tappaa isäntänsä. Monet sienet ovat näyttävän näköisiä, varsinkin ruosteet. Ne muodostavat kasvin lehdille läiskämäisiä kasvustoja, joihin kehittyy kotelokoppia itiöineen. Ruosteet ovat usein isäntää vaihtavia eli niillä on useita kehitysvaiheita eri kasvilajeilla. Esimerkiksi happomarjan-heinänruoste (Puccinia graminis) elää osan elämäänsä happomarjapensaalla ja leviää toisessa vaiheessa heiniin. Pensas ei näytä siitä kärsivän, mutta heinä näivettyy ja tuhoutuu. Niinpä se onkin viljojen paha tuholainen eikä happomarjapensaiden istuttamista maaseudulle suositella.

Mikrosienten tutkimista ja määrittämistä vaikeuttaa kirjallisuuden puute. Niistä kyllä tiedetään paljon ja asiantuntijat keräilevät, kartoittavat ja seuraavat niiden kehitystä, mutta tavallisille tallaajille tarkoitettuja opaskirjoja ei ole. Vanha Rauhalan kirja taitaa olla 30-luvulta ja se on edelleen lähes ainoa määrityskirja alalta. Ruotsalainen Galler-kirja on hyvä myös, sillä pääsee alkuun, jos muistaa pakkoruotsista tarpeeksi tai omistaa hyvän sanakirjan, sillä näilläkin lajeilla on oma erikoissanastonsa. Niinpä odotan jonkun tarttuvan härkää sarvista ja tekevän asialle jotain, että saataisiin mikrosieniä valottava suomalainen kirja.

Kirjaa odotellessa kannattaa pistää sienet prässiin ja tavalliseen sammalista ja jäkälistä tuttuun paperikoteloon odottamaan määrittäjäänsä. Ainakin itse teen niin edelleen.

Pieniä puikkoja

sammalpuikko

’Eilen sadekuurojen välissä lähdin käymään tutulla lehtopurolla, josta viime vuonna löysin lehmuksen rungolta piirtojäkälää (Graphis scriptaa). Se on sinällään viehättävä jäkälä aivan kuin vanhan ajan kalligrafiaa. Puro suikertaa syvällä kivien välissä ja muodostaa onkaloihinsa kylmän ja kostean mikroilmaston, jossa viihtyvät hyvin sekä maksasammalet että pienet sienet. Lahopuun päältä silmiini osui kuvan kaltaista nukkaa, jota oli kömmittävä tutkimaan lähempää. Vasta kun otin sitä käteeni ja nostin päivänvaloon, sain selville, että se olikin sieni, joka kasvoi sammalesta. Minulle aivan outo otus ennestään. Niinpä otin siitä kuvan ja lähetin eteenpäin. Lasse Kosonen osasi ystävällisesti neuvoa: sammalpuikko (Eocronartium muscicola).

Sammalpuikko on loissieni. Sen imujuuret työntyvät sammalen solukkoon ja imevät veden ja ravinnon sitä kautta. Yleensähän sienet käyttävät sienirihmojaan ravinnon ottamiseen karikkeesta tai symbioosissa sienijuuristen kasvien kanssa. Tämä vaalea hyvin hento ja hauras puikkomainen sieni on siis aito parasiitti. Kuvan sammal on jokin suikerosammal, tarkemmin en ole sitä vielä tutkinut. Kirjatietojen mukaan sieni voi loisia usealla eri sammalella esim. palmusammalella, siipisammalilla ja kamppisammalella suikerosammalten lisäksi.

Sieni ei ole kovin yleinen. Varsinkin aikaisemmin sitä pidettiin suurena harvinaisuutena, josta oli Pirkanmaallakin vain muutama löytö, mutta nykyään sitä on kuitenkin löydetty laajemmaltakin. Mikään tavallinen se ei kuitenkaan ole. Sieni kasvoi siis puronvarsilehdossa. Sen isäntäsammal suikersi lahopuun päällä, jonka lahoamisaste oli jo hyvin pitkällä, oikeastaan vain kuori piti tämän lehtipuun enää kasassa. Niinpä en saanut enää selvää, mihin lajiin laho kuului. Ympärillä kasvoi harmaaleppää, tuomea ja lehmusta, siis jokin näistä. Sientä oli noin pari neliön alalla runsaasti ja koko puun pinta näytti olevan tuon alle parisenttisen nukkamaisen kasvuston alla. Ensin luulin sitä homeeksi, sitten jonkin maksasammalen itiöpesäkkeiksi, mutta lopulta sen sienimäinen pinta vei lajin oikeaan suuntaan.

