Kultarinta

kultarinta’Tätä kirjaa on hekutettu blogeissa ja kriitikkojen kirjoituksissa, joten tartuin siihen hieman empien. Voiko se olla niin hyvä? Vastaus on, että se voi! Kirja vei mennessään ensimmäiseltä sivulta ja sitä oli vaikea päästää kädestään ennen viimeistä. Mahtava näyttö esikoiskirjailijalta. Luettuani tämän yli 600-sivuisen opuksen mietin, voisinko poistaa siitä jotain eli lyhetää sitä luettavampaan muotoon, mutta turhaan. Kirja on kokonaisuus, kielellisesti omintakeinen ja käsittelyltään kuitenkin tiivis paketti sellaisenaan. Siis, suositukset tällekin kirjalle ja monia innokkaita lukijoita. Tässä muutama kommentti kirjasta. En ryhtynyt kirjaamaan parhaita paloja, sillä silloin tähän olisi kopioitava koko kirja.’

Jokaisen luonnonystävän tulisi lukea tämä kirja. Harvoin saa luettavakseen tekstiä, jonka luonnonkuvaus on näin oikein kirjoitettua. Oikein tarkoittaa, että lukijan ei koko ajan tarvitse miettiä, ovatko nimet ja ilmiöt oikein kuvattu ja nimetty. Kirjailija osaa asiansa ammattitaidolla, jopa niin hyvin, että joissain kohdin se alkoi kyllästyttää. Kokonaan toinen juttu on luonnontuntemuksen historia. 1900-luvun alun ihmiset tuskin tunsivat sammalia nykynimillä tai osasivat edes niitä tunnistaa. Toisaalta kirjan toinen päähenkilö tutki niitä ja oli paneutunut aiheeseen retkillään kartanon metsissä.

Kirja kertoo miehen, Erikin, ja hänen tyttärensä, Mallan, elämästä 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Erikin isä omistaa Aspholmin kartanon metsineen lähellä Helsinkiä. Poika liikkuu metsissä, kokee mystisiä ilmestyksiä, tutkii lintuja, kasveja, sammalia, kaikkea luontoon ja metsään liittyvää. Siellä on kohtaa myös torpan tytön Lidian. Rakkaustarina saa alkunsa. Tapahtumat vuonna 1918 muuttavat kuitenkin kaiken. Malla syntyy, Lidia päätyy keuhkotautiparantolaan, Erik luhistuu. Tuntuu, että kaikki kuolee hänen ympäriltään, mikään ei mene hyvin. Lopulta isä ja tytär joutuvat erilleen pitkäksi aikaa.

Erik toipuu sairaalassa, Malla sijoitetaan Pohjanmaalle. Muistoissa yhteinen matka Karjalaan. Rakkaus metsään säilyy ja sinne Malla pyrkii aina kun vain mahdollista. Ankara kuri sijaiskodissa tukahduttaa elämän, jota Malla kaipaa. Isästä ei ole muutamaa kirjettä kummempaa tietoa, yhteydet ovat poikki. Lopulta kaipuu voittaa ja matka alkaa.

Kirjaa mainostetaan rakkausromaanina, mitä se mielestäni onkin, mutta vain osaltaan ja mikä sitten on rakkauden kohde. Erik rakastaa Lidiaa ja Mallaa, Malla isäänsä, mutta molemmat rakastavat metsää. Se onkin kirjan parasta antia. Luonnonkuvaus ylittää kaikki aikaisemmin kokemani. Uusilla onomatopoeettisilla sanoilla, sattuvilla vertauksilla ja uussanoilla kirjailija rikastaa kerrontaa entisestään. Sanat kuvaavat osuvasti lintujen ääniä, metsän puhetta, mytologiaa. Karhu, kultarinta, on keskeisessä osassa koko kirjan matkan. Vanhat uskomukset elävät, persofinikoituvat. Karhunmuotoinen vuori Laatokan rannalla on haavepaikka niin isälle kuin tyttärellekin. Sieltä löytyy se salaperäisyys, jota he kaipaavat. Siellä on elänyt myös Joel, Mallan ystävä sijaiskodissa, joka on kuin ihminen mutta myös karhu.

