Ajan rannalla

ajan rannalla

’Tulipa taas hyödynnettyä kirjastoauton antia ja luin jo vähän vanhemman Henning Mankellin kirjan: Ajan rannalla. Arvostelut tästä kirjasta aikoineen menivät pahasti ristiin: toiset pitivät sitä mestariteoksena toiset floppina. Epäilen, etteivät jälkimmäiset tajunneet kirjan luonnetta ja jujua. Sitä ei pidä lukea juonen vuoksi eikä totena, se on tarinakokoelma ja mytologinen ilotulitus. Jos ottaa liian vakavasti sen kuvauksen esimerkiksi valkoisesta ihmisestä, voivat mustatkin joutua aika omituiseen valoon ja kuitekin kyse on ihmisistä, vaikkakin erilaisen historian muovaamista.’

Tätä kirjaa Mankell kirjoitti ja viimeisteli parikymmentä vuotta. Se pohjaa hänen omiin kokemuksiinsa Afrikassa. Kirjailija on asunut Mosambikin Mabutossa vuosikausia ja toimii siellä paikallisen teatterin dramaturgina. Hänethän yleisesti tunnetaan Wallander-dekkareistaan, mutta monipuolisen kirjailijan parhaat teokset liittyvät Afrikkaan ja hänen kokemuksiinsa mustan väestön piirissä. Väistämättä kirjoituksissa tulee myös esille historia siirtomaavallan ajalta ja alkuperäisten kansojen elämä silloin ja nyt.

Kirja on oikeastaan tarinakokoelma, jonka kertoo Felisberto, ikivanha sokea mies. Hän kuuluu laajaan sukuun ja hänen tarinansa ovat kulkeneet suvussa perimätietona aina myyttisestä Samimasta alkaen, joka kuoli satoja vuosia sitten elettyään liian pitkän elämän. Hänellä oli ruumiissaan merkki, valkoinen juova päästä kantapäähän ja se ilmaantuu suvussa aina jollekin aikojen kuluessa. Tällainen lapsi on sanan mukaan merkitty ja erikoinen, suvun historian ja perinteen jatkaja. Felisberto oli nuoruudessaan Dom Estefanon palvelija. Vallankumouksen jälkeen hän palasi perheensä luo elämään alkuperäistä afrikkalaista elämää. Palveluaika on kuitenkin näyttänyt hänelle sen ristiriidan, joka valkoisten ja mustien välillä vallitsi. Estefano kuolee ja hänen kuolemansairas vaimonsa paranee ja pakenee viimeisten kanssa maasta ennen eversti Nquilan saapumista. Kirja ei kerro vallankumouksen etenemisestä, ei sen alusta eikä lopusta, vaan se kertoo yksttäisistä ihmisistä ajan rannalla, heidän elämästään ja kuolemastaan, perinnöstä, joka siirtyy seuraaville sukupolville.

Mankell on hyvin monipuolinen kirjailija, jonka koko tuotanto on tutustumisen arvoinen. Olen lukenut vain yhden Wallanderin (Palomuuri) ja se riitti sitä laatua. Samoin olen lukenut yhden hänen nuortenkirjansa (Varjot kasvavat hämärässä) ja siitä sain kuvan hänen kyvystään kirjoittaa myös nuorille. Näitä Afrikka-aiheisia olen lukenut useita ja nauttinut jokaisesta. Ne eivät ole tusinatavaraa, sillä jokainen on herättänyt ajatuksia ja jäänyt pitkäksi aikaa mietityttämään mieleen. Erityisen hieno kirja oli Tuulten poika, joka väistämättä tuo mieleen toisen Afrikkaa kuvaavan kirjailijan eteläafrikkalaisen André Brinkin. Mankellin tuotantoon kuuluu myös ruotsalaisesta yhteiskunnasta kertovia teoksia (Savuna ilmaan, Kadonneiden miesten metsä). Niissäkin tulee esiin hänen loistava tapansa kehitellä tarinaa. Ajan rannalla on upea kirja kuvaamaan sitä ajattelutapaa, joka mustilla on. Siirtomaavallan ajalla heitä ei edes pidetty ihmisinä, heillä oli kuitenkin silloin jo omanlaisensa sivistys, joka ei vain sorron aikaan päässyt esiin. Mankell kertoo tarinoiden kautta sen viisauden ja ajatuksen rikkauden, joka sisältyy muistoihin. Ihmiset elivät ja elävät edelleenkin vaatimatonta ja meidän mielestämme köyhää elämää. Rikkaus on kuitenkin muistoissa. Nuotiotulen ääressä kerrottuna muistot heräsivät henkiin:

’Vanha Felisberto hymyili saatuaan kertomuksensa päätökseen.

– Me kaikki kuulumme suureen tarinaan, jolla ei ole alkua eikä loppua. Jokainen elämä on seikkailu, maasto jossa virtaa monta jokea ja kaukaisen taivaanrannan usvassa kohoaa aina vuoria. Jokainen ihminen on osa tuota loputonta tarinaa, ihmisen suurta kertomusta itsestään. Osa meistä ei saa kertoa tarinaa loppuun asti. Ehkä tässä elämässä siksi on niin paljon tuskaa. Mutta vielä enemmän iloa. Sillä tuska hakeutuu aina pois itsensä luota, mutta ilo tarrautuu kiinni. Ehkä henget siksi jatkavat kertomusta. Niiden äänet kuiskivat yössä, ja sanat leijuvat haurain siivin yläpuolellamme.’

Mankell, Henning: Ajan rannalla. Suom. Laura Jänisniemi. Otava 2008 (1998). 298 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.