Niemestä Suomeen

’Kyllähän nämä Finlandia-voittajat on vuosittain luettava, että tietää missä mennään. Juha Hurmeen Niemi on herättänyt keskustelua, niin kuin yleensä muutkin voittajat. On pohdittu sen genreä, sen kaunokirjallisuutta, sen kohderyhmää jne. Näin minäkin pohdin. Hyvä, että löydetään uutta. Vaikka uusi ei aina kaikkia miellytäkään, niin sen lukeminen saattaa avartaa katsantoa ja antaa ajatuksen juurta ja keskustelupohjaa. Itse en kirjaa kovin kehu, mutta sen ei pidä häiritä. Parhaiten pääsee jyvälle lukemalla itse. Tavan mukaan tässä on muutama kommentti Kirjapinostani, joka tällä hetkellä käsittää jo muhkeat 1276 teosta vuosien varrelta.’

Niemi on kirja meistä suomalaisista ja Suomesta siltä ajalta, jolloin ei vielä ollut suomalaisia eikä Suomea, oli vain niemeläisiä ja Niemi. Kuitenkin tarkoitetaan samaa kansaa ja samaa paikkaa. Hurme kertoo tämän kansan historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen 1800-luvun alkuun. Hänen mielestään silloin vasta voidaan aluetta ja kansaa alkaa kutsua sen nykyisillä nimillä. Kirjan tyyli on hämmentävä, sillä se vaikuttaa puhtaalta tietokirjalta, tapahtumien ja henkilöiden kuvaukselta. Tämän sekaan kirjoittaja kuitenkin sotkee omia kommenttejaan ja huudahduksiaan, ottaa kantaa menneeseen nykyajan valossa ja painottaa tekstiä omien näkemystensä mukaan. Kirja ei siis ole tietokirja, mutta ei se ole kaunokirjakaan. Mikä se sitten on? Jotenkin voisi sanoa sen olevan pitkälle viety mielipidekirja tai pamfletti.

Kirjan päähenkilö on suomen kieli. Sen kautta tuodaan koko historia esiin ja painopiste on silloin kansanrunoudessa, koska se on ainoana jäänyt varhaisesta kielestä jäljelle. Kaikki muu on tehty ruotsin kielellä ja tekijätkin ovat pitkälti olleet ruotsalaisia, sillä maahan oli osa Ruotsia ja sitä kohdeltiin sen mukaisesti. Kirjassa on paljon henkilöitä, luettelon mukaan yli 400. Mukana on monia, joista tavallinen historia ei mainitse sanaakaan, mutta jotka kirjoittaja nostaa kirjassaan merkittäviksi. Toki mukana ovat tututkin ihmiset ja tapahtumat, tosin heitä ei juurikaan arvosteta, koska he ovat vallankäyttäjiä, kirkonmiehiä tai yleensä miehiä. Jos vain mahdollsita, niin kirjoittaja nostaa esiin naiset ja heidän vaikutuksensa Niemen historiaan.

Kirja päättyy siis suomalaisuuden nousuun, joka alkoi, kun niemeläiset pääsivät Ruotsin ’orjuudesta’ eroon 1800-luvun alussa. Silloin perustettiin ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, ensimmäinen kaunokirjallinen kirja kirjoitettiin ja kansanrunous päätyi keräilijöiden kautta kansien väliin. Tosin tässä kirjassa sille ei kovin suurta kunniaa anneta, koska edelliset vuosisadat olivat tuhonneet ja vääristelleet alkuperäistä kulttuuria kristillisellä hapatuksella. Tässä kirjoittajan omat antipatiat pääsevät valloilleen.

Kirjassa olisi ruotimista laajempaankin katsaukseen, mutta en jaksanut paneutua siihen tarpeeksi huolella. Niinpä tässä vain muutama kommentti.

