8. viikko: Isonäkinsammal

’Näin talvella sammalien etsiminen on haasteellista. Viikkojen kuluessa olen yrittänyt valita sellaisia lajeja, joita voisi talvellakin löytää. Nyt, kun tämän viikon sammal on puhdas vesisammal, voisi ajatella, ettei sitä nyt ainakaan tähän aikaan mistään löydä, mutta toisin on asia. Isonäkinsammal on yleensä virtaavan veden sammal eli sen löytää koskipaikoista ja sulapaikoista melko helpostikin. Sammal kiinnittyy kiviin ja heiluu veden liikkeiden mukaan. Sitä ei oikeastaan voi sotkea muihin kuin koskikoukkusammaleen tai virtanäkinsammaleen.’

Isonäkinsammal muodostaa koskipaikkoihin joskus hyvinkin suuria kasvustoja. Sen voi löytää myös seisovasta vedestä, suvannoista, järvistä ja lähteistä.

Sammal on helppo tuntea pitkistä versoistaan ja kolmirivisistä venhoisista lehdistään. Tämä sammal on maamme suurin sammal, jonka versot voivat olla jopa > 50 cm mittaisia.

Sammal on yleinen koko maassa, mutta harvinaistuu jonkin verran pohjoiseen mentäessä.

Kasvien aisteista

’Taannoin kymmeniä vuosia sitten luin tutkimuksista, joissa väitettiin kasvien voivan viestiä toisilleen, tunnistaa vihollisiaan jne. Siihen aikaan niihin suhtauduttiin vinosti hymyillen: jaa kasvit … mitäs muuta ne osaa … kai juoksennellakin. No, tarina oli jotenkin näin. Huoneessa oli pöydällä kaksi pelakuuta, joista toinen murhattiin raa’asti. Sen jälkeen säästyneen pelakuun nesteistä mitattiin reaktioita, kun amerikkalaisen oikeuskäytännön mukaan huoneen läpi kulki yksitellen ihmisiä, mukana myös murhaaja. Tutkimus osoitti, että pelakuu reagoi murhaajaan eri tavalla kuin muihin eli tunnisti kaverinsa tappajan.

Muutama viikko sitten luin Yleltä uutisen, jossa kerrottiin hieman samanlaista tarinaa. Nyt Tel Avivin professori Lilach Hadany työryhmänsä kanssa oli tutkinut kasvien kuuloa. He mittasivat meden sokeripitoisuutta ja soittivat kasville, iltahelokille, mehiläisen surinaa. Muutamassa minuutissa meden sokeripitoisuus nousi 12 – 20 %. Minkään muun taajuinen ääni ei aiheuttanut samaa reaktiota. Eli tästä he päättelivät, että kukan täytyi kuulla mehiläisen surina ja reagoida siihen turvatakseen pölytyksen. Pitoisuuden nopea nousu kertoi myös siitä, että makeutus tapahtui juuri oikeaan aikaan. Näin ei kulunut tärkeää energiaa hukkaan eikä mettä tullut tuhlatuksi sellaisille hyönteisille, jotka eivät pysty kasvia pölyttämään. Nyt he tutkivat, päteekö sama ilmiö muihinkin kasveihin ja niiden pölyttäjiin.

Tämä tutkimus on saanut huomiota muilta tutkijoilta ja he ovat olleet vakuuttuneita kasvin kuuntelukyvystä. Eli tämän mukaan kasveilla, ainakin iltahelokilla, olisi jonkinlainen kuuloaisti, jolla se pystyy tarkkailemaan ympäristöään. Kannattaakin jatkossa olla metsässä kulkiessaan tarkka puheistaan 😉

Samassa uutisessa kerrottiin myös kasvien ääntelystä. Pystyvätkö kasvit kommunikoimaan keskenään äänillä. Pitkään on tiedetty, että esim. puut välittävät viestejä sienirihmaston avustamana juuriensa kautta. On puhuttu metsän internetistä. Nyt tutkimuksessa paljastui, että joillakin kasveilla on ihmiskorvan kuulematon ääni, jolla ne pystyvät viestimään ympäristöönsä tietoa siitä, onko kasvi kuivunut, vahingoittunut vai terve. Tämä kuulostaa hurjalta. Tutkijoiden mukaan tämä vaimea ultraääni kuuluu usean kymmenen sentin päähän kasvista. Mikä merkitys tällä sitten on kasville, sitä uutisessa ei kerrottu? Tuskin se on tavallista small talkia. Jos eliölle kehittyy jokin erikoinen piirre, niin sille on myös tarkoitus. Tulee vain mieleeni se pelakuujuttu. Jospa hengenhädässä oleva pelakuu viime sekunneilla ennen kuolemaansa varoitti ääntelemällä toveriaan vaarasta, tai sitten kasveilla on myös näkökyky. Kukahan sen tutkisi?

