4321

’Pitkään mietin, tartunko tähän kirjaan ollenkaan. Jotenkin sen massiivinen koko hämmensi. Yleensä Paul Austerin kirjat ovat tiiviitä ja melko pienikokoisia. Mietin, mitä ihmeellistä kerrottavaa hänellä on, että siihen tarvitaan yli 1100 sivua. En heti ymmärtänyt, että hän kirjoittikin neljä kirjaa samoilla henkilöillä. Silloin se alkoi kiinnostaa ja niin tartuin kirjaan. Rakennehan on aika mielenkiintoinen, minkälainen sitten on toteutus.’

Amerikkalainen elämä 1950- ja 1960-luvulla pursuaa kirjassa neljän peroonan kautta eikä jätä epäselväksi sitä, kuinka kliseinen ja väkivaltainen se on ollut. Olen aina inhonnut yliopistoelämän kuvauksia amerikkalaisessa kirjallisuudessa, niitä on niin paljon ja niin kliseisesti kirjoitettuna. Nytkin tuntuu, että nuorten opiskelu on sivuseikka, eläminen, naiminen, urheilu ja kaverit ovat pääasia ja tietenkin se, mistä löytyvät opiskeluun tarvittavat rahat.

Austerin teos lähtee siitä, että Ferguson syntyy maaliskuussa 1947 valokuvaaja Rosen ja huonekalukauppias Stevenin perheeseen. Hän on ainokainen ja niinpä kirjailija tekee hänestä neljä tarinaa, joista vain yksi on tosi ja kolme muuta ovat tuhoon tuomitut. Näiden neljän Fergusonin elämää sitten seurataan vuorotellen läpi lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden kynnykselle saakka.

Tässä piilee kirjan heikkous. Tarinat ovat niin samankaltaisia, että lukija menee vähän päästä sekaisin, kuka on kenenkin kanssa ja kuka on jo kuollut ja kuka eronnut ja mikä asia kuuluu mihinkin. Samalla kun tarinoissa esiintyvät samat henkilöt eri rooleissa ja samat tapahtumat Amerikan historiasta, tulee vaistämättä toistoa. Jotenkin ihmettelin, että jos luodaan neljä tarinaa, niin eikö nyt olisi ollut helppo luoda tyystin erilaiset tarinat. Se on selvää, että sivufergusonit kuolevat pois, mutta miksi kaikki menehtyvät onnettomuudessa, eikö Vietnamin sota olisi ollut aika luonnollinen tai jokin vakava sairaus tai vaikka itsemurha, kun sekin oli yhdessä tarinassa muoti-ilmiönä nuorison keskuudessa. Yksi Ferguson on homo, tietenkin, se kuuluu asiaan, kaikki muut vaihtavat partneria milloin Amyn tai Celian tai Evien kanssa. Amy on jossain tarinassa serkku, jossain sisarpuoli tai tuttavan tytär. Hän on jokaisen Fergusonin mielessä ja osan tyttöystäväkin.

Kirjassa tulee hyvin esiin yhteiskunnan väkivaltaisuus. Fergusonit kuolevat salamaniskuun, tulipaloon, liikenneonnettomuudessa, niin kuin monet kaveritkin. Isä menee milloin tulipalossa, milloin sydänkohtauksessa jne. Koko tarinan ulkopuolella väkivalta rehoittaa opiskelijamielenosoituksissa, Vietnamin sodassa, poliitikkojen murhissa ja kapakkatappeluissa. Kirjan huonointa antia on sen loppu. Selittelevät kappaleet olisi voinut suoraan pyyhkiä pois, kyllä lukija kaiken oli jo siihen mennessä tajunnut moneen kertaan.

Kirjaa on sanottu Austerin pääteokseksi. Ehkä se on sitä sivumääränsä puolesta, mutta laatu ei yllä samaan tasoon kuin hänen varhaisemmassa tuotannossaan. Jos kirjaa pitää selata yli 1100 sivua ja samat asiat moneen kertaan, niin jossain on mätää. Tuntuu kuin lukijaa aliarvioitaisiin, väännettäisiin rautalangasta mallia. Täytyy tunnustaa, etten lukenut jokaista sivua, joten jotain on saattanut jäädä huomaamatta. Kuitenkaan se hyppiminen ei yhtään kertaa pudottanut juonen kärryiltä pois. Enemmän jäi ihmettelemään sitä vatkaamista ja taas uudelleen ja uudelleen asioihin palaamista.

Auster on syntynyt helmikuussa 1947 ja opiskellut Columbian yliopistossa, nähnyt kaiken tämän, ehkä kokenutkin. Hän on kasvanut kirjailijaksi eri ammattien kautta, toiminut lehtimiehenä ja elänyt ajoittain Ranskassa, juuri niin kuin Fergusonkin tai kaikki neljä Fergusonia. Ei siis tarvitse kaukaa hakea kirjan omaelämäkerrallista tasoa. Kun kirja lisäksi keskittyy New Yorkin elämään ja sen yliopistoihin, tulevat ne enemmän kuin tutuiksi näiden tarinoiden kautta.