Tällaiset mikroilmastoiset onkalot ovat hyvin mielenkiintoisia paikkoja etsiä jotain uutta. Harvinaisten lajien löytymiselle voi tietenkin olla syynä myös se, ettei kukaan selväjärkinen sulloudu purokivien väliin tonkimaan jotain mikroskooppisen pientä kasvustoa, kun miljoona hyttystä kyttää ateriaa vieressä. No, onneksi meitä hulluja vielä piisaa, saadaan nämäkin kummajaiset päivänvaloon.

Myrkyllistä herkkua


korvasieni’Kevät on jo niin pitkällä, että kuivuus alkaa hidastaa kevätsienten kasvua. Oma elämäni on ollut kuitenkin niin vaudikasta, etten ole juurikaan joutanut sieneen. Niinpä nämäkin kuvat ovat jo parin viikon takaa, eikä silloinkaan löytynyt juuri enempää kuin kuvattavat yksilöt. Hyvä, että edes ne.’

Korvasieni (Geromitra esculenta) on tunnetuin suvun lajeista ja sitä käytetään myös yleisimmin ruokasienenä. Sen lakki on voimakkaasti poimuinen, tumman ruskea ja lakin reunat ovat kiertyneet sisäänpäin ruskeaan jalkaan kiinni. Sienen löytää helpoimmin keväällä tienvarsilta tai hakkuualueilta, sieltä missä on maanpintaa rikottu. Sienen rihmoja on maan alla niin paljon, että sitä voi vaikkapa viljellä. Sanomalehtiä haudataan maan alle alueelle, josta on sieniä löytynyt ja näiltä paikoilta voi sitten parin vuoden ajan saada hyviäkin satoja. Käsittelyssä pitää kuitenkin muistaa, että gyromitriini on voimakas solumyrkky, karsinogeeninen aine ja sienen käsittelemätön nauttiminen johtaa pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaan. Myrkky on vesiliukoinen, niinpä korvasienet on aina ryöpättävä useampaan kertaan väljässä vedessä ennen käyttöä ja vesi heitettävä pois. Muita suvun lajeja ovat piispanhiipat, jota tavataan myös kevätaikaan. Niistä vain eteläisempi on myrkytön, joten on syytä nekin käsitellä ennen syömistä.
lehtokorvasieniLehtokorvasieni (Discina gigas) on yleistä serkkuaan vaaleampi, kellanruskea ja sen lakki on huomattavan leveäpoimuinen. Lisäksi lakin reuna on usein liuskainen ja irti valkeasta jalasta. Tämän sienen voi tavata lehtomaisista metsistä rehevämmiltä paikoilta kuin korvasienen, mutta se on melko harvinainen. Toisinaan se on kuitenkin hyvin runsassatoinen. En tiedä, voiko tätä lajia viljellä korvasienen tapaan, mutta sitä voisi kokeilla. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta koska lajit ovat joskus vaikeita erottaa toisistaan, lienee viisainta ryöpätä myös tämä sieni, ettei tule erehdyksiä. Lehtokorvasientä tavataa Etelä- ja Keski-Suomesta.

Kolmas korvasienilaji, jonka olen tänä keväänä kohdannut metsäretkillä on laakakorvasieni (Discina perlata). Sen huomasin kuivalta kankaalta vanhan tieuran painanteesta. Sieni on noin viisi senttiä leveä laakea tai maljamainen, väriltään kanelinruskea.
laakakorvasieniSienen sekoittaa helposti suonimörskyyn (Disciotis venosa) ja sinä sitä ensin pidinkin, mutta kasvupaikka ja muut tuntomerkit sopivat paremmin laakakorvasieneen. Sitä tavataan melko yleisenä Napapiirille saakka havumetsistä, jossa on lahopuuta ja rikkoutunutta maanpintaa. Se on syytä myös ryöpätä, jos aikoo tehdä siitä ruokaa, vaikka tavalliseen korvasieneen sitä ei oikein voikaan sekoittaa.

Kevätkin on sieniaikaa. Joskus vain sopivia kasvupaikkoja on vaikea löytää. Tänä vuonna en ole nähnyt piispanhiippoja enkä kellomörsyjä, joita joinakin vuosina on runsaasti. Ehkä pitäisi kulkea enemmän nenä maassa kiinni. Kun vain ehtisi. Nytkin siemenet odottavat maahanpääsyä pusseissaan ja maa muhii puutarhassa valmiina. Satoa voi saada niin monella tavalla!