17. viikko: Isokorallisammal

’Nyt kun täältä etelästä lumet ovat kadonneet, pääsee tutkimaan kunnolla sammalkerrostumia. Pohjoisempana täytyy vielä etsiä kalliopaljastumia ja puiden runkoja löytääkseen tuoreita kasvustoja. Tämän viikon sammal kuuluu maksasammaliin ja on usein talven jäljiltä ruskeankirjava, mutta kasvaessaan muuttuu kellanvihreäksi. Ulkonäöltään se on nimensä mukaisesti korallimainen. Pikkuserkkunsa pikkukorallisammal on hyvin samannäköinen ja erotettavissa tästä lähinnä mikroskoopin avulla. Myös kasvupaikat ovat jonkin verran erilaiset. Tämän viikon sammalen löytää helposti.’

Isokorallisammal kuuluu maksasammaliin ja kasvaa yleisenä hyvin monelaisilla kasvupaikoilla: kallioilla, kivillä, puun rungoilla, katoilla, lahopuullakin. Sen lehtimäiset ulokkeet peittävät ripsineen koko varren ja ovat asettuneet möyheästi.

Kasvustot ovat tiiviitä ja usein kuperia, monesti jopa kämmenen kokoisia. Yksittäisenä se kasvaa muiden sammalten seassa. Kooltaan se on muutaman sentin korkuinen.

Sammalta tavataan hyvin yleisenä koko maasta.

Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.

16. viikko: Lahosammal

’Tälle viikolle valitsin sammalen, joka yleensä jää huomaamatta, vaikka on hyvin tavallinen ja yleinen sammal. Nyt kun lumen alta on paljastunut ainakin Etelä- ja Keski-Suomessa lähes kaikki talven sinne hautaamat, kuten kannot ja lahopuut, on lahosammal helppo löytää ja opetella tuntemaan. Itse opin sen jo kauan sitten kaaduttuani metsässä juostessani ja törmättyäni lahokantoon. Suu ja silmät olivat täynnä jotain mössöä, joka osoittautui lahosammaleksi. Sillä on kaksi hyvää tuntomerkkiä ja molemmat kaavin kasvoltani tuona päivänä. Ehkä nyt on kuitenkin syytä tutustua tähän sammaleen rauhallisemmin.’

Lahosammal on parin sentin korkuinen lehtisammal, joka kasvaa pääasiassa lahokannoissa ja lahoavalla puuaineksella. Sen harvassa olevat keskisuonelliset lehdet ovat leveät ja lyhyet. Kasvi muodostaa verson latvaan maljamaisia itulevyjä, joista se on helppo tunnistaa. Lisäksi se tekee runsaasti itiöpesäkkeitä, jotka ovat suoria, soukkia ja pitkiä.

Tämän heimonsa ainoan sammalen voi tavata koko maasta aivan pohjoisimpia osia lukuunottamatta. Se on hyvin yleinen ja melkoisella varmuudella se kasvaa kaikilla lahokannoilla Etelä- ja Keski-Suomessa.

15. viikko: Isomyyränsammal

’Kun ensi kerran kohtasin tämän viikon sammalen, luulin sitä karhunsammaleksi. Se kasvoi kosteassa istutuskoivikossa ojan penkereellä mattomaisena vihreänä kerroksena. Otin siitä pesäkkeellisen näytteen ja huomasin heti, että sen pesäkkeet eivät muistuttaneet ollenkaan karhunsammalen pesäkkeitä ja olihan sammal muutenkin erilainen, vaikka myyränsammalet kuuluvat kyllä samaan karhunsammalten heimoon. Nyt niitä voi ruveta tähyilemään, kun lumet ovat penkereiltä sulaneet. Pesäkkeitä saa vielä odottaa, mutta muuten sammal on talven jälkeen helposti tunnistettavissa.’

Isomyyränsammal on alle kymmenen senttiä korkea ja muodostaa jopa neliön kokoisia kasvustoja kosteaan varjoisaan maahan. Sen kasvupaikkoja ovat luhdat, saviset vanhat pellot, puronvarret, korvet ja kosteat puutarhat. Sammal tekee runsaasti käyriä pesäkkeitä, joissa on aluksi pitkä käyrä nokka. Sammalen lehdet ovat hammaslaitaisia, kärjestä poikkipoimuisia ja teräväkärkisiä.

Isomyyränsammal on hyvin yleinen Etelä-Suomessa, mutta harvinaistuu pohjoiseen mentäessä. Sitä tavataan kuitenkin Etelä-Lappiin saakka. Kulttuurinsuosija.

