Hiljainen amerikkalainen

Hiljainen amerikkalainen’ Graham Greene on aina ollut yksi suosikkini kirjailijoiden joukossa. Hänen älykkäät dekkarihenkiset tarinansa ovat viihdyttäneet vuodesta toiseen aina silloin, kun olen kyllästynyt näihin nykyisiin kovin teknisiin dekkareihin, joissa ruumiita tulee liukuhihnalta ja juoni on karannut kirjailijalta jo teoksen puolivälissä. Greene olisi ansainnut Nobelin palkinnon, mutta sitä hän ei koskaan ehtinyt saada. Monella on muistissa varmaankin tarinat Harry Lime – kolmas mies tai Miehemme Havannassa tai ne monet muut kirjat joista on tehty viihdyttäviä elokuvia. Ehkä hänen kohtalonsa olikin se, että häntä pidettiin liikaa viihdekirjailijana. Sitä hän olikin, mutta myös paljon muuta. Kannattaa tutustua, hänen kirjansa eivät vanhene!’

Hiljaisen amerikkalaisen juoni on oikeastaan aivan tavallinen kolmiodraama, mutta sen lisäksi siinä on paljon muutakin. Thomas Fowler on englantilainen lehtimies ja hänen toimipaikkansa on Vietnamissa 50-luvulla, siihen aikaan kun Ranska kävi Indo-Kiinan sotaansa ennen amerikkalaisia. Hän asustaa nuoren vietnamilaistytön Phuongin kanssa. Miehellä on kuitenkin vaimo Englannissa, joka ei tahdo antaa hänelle avioeroa. Phuong on nuori, elämänhaluinen, hyvästä perheestä oleva nainen, jonka tulevaisuutta etenkin hänen sisarensa ajaa. Tarkoituksena on saattaa tyttö avioon ja parempaan elämään kuin nykyinen. Tämän tarjoaisi ulkomaalainen mies, joka sitoutuisi pitämään huolta Phuongista ja samalla koko suvusta.

Sitten Saigoniin saapuu nuori amerikkalainen Pyle, joka on ’taloudellisen avun valtuuskunnan’ virkailija. Hän uskoo tuovansa maahan demokratiaa, hyvinvointia ja vakautta amerikkalaiseen tapaan. Toisaalta hän ei tiedä yhtään mitään maan historiasta eikä kulttuurista. Hän toisi mukanaan amerikkalaisuuden, joka olisi turva juuri Phuongin kaltaiselle tytölle. Pyle rakastuu ja siitä alkaa loputon keskustelu siitä, mikä Phuongille on parasta. Thomas haluaa hänen parastaan omassa maassa ja omassa kulttuurissa, Pyle veisi hänet mukanaan ja kasvattaisi amerikkalaiseksi omassa kulttuurissaan. Lehtimiehellä ei ole tarjottavana tulevaisuutta, koska hän on naimisissa ja hänen toimipaikkansa voi koska tahansa vaihtua lehden päähänpistojen ja maailmantapahtumien mukaan. Hänellä ei ole myöskään halua elää, hän etsii kuolemaa, uhmaa sitä ja toivoo sitä. Pyle on täydellinen vastakohta, uhkuu voimaa ja ajatuksia.

Vietnamissa taistelee useita eri joukkoja. Vietminhin kapinalliset kylvävät kauhua kaupungissa heittelemällä käsikranaatteja niin, että rakennusten ikkunat on täytynyt peittää verkoilla, joista kranaatit eivät pääse läpi. Lisäksi on kenraali Tse, joka käy omaa sotaansa vuorilla. Ranskalaiset yrittävät rauhoittaa miehittämäänsä maata, mutta kärsivät yhä enemmän tappioita, joista lehtimiehet eivät saa kertoa. Kansa katsoo sivusta ja kärsii niin kuin aina tällaisissa sodissa. Taistelulentäjät kylvävät pommeja heidän niskaansa ja polttavat heitä ja heidän omaisuuttaan napalmilla. Sitten tulevat amerikkalaiset tarkoitaen hyvää, mutta täysin epäonnistuneella taktiikalla. Pyle tuottaa maahan muovin raaka-ainetta ja siitä Tsen joukot valmistavat muovipommeja, polkupyörän pumppuja. Nämä aiheuttavat vähän tuhoa mutta paljon pelkoa. Lopulta kokonainen tynnyri räjäytetään ja paljon sivullisia sivilejä saa surmansa. Nyt Pylen touhuihin on saatava loppu.

Kirja on aivan loistavasti kirjoitettu. Jo kirjan alussa kerrotaan Pylen kuolemasta. Takaumissa sitten kuvataan kuinka hän ryöstää Phuongin itselleen ja lupaa hänelle maat ja mannut Amerikassa. Sekin käy selville jo alussa, että Thomas on jotenkin sekaantunut hiljaisen amerikkalaisen kuolemaan, mutta vasta kirjan lopussa kerrotaan miten.

Kirjan kieli on joustavaa, ironisella huumorilla höystettyä ja traagista. Oikeastaan Greene on ennustaja, sillä kirja on kirjoitettu kauan ennen kuin amerikkalaiset joutuivat korviaan myöten liemeen Vietnamissa 70-luvulla ja kuitenkin hän hyvin uskottavasti kuvaa ne virheet, joihin amerikkalaiset sitten aikoinaan syyllistyivät ja syyllistyvät edelleen. He kuvittelevat omaa malliaan maailman parhaaksi, aliarvioivat vastustajansa henkisen tason ja kulttuurin voiman, luulevat omistavansa ainoina demokratian aatteen ja eivät näe omaa nenäänsä pidemmälle. Pyle on tyypillinen amerikkalainen: röyhkeä vaatimuksissaan, tietämätön suunnitelmissaan ja toimissaan, rämäpäinen sotkiessaan menoillaan ja toimillaan valmiita operaatioita ja tietämätön uskoessaan olevansa oikeassa.

Kirja antaa loistavan kuvan sen ajan elämästä, ja historia todistaa kirjailijan olleen oikeassa. Minä-kertojan englantilainen huumori tuntuu joskus jopa sarkasmilta tai lukija miettii, voiko joku suhtautua noin tyynesti toisen mielivaltaan ja röyhkeyteen. Hienovaraisesti kirjailija kuitenkin johdattelee tarinansa loppuun. Ehkä heikoin lenkki löytyykin loppuratkaisusta, nykyään sitä kutsuttaisiin kliseemäiseksi, mutta ehkä se 50-luvulla oli tuoreempi. Toisaalta mikä olisi ollut parempi loppu tarinalle, jossa Thomas oli saanut jo aivan tarpeeksi kärsiä toisten mielivallasta.

Kirja kuvaa hyvin myös sodan mielettömyyttä ja sitä, ettei meidän ulkopuolisten pitäisi lähteä soitellen sotaan, jos pitäisi ollenkaan. Amerikka on aina valmiina kuin partiopoika auttamaan konflikteissa, vaikka tieto ja taito puuttuvat. Se ei ole oikein, ei silloin eikä nyt.

Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen (1955). Suom. Jouko Linturi. Tammi 2009 (Keltaiset pokkarit). 280 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.