21 oppituntia maailman tilasta

’ Harari on noussut tuntemattomuudesta hurjalla vauhdilla yhdeksi tämän ajan luetuimmaksi filosofiksi ja ajan kuvaajaksi. Miksi? Hänellä on sanottavaa ja hän osaa sen sanoa. Siinä kaksi syytä. Lisäksi hänen kirjansa ovat raflaavia ja ärsyttäviä, sekin puree lukijaan. Hän myös on nykyajan ihminen, tulee keskustelua herättävästä maasta ja tuntuu ottavan kantaa kaikkeen mikä liikkuu taivaan kannen alla. Miksi siis häntä ei lukisi, kun aihekin vielä kiinnostaa? Kukapa olisi välinpitämätön menneisyydestään ja tulevaisuudestaan? Tämä kirja tosin on liian nopeasti tehty ja jää siksi valitettavan tankkaavaksi ja hajanaiseksi. Tässä muutama ajatus kirjasta.’

Kahden maailmanmaineeseen nousseen kirjansa jälkeen Harari keskittyy nykyisyyteen. Sapiens, ihmisen lyhyt historia luotasi ihmisen historiaa ja Homo Deus tulevaisuutta. Tässä kirjassa hän vastaa keskusteluihin ja kysymyksiin maailman nykytilasta ja mitä hän siitä ajattelee ja mihin se hänen mukaansa lähitulevaisuudessa johtaa. Aihe on siis hyvin ajankohtainen ja haastava. Jokaisella ajattelijalla ja filosofilla olisi tähän oma sanottavansa. Koska keskustelu jää pois, jää kirjakin vain yhden ihmisen mileipiteeksi. Tapansa mukaan Harari kuitenkin perustelee näkemyksiään muiden tekemillä tutkimuksilla ja mielipiteillä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tällä tavalla käsiteltynä kirjasta tulee helposti itseään toistava ja hajanainen. Tältä ei tässäkään kirjassa vältytä. 

Hararille tuntuu olevan uskonto jonkinlainen ongelma, Hän palaa siihen lähes jokaisessa oppitunnissa eikä saa sitä mielestään koko kirjan aikana. Vaikka hän julistautuu ateistiksi ja yrittää vakuuttaa tasapuolisuudellaan ja avarakatseisuudellaan, niin tässä kirjassa näkyy jotain muuta, mitä edellisissä ei näkynyt. Hänen asenteensa on epäilevä, ivallinen jopa hyökkäävä maailmanuskontoja kohtaan. Hän ei niitä tuomitse, mutta hänen asenteensa on toisin ajoin halventava ja erityisesti hänen oman kansansa, juutalaisten, uskoa kohtaan. Muslimimaissa hänet olisi jo tuomittu.

Hän ennustaa liberaalin ja globaalin politiikan häviötä informaatioteknilogian puristuksessa ja bioteknologian haasteiden edessä. Niinpä hänen mukaansa ollaan palaamassa nationalismiin ja yksilöllisyyteen nykymenon vastapainoksi. Ne uhkaavat hänen mukaansa tämän hetken moderneja arvoja, kuten tasa-arvoa ja vapautta. Nationalismin rinnalle uhkaavaksi hän nostaa uskonnon ja kulttuuriarvot, joiden tonnalla on tehty ja tehdään hirmutekoja vihamielisten leirien ottaessa yhteen ja yhteistyön tekeminen globaalisti vaikeutuu. Ei siis mitään uutta. Tämän torjuminen vaatisi nykyiseltä ihmiskunnalta enemmän nöyryyttä ja pelkojen suitsimista eli eri näkemysten pitäisi tulla toisiaan vastaan ja uskontojen puhua yhteistä kieltä. Näistä on puhuttu iät ajat ja turhaan. Pessimismille näissä asioissa ei taida voida mitään.

Oppitunneissaan hän ottaa esiin myös totuuden. Kuka tietää totuuden ja kuka sen omii itselleen? Perinteisesti uskonnot ovat julistaneet omaa totuuttaan globaalina, mutta nykytietämys helposti hämmentää tai jopa lannistaa totuuden etsijää. Näin pitääkin olla hänen mukaansa, sillä niin päästään eteenpäin ja vältetään joutumasta propagandan ja virheellisen tiedon ansaan. Totuuden julistaminen ohi muiden totuuksien on ihmiselle niin helppoa, mutta sehän niitä riitoja saa juuri aikaan.

