Suomen luonnon päivä

Tuomaansääski (Sciara thomae)

’Tänään vietetään Suomen luonnon päivää. Toki jokainen päivä voisi olla luonnon päivä, mutta varmaan on ihan hyvä nimetä yksi erityinen päivä juhlia fantastista luontoamme. Tapa, millä sitä juhlia, on vapaa, mutta ehdotuksia on monia. Tänään voi liputtaa, viettää yön ulkona, leipoa luonnonmarjoista piirakan, rentoutua kansallispuistossa tai miksei missä tahansa luonnon helmassa, viedä lapset retkelle, halata puita, pitää hauskaa.

Itse kävin kuvaamassa ötököitä. Tuomaansääsket on muutaman päivän takaa ja niillä on oma juttu elämässäni. Viehättäviä pikku otuksia, jotka kokoontuvat yhteen näin syksyisin. Tässä paikaksi on valikoitunut karhunputki ja niitä oli valtavasti, varmaan toista sataa.

Tänään on myös myöhästynyt ylioppilaiden juhlapäivä. Sen voisi viettää ulkona ja nauttia samalla luonnon anteja. Oikein hyvää juhlapäivää kaikille meille!’

Merikirja

’Tuntuu, että Pohjoismaista tulee yhtenään mielenkiintoisia tietoa ja tarinaa sisältäviä kirjoja. Ankeriaan testamentti oli hyvä ja tämä Merikirja on samaa luokkaa. Näissä on tietenkin vaarana uskottavuus. Jos fakta ja fiktio sekoitetaan, niin pysyykö lukija perillä siitä kummassa mennään. Näissä kahdessa kirjassa asiat ja tarinat pysyvät hyvin erossa ja lukija voi edetä huoletta. Toki tämä ei ole tiedekirja eikä edes kaiken kattava tietokirja, mutta sen antama tieto kuitenkin lisää mielenkiintoa asiaa kohtaan ja lukija voi myöhemmin ottaa selvää lisää, jos asia jää kiinnostamaan.’ 

Norjalaisen kirjan alaotsikko on Eli kuinka pyydystää jättihaita kumiveneestä isolla merellä neljänä vuodenaikana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Lofooteille, jossa kirjan kirjoittaja ja hänen ystävänsä taiteilija Hugo Aasjord yrittävät saada jäähain eli holkerin koukkuun. Hugo ei ole koskaan nähnyt jäähaita ja siinä on yllyke moiseen puuhaan.

Holkeri on pohjoisten vesien jättimäinen hidas muinaisjäänne, joka saattaa elää satoja vuosia meren pohjassa syöden suihinsa kaiken mikä liikkuu. Sen liha on myrkyllistä, mutta haita pyydetäänkin sen maksasta erittyvän öljyn vuoksi.

Kirja ei kuitenkaan kerro pelkästään hain pyydystämisestä, päinvastoin. Oikeastaan kirjassa sen loppua kohti alkaa hai jäädä taka-alalle, kun kirjailija kertoo kaikkea muuta. Hän kertoo merestä, sen eläimistä, meren pohjasta, planktonista, kalastamisesta ja valaanpyynnistä. Myös turskan pyynti selvitetään ja kalastajien elämä merellä.

Kirja on kiinnostava juuri sen vuoksi, että sen antama tietomäärä on valtava. Meri tulee tutuksi, vaikkakin vain kumiveneestä katsottuna.

Ensin ajattelin, että ankeriaskirjan jälkeen toinen meriaiheinen voi olla pitkäveteinen, mutta toisin kävi. Tämä kirja oli kiinnostavuudessaan ihan ankeriaskirjan luokkaa. Yhden hain pyytäminen olisi ollut tylsää luettavaa ja niinpä meren valinta kirjan päähenkilöksi oli oiva valinta. Meressä elää valtaisa määrä eliöitä, joita me emme tunne. Poikana katselin kuvia syvänmeren kaloista, joilla oli lyhty päässä näyttämässä valoa. Se oli jotain kummallista ja jännittävää. Tuolla hirveässä paineessa ja täydellisessä pimeydessä elää kala, joka osaa muodostaa elimistössään valoa. Tämän kirjan mukaan tällaisia lajeja on paljon ja niiden valot ovat erilaisia, kuin joulukuusen koristeita tai ajotie syyspimeänä yönä tai ei sitä osaa edes kuvata. 

