Lähteitä etsimään

Metsälähde Luopioisista

’Kiertelin viime viikolla Parikkalassa LK-eliömaakunnan alueella etsimässä sammalia. Maakunta on suurimmalta osalta naapurin puolella ja niinpä monet museonäytteet ovat epämääräisiä sotia edeltäneeltä ajalta. Ei aina voida varmuudella sanoa, onko laji löydetty nykyisten rajojen mukaan vai entisten. Niinpä maakunnasta puuttuu edelleen monia melko tavallisiakin lajeja tai niitä ei ole sieltä kerätty.

Olen usean vuoden ajan täydentänyt tietämystä kiertämällä sopivia alueita ja kerännyt puuttuvia näytteitä. Aikaisemmin olen kiertänyt kallioesiintymiä, soita ja puroja, tänä kesänä keskityin lähteisiin ja tihkupintoihin. Maastokartoissa on ilahduttavan hyvin merkittynä lähteiden paikkoja. Monesti kuitenkin koki pettymyksen, kun seisoi joko metsäkoneen tuhoaman kosteikon reunalla tai löysi lähteestä betorirenkaat ja sementtisen kannen. Lähdesammalia oli turha etsiä tuollaisesta ympäristöstä, jotain muuta niistä saattoi löytää. Onneksi löysin myös ehjiä, luonnontilaisia lähteikköjä.

Ruosteperäinen lähde Aitoon Häyläsuolla

Majapaikkani Oronmyllyn kurssikeskus on upean lähdealueen keskellä. Herajärvi lienee yksi maamme suurimmista lähteistä. Sen ympäristön suot ovat lisäksi lähteensilmiä täynnä. Onneksi täällä on huomioitu alueen ainutlaatuisuus ja lähteiköt kuuluvat luonnonsuojelualueeseen. Aikaisemmin sieltä on löytynyt jo muutama maakunnalle uusi laji, nyt ehkä lisää. Vielä en ole ehtinyt kaikkia näytteitä tutkia, mutta ainakin yksi lähdesammal on joukossa ja muutama kuirisammal sekä monia lettoisuutta ilmentäviä sammalia.

Korkealla mäenrinteessä lähellä Kiteen rajaa oli karttaan merkitty lähde ja sinne piti kavuta. Lähde oli luonnontilassa ja sen ympärillä levisi laaja saniaiskenttä useine silmäkkeineen. Pienen kaivomaisen vesikolon reunalla kasvoi tupsuina minulle outoa sammalta, joka pöydän ääressä osoittautui huurresammaleksi. Tämähän olisi ollut jo upea löytö muuallakin. Epäilin sirppihuurresammalta, joka kuitenkin täytyisi mikroskoopilla varmistaa. Sitten tapahtui kummia. Juuri tätä arvokkainta löytöäni sadan muun näytteen joukosta en enää löydä mistään. Olen etsinyt kaikki mukana olleet kirjat, kuivauslehdet, pussit ja muistikirjat, mutta näyte on hukassa. Soitin kurssikeskukseen, jospa se olisi jäänyt huoneeseen, ei ollut. Niinpä tämä jäi nyt arvoitukseksi ja jossain välissä on käytävä paikalla etsimässä se uudelleen. Onneksi koordinaatit ovat muistissa.

Yksi Lapin komeista lähteistä Lemmenjoelta

Lähteitä siis kannattaa koluta, muuallakin kuin Salpausselän alueella. Metsälähteet ovat tänä kesänä Luopioisissakin antaneet mielenkiintoisia lajeja, kuten pikkuliuskasammal, haaraliuskasammal, harsosammal ja isonauhasammal. Kun tässä syksyä kohti mennään ja kiertelen vielä lisää karttaan merkittyjä lähteitä, niin jotain erilaista ja kivaa saattaa vieläkin löytyä, vaikka alue onkin jo melko tarkkaan tutkittu. Suosittelen muillekin!’

