Missä mennään?

’Sää on vakioaihe suomalaisessa keskustelussa, sanotaanhan, että kun puhutaan jonnin joutavista, puhutaan säistä. Mutta sää ei ole jonnin joutavaa, kun sitä todella ajatellaan. Sää sanelee meidän toimintaamme hyvinkin paljon. Kun aamulla suunnittelee päivän toimia, katsoo ulos ikkunasta tai vilkaisee lämpömitaria. Nykyään monet avaavat kännykän ja tutkivat säätietoja sopivan appsin kautta. Se kertoo näin syksyllä, otanko päälleni sadetakin vai anorakin.

Viime sunnuntaina koimme historiaa säiden suhteen. Rikki menivät niin yö- kuin päivälämpöjenkin lokakuun ennätykset. Vaasassa mitattiin 14.7° matalimmaksi lämpötilaksi ja Kruunupyyssä ylitettiin entinen maksimilämpötila runsaalla asteella 20,9°:een. Mittaushistorian aikana tällaisia lukemia ei ole siis havaittu. Sinällään tämä ei ollut yllätys, sillä koko kuluva vuosi on ollut poikkeuksellinen. Talvi oli pitkään aikaan kunnon vanhan ajan talvi pakkasineen ja lumimäärineen. Saimme nauttia kauniista pakkassäästä ja tehdä lumitöitäkin oikein kunnolla. Sitten kevät tuli ja meni ennätysnopeasti ja kesä alkoi toukokuun ensimmäisellä viikolla heti helteillä. Kesän kuumuus ja kuivuus olivat ennätyksellisiä ja vaikka hellepäivien lukumäärässä ei ennätykseen päästykään, niin niiden maantieteellinen laajuus ja lämpötilan korkeus olivat poikkeuksellisia. Nyt lämmin syksy on jatkanut samaa linjaa.

Onko tuijotettava vain yhteen vuoteen? Eipä tietenkään. Kuitenkin tälle vuosikymmenelle sattuu useita ennätyksellisiä vuosia. Ilmastonmuutosteoriat ennustavat juuri tällaisia säitä, voimakkaita vaihteluita ja ennätyslukemia. IPCC:n ilmastonmuutosta koskeva raportti toteaa lämpötilan maailmanlaajuisesti nousseen 1900-luvun aikana 0,8° ja merenpinnan n. 20 cm. Sen jälkeen tahti on kiihtynyt. Nyt viimeisimmässä raportissa lämpötilan nousun rajaksi asetettiin 1,5° kahden asteen sijaan. Jos tätä ei saavuteta, ennusteet kertovat karuista muutoksista maapallon elämälle: jäätiköt sulavat ja merenpinta nousee nopeasti, koralliriutat eliöstöineen menetetään kokonaan. Oman maamme talvet olisivat muisto vain, sillä pohjoisilla leveysasteilla lämpötilan nousu olisi kaksinkertainen. Samalla sateet ja lämpötilan vaihtelut lisääntyisivät.

Maamme eliöstöön muutos vaikuttaisi dramaattisesti. Pohjoisen eliömuodot menetettäisiin, koska ne eivät voi siirtyä enää pohjoisemmaksi, Jäämeri tulee vastaan. Etelästä työntyy uutta lajistoa tilalle, joka ei ainakaan heti sopeudu vanhan eliöstön kanssa yhteiselämään. Tätä tapahtuu jo. Puhutaan uusita tuholaisista, sienistä, bakteereista, vieraslajeista, jotka valtaavat alaa perinteiseltä eliöstöltä. Jos pitää muutoksesta, niin tämähän sopii, mutta muuten ei, sillä luonto saattaa muuttua radikaalistikin, myös ravinnontuotannon kannalta, metsätaloudesta puhumattakaan. Liian rajut muutokset ovat harvoin hyviä.

Nyt olisi hyvä miettiä tarkkaan tuota 1,5° rajaa. Miten siihen päästään? Mitä itse teen? Miten vaikutan muihin? Miten säilytän mielenrauhani? Niin, tuo viimeinen onkin tärkeä asia. Pitäisi kaikesta huolimatta säilyttää optimistinen asenne: kyllä me selviämme. Mutta ei pidä tuudittautua välinpitämättömyyteenkään, sillä maapallo kyllä selviää, mutta me ihmiset emme ilman maailmanlaajuisia toimenpiteitä ja niillä alkaa olla kiire.’