Paljon on ihmeellistä kasvienkin maailmassa. Paljon sellaista, josta emme vielä mitään tiedä. Tai sitten toinen vaihtoehto on, että tutkijat ovat lukeneet liikaa tieteiskirjallisuutta.’

Viikko 8: Kujasammal

’Hiippasammalten lisäksi talvella törmää usein puun rungolla kujasammaleeseen. Tämä pieni suikertava sammal on helppo tuntea pystyistä pesäkkeistään. Sekin löytyy helpoimmin suurten haapojen rungolta, jonne se saattaa muodostaa useamman kämmenen kokoisia kasvustoja. Tämän sammalen voi lisäksi löytää monelta muultakin alustalta. Olenpa nähnyt sen tyytyväisenä kasvavan vanhan auton konepellilläkin varjoisassa lehdossa. Silmät auki nyt, kun kevätaurinko jo lämmittää puiden runkoja.’

Pieni kujasammal kuuluu palmikkosammalten heimoon. Se suikertaa alustallaan muodotaen laajojakin kasvustoja. Sammal viihtyy emäksisillä puunrungoilla, mutta myös kallioilla ja betonilla.

Pystyt pesäkkeet ovat yleisiä ja niitä on runsaasti. Keskisuoneton lehti on teräväkärkinen, mutta ei kovin poikkea muiden palmikkosammalten lehdistä. Paras tuntomerkki löytyykin pesäkkeitä ja kasvupaikasta.

Kujasammalen voi löytää koko maasta (Lapissa harvinaisempi). Kannattaa etsiä suurten haapojen rungolta, jossa se voi kasvaa hyvinkin korkealla.

7. viikko: Tikanhiippasammal

’Vaihdetaanpa taas alustaa. Monet sammalet viihtyvät epifyytteinä eli kasvavat puiden rungoilla ja oksan haarukoissa. Yksi yleisimmistä on tikanhiippasammal. Se suosii lehtipuita ja niiden ravinteista kaarnaa. Muiden sammalten tapaan veden ja osan ravinnosta se ottaa suoraan ilmasta. Näin talvella tämänkin sammalen voi löytää katselemalla tarkaan haapojen lumettomia runkoja ja oksia. Siellä on toki muitakin epifyyttisammalia, mutta tämä on monesti kookkain ja sen tunnistaa melko helposti karvaisista hiipoista pesäkkeen päällä. Vaikeutena tosin on, ettei noita pesäkkeitä aina talveksi ole jäänyt sammalesta törröttämään.’

Tikanhiippasammal on yleisin suvun 18 lajista ja se kasvaa monenlaisilla alustoilla, kuitenkin etupäässä epifyyttinä lehtipuiden pinnalla. Sen tupsumaiset kasvustot ovat pystyjä ja erillään toisistaan.

Sammalen tunnistaa pesäkkeen päällä olevista karvaisista hiipoista ja hyvin lyhyestä pesäkeperästä. Kooltaan sammal on 2 – 3 cm korkea.

Viikon sammalen voi löytää koko maasta. Pohjoisessa se on harvinaisempi, mutta eteläisestä Suomesta sen löytää lähes jokaisesta lehdosta, kun katselee tarkkaan haapojen runkoja ja oksia.

