Myrkyllistä herkkua


korvasieni’Kevät on jo niin pitkällä, että kuivuus alkaa hidastaa kevätsienten kasvua. Oma elämäni on ollut kuitenkin niin vaudikasta, etten ole juurikaan joutanut sieneen. Niinpä nämäkin kuvat ovat jo parin viikon takaa, eikä silloinkaan löytynyt juuri enempää kuin kuvattavat yksilöt. Hyvä, että edes ne.’

Korvasieni (Geromitra esculenta) on tunnetuin suvun lajeista ja sitä käytetään myös yleisimmin ruokasienenä. Sen lakki on voimakkaasti poimuinen, tumman ruskea ja lakin reunat ovat kiertyneet sisäänpäin ruskeaan jalkaan kiinni. Sienen löytää helpoimmin keväällä tienvarsilta tai hakkuualueilta, sieltä missä on maanpintaa rikottu. Sienen rihmoja on maan alla niin paljon, että sitä voi vaikkapa viljellä. Sanomalehtiä haudataan maan alle alueelle, josta on sieniä löytynyt ja näiltä paikoilta voi sitten parin vuoden ajan saada hyviäkin satoja. Käsittelyssä pitää kuitenkin muistaa, että gyromitriini on voimakas solumyrkky, karsinogeeninen aine ja sienen käsittelemätön nauttiminen johtaa pahimmassa tapauksessa jopa kuolemaan. Myrkky on vesiliukoinen, niinpä korvasienet on aina ryöpättävä useampaan kertaan väljässä vedessä ennen käyttöä ja vesi heitettävä pois. Muita suvun lajeja ovat piispanhiipat, jota tavataan myös kevätaikaan. Niistä vain eteläisempi on myrkytön, joten on syytä nekin käsitellä ennen syömistä.
lehtokorvasieniLehtokorvasieni (Discina gigas) on yleistä serkkuaan vaaleampi, kellanruskea ja sen lakki on huomattavan leveäpoimuinen. Lisäksi lakin reuna on usein liuskainen ja irti valkeasta jalasta. Tämän sienen voi tavata lehtomaisista metsistä rehevämmiltä paikoilta kuin korvasienen, mutta se on melko harvinainen. Toisinaan se on kuitenkin hyvin runsassatoinen. En tiedä, voiko tätä lajia viljellä korvasienen tapaan, mutta sitä voisi kokeilla. Sieni ei ole myrkyllinen, mutta koska lajit ovat joskus vaikeita erottaa toisistaan, lienee viisainta ryöpätä myös tämä sieni, ettei tule erehdyksiä. Lehtokorvasientä tavataa Etelä- ja Keski-Suomesta.

Kolmas korvasienilaji, jonka olen tänä keväänä kohdannut metsäretkillä on laakakorvasieni (Discina perlata). Sen huomasin kuivalta kankaalta vanhan tieuran painanteesta. Sieni on noin viisi senttiä leveä laakea tai maljamainen, väriltään kanelinruskea.
laakakorvasieniSienen sekoittaa helposti suonimörskyyn (Disciotis venosa) ja sinä sitä ensin pidinkin, mutta kasvupaikka ja muut tuntomerkit sopivat paremmin laakakorvasieneen. Sitä tavataan melko yleisenä Napapiirille saakka havumetsistä, jossa on lahopuuta ja rikkoutunutta maanpintaa. Se on syytä myös ryöpätä, jos aikoo tehdä siitä ruokaa, vaikka tavalliseen korvasieneen sitä ei oikein voikaan sekoittaa.

Kevätkin on sieniaikaa. Joskus vain sopivia kasvupaikkoja on vaikea löytää. Tänä vuonna en ole nähnyt piispanhiippoja enkä kellomörsyjä, joita joinakin vuosina on runsaasti. Ehkä pitäisi kulkea enemmän nenä maassa kiinni. Kun vain ehtisi. Nytkin siemenet odottavat maahanpääsyä pusseissaan ja maa muhii puutarhassa valmiina. Satoa voi saada niin monella tavalla!

