Suomen jäkäläopas


jakalaopas_kansi’Kevään tähänastinen ilouutionen numero yksi on ollut uuden jäkäläoppaan ilmestyminen – vihdoinkin. Olen monesti murissut, kun uhanalaiskirjoja kyllä ilmestyy läjäpäin, mutta tavallisia perusoppaita ei tahdota saada aikaan ei niin millään. Kuitenkin me, jotka emme ole alan ammattilaisia, tarvitsemme perustietoa, jotta voimme erottaa sitten ne harvinaisuudetkin. Jäkälien osalta tämä puute on nyt vihdoin korjattu. Edellisestä jäkäläkasviosta ehtikin kulua jo melkein viisikymmentä vuotta. Oppikouluaikaisen biologianopettajani Rainar Hakulisen kirja on kyllä hyllyssäni, mutta sen käyttäminen ei ole enää aikoihin ollut riittävää.’

Suomen jäkäläopas on kaunis teos. Itse kuvatessani jäkäliä olen aina ihaillut niiden värien ja muotojen rikkautta. Kun katsoo sateen kostuttamaa puun kylkeä tai tihkuvetistä kalliopintaa, ei voi kuin ihmetellä sitä rikkautta, minkä jäkälät pinnoille loihtivat. Kirjassa on loistavia kuvia, vaikka tietenkin aina haluaisi enemmän. Nyt jokaisesta lajista on yksi kuva ja yleisosassa joitakin lisää. Kuvien tarkkuus riittää joissakin tapauksissa jopa määritykseen, ainakin niistä pääsee jyvälle, mistä lajia tulee etsiä. Kuviin onkin kirjassa kiinnitetty erityistä huomiota, mikä on hyvä asia.

Kirja esittelee noin neljäsosan maamme jäkälistä eli kaikki lehtimäiset ja pensasmaiset jäkälät, sekä muutamia helppoja rupijäkäliä, joilla on esimerkiksi indikaattoriarvoa laskettaessa kasvupaikan suojeluarvoa, yhteensä 481 lajia. Rupijäkälät on jätetty pois, koska kirja olisi paisunut valtavasti ja lisäksi ne ovat usein vain ryhmän asiantuntioiden lajilleen määritettävissä. Sille ei kuitenkaan voi mitään, että ne harrastajaakin kiinnostavat. Jokaisesta lajista on ensin ulkonäköesittely, sitten lajin kemiallinen rakenne, kasvupaikat ja levinneisyys. Lopuksi kerrotaan vielä lajista yleistä ja esitellään ne lajit, johon sen voi sekoittaa.

Monesti, kun ryhtyy jotain jäkälälajia määrittämään, ei osaa asettaa sitä edes oikeaan lajiryhmään, sukuun tai heimoon. Kirjassa on määrityskaavat sellaisista suvuista, joissa on lajeja enemmän kuin neljä. Lisäksi kirjan lopussa on yksi määrityskaava, jolla voi selvittää karvemaisia jäkäliä. Tämä on hyvä, sillä ainakin itsellä on käynyt niin, että saatan päätyä hienoon ja harvinaiseen lajiin, kunnes huomaankin, että se on ihan eri suvun laji ja kaiken lisäksi tuiki tavallinen. Tämän lisäksi koko taksonomia on ollut viime aikoina käymistilassa, kun sukuja on pilkottu pienemmiksi ja lajien nimiä vaihdettu uusien tietojen valossa. Heimotasohan on edelleen sekaisin eikä kirjassa siksi lajeja olekaan esitelty heimojärjestyksessä vaan sukujen aakkosjärjestyksessä.

Kirjassa on myös lajien levinneisyyskartat luonnonmaakuntajaolla. Tämäkin on hyvä asia, sillä nyt voi heti heittää vain karttaa vilkaisemalla osan lajeista sivuun, kun määrittää EH-alueen jäkäliä. Tuskin siellä tavallisessa metsässä kasvaa mitään tunturijäkäliä. Toisaalta joidenkin lajien suhteen saa olla tarkkana, sillä vaikka lajit onkin merkitty maakunnittain, niin niiden paikkatietoihin tulee jatkuvasti uusia tietoja ja levinneisyydet saattavat vaihdella. Löysinpä kirjasta yhden omankin löydökseni, jonka olin unohtanut ilmoittaa ja niinpä PH-alueella ei ole merkintää kääpiökilpijäkälästä (Dermatocarpon meiophyllizum), jonka löysin Jyväskylän Leppäveden luodolta muutama vuosi sitten hiihtoretkellä. Olisihan sekin tieto siellä saanut olla, mutta tästä kömmähdyksestä saan syyttää vain itseäni.

Kirjoitusvirheitä tai muita epäolennaisuuksia en ole ryhtynyt kirjasta etsimään. Minulle se tulee olemaan seuraavat vuodet jäkälämaailman raamattu ja kulumaan käytössä, vaikka täytyy sanoa sen miinukseksi, että kirja painaa aivan tolkuttomasti maastoon kannettavana, mutta tieto painaa eikä pidä valittaa.

Stenroos, S., Ahti, T., Lohtander, K. ja Myllys. L. (toim.): Suomen jäkäläopas (2011). Norrlinia 21: 1 – 534. Kasvimuseo. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.