Ensinnäkin tämän kirjan saama Finlandia-palkinto. Kun kirjasta ei voi sanoa onko se tieto- vai kaunokirja, niin sen palkitseminen kaunokirjallisuuden suurimmalla vuotuisella palkinnolla on arveluttavaa. Itse en näin olisi tehnyt ja ihmettelen Elisabeth Rehnin toimintaa. Tietokirjassa on lähdeviitteet tai ainakin lähdeluettelo perässä, tässä heitellään valtavasti väitteitä, joiden todenperäisyyttä on vaikea selvittää, koska lähdeluettelo puuttuu. Virheitä on lähinnä kristinuskoa koskevissa kohdissa ja kommenteissa. Jotkin ovat tietysti tulkinnanvaraisia, mutta selkeitä virheitäkin löytyy.

Toiseksi kirjoittaja tuo esiin monia historiassa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä, joista ei edes Wikipedian avulla löydy tarpeeksi luotettavaa tietoa. Lisäksi jo edellä mainitsemani kommentit ja kiroilut tekstin keskellä eivät jaksaneet huvittaa, lähinnä närkästyttivät eikä niitä tällaisessa tieto/kaunokirjallisessa tuotteessa olisi tarvittu. Olisin odottanut historiakirjassa näkemysten liikkuvan sillä aikajanalla, jossa kulloinkin ollaan. Jälkiviisaus on viisauksista raadollisin. Sille täytyy nostaa hattua, että kirjoittaja on perehtynyt aiheeseen pieniä yksityiskohtia myöten perusteellisesti. Tässä onkin ollut vuosien työ takana.

Sitten huomio kiintyy jo mainitsemaani lennokkaaseen, poukkoilevaan kieleen. Monissa kohdin kirjaa luki kuin historian oppikirjaa ja sitten teksti muuttuikin yhtäkkiä slangiksi tai murteelliseksi ja lukijan mielenkiinto kääntyi ajatukseen, luenko nyt faktaa vai fiktiota. Viime aikoina monesta historian henkilöstä on kirjoitettu elämäkerta fiktiiviseen tyyliin (mm. Runeberg, Kivi, Inha) ja sen on pitkin hampain hyväksynyt. Nyt tätäkin kirjaa lukiessa tuli tunne, voiko tämä olla totta, onko se kirjoittajan ajatusten värittämää, onko se fiktiota. Tietokirjahan ei voi olla tällainen, mutta voiko kaunokirja?

Myös joidenkin ajatussuuntien mollaaminen ja suoranainen haukkuminen ei minusta sovi kaunokirjalliseenkaan tuotteeseen. Näissä lähestyttiin pamflettia. Moitteen kohteena oli yleisimmin kristillinen kirkko, josta kirjoittaja ei löytänyt mitään hyvää. Kuitenkin pitänee todeta, että virheistään huolimatta kirkko ja sen toiminta ovat osaltaan luotsanneet niin Niemen kuin Suomenkin usealla eri mittarilla todetusti yhdeksi maailman hienoimmista maista.

Kirja oli varsinainen ilottelu sanojen suhteen, vaikkakin annettiin ymmärtää, että keskeinen sanasto on meillä lainattua ja tuontitavaraa. Näin varmaan on muuallakin, mutta valitettavasti sen jatkuva toistaminen antoi kuvan, ettemme ole itse saaneet mitään aikaan, vaan kaikki on muualta tuotettua, lähinnä Ruotsista. Tosiasiahan on, että mekin olemme tänne muualta tulleita ja sekoittuneet eri kansojen kanssa nykyiseksi kansaksi. Samalla tavalla kielikin on sekoitus.

Luettuani juuri ruotsalaisen Karin Bojs:n kirjan Homo europaeus ruotsalaisista ja heidän tutkimisestaan mm. dna-testien avulla, jäin kaipaamaan tätä aspektia tähänkin kirjaan. Monet historialliset käsityksethän ovat Ruotsissa muuttuneet arkeologisten dna-tutkimusten vuoksi, niin varmaan Niemenkin historiassa.

Kirja kannattaa lukea, jos ei parmepaa ole tarjolla. Se pitää sisällään monia mielenkiintoisia tarinoita, joita tavallisessa historiassa ei kerrota, jos ne sitten eivät ole vain kaunokirjallista fiktiivisyyttä.

Hurme, Juha: Niemi. Teos, 2017. 448 s.