1793

’En pidä pohjoismaisista dekkareista niiden väkivallan vuoksi. Usein kohteena ovat vielä vähäosaiset ja se tuntuu pahalta. Raaka murha ja väkivalta ei voi koskaan olla viihdyttävää. Tämän vuoksi tartuin tähänkin kirjaan epäillen ja jopa vastahakoisesti. Kirja sijoittuu kuitenkin historiaan parin sadan vuoden päähän, joten ajattelin sen lukemisen olevan vähemmän kuohuttavaa. Onko näin? Voiko väkivalta olla hyväksyttävämpää, kun se tapahtuu kaukana menneisyydessä? En tiedä, en osaa antaa neuvoa. Minulle kaikki elämä on arvokasta, vaatimatonkin, rujo ja sairaskin. Siksi tämä kirja kosketti erityisesti, monella tapaa. Lukekaa se!’

1700-luvun loppu oli Euroopan historian verisimpiä aikoja. Ranskan vallankumous muutti ajatusmaailmaa, mutta karkasi lopulta käsistä ja samalla vapaus, veljeys ja tasa-arvo haihtuivat hetkeksi unholaan. Myös muualla sodittiin, elettiin köyhyydessä ja raakuudessa, ainakin nykymittapuun mukaan. Ruotsissa Kustaa III oli murhattu ja paroni Reuterholm hallitsi tiukasti valtakuntaa, joka oli täynnä sodissa vaurioituneita ihmisiä. Tähän kohtaan vanhan aatelissuvun jälkeläinen sijoittaa dekkarmaisen tarinansa. Esikoiskirjastaan hän sai Ruotsin dekkariakatemian palkinnon.

Mickel Cardell on raakki eli Ruotsinsalmen taistelussa kätensä menettänyt siveyspoliisi ja Cecil Winge on keuhkotautia poteva lainoppinut. Yhdessä he alkavat tutkia vedestä löydetyn raajattoman, kielettömän ja silmättömän ruumiin alkuperää. 

Kirjan tarina jakautuu neljään osaan. Ensin kuvataan tutkimuksen alkuvaihetta, ruumiin löytymistä, tutkimusten alkua ja tutkijoiden taustoja. Toinen osa kertoo Kristofer Blixin tarinan, kuinka hän jotuu tekemään sellaista mitä ei halua. Kolmannessa osassa tutustutaan nuoren palvelustytön Anna Stina Knappin elämään. Hän joutuu tahtomattaan Kehruutaloon, jonne raakit kokoavat kaikki siveettömät pakkotyöhön ja valvojien mielivallan alle. Tämän jakson lopussa Anna Stina pakenee ja tutustuu Blixiin. Näin nämä tarinat limittyvät toisiinsa. Viimeisessä osassa astuvat kuvaan taas Cardell ja Winge. Asiat saavat selvyyden ja oikeudenmukaisen tuomion. Onko se myös vallitsevien lakien mukainen, se jää lukijan päätettäväksi.

Niklas Natt och Dag on kirjailijan oikea nimi. Hänen kirjastaan tulee mieleen brittikirjailija C. J. Sansomin historialliset dekkarit Cromvellin ajalta. Niissä on samaa kuin tässä, vammautunut lakimies, Matthew Shardlake, ratkoo hallinnon väärinkäytöksiä ja murhia. Siinä missä nämä kirjat kuvaavat raakuutta ja köyhyyttä, menee ruotsalainen dekkari pitkän harppauksen syvemmälle kuvailussaan. Lukijalle tulee vastenmielinen olo ja tekee mieli laskea kirja kädestä ja vetää puhdasta ilmaa sisäänsä. Toki tuo aika varmaankin oli raakaa, täynnä sairautta, tuskaa, hätää ja väkivaltaa, mutta sen kuvaaminen näin realistisesti ei tuntunut hyvältä. Kirja sinällään on hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen, kun paadutti mielensä. 

Niin paljon nykyään puhutaan ja kirjoitetaan heikompien sorrosta, naisten hyväksikäytöstä ja lasten hädästä. Jotenkin sen lukeminen näin pelkistettynä raakuutena saa ajattelemaan, että me elämme hyviä aikoja ja ihmisten pitäisi olla tyytyväisiä vallitseviin olosuhteisiin. Kuinka ne raukat ovat pystyneet edes elämään noina kirjan kuvaamina aikoina. En silti pitäisi kirjaa epäuskottavana. Siinä on tuore ote dekkarimaiseen kerrontaan. Vaikka tutkijat ovat raajarikko ja henkihieverissä oleva, niin he pystyvät toimimaan järkevästi ja selviytyvät urakastaan kunnialla, vaikka toinen julistetaan jo kuolleeksi ja toinen ryntää happokylvynkin läpi pelastamaan kurkkuaan viiltävää lasta. Sellaisia on varmaan ennen elänyt, eivät he ole mankuneet pienen haavan vuoksi eivätkä jättäneet hommaa kesken mitättömästä vastoinkäymisestä.

