Häväistyt


Häväistyt’Kun talvi alkaa hävitä taistelun keväälle, jää aikaa vähemmän lukemiselle. Nyt olenkin hiljaiselon aikana päässyt taas vauhtiin ja kaivanut väliinjääneitä teoksia tutustuttavaksi. Yksi tällainen on viime vuonna ilmestynyt Sahlbergin
Häväistyt. Pistän tähän siitä joitakin kommentteja, jospa joku löytää niistä syyn tutustua tähän vähemmän tunnettuun kirjailijaan. Suosittelen, vaikka en voikaan taata mielihyvää.’

Göteborgissa asuvan suomalaiskirjailijan kymmenes romaani on yhtä synkkä ja kaunis kuin edeltäjänsäkin. Itseeni teki aikoinaan suuren vaikutuksen kirja Höyhen, jossa kuljetaan kehitysvammaisen pojan mielenmaisemassa laitoksessa, samoin syrjäytyneestä maahanmuuttajasta kertova Hämärän jäljet. Sen sijaan Tammilehdosta en pitänyt ja niinpä jätinkin kirjailijan rauhaan tähän päivään asti. Ehkä se kannatti, tuli perspektiiviä.

Häväistyt on kirja pakomatkasta, rikoksesta, pahoinvoinnista, pienistä ihmisistä yhteiskunnan rattaissa. Kirjailija ei sido tarinaansa mihinkään aikaan eikä paikkaan. Se olisi voinut tapahtua viime vuonna tai kymmeniä vuosia sitten missä päin maailmaa tahansa. Oikeastaan siitä tuli sellainen kuva, jonka olisi voinut piirtää joku 30-luvun kirjailija: William Flaukner tai Pentti Haanpää. Kun on viime aikoina lukenut monia puolifiktiivisiä tarinoita, tuntui virkistävältä paneutua täysin keksittyyn tarinaan. Tällä ei ole totuuspohjaa ja kuitenkin se on totta. Samanlaisia juttuja on kerrottu tuhansia ympäri maailman, tarinoita, joita lama ja puute saa aikaan.

Kirjassa ihmiset kuvataan hyvin lakoonisesti: mies, nainen, tyttö, poika, Mestari. Osalle heistä nimet tulevat vasta aivan kirjan lopussa. Samoin paikat ovat yleiskäsitteellisiä: rannikon kaupunki, lähikylä, kaivos.

Kirja alkaa siitä, kun talosta tulee ulos kolme henkilöä, poika, nainen ja mies, tässä järjestyksessä ja sitten mies palaa taloon ja hakee mukaansa kiväärin. Tästä alkaa pakomatka, joka etenee kuin dekkari lopun ratkaisuun saakka. Perhe pakenee rikosta, jonka motiivit tulevat esiin teoksen edetessä. He joutuvat hankkimaan toimeentulonsa rikollisin keinoin ja pakenemaan virkavaltaa useaankin kertaan. Heidän päämääränään on löytää Mestari, joka on kertomuksessa kuin Jumala, joka ratkaisisi kaikki heidän ongelmansa. Mestari kuitenkin liikkuu nopeasti paikkakunnalta toiselle eikä häntä ole helppo saavuttaa. Mies tekee sen, minkä voi ja mihin pystyy, vaikka loukkaa jalkansa paetessaan ja vaikka on monesti eksyä jäljiltä. Suurelta osin kerronta on ulkopuolista, mutta minä-kertojina ääneen pääsevät myös kaivoksen palopäällikkö, vanha yksin asuva nainen ja poliisi. Heidän kuvauksensa perheestä antavat jonkinlaista käsitystä siitä, miltä he näyttävät. Yllätys oli ainakin minulle heidän ikärakenteensa ja ulkonäkönsä, josta ulkopuolinen kertoja ei kerro juurikaan mitään.

Hyvin keskeiseksi tarinassa nousee mykkä poika. Jo alusta pääsee käsitykseen, että häneen liittyy jotain erikoista, jotain mikä on tapahtunut ennen tarinan alkua. Salaisuus pysyy salaisuutena lähes loppuun saakka eikä sitä voi oikeastaan arvatakaan sillä kirjailija aintaa aivan liian vähän johtolankoja tähän. Myös rikoksen laatu ja suorittaja pysyvät lähes loppuun saakka arvoituksina, vaikka niistä annetaankin selviä osviittoja pitkin matkaa.

Sahlberg on kirjailijana omintakeinen. Hänen romaaninsa eivät ole helppoja, mutta ne ovat koskettavia. Hän kertoo vakavista asioista: vähäosaisista, syrjäytyneistä, köyhistä ja sairaista. Aiheet ovat siis synkkiä. Teksti ei aina ole synkkää, mutta ei sieltä juuri huumoriakaan löydy. Siksi kirjailijaa pidetäänkin eräänlaisena marginaalikirjailijana, joka ei ole saavuttanut suuren yleisön suosiota. Hän on kuitenkin pysynyt tyylilleen uskollisena koko tuotantonsa ajan. Toiset pitävät toiset eivät, niin kuin elämässä usein on.

Sahlbergin teksti on karua. Se kuvaa tapahtumia ottamatta niihin selvää kantaa. Sen saa tehdä lukija. Lauseet eivät ole helppoja, mutta luettavia. Joissain kohdin kyllä katsoin kaksikin kertaa jotain kielikuvaa ennen kuin sen ymmärsin. Jossain toisessa kohdin esimerkiksi personifikaatio häiritsi kokonaiskuvaa ja sen olisin jättänyt pois. Yllättävä auton tekemä havainto tai ikkunaverhojen tukahtuneet äänet voivat olla vain lipsahduksia, jotka sellaisinaan ovat turhia. Myös vaikeat tai kliseiset kielikuvat olisivat voineet olla parempia yksinkertaisemmassa muodossa. Ei aina tarvitse kirjoittaa kaikkea mitä ajattelee. Myöskään lopun selittelyä ei kirjassa olisi kaivattu. Asiahan tuli kerrottua jo pitkin matkaa.

Kyllä tämä oli luettava kirja, ei mikään tusinatuote, mutta ehkä taas odotin jotain enemmän. Se saattaa johtua siitä, että meidät lukijat on viime aikoina totutettu puolittain tosipohjaisiin kertomuksiin ja silloin tällainen täysfiktiivinen teos on erilainen ja tuntuu ehkä turhalta, sadulta, jolla kuitenkin on oma tärkeä sanomansa.

Asko Sahlberg: Häväistyt. WSOY, 2011. 331 s.

2 thoughts on “Häväistyt

  1. Pimeys menossa ja siihen liittyvä Yö nielee päivät vielä hankittava (Jakobsson tullee siinä vielä esille). Olen kyllä vaikuttunut Sahlbergin kerronnasta.

    • Hyvä, kun pidät. Minä en kaikkia ole jaksanut lukea, mutta aina silloin tällöin hänen hieman synkkä tyylinsä kutsuu ja silloin nautin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.