Aita

aita’Viime aikoina on tullut luettua useammankin suomalaisen naiskirjailijan viimeaikaisia tekstejä. Se ei ole ollut harkittua, onhan vain tarttunut kirjaston hyllystä käsiini. Paula Hahtola voitti muutama vuosi sitten Parnasson ja Atena-kustannuksen suuren romaanikilpailun ja siksi tältäkin kirjalta saattoi odottaa jotain. Pettyä ei tarvinnut, ehkä ainoastaan kirjan ohuuteen. Aiheesta olisi lukenut enemmänkin vai olisiko se siinä vesittynyt. Syysiltojen mietintään tämäkin meni, ehkä pohdinnoissa aukeaa vielä lisääkin, kunhan aikaa kuluu.’

Linnea on eläkkeelläoleva sairaanhoitaja, joka on suomalaisesta syntyperästään huolimatta asettunut asumaan Saksaan. Tarina alkaa, kun hän hakee asuntoonsa vuokralaista muuttaakseen yhdeksäksi kuukaudeksi täysihoitolaan lepäämään ja hoitamaan itseään. Majapaikassa sesonki on jo takana ja niinpä Linnea on pitkiä aikoja paikan ainoa asukas. Täysihoitolaa pitävät William ja Anita Krondorf, jotka ovat ammatiltaan pappeja ja siksi päivärutiineihin kuuluu myös uskonnollista palvelua. Linnea nauttii yksinolosta, kävelee rannalla ja tutustuu lähiseutuun.

Tarinan toisessa osassa palataan ajassa taaksepäin. Linnea tutustuu saksalaiseen Dieteriin, avioituu ja saa pojan Totin. Liitto päätyy kuitenkin eroon. Talo jää Linnean hallintaan. Vuosien saatossa hän ajautuu suhteeseen seinänaapurinsa Henryn kanssa. Suhde pysyy salassa aviopuolisolta Helgalta, mutta vaatii paljon sovittelua ja salamyhkäisyyttä. Lopulta Linnea riistäytyy irti ja matkaa täysihoitolaan.

Kolmannessa osassa hän tapaa laivalla palatessaan Suomesta Martinin, jo täysihoitolassa kohdanneensa Williamin veljen. Keskusteluissa tulee ilmi asioita, jotka selvittävät tapahtumia ja saavat lukijan ymmärtämään tekstin kokonaisuuden. Tämä osa on näistä kolmesta osasta paras. Siinä viipyillään, silmäillään, kerrotaan tarinaa uudelleen toisesta näkökulmasta, eletään kohtaloiden rinnalla ja mietitään valintoja, jotka vievät elämää eteenpäin.

Tämä pienimuotoinen romaani on hyvin lähellä onnistumista, ollakseen kirjallinen helmi. Monesti juuri tämäntyyppiset pienet kirjat tuntuvat tarkoin harkituilta, aivan kuin Hemingwayn Vanhus ja meri tai Steibeckin Helmi ja antavat kuvan kirjoittajan pyrkimyksestä tiukkaan ja tarkkaan kerrontaan. Kirjailija ei selitä puhki asioita, ei junnaa niissä eikä intoudu toistamaan jo moneen kertaan sanottua. Teksti on pelkistettyä ja puhdasta.

Se, ettei kirja ole aivan kirjallinen helmi, johtuu ehkä sen aiheesta. Kolmiodraama on niin moneen kertaan kerrottu, eikä sellainen ole ainakaan minun suosikkilukemistoani. Joissain kohdin teksti oli viipyilyssään pitkästyttävää, tapahtumia oli vähän. Vasta kirjan lopussa sen kokonaisuus avautui, myös aidan merkitys erottavana ja sulkevana tekijänä. Kirjan loppu jää auki, ehkä se kuvaa elämän jatkumista, kertomus on vain pala tarinaa, pala elämää.

Jotenkin tästä tekstistä tulee mieleen myös viime vuosisadan kirjallisuus, tarinat joissa myös liikutaan täysihoitoloissa. Tässä ei kuitenkaan ollut Agatha Christien murhia eikä Daphne du Maurierin kauheuksia. Thomas Mann ja Kuolema Venetsiassa on tunnelmaltaan samaa sukua. Suomalaisista yhtymäkohtia on mielestäni Joel Haahtelan tuotantoon. Kirjailijan muutama vuosi sitten ilmestynyt palkittu esikoisteos Salpalinja oli hyvä kirja, eikä tämä yhtään häpeä sen rinnalla, päinvastoin, tämä on helpommin lähestyttävä, kokonaisempi. Kannattaa tutustua.

Hahtola, Paula: Aita. Atena, 2013. 157 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.