Hiljaisten historia


sauli_niinisto
’Olemme saaneet maalle uuden presidentin. Siksi lienee paikallaan tutustua myös hänen kirjalliseen tuotantoonsa. Markkinoilla on häneltä kaksi kirjaa: Viiden vuoden yksinäisyys ja Hiljaisten historia. Luin jälkimmäisen. Kun vielä tutustuin Kanava-lehden tuoreessa numerossa olevaan Osmo Pekosen pohdintaan kirjasta ja presidentistä, päätin pistää jotain tänne itsekin. Kirja on ilmestynyt jo muutama vuosi sitten, mutta ainakin pokkaripainosta edelleen on saatavilla. Kirja on pieni, vaatimattoman oloinen, mutta täynnä pohdintaa, tunnetta, ajatuksia. Kannattaa tutustua.’

Presidentti Niinistön toinen kirja koostuu kuudestatoista tarinasta, joissa pohditaan pienten ihmisten elämän pieniä tai miksei suuriakin tapahtumia, tragedioita, häviämisiä, onnistumisia. Tapahtumat eivät aina ole suuria historian tapahtumia, mutta pienelle ihmiselle ne ovat suuria, jopa ainutlaatuisuudessaan musertavia. Samalla nämä pienet asiat laajenevat suuremmiksi käsittämään kokonaisia maailmoita ja saavat samalla yhteiskunnallista ja poliittista painoarvoa, kannanottoja paremman elämän puolesta. Vaikka asiaa ei aina suoraan sanotakaan, niin lukija voi lukea sen rivien välistä.

Pari sanaa jokaisesta kertomuksesta, niitä lienee tarpeeton ruveta sen kummemmin selittämään. Ne kannattaa lukea itse. Hiljainen sotahuuto kertoo Pelastusarmeijan upseerista, jota kukaan ei huomaa. Uusi jako pohtii kiinalaista rahapolitiikkaa. Ameriikan pojassa ihmetellään vaihto-oppilasta. Kadonnut kunta ottaa kantaa kunnan kehtittämiseen. Juoksijassa jänis ottaa vallan ja voittaa. Ryöstetyssä elämässä mietitään kommunismia Itä-Euroopan maissa. Sukat kertomus etsii kadonneita sukkia. Velka ja vankeus on kovin tuttu kertomus 90-luvun laman vaikutuksesta yrittäjälle. Tuhannenkahdensadan fasaanin tikkataulu on kannanotto erilaiseen elämänmuotoon. Perussuomalainen ei suinkaan kerro Persuista, vaan tyypillisestä suomalaisesta työmiehestä. Käsi pohtii kauneutta. Landisin tuska ottaa kantaa dopingiin ja ammattipyöräilyyn. Ehdokas on selvitys kirjoittajan presidenttiehdokkuudesta ja sen tuomista mietteistä. Maailman parasta maalaria etsimässä luotaa läpi taidemaailmaa MonaLisan kautta Vermeerin Tyttöön. Surun silhuetit on laaja kuvaus Thaimaan tsunamista ja Niinistön kokemuksista lähellä kuolemaa.

Kirja on valtaosin avointa ja rehellistä kuvausta arjen sankareista. Siihen on koottu tarinoita, jotka ovat tärkeitä kertoa. Joistakin kuultaa läpi puoluekanta, mutta valtaosin ne ovat melko puolueettomia kuvauksia. Vaikka kerrotaan tarinaa kommunismista ja Neuvostodiktatuurista, niin ei sorruta kauhistelemaan tai tuomitsemaan. Asiat otetaan asioina, vaikka otsikko provosoikin elämän tulleen ryöstetyksi. Monet tarinat ovat tuttuja toisista yhteyksistä ja siksi niin sattuvia. Osa on uutta hyvinkin empaattista ajattelua, jota pitää herätellä ja pohtia edelleen.

Kirjoitusvaiheessa vielä tulevalta presidentiltä olisi odottanut ehkä muunlaista kirjaa. Vein isälleni pari kuukautta sitten presidentti Koiviston järkäleitä luettavaksi. Ne ovat ainakin kokonsa vuoksi aivan eri luokan kirjoja. Eikö Ninistö halua kirjoittaa sellaisia? Onko häneltä odotettavissa muunlaistakin kerrontaa? Toisaalta näistä pienistä kertomuksista saa melko hyvän kuvan siitä, miten hän ajattelee ja mitä mielikuvia hänellä on politiikasta ja ihmisistä. Virkaanastujaispuheessaankin hän muisti pieniä ihmisiä, syrjäytyviä, työttömiä. Ne ovat mukana myös tässä kirjassa. Ehkäpä hän voi presidenttinä tehdäkin heille jotain eikä vain puhua tai kirjoittaa.

Kirja ei korosta Niinistön tekemisiä tai ajatuksia erinomaisina, se kertoo vaatimattomasti asiansa. Viimeinen kertomus tsunamista on ehkä henkilökohtaisin, koska hän oli itse siellä läsnä ja kertoo juuri siitä, kuinka hän toimi ja pelastui. Ehkä siinä on hieman sensaatiomakuisuutta, mutta vain hieman. Tuollaisessa tilanteessa ei aina ajattele loogisesti tai osaa toimia juuri niin kuin olisi tarpeen. Sadat tuhannet ihmiset kuolivat siinä mullistuksessa ja ne jotka selvisivät, muistavat sen koko lopun elämäänsä. Sellaisena kertomuksena se oli onnistunut ja tärkeä.

On hienoa, että meillä on kirjoittava presidentti. Sellaisiahan on ollut ennenkin, mutta tällainen pieni hillitty kerronta on enemmän ainakin minun mieleeni kuin suuret yksityiskohtaiset muistelmat. Onnea ja menestystä hänelle niin presidenttinä kuin kirjailijanakin, toivottavasti hän kaiken ohessa vielä ehtii kirjoittaakin.

Sauli Niinistö: Hiljaisten historia. Teos, 2007. 219 s,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.