Lahopuu

Laholimisammal, toistaiseksi LC-laji, mutta kasvupaikat hupenevat

’Muutaman viime viikon aikana on ollut enemmänkin puhetta lajien uhanalaisuudesta ja olen itsekin tänne blogiin päivittänyt tilanteen Luopioisten osalta. Luopioinen on nykyään osa Pälkänettä ja hyvin metsäinen alue Pirkanmaan kaakkoisosissa. Sieltä puuttuvat laajat viljelymaat, suuret asuinalueet ja suuremmat teollisuuslaitokset. Se on tyypillinen asukaspohjaltaan vähitellen vanheneva alue, jossa metsänhoidolla ja -käsittelyllä on suuri työllistävä ja taloudellinen merkitys. Niinpä uhanalaisraportti koskettaa monelta suunnalta tätä aluetta eikä vähiten lahopuun osalta.

Arvioinnissa on todettu, että uhanalaisista lajeista sadat ovat metsälajeja ja nimenomaan lahopuulajeja. Tämä johtuu siitä, että hyvän ja kannattavan metsänhoidon seurauksena metsämme ovat nuoria ja pienetkin kosteikot on ojitettu. Siksi metsissä ei ole riittävästi lahopuuta. Uuden arvioinnin mukaan tästä kärsivät etenkin kääpäsienet ja lahopuussa elävät hyönteiset mutta myös monet sammalet. Kololinnut etsivät pehmeää puuta pesää varten. Ne voivat lentää pitkänkin matkan etsiessään vanhaa metsää, mutta kasvien ja sienten tarina päättyy, jos läheltä ei löydy sopivaa kasvupaikkaa. Tosin itiökasveina niiden itiöt lentävät kauaskin, mutta jos lahopuuta ei ole muuallakaan, niin laji kärsii, uhanalaistuu.

Tutkimusten mukaan näinä aikoina uutta lahopuuta ei synny tarpeeksi. Parinkymmenen vuoden seuranta kertoo saman asian ja sen huomaa ahkera metsissä liikkujakin. Vaikka hehtaarilla kasvaa tuhat elävää puuta, niin sieltä löytyy vain yksittäisiä lahopuita. Risuja ja maatuvia kasvinosia on, mutta ne eivät vastaa kokonaisia lahoja runkopuita, joissa käävät kasvavat ja kuoriaiset kasvattavat jälkikasvuaan. Onhan lahoava puu arviolta usean tuhannen lajin koti.

Viime aikoina tätä on pyritty korjaamaan. Metsään on jätetty korjaamatta tuulenkaatoja ja on kaadon yhteydessä säästetty myös puolikkaita lehtipuita pystyyn lahoamaan. Joskus tulee mieleen Talvisodan tanner, kun katselee hakattua metsää, jossa törröttää keskeltä katkaistuja koivuja siellä täällä ja pirstaleisia runkoja makaa maassa. Parempi näinkin, mutta jotenkin tuntuu, että sillä vain paikkaillaan huonoa omaatuntoa. Parempi tulos saataisiin, kun jokin metsänomistan mielestä vähemmän arvokas lohko jätettäisiin kokonaan rauhaan ja sinne vaikka kolottaisiin puita lahoamaan.

Lahopuun syntyminen on hidas prosessi. Suojelualueilla lahopuumäärät on saatu lisääntymään ja se on vaikuttanut laajalti myös koko maata ajatellen. Pieniä suojelualueita vain pitäisi olla tiheämmässä, että lajit voivat siirtyä alueelta toiselle helpommin. Pienet kosteikot pitäisi jättää rauhaan ja varsinkin isot haavat pystyyn kasvamaan ja lahoamaan. Näin lisätään metsien monimuotoisuutta ja torjutaan uhanalaisuutta.’

Keltanastakka on yksi lahopuiden värikkäistä sienistä, jota sentään vielä tapaa

14. viikko: Metsäkulosammal

’Nyt on päästy sammaleen, jota voidaan sanoa jokapaikansammaleksi niin meillä kuin muuallakin. Kun matkaa autolla näin keväällä pitkin Suomea, ei voi olla törmäämättä kulosammaleen. Se värjää asfaltin ja pientareen välisen sorareunan punaiseksi nauhaksi. Itiöpesäkkeiden punaiset varret ovat niin tiheässä, että koko kasvusto värittyy punaan. Myöhemmin onkin sitten ihan eri asia tunnistaa tämä sammal. Monesti olen kantanut kotiin oudon sammalen ja miettinyt, mikä ihme tämäkin on ja lopulta se on ollut kulosammal. Samannäköisiä on niin monta. Mutta nyt sen erottaa ja sen tuntee, kun vähän katselee ympärilleen.’

Metsäkulosammal on muutaman sentin korkuinen pioneerisammal eli se kasvaa rikotulla maaperällä, avoimilla paikoilla, missä se monesti on ensimmäisenä jo heti lumien sulettua. Paras tuntomerkki on punaperäiset pesäkkeet, joita on runsaasti. Lehti on suikea, teräväkärkinen ja pienihampainen, solut neliömäiset.

Sammal on hyvin yleinen monenlaisilla kasvupaikoilla koko maassa. Se on kosmopoliitti eli kasvaa kaikkialla maapallolla.