Avuksi suunnistukseen

’Metsässä liikkuessa katse on usein maata kohti, varsinkin tällaisella kasveista kiinnostuneella. Ystäväni kerran tokaisikin, että nyt hän tietää, mikä erottaa lintumiehen kasvimiehestä – pään asento, ylös vai alas. Kuitenkin olen usein tähynnyt myös puiden latvoihin ja miettinyt, miksi vanhan männyn latva on usein vinossa. Tuntuu kuin se olisi lopettanut kasvunsa ylöspäin ja alkanut tehdä kallistusta. Kun aikani tätä ihmettelin, huomasin, että latva kääntyykin aina samaan suuntaan eli pohjoiskoilliseen. Miksi näin, miksi juuri tuohon suuntaan? Sehän on ihan hullua.

On tätä ilmiötä muutkin pohtineet, mutta pätevää selitystä sille en ole löytänyt tai uskonut. Joku on epäillyt kasvitautia, mutta mikään ruoste tai tervasroso ei tuota saa aikaan, ei myöskään bakteeri tai virus kallistaisi puuta aina samaan suuntaan. Samasta syystä ei ilmiötä voi selittää millään vauriollakaan. Lumi painaa joskus puiden oksia tai latvaa, mutta yleensä siitä seuraa joko katkeaminen tai sitten kääntynyt osa kuihtuu. Näin ei tässä tapauksessa ole tapahtunut. Puu jatkaa kasvuaan terveen oloisena. Sitä en myöskään ole huomannut, että kääntynyt osa olisi kohtuuttomasti pidentynyt. Se tuntuu pysyvän melko samanmittaisena, ehkä tuuheentuvan jonkin verran. Tuuli voisi painaa latvaa tuohon suuntaan, koska olemme länsituulten alueella, mutta en usko siihenkään.

Itse olen miettinyt seuraavaa: Eliöt pyrkivät hyödyntämään vallitsevat olosuhteet mahdollisimman tarkkaan. Niinpä sanotaan, että puiden oksat ovat tuuheampia etelän puolella, koska saavat silloin enemmän valoa ja lämpöä. Tässä vain käy toisin päin. Olisiko kyseessä ilmiö, jossa puun solukko kasvaa lämmön puolelta enemmän ja kääntää siis latvaa pohjoisen suuntaan, jolloin latvus saa enemmän valoa ja lämpöä, koska sen lehväpinta on kohtisuoraan aurinkoon päin. Näin puu hyödyntäisi latvallaan maksimaalisen yhteyttämistuloksen. Mutta… niin monta muttaa tulee heti vastaan. Miksi vain latva? Miksi vain vanha puu? Miksi vain mänty? Miksi latva ei kuitenkaan kasva?

Ilmiön oikeaa selitystä en tiedä, mutta sitä on mukava miettiä ja tarkkailla. Olenkin katsellut puiden latvoja eri puolilla Suomea ja ilmiö tuntuu olevan sama, suunta on pohjoiskoillinen. Jos tästä asiasta ei muuta iloa ole, niin ainakin se, että tässä on hyvä apu eksyneelle, paljon parempi kuin ne onnettomat muurahaispesät puun etelänpuolella ja jäkälät rungolla, joita aina mainostetaan. Jos tiedät, mihin suuntaan sinun on mentävä, niin katso vanhan männyn latvaa ja lähde kulkemaan. Itse olen tullut useamman kerran metsästä pois männynlatvan opastamana, jos olen eksynyt.’

 

Homo europaeus

’Mistä olemme tulleet, keitä olemme? Näitä kysytään yhtenään. Viimeksi Hesarin jutussa muutama viikko sitten kaadettiin vanhoja aitoja ja luotiin uusia polkuja meidän suomalaisten menneisyyteen. Nyt lukemani Karin Bojs’n kirja luotaa samalla tavalla läpi koko Euroopan ja siinä samalla aina alku-Eevaan saakka Afrikassa. Dna-tutkimus menee huimin harppauksin eteenpäin ja koko ajan saamme tarkempaa tietoa niin nykyisyydestä kuin menneisyydestäkin. Kun tutkitaan dna vanhoista luista tuhansien vuosien takaa, nähdään silloin eläneet ihmiset samanlaisiksi kuin mekin ja päästään matkaamaan heidän mukanaan halki maailman. Mielenkiintoista!’

