Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Totuus..Tämä kirja on ollut sensaatio ympäri lukevan maailman. Sitä on käännetty eri kielille, arvioitu eri medioissa, julistettu sekä salapoliisiromaaniksi että rakkauskertomukseksi, murhamysteeriksi, kirjailijakuvaukseksi, dokumentiksi kuin myös satiiriseksi komediaksikin. Ehkä se onkin kaikkea sitä ja paljon muuta. Keltainen kirjasto, jossa kirja Suomessa on julkaistu, tarkoitettiin aikanaan käännöskirjallisuuden helmiä varten. Niitä onkin saatu nauttien lukea 60 vuoden ajan. Sarjassa on ilmestynyt yli 450 teosta. Viime aikoina siellä on kuitenkin ilmestynyt myös enemmänkin viihteellisiä romaaneita, joiden taiteellisia tai kirjallisia ansioita ei aina voi allekirjoittaa. Tämä kirja lähenee juuri tätä tasoa. Sveitsiläisen Joël Dickerin kirja on hyvin kirjoitettu ja sen aihe on mielenkiintoinen, mutta… Joku voisi sanoa, ettei noita mutta-lauseita pitäisi kirjoittaa ollenkaan; kirja on hyvä ja piste. Näin ei asia kuitenkaan aina ole.’

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa kuuluisan kirjailijan Harry Quebertin puutarhasta löytyy nuoren 30 vuotta aikaisemmin kadonneen tytön ruumis. Ruumiin vieressä on kirjailijan menestysromaanin käsikirjoitus, jonka päälle on kirjoitettu käsin: Hyvästi Nola-kulta. Kirjailija vangitaan ja syyte on selvä, kuolemantuomio odottaa. Hänen oppilaansa yhden menestysrommanin kirjoittanut Marcus Goldman potee kirjailijatautia, valkoisen paperin kammoa. Hän ryhtyy puolustamaan oppi-isäänsä ja matkustaa Auroran pikkukaupunkiin ottamaan asioista selvää.

Tätä sitten pohditaan koko kirjan ajan. Juoni etenee yllätyksestä toiseen, löytää uusia syyllisiä lähes joka luvussa, kaivelee esiin muitakin vanhoja asioita ja sotkee ne nykyaikaan sekavaksi vyyhdeksi. Tuntuu kuin koko pikkukaupunki olisi täynnä erikoisuuksia ja aivan kuin jokainen voisi olla syyllinen, jos ei murhaan niin ainakin peittelyyn, valehteluun, salailuun ja juoruiluun. Kirjassa korostuu kliseisesti amerikkalainen kulttuuri, elämäntapa, kaksinaismoraali ja väkivaltaisuus. Joissakin kohdin lukija ei voi kuin ihmetellä kirjailijan ratkaisuja ja luotujen henkilöiden yksinuottisuutta. Kirjaan on koottu joukko kummajaisia ja pistetty ne koheltamaan pikkukaupungin kaduille ja pusikoihin: on muodottomaksi mukiloitu autonkuljettaja, on tahdottomia miehiä ja kaiken osaavia naisia, kirjailijaraasuja, jotka eivät osaa enää kirjoittaa, rikas homomies, koheltavat poliisit, kaakattavat äidit ja kaiken yllä leijuu kuvankaunis ystävällinen herttainen tyttörukka, joka on murhattu.

Kokonaan oman juttunsa kirjassa saa kustannustoiminta, sensaationhakuiset toimittajat ja kustantajat, joille mikään ei ole pyhää sekä kirjoittaminen, sen opastaminen ja valmentaminen. Jos John Irvingillä kirjoissaan esiintyy paini, niin tässä saman roolin ottaa nyrkkeily. Se rinnastetaan kirjoittamiseen.

Monien mutkien ja syyllisten jälkeen kirjailija M. Goldman kirjoittaa suuren romaaninsa Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

Kirjaa on verrattu tietenkin moniin aikaisemmin julkaistuihin teoksiin. Itselleni tuli mieleen J. M. Coetzeen kuuluisa teos Häpeäpaalu, jossa professori rakastuu oppilaaseensa tai Vladimir Nabokovin Lolita, jossa myös puhutaan kielletystä rakkaudesta. Kirjan lopun psykologisointi tuo eittämättä mieleen Alfred Hitchcocin elokuvan Psyko. Dicker hakee kirjassaan päähenkilön muusan 15-vuotiaasta tytöstä, joka kliseisesti antautuu palvomaan kirjailijaa ja auttamaan ihan puhtaaksikirjoitusta myöten tämän suuren menestysromaanin tekemisessä. Juonenkäänteet tekevät tästä Nolasta milloin enkelin milloin paholaisen, totuus vaihtuu sivu sivulta samoin kuin syyllisetkin. Sehän pitää lukijan koukussa.

Kirjaa lukiessa mietti, onko tämä kaunokirjallisuutta vai dokumetaatiota. Kirjan lopussa kirjailija kiittää tekstissä mainittuja henkilöitä aivan kuin olisi vain dokumentoinut tapahtunutta. Mikä on totuus kirjasta? Tänä päivänä kirjoitetaan paljon valheellista kirjallisuutta eli todellisten henkilöiden puheiksi pistetään asioita ja tapahtumia, joilla ei ole tutkittua totuuspohjaa. Tässä tämä asia korostuu lopun kiitoksissa ja nyrkkeilydiplomissa. Kirjan rakenne tukee dokumentaatiota ja voisi hyvin kuvitella, että tässä on kyse nykyajalle niin tyypillisestä tavasta tehdä TV-sarjoja. Tästäkin saisi ainakin kolme tuotantokautta puhdasta draamaa.

Kirjaa lukiessa mietti myös, onko kyseessä satiiri, ironia vai onko kirjailija todella ajatellut asioiden olevan näin yksioikoisia, naiveja. Amerikassa todellakin valmennetaan lahjakkaita henkilöitä kirjailijoiksi. Heillä on agentteja, on kaiken päättäviä kustantajia, on kiirettä aikataulujen kanssa on sensaatiota ja sen hakuisuutta. Enpä haluaisi olla siellä kirjailijana. Pikkukaupungit ovat olleet tapahtumapaikkana niin monessa amerikkalaisessa romaanissa, että tässä se jo nauratti. Samoin lukuisat kirjat juonellisesti käsittelevät kirjallisuutta, kirjallisuuden opettajia ja kirjailijoita. Niin tässäkin. Jotenkin en vain enää jaksa sellaisia lukea. Onhan maailmassa muitakin mielenkiintoisia ammatteja. Kaikesta tästä kritiikistä huolimatta luin kirjan 800 sivua muutamassa päivässä ahmien ja nauttien. Jotain siinä on, se vain ei auennut. Onko kyse ihmisen luontaisesta uteliaisuudesta vai siitä, ettei voi jättää kesken, kun on kerran aloittanut? Tässä korostuukin kirjan ja kirjailijan tärkein juttu, kirjan aloitus.

– Ensimmäinen luku on tärkein. Jos lukija ei pidä siitä, ei hän lue muitakaan. Miten olet ajatellut aloittaa kirjasi?
– Ei aavistustakaan. Uskotko että minusta on siihen?
– Mihin?
– Kirjan kirjoittamiseen.
– No ihan varmasti.
s. 15.

Dicker, Joël: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Suom. Anna-Maija Viitanen. Tammi, 2014. 809 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.