Kirjan lopussa hän pohtii pitkälti omia valintojaan ja omaa ajattelutapaansa. Visusti hän varoo julistautumasta oman totuutensa profeetaksi, mutta lukija ei voi silti tyystin välttyä siltä, että näin pitkän pohdinnan lopuksi esimerkit ja neuvot tarkoittavat parempaa elämää ja suositeltavaa käyttäytymistä, juuri niin kuin hän on tehnyt ja opettanut. Elämme hämmennyksen aikaa, vanhat tarinat ovat väljähtyneet, osin romahtaneet eikä niiden korvaajiksi ole vielä ilmaantunut mitään maailmanlaajuista uutta tarinaa. Onko hänen mallinsa, meditaatio, tarkoitettu uudeksi tarinaksi? Tuskin, vaikka sellainen tunne jäi, kun kirjan sulki.

On hyvä, että vanhoja tarinoita ja uskomuksia tuuletetaan. Jokainen maailmankatsomus on tehnyt virheensä. Jokainen on kokenut nousun ja laskun aikoja. Totuutta niistä lienee turha hakea, sillä totuus on niissä sissäänrakennettu. Jokainen uusi tarina tarvitsisi myös totuuden, tai se kuolee kapaloihinsa. Tämä on nähty monissa uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa liikkeissä. Länsimaista maailmaa ovat hallinneet kristinusko, kommunismi ja liberalismi. Mitä jää, jos nämä häviävät? Idässä näitä ei kumarreta, heillä on omat tapansa, jotka meistä länsimaalaisista tuntuvat erilaislta jopa paheksuttavilta. Missä on heidän tasa-arvonsa, vapautensa ja demokratiansa? Kuitenkin Kiina porskuttaa maailman taloudellisen kasvun kärjessä ja heidän yhteiskuntansa ohittaa kohta amerikkalaisen bruttokansantuotteessa. Onko siis länsimaisilla arvoilla ja totuuksilla pohjaa, kun ne ovat vain pieni osa maailman mittakaavassa 7 miljardin ihmisen joukossa.

Kirja antaa ajattelun aihetta, kuten edellisestä näkyy. Tuo kappale ei ollut Hararin kirjasta, vaan ajauksista, jotka siitä nousu mieleen. Jotenkin tätä kirjaa lukiessa tuntuu kuin menestys ja maailmanlaajuinen huomio olisivat nousseet kirjoittajan edelle. Monet esimerkit ovat tuttuja edellisistä kirjoista, monet ovat kliseisiä eivätkä mitenkään uusia. Onko vauhtisokeus iskenyt kirjoittajaan, kun tuo meni läpi, menee tämäkin. Tätä kirjaa olisi kannattanut valmistella huolellisemmin ja antaa aikaa sen asioiden kypsymiselle. Nyt se on raakile. Kannattaa tähän kuitenkin tutustua, muttei pidä pitää tätäkään kirjaa totuutena. Sen etsiminen on kuitenkin tämän luettuaan entistä mielenkiintoisempaa ja haastavampaa. 

Harari, Yuval Noah: 21 oppituntia maailman tilasta. Bazar, 2018. 355 s.

Lintuja tapaamassa

Kurkia muutolla

’Vietin pari viikkoa lämpimässä etelässä, Israelin pohjoisosissa. Auringon ja levon lisäksi nautin linnuista. Asunnon parvekkeelta näkyivät tavalliset kaupunkilinnut, varis, pulu, palmukyyhky, arabianbulbuli, pihamaina ja varpunen, mutta kun lähti vähän kauemmaksi asutuksesta löytyivät maaseudun lintupaljoudet.

Harmaahaikara

Hulan laakso saa vetensä pohjoisen runsaista lähteistä. Se oli ennen soinen ja lähteinen veden vaivaama suomaa. !900-luvun alkupuolella uudisasukkaat henkensä kaupalla raivasivat suon liiasta kasvillisuudesta ja kuivattivat sen viljelymaaksi. Henkensä kaupalla todellakin, sillä suo oli malarian pesäpaikka ja ympäristössä oli runsaasti vihamielisiä paimentolaisia. Nykyään se on turvallinen paikka, malaria on kukistettu ja raja siirtynyt kauemmaksi vuorille. Suoalueesta muistuttavat ainoastaan pari kasvien peittämää pikkujärveä ja kasteluojat. 