Hyvää vappua!

maljakas (1)

’Taas on aika sienien, keväisten ja punaisten. Harvinainen punakevätmaljakas (Sarcoscypta coccinea) muistuttaa nimensä mukaan nopeasti katsottuna suurta leppäkerttua, joka on herännyt ennen aikojaan. Liekö vappupallokin saanut siitä värinsä, kun sekin komeilee usein tuossa värissä. Joka tapauksessa tämän maljamaisen sienen voi löytää Etelä-Suomen lehdoista toukokuun aikana. Sen lyhytjalkainen itiöemä on yläpinnalta kirkkaan punainen ja alapinnalta kermanvaalea. Kooltaan se on 1 – 4 cm leveä ja kasvaa suoraan lehtokarikeella, joka on muodostunut lepän tai pähkinäpensaan maatuvista oksista. Jos ei vappuna ole muuta tekemistä, niin näitä sieniä voisi etsiskellä ja muistiin merkitä. Joka tapauksessa, teetpä mitä tahansa, haluan toivottaa sinulle sihisevää vappua.’

Talvisienessä


pokkelokaapa

’ Joskus miettii talven luontohavaintoja ja toteaa, ettei silloin tahdo löytyä mitään merkittävää, ainoastaan lumukukkia akkunassa tai talvilepoon painuneita sammalia. Puutkin ovat talvella usein tasaisen harmaita ja lumeen kätkeytyneitä. Niinpä avuksi tulevat kääpäsienet, joita voi katsella ympäri vuoden. Tässä kuvassa talvisienet ovat tavallisia pökkelökääpiä. Mutta loppujen lopuksi, kuinka tavallisia ne ovat?’

Pökkelökääpä (Piptoporus betulinus) elää koivussa ja sielläkin nimensä mukaan vain kuolleissa pökkelöissä tai elävän puun kuolleilla oksilla. Kuvan käävät ovat viimekesäisiä itiöemiä, koska tämä kääpä on yksivuotinen eikä kasvata kerroksia kuoreensa niin kuin esimerkiksi arinakäävät. Noista kuvan sienistä ei enää ole kasvajiksi. Ihminen on kuitenkin kaiken hyödyntäjä, tai ainakin on ollut. Silloin, kun muovia ei vielä ollut keksitty eikä muitakaan keinoaineita, haettiin metsästä tarve-esineitä. Puusta tehtiin paitsi talot ja huonekalut niin myös astiat ja koristeet. Silloin ei unohdettu kääpääkään. Taulakääpä kantaa jo nimessään hyötyä, sitä käytettiin sytykkeenä, kun tuluksilla iskettiin tulta nuotioon. Onnistuu se vieläkin, kokeilkoon ken haluaa, mutta taulan valmistaminen ei ole niitä helpoimpia jutuja.

Pökkelökäävälläkin oli omat käyttötarkoituksensa. Keväällä ennen tippumista noukittu sieni voidaan kuivata ja käyttää sen jälkeen vaikka neulatyynynä, jos joku sellaista vielä tarvitsee. Käävästä mainitaan myös, että sen kuivattua maltoa on käytetty teräaseiden kuten puukon ja veitsen teroitukseen. Onpa jotkut tehneet siitä kokonaisen tupen suojaamaan herkkäteräistä veistään. Varmaankin tällöin kyseessä on loppuhionta ja karkeampi työ tehdään jollain kovemmalla aineella kuten kovasimella. Itse muistan nuorempana pitäneeni työpöydän hyllyllä hetken pökkelökääpää jonkinmoisena terapialeluna. Kun mietin jotain, saatoin ottaa käävän ja sivellä sitä käsieni välissä keskittääkseni ajatuksia. Nykyään saman ajaa tunturikoivun pahkasta tehty mötikkä.

