Härmät, noet, ruosteet

’Vihdoinkin! Kun muutama vuosi sitten tein Luopioistenkasvisto.fi-sivustolle osion, jossa esittelin parasiittisia piensieniä, jotka kehittyvät kasvien pinnoille, niin lähteenä oli omien kokemusten lisäksi vuonna 1957 ilmestytyt Aarre Rauhalan kirja Kasvien sienitauteja. Jo silloin aika oli siitä ajanut ohi ja tutkimus mennyt eteenpäin. Odottelin tuoreempaa tietoa, tuoreempaa teosta, jota käyttää lähteenä. Nyt sellainen on ilmestynyt. Olen viime päivät ollessani ikäkaranteenissa lukenut ja selannut kirjaa edestakaisin todeten, ettei se Rauhalan kirja loppujen lopuksi niin vanhanaikainen ollutkaan.’

Ympäristöministeriön PUTTE-ohjelma on tuottanut hyviä määristysoppaita: jäkäläkirjoja, limasienikirjan, sammalkirjan ja nyt tämän piensienikirjan. Yhteisenä asiana näille ryhmille on ainakin se, ettei meillä ole kovinkaan paljon näiden alojen tutkijoita tai harrastajia. Toivottavasti nämä kirjat lisäävät kiinnostusta.

Piensienet ovat parasiittisia eli ne elävät kasvin pinnalla loisena ottaen ravintonsa kasvisoluista. Samalla ne heikentävät kasvin kehittymistä, saattavat vääristää sen rakennetta tai estävät sitä lisääntymästä. Miksi näistä riesoista pitäisi olla kiinnostunut? Ehkäpä juuri sen vuoksi. Monet parasiittiset piensienet ovat viljelykasvien vitsauksena. Viljat kärsivät nokisienistä ja ruosteista, puutarhakasvit menettävät kauniin kukkansa tai marjapensaat satonsa. Myös metsille näillä sienillä on vaikutuksensa. Ruosteet heikentävät puun kasvua tai jopa tappavat puun. Tervasrosoa on aina kammoksuttu sen mäntyyn muodostamien korojen vuoksi.

Tämä kirja nimensä mukaan esittelee kolme laajaa piensieniryhmää. Jokaiseen kuuluu satoja ellei tuhansia lajeja. Meilläkin lajien määrä liikkuu sadoissa. Ymmärrettävää on, ettei kirjaan ole voitu ottaa kaikkia lajeja, vaan tekijät ovat joutuneet valitsemaan vain esimerkkejä (240 lajia). Siitä huolimatta otos on edustava ja kattaa paitsi yleisimmät niin myös joukon erikoisempia lajeja.

Kirja on näyttävä värivalokuveinsa vuoksi, mutta myös antoisa tarkkojen tekstiensä vuoksi. Sille joka ei ole yhtään perehtynyt näihin lajeihin, saattaa kirja olla vaikea. Siksi paikallaan olisi voinut olla käsitehakemisto, jossa lyhyesti selvitetään, mitä mikin asia tekstissä tarkoittaa. Muuten teksti on ymmärrettävää ja selkeää. Tietenkin kuvat näyttävät lajin ulkonäön parhaiten, teksti taas sen hienorakenteen ja toiminnan.

Toinen asia, jota jäin kirjassa kaipaamaan on kattava lajiluettelo. Tällainenhan löytyy rupijäkäliä esittelevästä vastaavasta kirjasta. Tässä taitaa vain olla niin, että lista olisi toki voitu laittaa mukaan, mutta nimistö ja lajisto muuttuvat ja näin lista olisi jo ilmestyessään puutteellinen ja vanha. Ehkä tällaisen listan voisi saada nettiin, jossa se uusiutuisi aika ajoin. Meillähän on Laji.fi-sivusto, josta tämänkin kirjan lajit löytyvät ja paljon muita, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei vastaa kaikin osin tämän kirjan tietoja.

Ainahan voi vaatia enemmän. Se on kait meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus. Joka tapauksessa tämä kirja on loistava esimerkki hienosta ja tarkasta työstä meidän harrastajien hyväksi. Nyt voin päivittää (ja olen sen jo pitkälle tehnytkin) omat piensienisivuni nettikasviossani. Nimet ovat vaihtuneet, jotkin lajit pilkottu, joitakin yhdistely, joitakin uusia on tullut, joitain hävinnyt. Työmäärä on minullakin suuri, mutta ainakin nyt jo huomasin, että suuri osa omien sivujeni lajeista ja tiedoista on oikeita ja paljon on myös sellaisia lajeja, jota tämä kirja ei esittele. Se täytyy kuitenkin muistaa, että tutkija ja harrastaja ovat aivan eri asia. Niinpä toivonkin, että uudet harrastajat tutkivat tätä kirjaa huolella. Tutkijat voisivat taas korjata erehdyksiäni. Näin saadaan molemminpuolinen hyöty.

Kiitokset tekijöille. Upeaa työtä ja upea lopputulos.

Stenroos, S., Ahti, T. & Salo, V. (toim,) 2020: Härmät, noet, ruosteet. – Norrlinia 35:1-392.

