Nastaa


keltanastakka1

’Ennen sanottiin jostakin oikein mukavasta, että se on nastaa. En tiedä, mistä sanonta tulee, mutta vieläkin, kun pistän nastalla kuvan ilmoitustaululle tai näen metsässä nastakan, niin tämä sanonta tulee mieleen. Niinpä, nyt lumen taas mentyä ja lahojen kasvinosien peittämän maan tultua esiin, pienet lahottajasienet tuovat väriä maisemaan ja myös iloa. Voi huudahtaa iloissaan: nastaa!’

Keltanastakka (Bisporella citriana) kuuluu kotelosienten laajaan kaareen. Maailmanlaajuisesti tänne kuuluu yli 30 000 sienilajia, mutta koska jatkuvasti tehdään uusia löytöjä, ei tämäkään luku ole kuin laiha arvaus. Koko kaaren luokittelu on kesken eikä siksi oikein osata vielä sanoa, mitkä lopulta ovat sukulaisia keskenään. DNA-määritykset tuovat varmaan tähänkin ryhmään sekä uusia lajeja että uusia määrityksiä. Kotelosieniä löytyy sekä itiöemällisistä sienistä, jopa ruokasienistä, kuten korvasieni, mutta myös pienistä loisten tapaan elävistä mikrosienistä, kuten tuulenpesäsieni tai eräät härmät ja homeet, jopa muutamat taudinkantajat ovat kotelosieniä. Yleensä tällainen erilaisuus johtaa lopulta ryhmän pilkkomiseen. On mielenkiintoista seurata, kuinka kotelosienten käy.

Ketanastakka on yleinen sieni metsissä. Sen kirkkaankeltaiset itiöemät voi löytää keväästä myöhäiseen syksyyn lehtomaisista metsistä lahopuulta ja risuilta. Myös ihmisen rakenteisiin se saattaa pesiytyä, sillä usein olen löytänyt sen kasvustoja lahoavista laudoita ja hirsistä, pitkospuista ja metsään unohtuneista pölkkypinoista. Sieni on yleensä lahottamassa lehtipuita, mutta joskus sen löytää myös havupuulta. Itiöemät muodostavat tiheitä ryhmiä ja säilyvät pitkään. Sieni on lyhytjalkainen, nastamaisen litistynyt alle 3 mm leveä kiekko, joka kuivuessaan tummuu punertavaksi.

keltanastakka2

Kuvasin ketanastakat etelähämäläisessä lehdossa lahoavalta haavalta joulukuun alussa. Se oli siellä runsas ja pikkupakkasista huolimatta elinvoimainen. Aivan vieressä kasvoi risuilla hieman pienenpää sientä, joka ulkonäöltään muistutti suuresti keltanastakkaa, mutta oli väriltään vaalea, lähes nahanvärinen. Se ei ollut kuivunut, kuten ensin luulin, vaan aivan yhtä elinvoimainen kuin vieressä kasvava keltanastakkakin. Voiko sienissä olla albiinomuotoja? Kirjallisuuden puute on tällaisten sienten kohdalla suuri, sillä tavallisista kirjoista nämä lajit puuttuvat kokonaan. Suomen ja Pohjolan sienet-kirja esittelee vain keltanastakan, jonka esittely sopisi tähänkin sieneen väriä lukuunottamatta. Voiko ketanastakka olla noinkin kalpea, vai onko kyseessä täysin toinen laji? Harmi vain kun kuva onnistui hämärässä metsässä huonosti.

Monet pienet kotelosienet ovat löydettävissä talvellakin, jos vain olosuhteet pysyvät edes jotenkin inhimillisinä. Keväällä lumen sulettua ne nousevat lähes ensimmäisinä ja silloin niiden sienirihmaston löytää harsomaisena verkkona karikkeen seassa. Lahottajasienet ovat välttämättömiä luonnon kannalta. Ilman niitä lahoaminen tapahtuisi huomattavasti hitaammin jos ollenkaan. Toisaalta ne ovat myös vahingollisia tuhoamalla puurakenteita ja lahottamalla käyttökelpoista puuta. Siksi tuntuukin aika ihmeelliseltä, kun näkee metsäteiden varsilla valtavia vuosikausia vanhoja risukasoja odottamassa haketusta. Luulisi lahottajasienten iskeneen niihin jo aikapäiviä ja vieneen parhaan energiaterän mennessään. Risusavotassa olisi minusta paljon opittavaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.