Viikko 30: Haapasuomusammal

’Mikä on metsän arvokkain puu? Kun asiaa kysyy metsänomistajalta, on vastaus kuusi tai mänty, mutta kun sitä kysyy luonnonsuojelijalta, vastaus saa metsäammattilaisen hymyilemään. Biologisesti ja luonnon monimuotoisuuden kannalta arvokkain puu on haapa. Siitä saa lukemattomat lajit ravintonsa, turvapaikan, kodin ja koko elämän. Yksi näistä on suomusammal, joka löytyy lähes jokaisen lehdossa kasvavan haavan kyljeltä. Tämä maksasammal on helppo huomata pienestä koostaan huolimatta. Sitä ei juurikaan voi sekoittaa mihinkään muuhun sammaleen, joten sitä on nyt syytä lähteä tähystämään ja opetella se tuntemaan.’

Haapasuomusammal on epifyyttinä kasvava maksasammal. Se on kooltaan vain muutaman sentin kokoinen, mutta muodostaa joskus laajojakin tiukasti alustassa kiinni olevia kasvustoja. Sammalen pyöreät kylkilehdet muodostavat eräänlaisen taskun ja vanhetessaan niistä irtoaa runsaasti suomuja, joiden avulla laji voi myös lisääntyä. Solujen sisällä on yksi suuri ruskea itujyvänen. Sammal muodostaa runsaasti litteitä peäkkeitä.

Sammal on yleinen koko maassa suurien haapojen rungoilla, joskus ravinteisilla kallioilla ja jopa metallilla ja kattohuovalla.

Kalevanpoikien kronikka

’Kesälukemiseksi valitsin kirjastoautolta JP Koskisen viime vuonna kirjoittaman historiallisen fantasiaromaanin. Olipa osuva valinta. Tällaista ilotulitusta saa harvoin kokea. Kun ollaan maamme historian ehkä tärkeimmässä käännekohdassa ja mietitään, mitä pitäisi tehdä, niin tarinoita syntyy ja silloin on hyvä olla mukana edes joku, jolla on tolkku päässä ja hyvä muisti. Vaikka Väntti eli Antti saa kirjassa muilta vähäpätöisen roolin, niin tarinassa hän on päähenkilö. Kirjaan kannattaa tutustua.’

Kuinka Kalevala on syntynyt? Tämä kirja antaa uuden tulkinnan siihen. Neljä miestä lähtee matkalle Miklegårdiin kaukaiseen Bysanttiin hakemaan apua keisari Manuelilta, kun Sverker uhkaa maan hallitsijaa Kaukoa ja heimojen yhtenäisyyttä. Miehet ovat Väinö, Seppo ja Ahti sekä kronikan kirjoittaja Väntti. Viimemainittua lukuunottamatta miehet ovat tuttuja Kalevalasta.

Jokainen matkustaa Konstantinopoliin omien tarpeidensa ajamana. Väinö Kalevanpojalla on tavoitteena saada jälkeläinen, jotta hänen sukunsa säilyisi maan hallitsijana. Annikin pojat ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet ja vain uusi uskonto ja sen pyhät esineet voivat tässä asiassa Väinön mielestä auttaa. Niinpä Väinö lähtee hakemaan Ristuksen nauloja. Seppo Ilmarista matkalle ajaa kosto ja Ahti Lemminkäistä keisarin armeijan seikkailut ja Bysantin kauniit naiset. Vain Väntti on matkalla ilman tarkoitusta.

Väntti pääsee kuitenkin miehistä pisimmälle. Hän on runonlaulaja ja tarinankertoja. Hän päätyy oppipojaksi keisarin yliteknikon Stauriakosin pajaan ja ihastuu tämän nuoreen apulaiseen Ireneen. Hän kuulee tarinan toisensa jälkeen niin Väinämöisestä kuin Ilmarisestakin, puhumattakaan Lemminkäisestä, joka tuntuu juoksevan kukasta kukkaan. Myös Kullervo, Louhi ja muut Kalevalan sankarit ilmaantuvat mukaan kertomuksiin. Vanhoilla päivillään Väntti sitten laulaa tarinat auki, niin kuulemansa kuin itse sepittämänsäkin, ja niin syntyy kalevalainen tarusto.