Kirja kertoo meidän eurooppalaisten alkuperästä, juurista. Tiedetoimittaja lähti tutkimaan oman sukunsa taustoja niin perinteisen sukututkimuksen kuin myös dna-tutkimuksen kautta. Lopulta hän päätyi yleisempään lopputulokseen, jossa pohditaan meidän kaikkien taustoja.

Perinteisesti kuolleista sukulaisistaan saa tietoa muistitiedon ja kirkonkirjojen kautta korkeintaan muutaman sadan vuoden takaa, mutta kun ryhdytään selvittämään asiaa dna-testien kautta, päädytään huomattavasti kauemmaksi. Tosin näihin menetelmiin suhtaudetaan edelleen kriittisesti. Oman dna-testin voi tehdä kuka tahansa eikä se maksa paljon. Toimittaja lähti tästä liikkeelle ja tilasi testin kaupalliselta yritykseltä. Näin saatua testiä voidaan verrata muihin vastaaviin testeihin ja saada siten selville sukulaisuuksia. Isyystestejä on tehty jo jonkin aikaa näin. Kun mukaan tulee dna-arkeologia, saadaan vertailuun mukaan tuloksia tuhansien vuosien takaa. Nyt voidaan rakentaa linjoja, jotka kertovat, miten esi-isämme ja -äitimme ovat päätyneet tänne ja mistä minunkin sukuni on lopulta kotoisin.

Äitilinja kulkee solujen mitokondrioiden kautta ja isälinja solun tuman Y-kromosomin kautta. Näin toimittaja sai mahdollisesti selville omat sukujuurensa, jotka johtivat halki Euroopan ja lopulta aina Afrikkaan saakka. Samalla hän löysi yleisemmätkin muuttoaallot, jotka ovat tuoneet asukkaita eurooppaan: metsästäjät jääkauden jälkeen, viljelijät 6 – 7000 vuotta sitten ja paimentolaiset 3 – 4000 vuotta sitten. Kaikki nämä ovat nyt sulautuneet eurooppalaisiksi kansoiksi. Toimittajan suvun esivanhemmista löytyivät kaikkien kolmen aallon edustajat, niin kuin suuren osan muidenkin sukujen jäsenistä. Teos päätyy nykyaikaan, siihen kuinka vaikeaa on tämäntyyppinen tutkimus. Helposti se mielletään rasistiseksi ja rotujen paremmuutta tutkivaksi, vaikka ajatus olisi päinvastainen. Kirja päättyy toteamukseen:

”Kaikki maailman ihmiset polveutuvat naisesta, jota olemme kutsuneet Eevaksi. Hän eli Afrikassa noin 200 000 vuotta sitten. Meillä Eevan jälkeläisillä on valtaosaltaan identtinen dna. Vain pienet variaatiot erottavat meidät toisistamme. Ne kertovat, miten esivanhempamme kansoittivat aikoinaan maapallon. Mutaatioista näemme, miten lähdimme Afrikasta eri ilmansuuntiin…”

Kirja sai Ruotsissa tietokirjojen August-palkinnon vuonna 2015. Kirjoittaja vertaa kirjan alussa tietokoneiden kapasiteettia ja dna-sekvenssin kehitystä toisiinsa todeten, että jälkimmäisen kehitys on edellistä selvästi nopeampaa. Niinpä tänä päivänä kaksi vuotta vanha kirja saattaa olla jo historiaa. Kuitenkin sen luomat näkymät ovat jo tällaisenaan huikeat. Tietenkin tähän melko nuoreen tutkimushaaraan on suhtauduttava kriittisesti. Yleistykset ja nopeat johtopäätökset ovat aina vaarallisia. Jossain vaiheessa kirjaa alkoivat vuosituhannet mennä vilauksessa ohi ja kuitenkin täytyy muistaa, että jokainen vuosituhat on ainakin 40 sukupolvea ihmisiä. Jokaisella on ollut oma elämänsä ja jokainen ei suinkaan ole jättänyt jälkeensä tutkittavia jäänteitä. Kuitenkin suuntaviivat tuntuvat oikeilta ja kun saadaan enemmän materiaalia tutkittua, myös yksityiskohdat tarkentuvat.