Pökkelökääpää on pidetty pahana metsän tuholaisena. Se aiheuttaa ruskolahoa, joka hajottaa koivun rungon epäsäännöllisiksi kuutioiksi, jotka sitten nopeasti maatuvat. Tuhoja se kuitenkin aiheuttaa vain kuolleessa puussa. Syksyllä, kun se itiöt purkautuvat pilleistä, kääpä leviää jollain lailla viottuneisiin koivuihin, esim. salaman tai pakurisienen viottamaan kohtaan. Edelleen sitä kuitenkin pidetään yhtenä koivikoiden pahimmista tuhosienistä. Onkohan siihen syytä? Joskus on kehoitettu hävittämään kaikki pökkelöt, ettei sieni pääse leviämään, mutta mihinkäs sitten metsän tiaiset kovertavat kolonsa. Itse olen aina suosinut pökkelöiotä juuri tästä syystä enkä ole huomannut käävän siitä lisääntyneen. Pökkelökääpä ei ole suinkaan niitä yleisimpiä kääpiä metsässä. Se häviää taula- ja arinakääville, kantokääpä ja vyökäävätkin ovat sitä runsaampia. Ehkä sen parhaiten löytää järvien rannoilta soistuvilta luhdilta, missä on paljon veden pystyyn tappamia koivuja.

Kaunis koristushan pökkelökääpä on metsässä, miksi se pitäisi hävittää?

Nastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Vino päivä

sammalvinokas

’Eilisen syksyn ensimmäisen kylmän päivän piriste oli pieni vino sieni, joka pilkisteli sammalten seasta Kuhmalahden kirkkoaidan tolpan päässä. Ensin ajattelin sienen menneen rikki ja jääneen sen vuoksi kyljelleen kuin resuisena, mutta lähempi tarkastelu paljasti, ettei siinä mitään vikkaa ollut. Vika oli katsojan silmissä. Sieni oli vinossa ja sen kuuluikin olla, sillä se on sammalvinokas (Arrhenia spathulata). Nythän senkin sitten tunnen.’

Sammalvinokas ei ole kovin yleinen sieni, ei ainakaan näin kaukana sisämaassa. Sitä tavataan yleisimmin Ahvenanmaalta ja Uudeltamaalta ja harvinaisempana Etelä-Hämeestä ja yllätys yllätys Kuusamosta. Se viihtyy kedoilla, kuivilla niityillä, pihakivillä, kiviaidoilla ja -rakenteissa. Sen seurana on lähes aina pieni hauskannäköinen sammal, ketopartasammal (Syntrichia ruralis), jolla se usein loisii. Kuvastakin erottuvat sammalen tylpät lehdet, joissa on hauska karvakärki. Sammal on sekin monin paikoin harvinainen, mutta kasvaa juuri samanlaisilla paikoilla kuin sienikin. Lisäksi sitä tavataan emäksisiltä lehtokallioita liki koko Suomesta. Molemmat ovat kalkinsuosijoita eli tarvitsevat elääkseen runsasravinteisen kasvualustan.

En ole aikaisemmin kiinnittänyt tähän sieneen huomiota sammalia katsellessani. Vinokas ei ole aivan pieni, onhan sillä korkeutta yli sentin ja leveyttäkin melkein saman verran. Lisäksi se on sammalmatolta hyvinkin helposti havaittavissa vaalean värinsä vuoksi. Lajina se kuuluu vinokkaisiin ja samassa suvussa on kuusi muuta lajia. Kaikki ovat pieniä ja vaikeasti löydettäviä tai puutteellisesti tunnettuja. Niinpä tämän löytyminen olikin iloinen yllätys. Ruokasieneksi siitä ei ole eikä sillä taida muutenkaan olla mitään hyötykäyttöä, mutta se on taas yksi osoitus luonnon monimuotoisuudesta ja rikkaudesta. Pitäisiköhän vielä paneutua noihin sieniinkin oikein kunnolla?

Pikkukuppia kalliolla

maljakas

’Syksy on mukavaa aikaa, kun saa tonkia kaikkea kesällä unohduksiin jäävää housunpolvet savisina ja märkinä kuin pikkukakarana ukkoiästä huolimatta. Kun vielä höpisee puoliääneen ihastuksiaan, niin ei sille voi mitään, että saa hullun maineen. Pienet pikarit löytyivät tihkupintaiselta kalliolta. Koolla ne eivät olleet pilattuja sillä kupin halkaisija oli muutaman millin eikä korkeuskaan ylittänyt senttiä. En ole moisia sieniä ennen nähnyt ja nytkin ne olisivat jääneet huomaamatta, jos en olisi siirrellyt syksyn lehtiä pois lehtokinnassammalen (Scapania nemorea) päältä.’