Taivaanpallo

’Kesä on takana ja luonnossa liikkuminen muuttuu. Enää ei tule tehtyä havaintoja luonnosta, kukista, hyönteisistä, sienistä niin paljon kuin kesäaikaan. Nyt voi taas lueskellakin enemmän. Tosin olen koko kesän lukenut kirjoja, mutta en ole niitä ehtinyt tänne blogiin saattaa. Ehkä nyt hieman enemmän. Olli Jalosen uutuus on viimeisin lukemani kirja. Se jätti hieman hämmentävän mielialan. Kirja liikkuu hänelle tutuissa aihepiireissa, tähtitieteessä, mittaamisessa ja matkustamisessa. Alku vaikutti hieman lapselliselta, mutta sitten kerronta tiivistyi ja lopputulos on loistavaa kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutamia havaintoja tästä teoksesta, jossa palataan tähtiteiteilijä Edmund Halleyn aikaan. Häneenhän kirjailija tutustutti lukijan jo kirjassaan 14 solmua Greenwichiin.’

Olli Jalonen jatkaa tähtitaivaan tarkkailua uudessa romaanissaan. Komeetasta tutuksi tullut Edmund Halley on kirjan toinen päähenkilö ja eletään 1600-luvun loppupuolta, valistuksen ajan aamunkoittoa. Halley vierailee St. Helenan saarella tekemässä laskelmiaan ja jättää kaipauksen tietoon ja tutkimukseen nuoreen Angukseen, joka on silloin seitsemän vuotias ja hyvin tarkkasilmäinen, tiedonhaluinen ja oppivainen lapsi. Niinpä tosiasiat tunnustava fiktiivinen tarina kerrotaankin minä-muodossa Anguksen kautta. Poika kiipeää araukaariaan kaksi kertaa joka päivä usean vuoden ajan laskemaan yöllä taivaan tähtiä ja päivällä taivaan lintuja, koska Halley antaa hänelle sellaisen tehtävän. Pojan äiti Catherine haluaa isättömän poikansa oppiin ja lähettää hänet saaren pastorin luo saamaan oppia lukemisessa ja kirjoittamisessa, Halley opetti hänet jo laskemaan. Samalla äiti sitoo itsensä pastoriin, jota saarelaiset eivät hyväksy.

Saari on pieni ja siellä hallitsevat vielä uskomusten lait sekä katolisten ja anglikaanien ristiriidat. Niinpä viha, kateus, väkivalta ja toisten hyväksikäyttö ovat jokapäiväisiä. Angusin pieni velipuoli katoaa ja häntä itseäänkin uhkaillaan. Pastori saa kuolemattoman ajatuksen lähettää Angus elävänä kirjeenä Lontooseen kertomaan Halleylle saaren vaikeista oloista. Poika toimitetaan orjalaivaan ja matka halki merien alkaa märssykorissa. Kekseliäisyytensä ja pastorilta opitun nöyryytensä avulla hän selviää vaikeista olosuhteista. Uskomatonta on, että hän löytää Lontoosta Halleyn ja pääsee uudelleen tämän suosioon, vaikka muut häntä vihaavatkin onnenonkijana.

Kirjan loppupuolella Halley tekee tutkimusmatkan Wallesiin ja ottaa Angusin mukaansa apulaisena. Pojan tarkat silmät ja kekseliäisyys auttavat retkikuntaa selviämään vaikeasta matkasta ja Halley saattaa hänen avustuksellaan keskittyä tähtitaivaan tutkimiseen ja asioiden mittaamiseen. Siinä ohessa, ikään kuin sivulauseessa, Angus keksii kuumailmapallon, joka herättää kaupungissa taikauskomaista kauhistelua ja pelkoa. Tuleeko siitä koko kirjan nimi vai onko se ymmärrettävä laajempana koko maailmankaikkeutta kuvaavana asiana? Halley antaa tähtitieteilijänä maailmankaikkeudelle uuden ulottuvuuden – liikkeen.