Kirjoittaja on tunnollisesti paneutunut aiheeseensa. Hieman siinä häiritsee lähtökohta, joka nykyihmisen minäkeskeisyyden vuoksi on oma suku. Kun toimittaja laukoo omia mielipiteitään, vaikka pitäisi kertoa tutkimustuloksia, liikutaan vaarallisilla vesillä. Tätähän toki tekevät tämän päivän toimittajat kyllästymiseen saakka. Pitäisi pysyä tutkituissa faktoissa ja tutkijoiden päätelmissä ja jättää omat oivallukset rauhaan.

Kaikkinensa kirja oli mielenkiintoista luettavaa. Sen lopussa on kymmeniä sivuja lähdeviittauksia ja kirjan teon aikana suoritettujen henkilöiden haastatteluajankohtia. Tavalliselle lukijalle niistä ei ole hyötyä, mutta ehkäpä ne johtavat jonkin toisen tutkijan oikeille jäljille uuden tiedon löytämiseksi. Kaikin puolin lukemisen arvoinen teos!

Karin Bojs: Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen paikka historiassa (Min europeiska familj – de senaste 54 000 åren). Minerva, 2017, suom. Jänis Louhivuori. 473 s.

Erikoinen tapaus

Illosporiosis christiansenii

’Aina ei aamulla tiedä, mitä illalla löytää. Olin ystäväni kanssa keskisuomalaisilla koskilla kuvaamassa, kun hän huomautti, että seuraavaksi mennään hautausmaalle. – No, mennään, mutta miksi? – Siellä on jotain värikästä, josta oli puhe FB:ssä. Yläkuvassa näkyy tätä värikästä, mutta mitä se on.

Jyväskylän vanhalla hautausmaalla 1800-luvulta olevilla jäkälöityneillä hautakivillä näkyi aniliininpunaista roisketta. Ensin tosiaan luulin, että ystäväni vetää nyt huulesta, sillä niin kovin tuo näytti maalilta, jota kiveen olisi roiskittu tai sitten marjalintujen ruokailujäämiltä, mutta lähempi tarkastelu osoitti, ettei tästä ole kyse. Väri on kovin harvinainen suomalaisessa luonnossa. Oikeastaan vastaavaa olen nähnyt vain limasieniin kuuluvalla sudenmaidolla, joita en kuitenkaan ole koskaan tavannut talvella enkä kivipinnalta. Muodoltaankin nämä täplät ovat erikokoisia ja -näköisiä kuin sudenmaidolla. Jotakin muuta oli kiinnittynyt kiven jäkäliin.

Yläkuvan alle olen kirjoittanut lajin tieteellisen nimen, sillä ei ole suomalaista nimeä. Kyseessä on jäkälillä loisiva jäkälä. Enpä ole moista ennen nähnyt enkä kuullut. Lajimääritykseen tuli FB:n kautta vinkki ja hakukoneella netistä löytyi sitten laji ja siitä otettuja kuvia. Samannäköisyys ei vielä varmista lajinmääritystä, mutta kun kirjallisuudesta löytyvät isäntäkasvit täsmäävät, niin kuvan jäkälälajia voi pitää melko varmana. Illosporiopsis christiansenii loisii pääasiassa laakajäkälillä (Physcia) ja keltajäkälillä (Xanthoria). Molempia löytyi hautakiviltä ja kuvassa oleva verkkomainen harmaa jäkälä on juuri hentolaakajäkälä (Physcia tenella).

Tämä jäkälä on todella outo olento. Se siis loisii eli kiinnittyy toisen jäkälän pintaan ja imee ravinnon tästä. Se on jäkälälajin suvuton muoto. Suvullista muotoa ei tunneta. Laji kasvattaa 1-1,5 mm äkämämäisiä, pinkkejä muodostumia isäntäjäkälän sekovarren päälle. Laji suosii typellistä ympäristöä. Suomesta se on tavattu seuraavista eliömaakunnista: V, U, EH, PH, PeP, InL. Ei siis ole kovin yleinen, mutta toisaalta se on vaikea huomata ja tunteakin.