Maljakkaat ja pikarisienet kuuluvat kotelosieniin ja ovat varmaankin niitä vaatimattomia, joita kukaan ei vaivaudu koriinsa keräämään. Eihän niistä kunnon kastiketta saa, eivät taida olla maukkaitakaan, liekö myrkyllisiä. Koristeellisia ne kuitenkin ovat. Tiellä näkee usein suuria ruskeita maksamaljakkaita tai pieniä oransseja tiemaljakkaita. Keväällä olen ihaillut usein lehdossa kauniita päältä oransseja ja alta kermanvärisiä punakevätmaljakkaita. Hirvenpapanat tai virtsapaikat ovat taas joskus kattavasti kuorutettu parvimaljakkailla.

Näin syksyllä, kun muutenkin kiertää sienimetsällä, voisi enemmänkin katsella myös noita kotelosieniä. Toissapäivänä näin kymmensenttisen piispanhiipan, mutten ottanut, kun oli ainoa. Se muuten taitaa olla laji, jota ei oikein koskaan näe kerättäväksi asti vai enkö vain ole sattunut oikealle paikalle. Korvasienen luokkaa maultaan sanovat viisaammat.

Mutta jos joku osaa sanoa tuolle suoraan kalliopinnalla kasvavalle aika nahkealle ja jopa kovalle sienelle nimen tai edes osviitan, mistä sen tietoja pitäisi etsiä, niin olisin kiitollinen.

Valetta

valekanttarelli

’Voi kuinka monta kertaa vesi on jo herahtanut suuhun ja sitten onkin huomannut, että valetta se vain on, ei ole sitä herkkua, jota ajatteli. Valekanttarelli voi joskus olla niin aidon näköinen, että vaikka sen poimii maasta, saa katsoa parikin kertaa ennen kuin tajuaa virheensä.’

Valekanttarelli (Hygrophoropsis aurantiaca) on meillä yleinen sieni, joskus jopa yleisempi kuin oikea kanttarelli. Sen tapaa kuivemmilta ja karummilta paikoilta ja usein se kasvaa teiden varsilla, kuorikasoissa tai kangasmetsien maatuvilla risuilla. Valekanttarellin sotkee oikeaan, jos se on mehevä ja tuore, kuivuneena ja vanhana sitä ei enää sotke yhtä helposti. Väriltään se ei ole niin tasaisen keltainen eikä myöskään niin säännöllisen suppilomainen kuin oikea kanttarelli. Myös sen malto on sitkeää ja tummemmanväristä. Paras tuntomerkki on kuitenkin maku. Valekanttarelli on tympeänmakuinen. Se ei ole myrkyllinen, mutta ei myöskään syötävä. Niinpä se kannattaa jättää metsään.

Monella ruokasienellä on myrkyllinen tai syötäväksikelpaamaton rinnakkaissienensä: sappitatti muistuttaa lehmäntattia, lakristsirousku kangasrouskua, valkokärpässieni herkkusientä. Niinpä sieniä kerätessään kannattaa ottaa vain niitä, joita varmasti tuntee, ettei tule vahinkoja. Jos epäilee myrkytystä, sen kanssa ei kannata viivytellä. Myrkyllinen sieni vaikuttaa joko keskushermostoon (kärpässienet) tai sisäelimiin aiheuttaen solivaurioita (valkokärpässieni, korvasieni, seitikit). Ensiapuna suositellaan lääkehiilen antamista. Myrkytyskeskus auttaa myös, jos epäilee saaneensa sienimyrkytyksen.