Jalonen nostaa maamme kirjallisuuden uudelle tasolle. Hän sijoittaa romaaninsa historialliseen murroskohtaan, jossa valistuksen aika nostaa päätään, tieto haastaa uskon taisteluun. Tarina keskittyy pienelle saarelle, suureen Lontooseen ja uskomattomaan seikkailuun siinä välissä. Samalla käydään osin dickensmäistä taistelua hyvyyden ja pahuuden välillä. Pieni Angus on kuin kerjäläispoika, joka yrittää selvitä pahassa maailmassa hyvyyden avulla. Maailma kohtelee häntä kaltoin, mutta hän kääntää toisen posken. Hänen perhettään kohtaa onnettomuus toisensa jälkeen, mutta hän on päättänyt selvitä elävänä koettelemuksista. Myös tutkiminen ja päätteleminen nousevat keskeisiksi kirjassa. Angus tottelee sokeasti annettuja tehtäviä, mutta ajattelee myös ja tekee pieniä kokeita selvittääkseen maailmankuvaansa. Jalonen ei kerro pojan ajatuksenvirrassa selvyyksiä, ne jäävät lukijan havaittaviksi. Toki Angus tietää, mitä pastori ja äiti tekevät, tietää pienten veljien alun ja kohtalon, mutta sitä hän ei ajattele. Näin kirjassa on useita tasoja, kuten Jalosen kirjoissa muutenkin, mutta niiden tutkiminen ja ajatteleminen jää lukijalle.

Kirja on upea tarina, upeasti kirjoitettu ja kerrottu. Lopussa ajatteli mielessään tarinalle jatkoa: kuinka pojan kävi, pääsivätkö äiti ja pikkuveli pois saarelta, kuka vaikutti kehenkin, kuka löysi komeetan? Halleysta tuli kuuluisa tähtitieteilijä, jonka mukaan on nimetty asteroidikin, St. Helena muistetaan paitsi Afrikan tähdestä niin myös Napoleonin viimeisenä karkoituspaikkana, mutta kuka muistaa Anguksen. Poika on fiktiivinen, mutta tällaiset pienet neropatit ovat saattaneet vaikuttaa hyvinkin paljon maailmanhistoriaan ja tietämykseemme.

Suositeltavaa lukemista.

Jalonen, Olli: Taivaanpallo. Otava, 2018. 461 s.

Sienessä

Nokirousku

’Olen tänä kesänä ja syksynä liikkunut paljon koiran kanssa metsässä. Kamera on vakiovaruste ja muistikirja toinen. Kuiva kesä ei paljon lupaillut hyvää sienisatoa, mutta monen yllätykseksi niitä ilmaantui lopulta suuria määriä, ainakin täällä Hämeessä. Vielä suurempi ilon aihe oli, että lajistollisesti sieniä oli myös runsaasti. Löysin pienillä lähialueen retkillä monia itselleni uusia lajeja tai sellaisia, joita en ole moneen vuoteen nähnyt.

Punakääpä

Monella meistä on vakiosienensä, joita käymme katsomassa ja keräämässä, on kanttarelleja, tatteja, rouskuja. Aina ei tarvitse ajatella sieniä ruoaksi, voihan niitä etsiä muunkin asian vuoksi, vaikka tunnistamisen. Viime vuosina sienienkin nimistö on muuttunut ja lajimäärä lisääntynyt tutkimuksen myötä. Silti vielä monen lajin kohdalla kirjoissa lukee, että lajin sisäinen vaihtelu on suurta ja se sisältää todennäköisesti useita eri lajeja. Harrastajan on vaikea pysyä tässä mukana, varsinkin jos monet yleisetkin sienet ovat vielä epävarmoja.

Kurttusieni

Aina sanotaan, ettei saa syödä tunnistamattomia sieniä, joten sienen nimen tietäminen on tärkeää terveydenkin kannalta. Yritin määrittää haperoita sienikirjojen perusteella. Otin näytteen mukaani ja vielä valokuvankin. Vertasin sitä sitten kirjojen kuviin. Pari haperoa näytti väreiltään ja muodoltaan sopivilta löytämäni sienen lajiksi. Kun luin selostuksen, hämmästyin. Kirja kertoi sanasta sanaan samat asiat kummastakin lajista, mitään eroa ei löytynyt. Sormi meni suuhun, mitenkäs tämä nyt sitten määritetään. Tällaisia lajipareja tuntui löytyvän eri ryhmistä useita. Ei ole helppoa olla sieniharrastaja. Kokosin muutamia löytämiäni erikoisuuksia tähän kuvitukseksi. Vielä on koneella suuri joukko sienikuvia, joille ei vain löydy nimeä. Harrastus jatkuu ja lajimäärä kasvaa. Toivottavasti tulevinakin vuosina yhtä suuri määrä sieniä putkahtelee maasta meidän ihailtavaksemme.’

Veriseitikki

Kielinahakka