Jalohaikara

Laakso on tunnettu muuttolintujen levähdyspaikka ja monet Euroopasta ja Siperiasta Afrikkaan muuttavat linnut kulkevat sen kautta. Meidänkin muuttolintuja siellä näkyi tai samoja lajeja, enhän pysty sanomaan ovatko yksilöt juuri meiltä saapuneet. Pääskyjä oli ilmassa useita lajeja, joista ainakin haara- ja törmäpääsky viihtyvät meilläkin. Ruoste- ja kalliopääsky olivatkin sitten eksoottisempia. Pelloilla vallitsi melkein samanlainen tunnelma kuin meillä varhaisena kevätaamuna. Kurjet olivat äänessä ja niitä oli kymmeniä tuhansia, kaikkialla ilmassa ja maassa. Kaikessa rauhassa niiden kanssa ruokailivat pelikaanit ja harmaahaikarat. Eksoottisempi oli sitten kynsihyyppä, joka oli vallannut meidän töyhtöhyyppämme biotoopin. Pikkulinnuista pensaikossa tavallisten varpusten lisäksi lenteli pensasvarpunen, pajusirkku, priinia ja töyhtökiuru.

Kynsihyyppä

Alueella saattoi liikkua vuokratavalla golf-autolla tai polkupyörällä. Turisteille järjestettiin myös traktorin vetämänä kiertoajeluita. Pääreitti oli noin kymmenen kilometriä ja kulki päällystettyä tietä pitkin järven ympäri. Matkan varrella oli kaksi lavaa lintujen tarkkailuun, mutta muillakin kohdilla pystyi pysähtymään ja seuraavaan vesilintuja järven ruovikoissa. Osa kasvustosta oli jättiruokoa ja papyruskaislaa. Se kasvaakin täällä pohjoisimmalla luontaisella kasvupaikallaan. Veden pinnan peittivät kelluslehtiset lumpeen sukuiset kasvit, vesihyasintit ja levät.

Kirjokalastaja

Vesilinnuista oli vaikea saada selvää kuvaa. Ne olivat pääasiassa talvipukuisia, nuoria tai sulkasatoisia. Kuitenkin tuttujakin tuli vastaan: sinisorsa, jouhi- ja lapasorsa, tavi, nokikana ja liejukana. Eksoottisempia olivatkin sitten haikarat, joita oli runsaasti ruokailemassa matalassa vedessä.

Pelikaani

Harmaahaikara oli vielä tuttu ja jalohaikara on leviämässä meillekin, mutta lehmä-, silkki-, kapusta- ja yöhaikara ovat eteläisten vesien asukkeja. Pronssi-ibis einesti niiden seurassa. Mukava tuttavuus ja minulle maailmanpinna olikin sitten pikkumerimetso. Onkohan se yhtä vainottu siellä kuin isompi serkkunsa täällä pohjoisessa. Ainakaan niitä ei näkynyt samanlaisia määriä. Saalista olivat etsimässä säihkyvät kalastajat, joista ainakin kuningas- ja smyrnankalastaja ovat tulleet tutuiksi etelänmatkoilla, kirjokalastaja olikin sitten harvinaisempi tuttavuus.

Yöhaikara

Eläimistä näin talviaikaan voi mainita ainakin vesipuhvelin, aasin, nutrian ja kilpikonnan, jonka laji jäi määrittämättä, mutta lammikossa se pulikoi, joten lienee jokin suokilpikonnan laajasta suvusta. Kasvillisuus näin talvella oli vaatimatonta, kuivunutta ja kuihtunutta, vain koristekasvit kukkivat ja kukoistivat. Niissä lepuuttivat siipiään monarkki-perhoset.

Hulan laakso on ihanteelinen paikka luonnon tutkimiselle ja lintujen muuton tarkkailulle. Paikka on noin kolmekymmentäviisi kilometriä Tiberiaksesta pohjoiseen valtatie 90 varressa. Tien laidassa on ruskea viitta, jossa on linnun kuva. Sivutien päästä löytyy suuri parkkipaikka ja laaja varastomainen halli täynnä golf-autoja ja pyöriä. Parhaana muuttoaikana keväällä siellä lienee aikamoinen kuhina paitsi lintuja niin myös tarkkailijoita.’ 

Pronssi-ibis ja kapustahaikara

Tervetuloa

’Syyskausi alkaa olla lopuillaan ja on aika palata kaupunkiin talveksi. Tavarat, skoopit, kirjat, näytteet, tarvikkeet, on pakattu ja kiikutettu uuteen paikkaan taas kerran. Samalla olen valmistellut seuraavaa valokuvanäyttelyäni. Symbioosi-näyttelyn purin syyskuun lopulla Luopioisissa ja nyt rakennan uutta Jyväskylässä Luontomuseon näyttelytilaan. Näyttelyn avajaiset ovat ensi tiistaina 20.11. klo 17.00. Jos olet paikkakunnalla, niin tervetuloa kuulemaan sammalharrastuksesta ja katsomaan ottamiani sammalkuvia.’

Sammalet harrasteena-näyttely on avoinna museon aukioloaikoina
20.11.2018 – 3.3.2019 välisenä aikana.

Tervetuloa!