Metsissä on tähän aikaan paljon syötäviä sieniä. En aina ymmärrä sitä viettiä, mikä joillakin ihmisillä on, kerätä tuntemattomia sieniä,. Minuun otti taannoin yhteyttä oikein kuvien kanssa innokas sienestäjä ja kyseli sienen lajia. Hän kertoi syöneensä niitä ja olevansa edelleen hengissä. Eihän lajia pysty aina kuvasta sanomaan, mutta siitä kuvasta erotti kyllä pulkkosienen kaarevat muodot ja kuivan pinnan. Lievästi myrkyllinen pulkkosieni on ennen ollut ruokasieni, tiettävästi sitä edelleenkin syödään Venäjällä, mutta meillä se luokitellaan nykyään myrkkysieniin, jonka myrkky kerääntyy kehoon ja saattaa lopulta johtaa jopa kuolemaan. Niinpä en suositellut kuvien lähettäjälle sienen syömistä.

Nyt ovat suppilo- ja kosteikkovahverot parhaimmillaan. Ne ovat maultaan ihan kanttarellin luokkaa eikä niillä ole myrkyllisiä rinnakkaislajeja. Niiden ainoa haitta on sienen pienuus ja mallon ohuus. Onneksi näitä vahveroita on yleensä runsaasti sopivilla paikoilla. Talveksi ne on helppo säilöä kuivaamalla.

Vastakkaisvärit

sieni

’Viikonvaihteessa olin sammalretkellä Lohjan seudulla. Kalkkipitoisuus näkyi lajistossa ja niinpä eliksiä ropisi tukuittain. Pistelen niitä aikoinaan, kunhan ehdin, myös kasvisivuille ja ehkä tänne blogiinkin. Nyt kuitenkin syksyn kiireet vievät mennessään. Sipulit on saatava maasta ja peruna odottaa sekin jo vuoroaan. Kurpitsat työntävät viimeisiä pallukoitaan ja kurkut muodostuvat jättisuuriksi keltaisiksi pötköiksi syksyn sateissa. Puolukkaakin on kivasti, joten sekin on syytä korjata talteen ja pitää samalla silmät tarkkoina sarjatalvikkien (Chimaphila umbellata) kanssa. Ne kun ovat niin samannäköisiä tähän aikaan. Kuvan sieni on jokin maljakas, lajia en tiedä enkä siitä paljon muutakaan. Se kasvoi Lohjalla röyhelösammalen (Blasia pusilla) keskellä savensekaisella  joutomaalla. Kooltaan sieni on noin sentin, mutta en huomannut katsoa, oliko sillä jalkaa vai ei. Tunnistaja voisi kommentoida.’

Kuin pesiä

leipakorisieni

’Kun siivoaa puutarhaa, voi tehdä hienojakin löytöjä. Aikanaan kun ensi kerran kohtasin pesäsieniä, en ollut uskoa silmiäni, niin kummallisista eliöistä oli kyse. Nyt kun löysin harvinaisen uurteisen pesäsienen, olin taas hetken mietteissäni: kyllä luonto on antelias.’

Leipäkorisieni (Crucibulum laeve) on yläkuvassa kiinnittynyt lahonneeseen puuhun. Tällaiselta paikalta sen usein löytääkin karikkeen seasta puutarhasta tai pensaikoista. Kirjallisuuden mukaan se on yleinen, mutta ei sitä joka vuosi näe, ellei sitten varta vasten lähde sitä etsimään tutuilta paikoilta. Sieni on kooltaan sentin korkuinen ja vajaan sentin levyinen. Sen kori on sisältä sileä ja ulkopintaa peittää hieno nukka. Leipäset korin sisällä ovat oikeastaan sienen leviämiä, sillä ne sisältävät itiöitä, joista sitten kasvaa uusi itiöemä eli sieni. Leviäminen tapahtuu aika luonnollisella tavalla: kun vesipisara putoaa pesään, se ponnahuttaa leipäset ilmaan joskus kauaksikin kotipesästä. Mikä lienee alunperin kehitellyt tämänlaisen elämänmuodon? Hauska se ainakin on, vaikkei siitä ihmiselle taida muuta hyötyä ollakaan.

uurrepesäsieni

Tämä toinen onkin sitten todellinen kaunotar, se on uurtanut korinsa sisäpinnan täyteen kiharoita. Uurrepesäsienen (Cyathus striatus) voi löytää samanlaisilta paikoilta kuin leipäkorisienenkin, mutta se on paljon tätä harvinaisempi eikä kasva juurikaan Jyväskylää pohjoisempana. Itse olen sitä nähnyt paitsi Etelä-Hämeessä, niin myös Jyväskylän Rauhaniemessä monta vuotta sitten. Sieni on hieman kookkaampi kuin edellinen. Sen leipäset leviävät samalla tavalla vesipisaroiden avulla ja sen kasvupaikat ovat lahoavan karikkeen seassa. Pesän ulkopinta on karkeakarvainen ja ruskea.