Jos kirjoittaa näin pitkän tarinan ja yrittää pitää sen kasassa, tulee väkisin vaikeuksia. Tässä vaikeutena on varmaankin ollut karsiminen. Se, että Ferguson numero kaksi kuolee jo 11-vuotiaana hieman selkeyttää tilannetta, mutta kolmen muun elämäkerrasta olisi voinut ilman suurempaa vahinkoa heittää puolet pois. Samalla olisi voinut karsia pitkiä niin urheilullisia kuin kulttuurellisiakin luetteloita. Ainakin minä hypin ne suoraan yli, ei minua kiinnosta jonkin baseball-seuran 1950-luvun pelaajien sukuhistoriat tai amerikkalaisen elokuvamaailman tähtösten elämänkohtalot, puhumattakaan amerikkalaisten runoilijoiden ja kirjailijoiden tuotannot, kun en niistä ole mitään koskaan kuullutkaan. Onhan ne varmaan amerikkalaisille tärkeitä, mutta eivät vie tämän kirjan tarinaa millään lailla eteenpäin.

Kaikella kunnioituksella Austeria kohtaan, olisi tähän kahlaamiseen kuluneen ajan voinut paremminkin käyttää. Ehkä positiivisena asiana voisi ajatella elämän sattumanvaraisuuden korostamista.

Auster, Paul: 4321, suom. Ilkka Rekiaro. Tammi 2017. 1141 s.

Kivitasku

’Kun joku menestyy kirjallisella saralla esikoisromaanillaan, pelkää, että se on vain tähdenlento eikä tekijällä ole muuta sanottavaa, että hän on pistänyt esikoiseensa kaiken. Onneksi Anni Kytömäen kohdalla ei ole käynyt näin. Kultarinta oli loistava esikoinen ja pääsi Finlandia-ehdokkaaksi asti eikä syytä. Kivitasku on hänen toinen kirjansa. Kun Kultarinta puhui metsästä, keskittyy Kivitasku kiviin ja kallioihin. Tämä teema kulkee låpi kirjan pohjavireenä ja luo sille jämäkän perustan. Kirja on upea kuvaus ihmisten sitkeydestä ja kohtaloista, eikä luonto jää tässäkään romaanissa vain sivurooliin. Kannattaa tutustua.’

Kytömäen toinen romaani on edeltäjänsä kaltainen tiiliskivi, mutta joka sivultaan täyttä tavaraa. Tarina kulkee seitsemän sukupolven ajalla 1800-luvun puolivälistä nykyaikaan. Mustasalmen Maaria oli tietäjä, runonlaulaja, parantaja. Hän on vanhin. Hänen tyttärensä Katinka pelastaa louhostyömaalla loukkaantuneen Albertin, joka alun perin on Sergei, aatelinen ajattelija. Vanki louhii silmäkiveä Soutajainvuoren louhoksesta, rakentaa sitten Saimaan kanavaa ja lopulta palatsia Pietariin. Katinka kulkee hänen mukanaan ja ostaa työllään Albertin vapaaksi. Heidän lapsensa Eero saa elää isänsä Albertin, runonkerääjä Wilhelm Lagerquistin ja Maarian kanssa Mustasaaressa odottamassa, että Katinka herää Soutajainvuoressa. Kun Eero menettää synnytykseen puolisonsa, joutuisi lapsi Kerttu elämään kuin isänsä vanhusten hoidettavana, mutta pääsee Mikkeliin ja kouluun. Albertin elämään liittyy oleellisena Honkaisen talo, josta hän, raajarikko, saa työtä ja pystyy hankkimaan ruokaa rikkinäiselle perheelle.

Kirjan toinen juonikuvio kulkee nykyajassa. Pike ja Veka ovat Helenan lapset ja Helena on Kertun tytär. Veka sairastaa anoreksiaa, mutta ei halua hoitoon. Hän majoittuu vanhaan Louhurantaan, joka on Wilhelmin rakentama ja jossa Albert kasvatti perhettään. Naapurissa asuu Olli ja Honkaisessa Emilia. Kolmisin he pitävät toisistaan huolta. Veka haikailee pois, ulkomaille, samalla tavalla kuin aikoinaan Wilhelm, Eero, Kerttu ja Helenakin. Seitsemäs sukupolvi syntyy, kun Pike ja Olli saavat pojan, Albertin. Tarinat menneisyydestä ja nykyisyydestä kietoutuvat toisiinsa.

Hieno tarina ja hienosti kerrottu. Henkilöiden suuri määrä ja tapahtumien aikatasot tahtoivat sotkeutua toisiinsa, mutta muuten tarina eteni kuin juna. Tosin minulla Veka oli poika ihan viime metreille saakka ja hämmästyin, kun Helena puhui työstään Vekan kadottua. Kirjan traagisin osuus liittyy juuri katoamisiin ja kuolemaan. Päähenkilö toisensa jälkeen sairastuu ja kuolee eikä jäljellejääneillä ole muuta mahdollisuutta kuin sopeutua uuteen elämänmuotoon ja yrittää säilyä hengissä. Albert menettää Katinkan, Eero Amandan, Helena joutuu lobotomian kyseenalaisen hoitomuodon uhriksi, Eero katoaa ulkomaille kuin kuolema, samoin Veka. Kuitenkin ne liittyvät tarinaan ja elämä oli rankaa suurten katovuosien aikaan, Venäjän vallan aikaan, pula-aikaan.