Kirja on nerokas ja kaikessa hupaisuudessaan ja sadunomaisuudessaan jopa uskottava. Monet kohdat on kirjoitettu jo valmiiksi kalevalaiseen mittaan ja siksi sitä on helppo seurata. Toki se edellyttää edes jonkinlaista Kalevalan tuntemusta. Bysantin keisarin luona käyminen tuntuu ensin epäuskottavalta, mutta vikingit ovat tehneet sen jo aikaisemminkin ja koska tarina on sijoitettu maamme kannalta tärkeään aikaan eli 1100-luvulle, niin tuntuu jopa luonnolliselta, että haetaan apua idästä, kun lännestä hyökätään.

Historia sitten kertoo, kuinka asiassa lopulta kävi. Sverker kuolee, mutta hänen seuraajansa Erik kokoaa sotajoukon ja valloittaa eripuraisen maan ja sen kansan. Samalla meidät liitetään länteen. Väntti ottaa kasteen monen muun ohella ja kulkee jo Bysantissa tapaamansa hyvän piispa Henrin matkassa maata ristiin rastiin. Hän on kirjan mukaan myös piispa Henrikin surmaruonon laulaja ja on mukana myös kahakassa, jossa Erik voittaa heimot. 

Kirja avaa kokonaan uudenlaisen genren, historiallisen fantasian. Mielenkiintoista tässä on se, että luin juuri edellisellä viikolla Mikko Kamulan kirjan Ikimetsien sydänmailla, jossa oli käytetty tätä samaa genreä hyväksi. Tässä Koskisen tarinassa tutut henkilöt tuovat oman lisänsä ja saavat lukijan jopa lähes uskomaan, että näihän kaiken on täytynyt tapahtua. Loistava ja suositeltava kirja.

Koskinen, Juha-Pekka: Kalevanpoikien kronikka. WSOY, 2018, 418 s.

Viikko 29: Ojanukkasammal

’Jos tähän asti esitellyt sammalet ovat olleet seisaaltaan nähtävissä, niin nyt on laskeuduttava polvilleen. Nukkasammalet ovat nimensä mukaan paljaalla maalla olevaa nukkaa, ja ne jäävät kyllä huomaamatta, varsinkin jos niissä ei satu olemaan pesäkkeitä. Viikon lajina on näistä kymmenestä nukkasammallajista helpoin ja ehkä myös yleisin.Se on hyvin kuvan kaltaista, mutta muodostaa laajempia kasvustoja. Paras tuntomerkki löytyy pesäkkeen ja perän liitoksesta, jossa on selvä kyhmy. Tähän voit tarvita suurennuslasia, mutta kyhmy on kyllä aivan selvä. Jos sitä ei ole, niin olet ehkä löytänyt jonkin muun nukkasammalen.’

Ojanukkasammal on ilman pesäkettä noin sentin korkea. Parin sentin korkuisia pystyjä, kyhmyllisiä pesäkkeitä on runsaasti ja niiden perä on keltainen. Pesäkkeen kannessa on pitkä nokka. Lehdet ovat suorat ja tasaisesti kapenevat. Niiden tyvi on tuppimainen.

Sammal on yleinen koko maassa paikoilla, joita on käsitelty, kuten ojanpenkoilla, rannoilla, pellonreunoissa ja kosteilla poluilla. Se onkin pioneerilaji, joka nopeasti ilmaantuu sinne, missä on vapaata, hieman kosteaa kasvualustaa.

