Ikipuut

Lukeminen on ollut viime aikoina lähinnä laitteiden asennus- ja hoitomanuaaleja, mutta hiljalleen kun rakentaminen näin syksyn myötä hiipuu, on ehtinyt lukea muutakin. Nyt käsillä oleva teos on lukemisen arvoinen koostaan huolimatta. Se on raju hätähuuto luonnon puolesta, etenkin metsien. Nyt on tärkeää, että se myös kuultaisiin.

’Kirjaa mainostetaan suurena amerikkalaisena ekoromaanina ja sitä se kyllä onkin ainakin sivumääränsä suhteen. Kirja tuo mieleeni Koijärven ja Talaskankaan kaukaa menneisyydestä. Tässäkin taistellaan puiden puolesta laittomuuden rajamailla kahliutumalla työkoneisiin ja kiipeämällä puihin, niin ettei niitä voi kaataa. Jos ovat ekoterroristein otteet kovia, niin ei jää virkavalta heikommaksi. Poliisin otteet ovat kuin jostain gangsterileffasta ja tuntuu, ettei kukaan heitä kontrolloi. Niinpä nämä ikipuiden suojelijat joutuvat väkivallan uhreiksi, istumaan vankiloissa, maksamaan suuria sakkoja. Kuitenkin yhä uudelleen he palaavat puolustamaan viimeisiä metsiä.

Kirja alkaa kertomalla kahdeksan perheen historian. Jokaisen perheen elämään kuuluu jokin asia puista. Joku kuvaa monen sukupolven ajan samaa puuta samana päivänä vuodesta samalta paikalta, joku istuttaa joka lapselle oman puun tontille, joku kasvattaa kokonaisen arboreettumin hääpäivien mukaan jne. Yhteistä näille on siis puista välittäminen. Näiden perheiden jälkeläiset kohtaavat sitten, kun puista täytyy todella pitää huolta. Osa on terroristeina, joku tekee niistä tutkimusta ja vaatii hakkuiden lopettamista, joku rahoittaa, joku tekee tietokonepelimaailmaa puiden elämästä. Yhteistä näillekin jälkeläisille on rakkaus puihin, ikimetsiin. Erityisesti he haluavat suojella viimeisiä punapuita Kalliovuorten rinteillä ja ovat valmiit vaikka kuolemaan niin tehdessään. 

Kun niin virkavaltaan kuin rahanmaailmaankaan ei mikään tunnu tehoavan, he ryhtyvät tekemään tihutöitä. Siitä ei hyvää seuraa ja niinpä kirjan loppu onkin kamppailua oikeuslaitosta vastaan. Onko rikollinen se joka tuhoaa metsäkoneen vai se joka tuhoaa metsän ja sen ikipuut?

Kirja palkittiin Pulitzer-palkinnolla vuonna 2019. Se on saanut arvostelijat julistamaan ylisanoja. Se on myös yleisön suosikki. Kirja huutaa luonnon hätää, kuvaa meidän elämäntapaamme, sen hintaa ja kulutuksen tarpeellisuutta. Se on myös kuvaus uhrautuvaisuudesta oman aatteensa puolesta. Se, että kirja on amerikkalainen, tekee siitä vielä merkittävämmän. Olemme helposti ajattelemassa, että metsiin suhtaudutaan kaikkialla samoin kuin meillä, mutta kun raha jyllää ja lainsäädäntö ei suojele mitään, niin jälki on kauheaa katsella tai tässä tapauksessa siitä on kauheaa lukea. Meillä, vaikka metsiä kaadetaankin liikaa, niin se on lainsäädännöllä kuitenkin säädeltyä. Amerikassa isot koneet tulevat, kaatavat, vinssaavat, kuljettavat pois kaiken eikä alueita aina edes istuteta uudelleen. 

Kirja ei ollut helppo luettava, koska kahdeksan tarinaa solui päällekkäin eikä aina muistanut, mihin viitekehykseen kukin kuului. Hehän eivät olleet aluksi toisistaan millään lailla tietoisia. Toinen vaikeus oli lajisto. Kaikki tarkasti kuvatut lajit olivat tietenkin amerikkalaisia, niin puut kuin linnutkin. Tuntui snobbailulta, kun puita lueteltiin rivikaupalla mitä ihmeellisimmillä nimillä, kun meillä se olisi ollut kuusi, mänty ja koivu. Siihenkin kyllä tottui ja saattoi hypätä niiden nimien yli, jotka eivät millään lailla puhutelleen. Ikipuita kuitenkin olivat punapuut ja amerikankastanjat.

Kirja on hyvä ja suositeltava, jos jaksaa noin pitkän tarinavyyhden kahlata läpi. Minulla meni siihen kuukauden iltalukemiset.’

Powers, Richard: Ikipuut. Gummerus, 2021, suom. Sari Karhulahti. 649 s.