Nämä kaksi sientä jäävät monesti huomaamatta pienen kokonsa vuoksi tai siksi, ettei aina tule katselleeksi tarpeeksi tarkkaan lahoavien kasvinosien joukkoon. Helposti luulee, ettei siellä voi olla mitään mielenkiintoista, mutta senhän nämäkin kaksi osoittavat, kuinka erehtyväisiä me olemme. Suomessa on kolmaskin pesäsienilaji (Crucibulum olla), mutta sitä en ole koskaan nähnyt. Kirjojen mukaan sekin on aikamoinen harvinaisuus. Sen kori on trumpettimainen ja sisäpinta hopeanharmaa. Olisipa hauska löytää tämäkin ’totinen torvensoittaja’. Ei muuta kuin etsimään!

Sieneen!

koralliorakas

’Syksyn tulon huomasi ennen sienistä. Liekö tarkempaa havainnointia vai ilmaston lämpenemistä, mutta nykyään tahtoo sieniäkin nähdä aina vain varhemmin. Kiertelin tässä muutama hetki sitten Kyynäröjärven rantoja ja rantaluhtia etsiessäni uhanalaista raania kuvattavaksi ja vastaan tuli tällainen kummajainen.’

Koralliorakas (Hericium coralloides) on maassamme harvinainen sieni. Sen itiöemä on korallimaisesti haaroittunut ja voi kasvaa usean kymmenen senttimetrin suuruiseksi pallomaiseksi kasvustoksi. Väriltään se on tuollainen kermanvaalea, mutta muuttuu vanhemmiten ruskehtavaksi. Orakkaaksi sen tunnistaa korallimaisten haarojen alapinnalla olevista piikkimäisistä heltoista, joissa valmistuvat sienen itiöt.

Tämä yksilö kasvoi vanhalla kaatuneella lahopuulla tervaleppäluhdassa Kyynäröjärven eteläpäässä. Se oli yksinäinen elelijä, sillä lähialueilta ei toista kasvustoa etsiskelystä huolimatta löytynyt. Sopivia lahonneita lehtipuita kyllä olisi ollut tarjolla. Kirjatietojen mukaan se suosii haapaa ja koivua, etenkin pakurisienen vioittamia runkoja. Tämä laho oli lehtipuuta, mutta jo sen verran pitkälle edennyt, että puulaji jäi määrittämättä. Ne muutamat kerrat, kun tämän sienen olen tavannut, se on kasvanut koivulla.

Sieni siis ei ole yleinen. Kirjoissa sanotaan sen ilmentävän jopa vanhaa metsää. Ehkä näin on, vaikka tämä löytämäni yksilö esiintyikin aika avoimella paikalla kosteassa notkelmassa, jossa kasvoi runsaasti nuorta lehtipuuta. Ehkä lahopuun osuus oli suurempi kuin muissa vastaavissa paikoissa ja sitähän sieni suosii. Oikeastaan, kun muistelen, olen tavannut sen hyvinkin samanlaisesta biotoopista muulloinkin. Ehkä se Etelä-Hämeessä tarvitsee tällaisen kostean luhtaisen runsaasti lahopuuta sisältävän kasvupaikan.

Ei koralliorakas ole metsän kummallisin sieni, mutta ehkä se on kaunein. Sen näkeminen saa hyvälle mielelle. Mielellään sen noukkisi sienikoriinsa, mutta enpä ole sitä tehnyt. Luultavasti se ei ole edes hyvänmakuinen, liekö peräti syömäkelvoton. En tiedä. Harvinaisuutensakin vuoksi se kannattaa jättää paikoilleen, jospa se yleistyisi ajan myötä.