Kirjalla on vankka historiallinen taustansa niin kuin nykykirjoilla tuleekin olla. Täytyy kaikesta huolimatta nostaa hattua esikoiskirjailijalle hänen saavutuksestaan pitää tarina kasassa ja mielenkiintoisena viimeiselle sivulle saakka.

Niklas Natt och Dag: 1793. Jonny Kniga, 2018, suom. Kari Koski. 402 s.

Puun kasvu

’Hyvin yleinen kompakysymys koskee puun pituuskasvua. Kysymyksen mukaan pitäisi määritellä, millä korkeudella puun runkoon sen nuoruudessa maalattu täplä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Helposti ajattelee, että kun puu kasvaa, niin täplä siirtyy ylemmäksi. Näinhän ei ole, vaan täplä on samalla korkeudella koko puun iän ajan. Se ei siirry ylemmäksi eikä alemmaksi.  

Eläin kasvaa joka suuntaan, jalat pitenevät, samoin kädet, pää suurenee samoin sisäelimet. Näin ei ole kasveilla. Puun latvassa, oksien kärjessä ja juurien päässä on kasvusolukkoa, joka kasvattava puun pituutta, oksien tuuheutta ja levittävät juuriverkostoa maan alla aina vain laajemmaksi. Sanotaankin, että puusta liki puolet on maan alla. Jos kasvusolukko jostain syystä (esim. pakkanen, taudit, katkeaminen) tuhoutuu, ottaa kasvi uuden alun. Puu kasvattaa uuden latvan, oksat jatkavat kasvua muiden oksien kautta, samoin juuret.

Pitkään on mietitty puun paksuuskasvua. Jos kerran puun kasvu tapahtuu vain latvasta, niin kuinka puun runko sitten vahvistuu vuosi vuodelta. Sehän me tiedetään, että joka vuosi runkoon ilmestyy uusi vuosilusto ja niin runko on taas hieman paksumpi, mutta rungossa ei ole kasvusolkkoa, joka huolehtisivat tästä tapahtumasta. Onko kyse kasvien kantasoluista?

Tiedelehti Naturessa julkaistiin äskettäin kaksi suomalaisten tekemää tutkimusta asiasta. Tästä oli artikkeli HS-lehdessä hiljattain. Ari Pekka Mähösen työryhmän tutkimuksessa todettiin, että paksuuskasvu tapahtuu auksiini-hormoonin vaikutuksesta puun jälsikerroksessa olevien kantasolujen avulla. Näin siis puu kasvaa muualtakin kuin vain latvasta ja saavuttaa sille tyypillisen paksuuden. Tutkijat totesivatkin, että paksuuskasvu voi jatkua loputtomiin puun ja kuoren välissä.

Näin on vanha probleemi ratkaistu ja tutkimus on saanut arvoisensa julkaisupaikan. Nature-lehti lienee alansa arvostetuimpia. Toinen artikkeli lehdessä koski Yrjö Helariutan työryhmän tutkimusta kasvin alkuvaiheista eli miten paksuuskasvu tai yleensä kasvin kasvu lähtee alkuun, mitä siihen tarvitaan ja missä järjestyksessä.

Molemmissa tutkimuksissa koekasvina toimi lituruoho (Cardaminopsis thaliana). Tämä pieni ristikukkainen kasvi lienee kasvimaailman banaanikärpänen. Sitä on hyödynnetty tuhansissa kasvialan tutkimuksissa ympäri maailman.