Kun tuota jäkälää katselee tarkemmin, sijoittaisi sen paljon mieluummin sienten ryhmään. Toisaalta luetaanhan jäkälätkin nykyään sieniin. Kun sitten selasin nettiä, niin osa lukeekin tämänkaltaiset lajit sieniin, mm. Lajitietokeskuksen sivuilla se on sienten lahkossa (Hypocreales). Ehkäpä sen oikea paikka onkin siellä, jolloin se ei enää olekaan kovin suuri kummajainen. Toisaalta uusimmassa jäkäläkirjassa (Suomen rupijäkälät, 2015) se on mukana jäkälälajien luettelossa.’

Juudas

’Kun ravistellaan vanhoja uskomuksia, ollaan aina jakavalla pinnalla. Amos Oz ei kaihda vaikeitakaan aiheita. Juutalaisena hän on kirjoissaan ottanut kantaa niin politiikkaan kuin uskontojenkin kysymyksiin. Tässä kirjassa on molempia. Hän on vankkumaton kahden valtion politiikan kannattaja ja ihmettelee, miksei se ole Lähi-Idässä jo toteutunut. Tässä hän tuo 1940-luvun itsenäistymisellekin vaihtoehdon, ideologian, joka vertautuu kahden vuosituhannen taakse. Samalla hän luo Juudas Iskariotille aivan omanlaisen historian, jota ei liene missään aikaisemmin julkaistu. Haastava kirja, joka ei jätä heti rauhaan. Ajatuksia nousee mieleen ja se on hyvän kirjan merkki. Tässä muutamia.’

Lähi-Itä, Israel, Palestiina, konflikti, joka jatkuu vuosikymmenestä toiseen tai vuosituhannesta toiseen. Oz on israelilainen, kansainvälisesti tunnettu ja arvostettu kirjailija, joka yrittää ymmärtää ja välittää. Hän tuo tämän näkökulman esiin myös kirjoissaan. Sen vuoksi ne ovat kiinnostavia ja herättävät lukijassa pohdinnan arvoisia ajatuksia. Juudas sijoittuu Israeliin 1950-luvun loppupuolelle muutaman talvikuukauden ajalle. Kirjan voi lukea tavallisena kertomuksena, jopa rakkauskertomuksena tai sitten kantaa ottavana teoksena, jossa kirjailija tilittää tuntojaan ja ajatuksiaan nuoren valtion ensimmäisiltä vuosilta.

Kirjan päähenkilö on nuori opiskelija Shmuel Ash. Hänen tyttöystävänsä Jardena jättää hänet ja menee naimisiin nuoruudenystävänsä kanssa. Kun isän konkurssi lopettaa rahoituksen, Shmuel päättää lopettaa opiskelunsa ja hakeutua töihin. Hän pestautuu keskustelijaksi ja kuuntelijaksi vanhan, raajarikkoisen miehen Gershom Waldin palvelukseen. Talouteen kuuluu myös salaperäinen keski-ikäinen nainen Atalja. Shmuelin tehtävänä on viihdyttää miestä iltapäivästä iltaan, huolehtia tämän syömisestä ja huoneen tuulettamisesta sekä kultakaloista. Palkan lisäksi hän saa asunnon talon yläkerrasta ja ruoan.

Hyvin pian talon salaisuudet alkavat kiinnostaa Shmuelia. Hän on valinnut opiskelussaan tutkimuksensa aiheeksi Jeesus juutalaisten silmin. Häntä kuitenkin alkaa tämän lisäksi kiinnostaa Juudas Iskariotin persoona ja toiminta Jeesuksen kavaltajana. Näistä aiheista muiden ohella hän keskustelee vanhan miehen kanssa ja ne nousevat yhä uudelleen hänen mieleensä ja hän alkaa etsiä historiallisia viittauksia noihin parin tuhannen vuoden takaisiin aikoihin.

