Juoksuhiekka

’Olen lukenut vain yhden Henning Mankellin dekkarin, mutta useita hänen Afrikka-aiheisia kirjojaan. En yleensä lue dekkareita, enkä Walladeristakaan pitänyt. Sen sijaan ihmisyyttä, historiaa ja erilaisia kulttuureita käsitteleviä kirjoja luen mielelläni. Mankellin sairastumisensa jälkeen kirjoittama Juoksuhiekka on lukemisen arvoinen ja vaikka siinä on puutteensa, niin sen sanoma on inhimillinen ja kirkas. Suosittelen!’

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan omaelämäkerrallinen muistelmateos, jossa hän pohtii ihmisen elämää, saavutuksia ja perintöä. Kirjailija saa diagnoosin, että hän sairastaa syöpää, joka on tehnyt etäpesäkkeen hänen niskaansa. Alkaa taistelu elämän puolesta, sytostaattihoidot, kuntoutus, epävarmuus ja ahdistus. Kirjailija ei halua kirjoittaa negrologia eikä valituskirjaa, hän kirjoittaa osittain elämäkerran osittain kunnioituksen elämälle ja tilinteon ihmiskunnalle. 

Mankell tunnetaan kirjoistaan, etenkin Kurt Wallander-dekkareista. Harvemmin puhutaan hänen muuta elämästään esim. teotterinjohtajana Afrikkassa ja Afrikkaa käsittelevistä teoksistaan, vaikka niissä on pääsee lähemmäksi ihmisyyttä ja ihmisoikeuksia kuin dekkareissa. Juoksuhiekka-kirjasta valottuu hänen ehkä hieman levoton elämänsä pienestä ruotsalaisesta kylästä maailmalle, teatterin pariin, Afrikkaan, ulkosaaristoon, lukemattomille matkoille ympäri Euroopan ja niihin lukemattomiin ihmisiin, joita hän kohtaa matkoillaan. Näistä kaikista hän kirjassaan kertoo. Tuntuu jopa epäuskottavalta, kuinka yhden ihmisen elämässä voi sattua niin paljon ja niin järisyttäviä tapahtumia. Hän tuntuu olevan paikalla aina, kun jotain tapahtuu, milloin onnettomuuksia, milloin tärkeitä muutoksia tai historiankäänteitä. 

Kirjan yksi keskeinen teema on kuoleman pelon käsittely. Tämä on luonnollista, kun lähtökohtana on vakava, mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Se nousee monessa novellimaisessa luvussa esiin. Kirjailija pelkäsi kuolemaa eikä hän sitä kieltänyt. Hänellä ei vasemmistolaisena ollut uskonnollista vakaumusta, joka olisi voinut antaa selityksen. Hän etsi kuoleman merkitystä, tilaa ja selitystä kirjan monissa luvuissa, löytämättä sitä, saamatta lohdutusta. Kuitenkaan hän ei sortunut kirjoituksissaan pateettisuuteen eikä synkkyyteen. 

Toinen keskeinen teema kirjassa on ihmiskunta ja sen tulevaisuus. Monessa luvussa hän käsittelee ydinvoimaa ja sen aikaansaaman jätteen loppusijoitusta. Tuntuu sitä, ettei hän pääse siitä irti, sillä sama asia tulee esiin uudelleen ja uudelleen pitkin kirjan lukuja, ihmisen perintö. Tämähän on ollut hänen teemojaan jo aikaisemminkin. Hän on puolustanut sorrettuja, kantanut huolta ihmisoikeuksista, auttanut heikkoja, puhunut tasa-arvosta naisten ja miesten suhteen ja tämä näkyy myös tämän kirjan sivuilta, varsinkin sen alkupuolella. 

Teoksen yksi ulottuvuus on aika. Luvuissa hypitään nykyajasta kauas menneisyyteen ja takaisin. Hän pohtii luolamaalareiden teoksia, kirkonrakentajien ponnisteluja vuosisataisissa rakennusprojekteissa ja toisaalta hän palaa pienelle puuttomalle luodolle, jossa ihmiset elivät ja kasvattivat lapsiaan vielä muutama kymmenen vuotta sitten tietämättä tulevasta. Hän rakentelee kuvia historian henkilöistä, jotka kohdataan vasta myöhemmin, kuten Hitler ja Stalin samassa puistossa nuorina. Hän omistaa kirjansa pariskunnalle, joka kuoli silmänräpäyksessä Vesuviuksen purkautuessa liki 2000 vuotta sitten. 

Mankellin kirja on merkityksellinen. Siinä on läsnä inhimillisyys, elämä ja kuolema. Pohdinta on perusteellista, kyselevää. Hän ei osaa antaa vastauksia, eikä niitä välttämättä tarvitakaan, mutta hänen pohdintansa antaa lukijalle vastauksia siihen, mitä hän voi elämältään odottaa tai mitä hän ei koskaan voi saavuttaa. Monessa kohdin hän oivaltaa tai osaa yhdistää vaikeitakin asioita sopivalla tavalla pehmeästi, inhimillisesti ja saa ne näyttämään jopa luonnollisilta. Kirjaa oli hyvä lukea. Vaikka hän tiesi koko ajan sairaudestaan ja mahdollisesta kuolemastaan, hän ei antanut sen kahlita ajatteluaan tai kirjoittamistaan. Hänen tekstinsä on yhtä joustavaa ja vaivattoman tuntuista kuin hänen menestysteoksissaankin. Sitä luki sen järkyttävyydestä huolimatta mielellään. Joitain samanlaisia tarinoita olisin jättänyt pois ja siten lyhentänyt tekstiä, mutta toisaalta ei tässä ollut jankkaavaa henkeä muussa kuin tuossa ydinpolttoaineen varastoinnissa. Ehkä se oli hänelle kuolemaakin järkyttävämpi asia. 

Mielenkiintoinen ja monipuolisesti elämää valaiseva kirja. 

Mankell sai kirjan lopulla tiedon hoitojen onnistumisesta. Kuitenkin hän kuoli lokakuussa 2015 67-vuotiaana. Hän ehti julkaista yli 40 romaania, käsikirjoituksia, näytelmiä, TV-sarjoja. Hänen teoksiaan on käännetty 40 kielelle ja myyty yli 40 miljoonaa kappaletta.

Mankell, Henning: Juoksuhiekka. Otava, 2015. Suom. Tuula Kojo. 377 s.