Hiljainen talo


hiljainen talo
’Talvipäivien ratoksi kannattaa valita hyvä kirja. Pamuk ei ole vielä koskaan pettänyt. Kun hiihtolenkki on takana ja päivän työt suunniteltu tai tehty, mikä on sen hienompaa kuin hyvä kirja. No, monet saattavat olla eri mieltä kanssani, mutta erilaisuus on rikkautta. Tammikuun aikana olen selaillut useitakin kirjoja, mutta tämän luin kokonaan, onneksi. Siksipä paikallaan on muutama kommentti siitä.’

Kirja on Orhan Pamukin nuoruudenteos, jonka hän kirjoitti vuonna 1983 vuoden 1980 kesästä vain hetkeä ennen sotilasvallankaappausta. Moniäänisen kertomuksen päähenkilöinä ovat eri sukupolvien kertojat: isoäiti Fatma edustaa vanhinta polvea, seuraavasta polvesta esiintyvät Fatman puolison Selahattinin pojat kääpiö Recep ja rampa arpakauppias Ismail ja viimeisestä lapsenlapset juoppo hitstorioitsija Faruk, vasemmistolainen Nilgün ja lukiolainen Amerikkaan kaipaava Metin. Lisäksi kertojaääni on annettu Ismailin pojalle oikeistoradikaalille Hasanille. Minä-kertojat valottavat tarinaa jokainen omasta näkökulmastaan ja tuovat siksi tarinan lähelle lukijaa. Koko tarinan keskiössä on vanha ränsistynyt talo lähellä Istanbulia, jonne Fatma ja Selahattin ovat aikoinaan joutuneet pakenemaan levottomuuksia. Talossa ratkotaan nykyhetken asioita, mutta vaietaan menneisyyden salaisuuksista, joita tuntuu olevan enemmänkin. Fatma muistelee katkerana miestään, joka oli jumalankieltäjä ja kirjoitti ensyklopediaansa koko ikänsä saamatta sitä koskaan valmiiksi. Hän oli suuri lännen ihailija ja selitti kaiken hyvän tulevan sieltä. Fatmalle olivat kaikki miehen kirjoitukset kauhistusta. Hänen salaisuutensa kävelee kääpiönä talon huoneissa palvellen häntä, mutta sen hän kieltää ja haukkuu. Faruk etsii paikkakunnan historiaa, mutta suurin osa hänen ajastaan menee juomiseen. Hän on juuri eronnut vaimostaan eikä tahdo päästä siitä irti. Nilgün on opiskelija, joka tuntee viehtymystä vasemmistolaisuuteen. Hän käy vapaamielisesti uimarannalla aikaisin aamulla ja ostaa vasemmistolaisia lehtiä. Hasan tuntee vetovoimaa serkkuaan kohtaan, mutta joutuu samalla ristiriitaan oikeistaryhmänsä kanssa. Asiat kärjistyvät kohti tuhoa. Metin on nuori lukiolainen, joka etsii viihdykettä paitsi talosta niin myös samanlaisista kylän nuorista. Toimettomuus, huumeet, juopottelu ja poukkoilu eri suuntiin saavat hänet toimimaan päättömästi eikä hänen toiveensa päästä Amerikkaan tule yhtään lähemmäksi.

Pamukilla on taito luoda tunnelma, joka jää kirjan lukemisen jälkeen moneksi päiväksi päälle. Kirjan lopussa on Fatman mielenkiintoinen ajatelma, joka kuvaa hyvin Pamukin maailmankuvaa:

…täällä sängyssä maatessani, ajattelin: elämää, sitä matkaa jonka kulkee vain kerran, ei voi aloittaa alusta, mutta jos sinulla on kirja kädessäsi, oli se miten sekava ja käsittämätön tahansa, niin sen kirjan loputtua voit halutessasi siirtyä takaisin alkuun ja oivaltaa uudestaan jonkin käsittämättömän asian ja elämän ja lukea kirjan uudestaan…

Vaikka tämä on Pamukin nuoruudenteos, niin tässä ovat mukana jo monet niistä teemoista, joita hän on käyttänyt myöhemmin kirjoissaan: historia, poliittiset ja uskonnolliset kysymykset ja niiden kipupisteet, turkkilaisuus. Hän kärjistää tekstiä vastakohdilla, joiden eroja hän pohtii minä-henkilöidensä ajatuksissa. Vastakkain ovat länsimainen ja itämainen elämä, nuoruus ja vanhuus, oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, eri uskonnot. Keskiössä on myös talo ja siihen liittyy kirjassa paljon symboliikkaa. Voisi kuvitella että se kuvaa Turkkia pienoiskoossa: ränsistynyt, jäänne, pysähtynyt, hiljainen, mutta sen ulkopuolella on toisenlainen elämä, uimaranta jonka äänet kantautuvat taloon, kuvaten länsimaalaisuutta, vapautta, iloa ja elämää. Toisaalta Farukin auto Anadol nousee keskeiseksi symboliksi länsimaisen elämän haavoittuvuudesta ja rappiosta. Sen kokee erityisesti Metin, joka joutuu autolla vaikeuksiin monella tapaa, vaikka itse unelmoi Amerikan ihmeistä.

Kirja on aitoa Pamukia eikä se jätä kylmäksi. Itse olisin hieman tiivistänyt sitä. Nyt joissain kohdin teksti karkaa kauas päälinjasta ja jos lukee sitä vain iltalukemisena, voi olla vaikeaa päästä uudelleen kertomukseen mukaan. Se ei ehkä ole parasta, mitä Pamukilta olen lukenut. Suuren vaikutuksen minuun teki aikoinaan ensimmäinen, Nimeni on punainen sekä vähän myöhäisempi Lumi. Upea lukukokemus oli myös Viattomuuden museo. Tässäkin, kuten edellisissä, hienoa työtä on tehnyt myös suomentaja Tuula Kojo. Teksti on luontevaa ja hyvin meidän kieleemme sopivaa. Eipä uskoisi, kuinka paljon lukunautinto riippuu myös kääntäjästä. Heille pitäisi antaa enemmän arvoa.

Orhan Pamuk: Hiljainen talo. Suom. Tuula Kojo, Tammi 2011 (1983). 433 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.