Viikko 28: Ketopartasammal

’Nyt valintaan jäi aika erikoinen sammal. Se on aivan erinäköinen kuivana ja märkänä. Näinhän on monen sammalen kohdalla, mutta tämä on minulle jäänyt erityisesti mieleen juuri tämän piirteen vuoksi. Kuinkahan monta kertaa olen sen ohi kävellyt ja ajatellut sen olevan vain jokin kivillä kasvava tavallinen laji: harmosammal, tierasammal tai kivisammal. Märkänä tämä on yksi kauneimmista sammalista värikkäine lehtineen ja karvoineen. Siihen kannattaa tutustua nyt, kun on näin kosteat ilmat.’

Ketopartasammal on keskikokoinen sammal, jonka kielimäiset tylpät lehdet päättyvät pitkään hampaiseen karvaan. Kuivana lehdet kiertyvät nuoramaisesti varren ympärille. Sammalen yläosat tuoreena ovat kauniin vihreät ja alaosissa on usein ruosteenpunaista väriä. Pesäkkeitä se tekee harvoin.

Partasammal ei ole kovin yleinen, vaikka kasvaakin koko maassa. Parhaiten sen tapaa asutuksen piiristä vanhoilta tiilikatoilta, kuivilta pihakedoilta tai sitten ravinteisilta kallioilta lehdoista. Suosii kalkkipitoista alustaa.

Näyttely

’Talvella sammalaiheinen näyttelyni oli Keski-Suomen Luontomuseossa. Nyt se on pohjoisessa Rovaniemellä tämän kuun loppuun. Näyttely on sijoitettuna Metsähallituksen talossa Tietokeskus Pilkkeen kahvilan näyttelytiloihin. Se on nähtävillä Pilkkeen aukioloaikoina. Näyttelyn sammalkuvat on otettu luonnonvalossa makro-objektiivillä  ns. pinomenetelmällä. Näin kuviin on saatu terävyyttä tarpeeksi, jotta kuvasta voi sammalen jopa tunnistaa.

Luonnossa sammallajien kuvaaminen on hankalaa, koska monet sammalet kasvavat sekakasvustoina tai ovat niin pieniä, että niiden kuvaamiseen ei luonnonolosuhteet riitä. Vaikka näyttelyn kuvat ovat muotokuvamaisia eikä sammal ole luonnollisessa ympäristössään ei ehkä edes luonnollisessa asennossa, niin näin kuvattuna sammallajit tulevat paremmin esiin. Käykääpä katsomassa, kun tai jos liikutte pohjoisessa.’

Viikko 27: Metsäkamppisammal

’Kun aloittelin sammalharrastusta kymmenkunta vuotta sitten, ihmettelin tälle viikolle valitsemaani sammalta. Mikä ihmeen kamppisammal? Nimi kuulosti oudolta, samoin sammal. Kun sen sitten vihdoin löysin, valokuvasin sitä suurena harvinaisuutena ja mietin sen kasvupaikan luonnetta, lehden mallia ja pesäkkeen muotoa tarkkaan, että tunnistaisin sen seuraavallakin kerralla, kun se vastaan tulee. Enpä silloin arvannut kohdanneeni yhden maamme yleisimmistä sammalista. ’

Metsäkamppisammal on kuivilla paikoilla kasvava sirppimäinen sammal, jonka suikertavat versot peittävät mattomaisesti alleen sammalen kasvualustan. Verso on melko säännöllisesti haarainen. Pitkittäispoimuiset lehdet ovat aina sirppimäiset kaventuen teräväksi, pitkäksi ja hampaiseksi kärjeksi. Keskisuoni on ohut, mutta ylettyy lehden kärkeen. Sammalella on usein pesäkkeitä, jotka ovat käyriä.

Kamppisammal on kosmopoliitti eli sitä tavataan laajalti maapallolla. Suomessa sammalta on koko maassa hyvin yleisenä. Sen kasvupaikkoja ovat metsät, rannat, kalliot, lahopuu ja karike, joskus sen tapaa jopa paljaalta maalta.