Adèlen kysymys

Joel Haahtela on yksi suosikkikirjailijoistani Olen lukenut 11 hänen kirjoittamaansa kirjaa). Jotenkin hänen tapansa kertoa tarina on koskettava ja ajatuksia antava. Nämähän ovat hyvän kirjan tuntomerkkejä. Tälläkään kerralla hän ei petä lukijaansa. Adèlen kysymys on täyttä tavaraa ja sopii näin hiljaiselle viikolle täydellisesti. Sen ikiaikainen sanoma kumpuaa kirjan sivuilta tuoreena. Vaikka kirjaa voisi pitää hyvinkin uskonnollisena, niin sitä se lopulta ei ole. Se on pohtiva ei tyrkyttävä, sen sanoma on ikuinen. Suosittelen lämpimästi!’

Kirjan kertoja etsii itseään ja samalla yrittää vastata kirjan nimen kysymykseen. Löytyykö kumpikaan tästä pienoisromaanista, sen saa lukija päättää? Kertoja kuulee ystävältään, että tämä oli saanut itselleen rauhan vanhassa luostarissa Pyreneillä siveltyään pyhäinjäännöskoteloa, jossa säilytettiin 900 vuotta sitten eläneen Adèlen vaipan palaa ja haurasta luuta. Kertoja on kirjallisuuden tutkija ja hän päättää matkustaa luostariin ottamaan selvää, kuka Adèle oli, mitä hän oli tehnyt päästäkseen pyhimykseksi ja oliko tarinassa mitään totta. 

Kertoja seisoo kalliojyrkänteellä, josta nuori nainen putosi satoja vuosia sitten ja katsoo alas niitylle, josta tämä löydettiin polvillaan rukoilemassa Jumalaa. Luostarissa neljätoista munkkia elää luostarin sääntöjen mukaan rukouksessa ja hartaudessa työskennellen uupumatta säilyttääkseen luostarin olemassaolon ja Adèlen muiston. Heidän päivänsä toistuvat samanlaisina, heidän elämänsä on rauhallista, onnellista ja rakkaudellista. Kertoja viehättyy munkkien elämästä, siitä elämäntavasta, josta puuttuvat nykyajan kiihko ja levottomuus. Onko näin todella? Pitkät keskustelut veli Paulin kanssa kertovat toistakin, samoin kohtaaminen Yvonnen kanssa, joka on tullut tapaamaan kauan sitten kadottamaansa henkilöä. Adèlen tarina kietoutuu mystiikkaan ja nykyaikaan, mitä tapahtui, miksi kolmannen todistajan lausunto puuttuu luostarin antamasta aineistosta, onko koko tarina vain muinaisten aikojen sepite? 

Kolme viikkoa kertojalta kuluu luostarissa, eläen kuin veljet ikään, ajatellen kuin he ajattelevat, tutkien muinaisia kirjoituksia. Elämä on erilaista luostarin muurien sisällä ja Adèlen mysteeri saa uuden tulkinnan Yvonnen kautta. Lopussa kertoja palaa kotiin Suomeen kohtaamaan ulkomailla eläneen vaimonsa, mutta luostari, jättääkö se hänet rauhaan.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelan tavasta kirjoittaa. Vaikka kirjat ovat pienoisromaaneja, niin niiden sisälle tiivistyy paljon elämää, filosofiaa, pohdintaa ja viisautta. Muutamalla harkitulla sanalla tai lauseella hän kuvaa suuria asioita, luo koskettavan tunnelman. Kun vielä liikutaan ajattelijoiden keskuudessa, niin luostariveljien lausahdukset elämästä ovat kuin pieniä aforismeja, joista elämä ja sen tarkoitus loistavat läpi.

Tällainen kirja osoittaa, ettei aina tarvitse kirjoittaa jostakin suuresta mullistavasta tapahtumasta eikä se vaadi satojen sivujen vaativia pohdintoja. Pieni on kaunista, pieni voi olla myös viisasta. Koko kirja on ikään kuin katettu viisailla lauseilla, jotka on muotoiltu aforitiseen tunnelmaan. Harmi, että ihmisen muisti on niin lyhyt, tunnelma säilyy, mutta viisaudet unohtuvat ja kaikki tämä ulkoinen hälinä, joka pyörii ympärillä, tukahduttaa ne.

Löytyikö kirjasta vastaus kysymykseen? Sillä ei lopulta ole merkitystä. Se jää varmaan ikuiseksi arvoitukseksi. Ehkä tarinan kertoja löysi jotain itselleen, ehkä hän vielä palasi luostariin, pesihän veli Jean hänen jalkansa, ehkä hän eli veli Paulin kaltaisena munkkina tai ajatteli elämän asioita eri tavalla kuin aikaisemmin, ehkä painokkaammin.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys. Otava, 2019. 188 s.