Punatukkainen nainen

’Näyttää nyt tulevan tänne blogiin useampi kirjajuttu peräkkäin. Olen ollut flunssassa ja ehtinyt lukea useita kirjoja. Jaan lukijoiden kanssa vanhan tarinan Oidipuksesta uusissa kuoseissa. Turkkilainen Nobel-kirjailija Orhan Pamuk hallitsee draaman taidon. Hän osaa nostaa esiin sujuvasti ja neutraalisti vaikeitakin asioita. Syvästi symbolinen kirja kulkee nykyajassa hakien vaikutteista vanhoista tarinoista, nostaen esiin problematiikan isän ja pojan suhteesta. Tässä taas muutamia omia huomioitani kirjasta, jotka olen merkinnyt kirjapäiväkirjaani. Ehkä joku saa niistä kimmokkeen tutustua kirjaan ja nauttia siitä yhtä paljon kuin minäkin.’

Pamukin voimakas romaani pohtii siis isän ja pojan suhdetta. Kirjassa kulkee mukana koko ajan kaksi vanhaa tarinaa: kreikkalainen Sofokleen Kuningas Oidipus ja iranilainen Firdawsin muistiin merkitsemä Kuningasten kirja. Edellisessä poika tappaa isänsä, nai äitinsä ja lopuksi sokaisee itsenä ja lähtee kerjäläisenä kiertämään maailmaa. Jälkimmäisessä kuninkaan tytär synnyttää naapurimaan kuninkaalle pojan. Aikanaan maat joutuvat sotaan ja isä ja poika päätyvät taistelussa vastakkain. Tarinassa isä tappaa poikansa. Nämä tarinat kulkevat rinnakkain läpi tämän kirjan, joka kertoo niistä nykaikaisen version.

Kirjan päähenkilö, Cem, jää isättömäksi alle kymmenvuotiaana ja elää köyhyydessä äitinsä kanssa. Lukiopoikana hän lähtee kesällä kaivonkaivaja mestari Mahmutin kanssa pieneen Öngörenin kaupunkiin kaivamaan kaivoa. Mestari on kaivossa ja apupoika hinaa vinssillä ja sangolla maat ylös. Vapaa-aikana he lepäävät tai käyvät kaupungissa juomassa teetä. Siellä Cem tapaa Punatukkaisen naisen. Tämä on lähes hänen äitinsä ikäinen, mutta nuori poika rakastuu. Nainen on näyttelijä ja viimeisenä iltana tämä kutsuu Cemin katsomaan näytöstä, vie pojan luokseen ja viettää yön tämän kanssa. 

Kaivoon ei löydy vettä. Lopulta tapahtuu onnettomuus ja sanko putoaa. Cem luulee tappaneensa mestarinsa, jota pitää lähes isänään ja pakenee paikalta. Tapahtuma seuraa häntä läpi elämän. Hän ei pääse eroon isättömyydestä. Itse hän ei saa vaimonsa kanssa lasta, mutta perustaa lopulta menestyvän rakennusliikkeen lapsekseen. Kirjan lopulla palataan Öngörenin kaupunkiin. Siellä ovat kaikki palikat paikallaan loppukohtausta varten ja vääjäämätön tapahtuu.

Todella taitavasti punottu tarina, hienosti liitetty vanhoihin taruihin. Vaikka lukija jo ennen kirjan puoliväliä tajuaa, että tässä on tarujen mukainen loppu, niin siitä huolmatta se järkytti, toisaalta helpotti. Isättömyys on monen pojan arkea tänäkin päivänä, kun liki puolet liitoista kariutuu ja lapset siirtyvät pääsääntöisesti äidin hoiviin. Poika kaipaa isäänsä, tämän ohjausta, kasvatusta, seuraa ja läheisyyttä. Jos hän ei sitä saa, hän etsii sitä muualta. Cem löytää mestarinsa ja ottaa tämän isäkseen, vaikka oma isä asuu samassa kaupungissa. Kun sitten onnettomuus tapahtuu, poika ajettelee tappaneensa isänsä Oidipuksen tapaan ja rakastellessaan Punatukkaisen naisen kanssa, hän ajattelee samanikäistä äitiään tietämättä, kuka Punatukkainen nainen lopulta on. Kun Cem vähitellen vuosien kuluessa nousee varakkuudessa ja arvostuksessa tavallisten työntekijöiden yläpuolelle, hän ajattelee yhä isättömyyttä ja Punatukkaista naista. 

Omalla tyylillään Pamuk kertoo vakavistakin asioita ja saa lukijan koukutettua tarinaan. Tuntuu kuin tämä vanha tarina alkaisi elää uudelleen ja saisi jotain inhimillistäkin seurakseen. Vaikka tarina Oidipuksesta on hyvinkin vastenmielinen, niin tämän kirjan kautta siihen tulee toinen sävy. Se on edelleen vastenmielinen nykyajan mukaan, mutta sitä alkaa ymmärtää mennen ajan kertomuksena. Tietämättämyys on pahasta niin silloin kuin Pamukin kertomuksenkin aikaan. 

Pamuk, Orhan: Punatukkainen nainen. Tammi 2019 (2015), suom. Tuula Kojo. 322 s.