Toukokuun tuonen kukat

’Olen seurannut yhden suosikkikirjailijani J.P.Koskisen hulvattoman hauskaa dekkarisarja, jossa hän kertoo joka kuukausi yksityisetsivien Arosuon ja Tulikosken ratkaiseman mysteerin vaiheista. Tarinoita höystää päähenkilön huumori, joka on sellaista sanailua ja älyllistä pommitusta, ettei voi olla nauramatta. Tämä on aivan muuta kuin pohjoismaiset veriset saagat, enemmän Agatha Christie tyyppistä rikoskerrontaa. Suosittelen!’

Taas on Hämeenlinnassa tapahtunut rikollista toimintaa, tosin jo kahdeksan vuotta sitten. Tuomittu on kärsinyt rangaistuksensa, mutta asianosaiset eivat ole tyytyväisiä, vaan pyytävät Kalevi Arosuota ja Juha Tulikoskea selvittämään tapauksen uudelleen. Pian selviääkin, että jutussa on jotain hämärää. Marco Hukkanen ei kuollutkaan rattijuopon yliajamana, vaan hänet murhattiin. Tarinaan kietoutuu myös toinen tarina eli Juhan tyttöystävä kampaaja Heli pyytää apua ystävänsä rahahanojen mentyä kiinni. Tämäkin juttu selviää, mutta sen sijaan Arosuon suvun salaperäisyys ja koukerot eivät tule yhtään läjhemmäksi totuutta. Mummo saa valtavan rahapelivoiton, serkut vaanivat Jonannan kanssa Juhan isän taulujen myynnin osalta ja itse sankari on entistä enemmän hukassa. Tuntuu, että jokaisessa kirjassa on yksi tai useampia pohdittavia salaisuuksia, mutta Arosuon itsensä salaisuus siirtyy kirjasta toiseen ja saa varmaan ratkaisunsa vasta koko vuoden juttujen jälkeen. Se kyllä koukuttaa lukemaan kaikki tarinat. Niin, se Marco Hukkasen murha kyllä selvisi ja syyllinen saatiin kiinni, vaikkakin jo kuolleena.

Tarina vei kyllä mennessään ja nyt kun koko suku on jo jollakin tavalla edellisten kuukausien tapahtumien myötä tullut tutuksi, niin oli mukava seurata rauhassa kaikkia näitä koukeroita ja etsiä rikosten ratkaisuja yhdessä etsivien kanssa. Mukava oli seurata myös tarinaa koulukaupunkini Hämeenlinnan katuverkossa. Nyt liikuttiin Laaniityssä tutuilla kulmilla ja mentiin lähes katu kerrallaan ja talojen väritkin löytyivät tekstistä. Ovatko ne olemassa, sitä en käynyt tarkistamassa, kun Hämeenlinnassa tässä viikolla liikuin. 

Minulta on jäänyt huhtikuun kirja väliin, joten sekin on jostain haalittava ja luettava, sillä lailla saa tarinasta kokonaisuuden, sillä todellakin nämä pikkujutut eivät taida ole tämän tarinan ydin, vaan se on Arosuon suku. Sinänsä jännä juttu, en ole moiseen ennen törmännyt, mutta eihän tämäntyyppistä rikossarjaa myöskään ole taidettu ennen kirjoittaa. 

Ei voi kuin hattua nostaa kirjailijalle, jos hän pitää koko tarinavyyhden kasassa joulukuun kirjaan saakka. Odotan jatkoa, vaikka en mikään nykydekkarien ystävä olekaan.

Koskinen, J. P.: Toukokuun tuonen kukat. Crime Time, 2019. 287 s.