’Tänä keväänä Etelä-Suomessakin on saanut nauttia valon ja lumen ilosta. Peruin Lapin-matkankin osittain sen vuoksi, että saman kokemuksen saa lähempänäkin. Ei tarvitse lähteä merta edemmäksi kalaan. Eilen aamuvarhaisella lähdin naapurikylän Kurkisuolle, leveiden metsäsuksien kanssa. Hanki kantoi hyvin avoimilla paikoilla eikä metsässäkään upottanut kymmentä senttiä enempää. Suolla vallitsi uskomaton rauha: teerien pulputus, auringonnousun tuomat värit, yksinäinen kanahaukka, lumeen jo vajonneet hirvenjäljet. Hiihdin suon ympäri hitaasti valokuvia ottaen, tunnelmaa haistellen. Aikaa kului, mutta sitä ei laskettu, hiki ei tullut, kun meni tarpeeksi hiljaa, kokemukset karttuivat, vaikka suo onkin tuttu. Aina löytää jotain uutta.

En muistanutkaan, että tuolla suolla on eteläsuomalaiseksi suoksi harvinaisen paljon pieniä keloja. Mänty on ihmeellinen puu, en lakkaa sitä ihailemasta. Se kasvaa karuilta ulkosaariston luodoilta Lapin tuntureille, kuivilta kankailta vetisille soille, sama laji vaikkakin eri näköinen. Keloontunut mänty antaa suolle karun pohjoisen tunnun. Sen pintaa peittää hento nukka ja suuri joukko pienen pieniä neulajäkäliä (yleensä Mycocalicium subtile). Jäkälän nuppineulaa muistuttavia tummia rakennelmia ei näe kuin ottamalla silmälasit päästä ja suurennulasin tilalle. Samalla löysin kelon pinnasta joukon muitakin minulle vielä tuntemattomia rupijäkäliä. Näistä kertovaa kirjaa odotan innolla, luvassa on.

Aamuaurinko lämmitti vähitellen hangen pinnan ja hiki alkoi tunkea kauluksen alta. Oli suunnattava rantaan. Tikan rummutus ja hangella lojuva kohmeinen perhostoukka jäivät viimeisiksi mieleen aamuretken suolta. Vaan miksi en taaskaan tavannut koko retkellä ketään muuta. Tuollakin suolla olen viettänyt päivän toisensa jälkeen kymmenien vuosien kuluessa, mutta koskaan en ole nähnyt siellä yhtään ihmistä. Rauhassa saa olla, kuin Lapin erämaissa!’