Hänet on palkattu kuuntelemaan, väittelemään, mutta hän ei saa tehdä kysymyksiä ja häntä on kielletty kertomasta mitään talon asioita ulkopuolisille. Tämä tietenkin kiihottaa hänen mielikuvitustaan ja uteliaisuuttaan. Vähä vähältä hän saa selville talon asukkaiden menneisyyden ja nykyisyyden. Siinä samalla hän rakastuu Ataljaan, vaikka tämä voisi olla hänen äitinsä. Myös vanha mies tulee hänelle tärkeäksi niin keskustelukumppanina kuin ihmisenäkin. Kirjan loppua kohden kolmikon tunteet syvenevät, mutta esiin nousee hyvin voimakkaasti myös itsenäisyyden alkuajan kiihkeä toisinajattelija muutama vuosi sitten kuollut Shealtiel Abrabanel, Ataljan isä. Tämä esitti aikoinaan toisen vaihtoehdon itsenäisen Israelin tilalle. Ben Gurion edusti kuitenkin kahden itsenäisen valtion linjaa ja toisinajattelijat saivat väistyä. Keskustelu kolmikon kesken käy kuitenkin edelleen kiivaana, varsinkin kun siirrytään keskustelussa heidän kärsimiinsä menetyksiin, Ataljan kuolleeseen mieheen Gershom Waldin poikaan.

Oz:n kirjat eivät päästä lukijaa helpolla. Yhä uudelleen miettii hänen ratkaisujaan, ajatuksiaan, päätelmiään. Tässä kirjassa hän pohtii paitsi Lähi-Idän asioita, niin myös juutalaisuuden ja kristinuskon skismaa ja samalla hän luo aivan uuden käsityksen kristinuskon synnystä ja Juudaksen merkityksestä prosessissa. Koska historialliset lähteet eivät mainitse Juudasta ollenkaan, voi kirjailija mielikuvitustaan käyttäen luoda tälle persoonan ja toimintatavat. Ne poikkevat perusteellisesti kristillisestä näkemyksestä, mutta loogisuudessaan ja kirjailijan perustelujen kautta saattavat olla aivan yhtä oikeat kuin Raamatunkin todistelut. Näin, jos ajattelemme Raamattua ihmisen kirjoittamaksi eikä Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneeksi teokseksi.

Kirjassaan Oz pohtii syyllisyyttä. Vuosituhansien aikana kristityt ovat mieltäneet Juudaksen pahaksi, kaikkein pahimmaksi, ja sen kautta tämä on antanut nimen ja kasvot juutalaisuudelle ja vihalle tätä kansaa kohtaan. Nyt Oz tekee Juudaksesta Jeesukselle rakkaan opetuslapsen, joka pyrkii todistamaan Jeesuksen jumaluuden viemällä tämän Jerusalemiin ristiinnaulittavaksi. Juudaksen tavoite on kaikkein suurin ihme eli se, kun Jeesus astuu alas ristiltä vahingoittumattomana. Kun näin ei käy, hän romahtaa, huomaa syyllisyytensä ja hirttää itsensä.

Miten sitten tämä ja juutalaisvaltio liittyvät toisiinsa? Ajatteleeko Oz näiden asioiden välillä olevan jotain samankaltaisuutta? Onko syyllisyys valtiotasollakin nähtävä toiminnan perustana? Abrabanel on ilmeisesti nykyajan Juudas, joka ei näe ideologiansa läpi, vaan tuhoutuu yhdessä sen kanssa unohdettuna petturina ja kansan hylkäämänä. Samalla pohdinta rauhanomaisesta rinnakkainelosta kuolee ja viha kansojen kesken kasvaa juuri niin kuin uskonnoissakin kävi. Pienimuotoisena se totutuu myös talossa, jossa Shmuel on töissä. Henkilöt ovat alussa erillään ymmärtämättä toisiaan, mutta rakkaus hitsaa heitä yhteen niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tässä kuitenkin he lähtevät lopulta eri suuntiin erilaisina, muuttuneina, vihaisinakin. Voiko tätä kautta löytyä yhteisymmärrys? Palaako Shmuel taloon takaisin, keskusteleeko hän Waldin kanssa kirjastaan Juudaksen evenkeliumi, kohtaako hän vielä Ataljan? Pohdinta jatkuu.

Oz, Amos: Juudas (Ha-besova al-pi Jehuda). Tammi, 2018, suom. Minna Tuovinen. 358 s.