Onko tällaisesta tutkimuksesta sitten mitään konkreettia hyötyä? Useinhan ajatellaan, että tutkimus ei johda mihinkään. Näissä tutkimuksissa asia on päinvastoin. Nyt voidaan jalostaa kasveja, kun tietdetään, mikä saa kasvun aikaan. Puut voidaan keskittää paksuina tietylle alueella ja näin erämaata säästyy luonnon monimuotoisuudelle. Samoin voidaan hyödyntää puuainesta eri tavalla kuin ennen. Geenitekniikalla voidaan lisätä kasvin hiilensidontaa ja saada tuottamaan enemmän biomassaa. Myös kasvien varastosolukoita voidaan suurentaa ja saada tuotto suuremmaksi. Tämä kuitenkin edellyttää geenimuokkauksen hyväksymistä ja se voi olla kantona kaskessa uuden tutkimuksen edetessä. Mahdollisuusksia siis on. Kannattaa tutustua lehden artikkeliin ja miksei Nature-lehdessä julkaistuihin tutkimustuloksiinkin.’

6.viikko: Kiviturkkisammal

’Tämän sammalen kanssa saa olla tarkkana, kun vertaa sitä viime viikon sammaleen. Ne kasvavat samoilla paikoilla ja muistuttavat erehdyttävästi toisiaan varsinkin jos niissä ei ole pesäkkeitä. Tämän pesäkkeet ovat pystyt ja pitkät, edellisen käyrät ja lyhyet. Jos tarkaan katsoo lehtiä, niin sieltäkin voi jo valokuvasta erottaa selvän eron: turkkisammalella lehdet ovat hiusmaisen ohuet kärkiosastaan ja kynsisammalella ne ovat kärkeä kohti tasaisesti kapenevat. Kun tämän viikon sammal lisäksi on lähes puhtaasti yleinen kalliokasvi, niin se erottuu kyllä selvästi. Nyt vain avoimille kallioseinille etsimään, löytyy se talvellakin.’

Kiviturkkisammal kuuluu kynsisammalten (Dicranaceae) heimoon. Se on yleinen kalliosammal, jonka voi löytää myös lohkareilta ja louhikoista. Kasvupaikalleen se muodostaa löyhiä, joskus laajojakin kasvustoja.

Sammalen lehdet ovat leveästä tyvestä nopeasti kapenevia jouhimaisia eri suuntiin siirottavia ja käyriä. Kuivina lehdet kähertyvät. Kooltaan sammal on alle 5 cm korkea. Suorat itiöpesäkkeet eivät ole yleisiä.

Sammalta voi löytää yleisenä koko maasta.

Komtuurin surma

’En lakkaa ihmettelemästä Murakamin mielikuvitusta ja taitoa loihtia pienestäkin aiheesta suuri teos. Tämä yli 800-sivuinen järkäle ei ollut missään vaiheessa pitkästyttävä eikä tehnyt mieli hypätä yhdenkään rivin yli lukiessaan sitä. Harvoin käy näin. Vaikka aihe on vieras ja tavat oudot eikä tapahtumiakaan ole kovin paljon, kerronnan yksityiskohtaisuus ja kuvauksen kauneus otti omakseen alkulehdiltä saakka. Kirjasta on vaikea kertoa juonta tai kommentoida sitä, se pitäisi jokaisen itse kokea. Tietenkään kaikki eivät pidä tämäntyyppisestä kerronnasta, mutta miljoonat pitävät. Muuten kirjailija ei olisi niin suosittu kuin on.’

Komtuurin surma on kuuluisan japanilaisen taiteilijan Amada Tomohikon maalaus, joka on saanut aiheensa Mozartin oopperasta Don Giovanni. Tässä päähenkilö surmaa komtuurin eli hengellisen ritarikunnan komentajan. Tauluun liittyy kyllä muutakin ja sitä kirjan päähenkilö, muotokuvamaalari, yrittää selvittää. Hän asettuu asumaan vanhan kuolevan taiteilijan kotiin ja yllättäen löytää taulun ullakolta. Maalari on juuri eronnut vaimostaan Yuzusta ja etsii itselleen paikkaa, missä voi surra ja miettiä tulevaisuuttaan rauhassa. Hän tutustuu vähitellen naapuriinsa, erikoiseen yksineläjä Menshikiin, joka pyytää häntä maalaamaan muotokuvansa.

Yöllä taiteilija kuulee helistimen äänen läheisestä metsiköstä ja yhdessä Menshikin kanssa hän paljastaa vanhan temppelin takaa kuopan, jossa on puinen helistin. Samalla miehet vapauttavat idean, joka on ottanut maalauksessa kuvatun komtuurin hahmon. Menshiki kertoo oudon tarinan laakson toisella puolella elävästä 13-vuotiaasta tytöstä, jota hän epäilee omaksi tyttärekseen ja pyytää muotokuvamaalaria maalaamaan myös tämän muotokuvan. Näin hän pääsisi tyttöä lähemmäksi.