Tarinaan liittyy paljon mystiikkaa. Maaria oli noita tai tietäjä, kuinka vain halutaan asia ilmaista. Hän lankesi loveen, hän pysäytti veren, hän yritti viimeiseen saakka loitsia Katinkan takaisin. Myös luonto on yksi kirjan päähenkilöistä, sillä he elivät pääasiassa luonnossa ja luonnon antimilla. Kasvit, eläimet, kivet ja kalliot kertovat omaa tarinaansa varsinkin Maarian kautta. Oli rentouttavaa lukea, kun ei tarvinnut pelätä, ettei kirjailija tietäisi luonnon asioita. Ne olivat paikallaan, ne pohjasivat paitsi perinnäistietoon niin myös vankkaa luonnon tuntemukseen.

Tarinan kulkeminen usean kertojan kautta preesenssissä teki siitä intiimin jopa hyvinkin pintaan tulevan, mutta se oli myös jonkin verran sotkeva, kun aina ei pysynyt perässä, kuka puhuu, kenen kokemuksia nämä nyt ovat. Ei se paljon häirinnyt, mutta muutaman kerran jouduin varsinkin lukutauon jälkeen selaamaan taaksepäin saadakseni selville, kuka nyt on vuorossa. Vaikka kirjan osat saivat toisensa kiinni vielä kirjan lopussa elävässä Honkaisen Jaakossa, niin vielä jäi jotain kertomattakin ja ne jäivät kutkuttamaan. Miksi Kerttu jäi Louhurantaan, mistä ilmestyi Helena ja mitä todella tapahtui Vekalle? Ehkä nekin ajattelun kautta löytävät selityksensä, ehkä ne on jo kirjassakin, mutta en vain sen runsaudessa huomannut.

Kytömäki, Anni: Kivitasku. Gummerus, 2017. 645 s.

Syksyä

’Niin se meni tämäkin kesä, jota odotettiin loppuun saakka. Syyskuun viimeinen viikko oli täällä Hämeessä kullan arvoinen viljelijöiden suhteen. Pouta kuivatti peltoja ja mahdollisti puinnin. Tosin pitkään riippuva aamusumu esti aamupäiväpuinnin, mutta iltapäivästä sää kuivui ja kun venytti päivää pimeään saakka, sai sentään jonkin verran satoa koottua.

Puutarhassa huomasi myös kesän laadun. Kun nostin juurikasveja, oli moni porkkana jäänyt keskenkasvuiseksi, pavut odottavat edelleen pulskistumista, kurkut mätänivät varsiinsa eikä tomaatteihin avomaalla tahtonut millään tulla punaväriä. Perunan varret menivät kosteudessa vaanineen ruton saaliiksi jo heinäkuun lopulla, joten satokin jäi vaatimattomaksi. Toisaalta ne pienet peukalonpään kokoiset nappulat ovat erinomaisia keitettynä ja sellaisenaan syötyinä. Säilöttäväksi niistä ei ole, mutta suoraan maasta pataan ne kelpaavat.

Tein taas syyskuun alkupäivinä perinteisen kukkaseurannan samalla reitillä kuin monena edellisenäkin syksynä. Laskin kaikki kukkivat lajit tien reunoilta, puutarhasta, pihasta ja metsänreunasta. Ajattelin verrata edellisiin ja katsoa, näkyykö tuloksessa se, että koko kesän ajan kasvu oli pari viikkoa myöhässä. Ainakin viime vuoteen verrattuna kukkivia näkyi enemmän (2016/63, 2017/73). Mielenkiintoista on katsoa lokakuun tilastoa, kun sen tällä viikolla teen. Yöpakkasia ei täällä Hämeessä ole vielä ollut, joten monet herkätkin lajit kukkivat sen vuoksi, mutta niin oli viime vuonnakin.

Marjojen puolesta kesä oli oikukas ja paikkakohtaiset erot suuret. Mustikat kypsyivät vasta elokuun puolivälin jälkeen ja puolukkaan kannatti mennä vasta kuukautta myöhemmin. Mustikkaa tuli soiden reunuksilta ja toisaalta mäkien lakialueilta, puolukka teki marjaa parhaiten kuivilla mäillä ja taimikkoalueilla. Vadelman vei sade ja karpalo vasta kypsyy, tosin sitä on tulossa runsaasti. Näin marjatkin olivat sen pari viikkoa myöhässä tavanomaisesta.

Niinpä taas voi sanoa, etteivät vuodet ole veljeksiä. Toivoa vain sopii, ettei tällaisesta kesästä tule pysyvä ilmiö ilmastonmuutoksen ennusteiden mukaisesti. Toisaalta, minkä sitä säille voi, on otettava nautinto siitä mitä saa.’