Mielenkiintoisen lisän kirjaan antaa myös sen tyyli olla kertomatta asioita puhki. Lukija saa tehdä omia johtopäätöksiä ja nämä koukuttavat lukemaan eteenpäin. Varmaan monta koukkua jäi huomaamatta, mutta huomatutkin viehättivät. Kirjailija on onnistunut tässäkin hyvin. Ainoa miinus voisi olla kirjan harmaus. Tällä tarkoitan sen surullisuutta. Tuntuu, ettei mikään onnistu, väkivaltaiset kuolemat, sairaudet, sota ja pinttyneet asenteet kiusaavat päähenkilöitä loppuun saakka. Vastakohtana tähän harmauteen on rikas ja värikäs luonto. Ehkä vastakohta-asettelu on tarkoituksellinen. Surin kuitenkin Mallan lapsuutta ja nuoruutta, surin Erikin kohtaloa. Pienet ihmiset yrittävät, mutta elämä vie, sinne minne tahtoo.

Kirja onneksi päättyy onnellisesti, mutta muutaman vuoden kuluttua tulevaisuudessa vaanii taas sota. Sinne asti kirja ei mene, onneksi, sillä se saattaisi kääntää taas kaiken päälaelleen. Pienen mutta tärkeän lisänsä omaan lukukokemukseeni antaa kirjan lopun tapahtumapaikka täällä Luopioisissa ja tietenkin alueen nimikkokasvi, ormio.

Kytömäki, Anni: Kultarinta. Gummerus, 2014. 644 s.

4 vastausta artikkeliin ”Kultarinta

  1. Hei.
    Kultarinta on todella mukaansa tempaava kirja. Paksuissa kirjoissa on se hieno puoli, että ne eivät lopu liian nopeasti! Olit havainnut, että kirjassa käytetään eliöistä niiden nykyisiä nimiä. Eräästä haastattelusta kuulin, että se on ollut kirjoittajan tietoinen valinta: luonnosta kiinnostuneen lukijan on helppo löytää lajeista lisätietoa näiden nykynimien avulla. – Minusta on hauskaa, että pieni vaatimaton ormio on päässyt kirjan sankariksi 🙂

    • Kiitos kommentista! Ajattelin tuota nimiasiaa samalla tavalla itsekin, mutta kun en ollut varma, niin se jäi pelkäksi ajatukseksi. Sinällään hyvä ratkaisu, mutta kuinka moni hakee niitä tietoja erikseen muualta. Minustakin tuo ormio-juttu oli hieno.

      • Tuskinpa monikaan vaivautuu lisätiedon hakuun – mutta kirjailija antaa kuitenkin siihen mahdollisuuden. Sinä näit kirjan surullisena. Minä näin sen täynnä toivoa, lannistumattomuutta vaikeiden tapahtumien edessä. Ehkä tähän toivoon liittyy sekin ajatus, että joku tämän kirjan kautta saisi luontokipinän. Miksei jopa siinä määrin, että etsisi lisätietoa lajeista, kukaties liittyisi paikkakuntansa luontoyhdistykseen! Toivoa tarvitaan. Onnellista kesää sinulle ja kiitos hienosta kirja-arviosta!

        • Mielenkiintoista, kuinka nahdään eri lailla. Surullisuutta näin siinä lapsuuden ja nuoruuden kulumisessa jatkuvissa vaikeuksissa jopa itsetuhoon saakka. Onneksi tuo mainitsemasi lannistumattomuuskin on mukana kirjassa. Luontokipinää minäkin toivon, itseänihän se on oikein kunnolla puraissut. Hyvää kesää sinullekin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.