Suunnitelma toteutuu ja niin Akikawa Marien muotokuva alkaa muotoutua, ensin taiteilijan päässä sitten kankaalla. Samalla taiteilijan ja tytön välille kehittyy lämmin ystävyys ja he keskustelevat luottamuksellisesti monista elämän asioista. Kirjan loppupuolella Marie katoaa ja saadakseen hänet takaisin taitelija joutuu komtuurin neuvomana kulkemaan mystisen reitin maan alla.

Taulu ei koskaan valmistu, eikä Menshiki pääse varmuuteen Mariesta. Myöskään taiteilija ei löydä rauhaa ennen kuin hän ottaa yhteyttä Yuzuun, eroa hakeneeseen vaimoonsa. Yllättäen Yuzu odottaa lasta, mutta hän ei tiedä, kenen se on.

Kirjan juoni on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen, mutta täynnä vertauskuvallisia sivujuonia, joiden tarkoitus ja sanoma jäävät hämärään. Siis tyypillistä Murakamia. Kokonaisuutena teos on hyvinkin selväpiirteinen juonellisesti etenevä tarina, mutta nämä sivujuonteet tekevät siitä mystisen ja salaperäisen, ajatuksia herättävän kudelman. Kuka on mitäkin ja mikä on kutakin, jää lukijan ratkottavaksi ja niin kirjasta on ajatuksen poikasta pitkäksi ajaksi.

Kirjan loppuosan maagiset kulkureitit ja siellä tavatut oudot hahmot, kasvoton mies, Pitkänaama, Donna Anna, taiteilijan kuollut sisar,  jäävät vaille selitystä ja tuntuvat jopa juonen kannalta aivan turhilta. Jokin tarkoitus niillä on, mutta sitä on vielä pohdittava rauhassa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilija pohti mestarin maalausta Komtuurin surma, samalla tavalla lukija joutuu miettimään kirjan tapahtumia. Selvyyttä ei välttämättä tule.

Kaikesta huolimatta tämä yli 800-sivuinen järkäle on lukemisen arvoinen ja sen luonnonkuvaukset, henkilöiden persoonat ja tapahtumat on niin kauniisti kerrottu, että niistä tulee selkeä kuva japanilaisesta maisemasta ja ihmisten elämästä. Lisäksi kirjassa on paljon musiikkia, kun taiteilija soittaa vanhan taiteilijan levyjä pohtiessaan Komtuurin surmaa. Mikä on sitten se idea, joka tulee komtuurina näkyväksi ja mikä on metafora, jonka vangiksi taiteilija on vaarassa jäädä maan alla? Ne ovat Murakamin luomia muita todellisuuksia, sellaisia kuin on muissakin hänen teoksissaan. Mielikuvitusta siis ei puutu tästäkään kirjasta. Kannattaa tutustua.

Haruki Murakami: Komtuurin surma. Tammi, 2018, suom. Juha Mylläri. 825 s.

Tykkyä

’Viime päivinä on paljon keskusteltu metsässä liikkumisen vaarallisuudesta. Täällä Jyväskylässä on kokonaisia latuverkostoja suljettu tästä syystä. Myös koiran ulkoiluttajia ja muita metsissä liikkujia on varoitettu. Syynä on puihin kertynyt lumikuorma, joka saattaa pudota liikkujan nistaan tai jopa puu katketa ja latvus rojahtaa alas. Onko kyse todellisesta vaarasta vai ainoastaan oletetusta?

Puhutaan tykkylumesta. Ensinnäkin, mikä on tykkylunta ja mikä tavallista? Yleensä tykky mielletään Pohjois-Suomeen ja silloin nähdään silmissä kumpuilevia möhkäleitä, joiden sisällä jossain on puu tai rakennus. Tykkyä on kahdenlaista. Pohjoisen huurretykky on yleensä  sumun aiheuttaman alijäähtyneen veden aikaansaamaa lumikasaumaa (huurretta) puissa ja rakenteissa. Puun pinnalla se ulottuu yleensä maahan saakka ja peittää lopulta alleen koko puun. Lumitykkyä on enemmän etelämpänä ja se syntyy yleensä nuoskalumen ja huurteen seurauksena. Tällöin suuri osa puihin kertyneestä lumitykystä on lunta, joka yleensä peittää vain puun latvaosat, oksat ja osan runkoa.