Kirja toi esiin myös ne vaarat, jotka ylikalastus tai meren saastuminen, muovi jne. aiheuttavat sen eläimistölle. Ajatuksissa kävi, että vaikka meri on niin valtava ja vettä on käsittämtön määrä, ei se silti ole haavoittumaton. Älykkäät eläimet kärsivät, niin delfiinit kuin valaatkin. Ihminen syytää saastaa niiden niskaan, häiritsee niiden kommunikointia kaikilla tuhansilla laivojen ja kaikuluotainten äänillä ja kalastavat lajeit sukupuuttoon. Siinäkin yksi asia, ei ilmastonmuutos tai hyönteikato tai kuudes massasukupuutto ole ainoita. Luonto selviää ja korjaa vauriot, mutta kuinka käy ihmisen. Hyvä kirja lukea, suosittelen.

Morten Strøksnes: Merikirja. Gummerus, 2018, suom. Katriina Huttunen. 312 s.

Katoavat lähteet

Ruostepitoinen lähde Aitoon Häyläsuolla

’Tänä kesänä olen kiertänyt tutkimassa Luopioisten lähteitä. Etsin maastokartalta paikat, joihin oli merkitty lähdettä osoittava merkki. Niitä kertyi yli 40 kpl. Tarkoitus oli kerätä lähteen vaikutuspiirin sammalia ja tehdä niistä luettelot. Kuten aina, niin tässäkin tapauksessa, ensin tuntui asia yksinkertaiselta ja helpolta, mutta lopussa se osoittautuukin yllättävän vaikeaksi.

Nykytekniikalla kartalle merkityt lähteet oli helppo löytää. Se oli kuin geo-kätköilyä. Puhelimen karttapaikka auki ja ei kun menoksi. Lähes kaikki nyt etsityt ja löydetyt lähteet sijaitsivat juuri sillä paikalla, jonka kartta osoitti. Parin kohdalla jouduin etsimään tai kysymään maanomistajalta apua. Nämäkin lähteet löytyivät lopulta. Nyt olen käynyt läpi hieman yli puolet merkityistä paikoista ja loppukesän aikana on tarkoitus yrittää löytää loputkin. Alunperin olin ajatellut tehtävän vaativan kaksi kesää.

Vedenoton turmelema lähde on hyvin yleinen

Ennakkoon ajattelin naivisti lähteiden olevan enimmäkseen luonnontilaisia, mutta tulos oli aivan eri. Lähteiden kohdalta löytyi kaivoja, betonirenkaita, lautarakenteita, kaivettuja kuoppia tai oja-auran viiltoja. Tähän mennessä kymmenen lähdettä olen joutunut hylkäämään edellä mainituista syistä ja sammalten keräilyn olen tehnyt 16 karttamerkitystä  lähteestä. Lisäksi olen tutkinut viisi karttoihin merkitsemätöntä lähdettä, jotka löytyivät karttoja katselemalla tai maanomistajien avustuksella.

Joskus lähde on vain reikä maassa, kuten Koijärvellä

Todellinen vaikeus, helpon löytämisen ja sammalpussin kokoamisen jälkeen, oli sammalten määrittämisessä. Tällä hetkellä lähteistä on löytynyt 78 lehtisammalajia ja 37 maksasammalta. Monen lajin kanssa sai tehdä paljon töitä ennen kuin laji ratkesi ja osan jouduin näyttämään ystävälleni Orivedellä. Varmaan myös virhemäärityksiä on sattunut. Vaikeiksi osoittautuivat Calypogeia-suvun lajit, vaikka niitä pidin alkuun helppoina. Tuntomerkkien vaihtelu oli suurta. Yllätys oli maksasammalten suuri määrä. Monessa lähteessä oli lahoavaa puuainesta ihan luonnostaan tai sitten veden käytön vuoksi rakennetuissa tukirakenteissa. Pihtisammalet (Cephaloziaceae-heimo) maksasammalten puolelta oli hyvin edustettuna ja lahosammal (Tetraphis pellucida) lehtisammalten puolelta. Tarkoitus on jossain vaiheessa tehdä tarkempi analyysi lajeista, joten en tässä puutu niihin tämän enempää.

Tutkimuksessa löytyi Luopioisiin uusi sammallaji, hetehiirensammal (Bryum weigelii).

Lähde on uhanalainen luontotyyppi. Sen totesi joka kerta, kun seisoi tuhotun lähteen partaalla. Niin monet lähteet oli otettu ihmisen käyttöön ja turmeltu. Muutenkin harva lähde oli vuolas ja runsasvetinen. Pohja pulppusi kunnolla vain parissa lähteessä ja joissain ei ollut laskuojaa enää ollenkaan. Lähde oli vain silmäke maastossa. Jälkeenpäin vasta huomasin, että olisi kannattanut tehdä joitakin mittauksia lähdettä tutkiessaan, ainakin pH, sähkönjohtokyky ja lämpötila olisivat olleet helppoja asioita todentamaan lähteen laatua. Ehkä sen vielä teenkin, mutta se edellyttää taas uutta geo-kätköilyä.’