Kaiku

kaiku1

’Keväinen metsä on avara. Lehdettömät puut antavat kuulaan läpinäkyvän vaikutelman kuin kulkisi veden sisällä. Äänet kantavat keväisessä metsässä aivan eri tavalla kuin keskikesän tukkoisessa maisemassa. Kiersin jäkälien perässä jyrkkärinteisen Ruokovuoren rinteitä ja törmäsin… niin mihin? Mikä tuo on? Mielikuvitusta sen kohtaaminen ainakin lisäsi.’

Pienenä usein tehty kysymys kuuluu: Kuka metsässä huutaa? Itsekin olen niin ihmetellyt. Tuntui jännältä huutaa ja kuunnella vastausta. Aikuiset kertoivat Kaiusta ehkä jopa isolla alkukirjaimella ja pieni mietti Kaiun ulkonäköä ja äänen syntyä. Taiteilijat ovat Kaiun ikuistaneet: säveltäjät säveltäneet sen äänen musiikkiinsa, maalarit antaneet sen hahmon kankaalle. Itselleni Kaiku oli ja on metsän olento; samalla tavalla kuin näkki kuuluu veteen ja hiisi vuorten synkimpiin onkaloihin, Kaiku kuuluu metsään ja asuu siellä, vaikka sitä ei koskaan näykään, kuuluu vain.

Aikuisena arvoitus on ratkennut. Mutta siitä huolimatta, kun keväisessä metsässä kaikuu tikan pärryytys tai oma kutsuhuuto kantautuu takaisin, ajattelee, kuka kumma siellä huutaa. Silloin elää kuin lapsuuden satua uudelleen.

Siksipä kohdatessani koivun kyljen rosoisen pakurisienen runteleman haavan en voinut olla näkemättä siinä suuta, Kaiun suuta, varsinkin kun käänsi päänsä vinoon ja antoi mielikuvituksen laukata. Täällä se asuu, täältä se vastaa, kun sille huutaa. Vai mitä? Voi oikein nähdä, kuinka ääni kumpuaa sen raollaan olevien kasteen kostuttamien huulten välistä.

kaiku2

Lapsuuden ongelma on ratkennut. Puhukoot aikuiset mitä haluavat, minä tiedän, mistä ääni tulee metsässä, olen nähnyt sen, olen kokeillut sitä. Ruokovuori antaa sille oivallisen näyttämön, keväinen metsä tunnelman … ja satu on valmis.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.