Mikä sitten täällä Keski-Suomessa on niin vaarallista? Kun ensilumi joulun aikaan satoi metsiin, se oli nuoskaa ja tarttui puiden oksiin lujasti kiinni. Sen päälle on satanut sen jälkeen kerros toisensa päälle pehmeää puuterilunta, joka on kasaantunut puihin paksuiksi kerrostumiksi niin kuin yläkuvassa näkyy. Puut ovat kauniita katsella ja varsinkin aurinkoisella ilmalla häikäisevän upeita. Mutta puulle itselleen tila on hengenvaarallinen, samoin metsässä liikkujalle. Puun latvassa ja oksilla saattaa olla satoja kiloja lunta, joka rasittaa niin oksia kuin runkoakin. Lapin tykky ulottuu yleensä maahan saakka ja se pitää puun pystyssä, korkeintaan oksia katkeilee, mutta täällä etelässä lumen paino on oksien ja latvan päällä ja runko on paljas usein kymmenenkin metrin pituudelta. Painopiste on korkealla ja jos nyt sitten tuuli kallistaa puuta, on puu suuressa vaarassa kaatua tai katketa. Näin on tänä talvena käynyt ja käy, mikäli tuuli pääsee voimalla puhaltamaan tällaisiin puihin.

Onko tässä jotain poikkeavaa? On ja ei. En muista nähneeni koskaan näin laajalti tämän kaltaista ilmiötä. Yleensä jokin oksa tai jokin osa puusta on lumitykyn alla, mutta nyt puut ovat yltympäri paksujen kerrosten alla. Lisäksi monet meidän metsistämme on harvennettu niin, että jäljelle jääneet puut eivät ole ehtineet paksuuntua harvennuksen jälkeen, vaan ovat honteloita riukupuita ja niiden rungot ovat hauraat. Kun sitten latva katkeaa, niin alas tulevan osan paino voi olla satoja kiloja ja allejäävälle voi käydä huonosti. Sattumaahan se tietenkin on. Kaupunki ei kuitenkaan ota sitä riskiä, että sen ylläpitämällä ladulla joku loukkaantuu. Siksi latu suljetaan ja ihmiset kulkevat siellä sen jälkeen omalla vastuullaan.

Miten tämä korjaantuu? Tämä onkin hyvä kysymys. Jos nyt sataa vettä, se pahimmassa tapauksessa jäätää puissa olevan lumen, ja niin vaara vain suurenee, koska paino lisääntyy. Jos lumi putoaa ilman lämmettyä maahan, puut selviävät säikähdyksellä. Tuuli voi myös sopivan kovana ravistella lumet alas. Tämä viimeksi mainittu olisi puulle paras vaihtoehto, ensimmäinen on huonoin.

Jo vuoden vaihteessa katselin metsässä koiralenkillä katkenneita latvuksia ja viime päivinä niitä on tullut lisää, Kuvassakin näkyy kuusia, joiden latva on alkanut kääntyä. Pienet koivut ovat jo kääntäneet latvuksensa maata kohti. Puu ei pysty itse korjaamaan tilannetta, jos kallistuma on suuri. Vaikka lumikuorma häviää, jäävät puut vinoiksi tai kaatuvat aikanaan. Puut voivat ottaa uuden alun tai kasvattavat uuden latvan. Metsänomistaja ei tästä pidä, puun arvo laskee ja tällaiset puut karsitaan yleensä seuraavassa hakuussa pois.

Ennustajana on vaikea olla, mutta seuraavat viikot näyttävät tuloksen: onko meillä ensi kesänä suuri määrä latvattomia havupuita metsissä, kaatuneita ja kallistuneita puita runsaasti vai uljas ja hyvin voiva metsä? Aika näyttää. Varotaan nyt kuitenkin metsässä liikkuessamme ja pysytään ainakin kovalla tuulella sieltä poissa.’