Pohjolan leijona

Pohjolan leijona’Olen nyt sulatellut lukemaani kuukauden ajan ja lienen valmis siitä jotain sanomaan. Kyse on viime vuoden Tietofinlandialla palkitusta Mirkka Lappalaisen kirjasta Pohjolan leijona. En ole nykyään lukenut kovinkaan paljon tämäntyyppisiä tietokirjoja, enemmänkin määritysoppaita. Ehkä siksi tähän kirjaan oli ensin vaikea päästä sisälle ja saada sen sisällöstä jonkinmoinen kokonaisuus selville. Lopussa kiitos seisoo, sanotaan, niin tässäkin tapauksessa. Tässä muutamia ajatuksia luetusta. Mielipiteet ovat omiani, tekstin esiin nostamia.’

Kirja kertoo muutaman kymmenen vuoden ajasta 1600-luvun alussa. Kuninkaana Ruotsissa on ensin Kaarle IX ja sitten hänen poikansa Kustaa II Adolf, Pohjolan leijona. Kirja valottaa enemmänkin tuon aikakauden taustoja kuin itse kuningasta. Tämä sankarikuningas on nostettu varsinkin Ruotsissa myyttiseen asemaan, mutta myös meillä, sillä ruotsalaisuuden päivää vietetään ihan liputuspäivänä marraskuun kuudentena, Kustaa-kuninkaan kuolinpäivänä.

Sankariksi Kustaa II Adolf nousi sotiensa vuoksi. Kun Kaarle IX kuoli, ajateltiin perustaa holhoushallitus, mutta vallan ottikin alaikäinen poikanen. Maa oli sekasortoisessa tilassa sisällissodan (Nuijasota) jälkeen eikä Kaarle ollut pystynyt muuttamaan perinteistä kuningaskeskeitä hallitusjärjetelmää. Suomi oli siihen aikaan löyhästi sidoksissa Ruotsiin, ja osa väestöstä oli kallellaan Sigismundin Puolaan päin. Kuningas palautti järjestyksen matkoillaan ja uudistuksillaan myös itäiseen osaan maata. Hän valitsi hyviä neuvonantajia ja niinpä esim. Axel Oxenstierna nousi keskeiseksi hallinnolliseksi uudistajaksi, jopa Euroopan mittakaavassa.

Suomi oli kärsinyt sotilaiden majoittamisesta eli linnaleiristä ja kapinoi sen vuoksi Ruotsin valtaa vastaan. Se oli luonnollista, koska sotaa oli käyty Balttiassa niin Venäjää kuin Puolaakin vastaan. Tällöin sotajoukot kulkivat Suomen kautta ja meidän miehemme vietiin puolustamaan maata vuosikausiksi kauas kotoa. Kustaan oli pidettävä maa tyytyväisenä. Hän uudisti verotuksen ja oikeuslaitoksen, järkeisti kauppaa, rakensi teitä ja soti.

Kirjassa ei kerrota asioita kronologisessa järjetyksessä, niin kuin yleensä on tapana. Se tekee kirjasta sekavan ja osin poukkoilevan tuntuisen. Ensin oli vaikea päästä sen kanssa sinuiksi. Lisäksi dokumentatiiviset ja jopa fiktiiviset jaksot saattavat sekoittua faktoihin. Toisaalta näin henkilöt tulevat lähemmäksi lukijaa, inhimillisemmiksi. Kustaa II Adolf, paitsi että oli suuri soturi, oli myös ajattelija, haaveilija, pelkuri ja paljon muuta, siis tavallinen ihminen. Koko ikänsä hän pelkäsi Sigismundin tulevan vaatimaan Ruotsin kruunua takaisin itselleen. Koko ikänsä Kustaa halusi suojella protestanttista kirkkoa katolisuudelta. Ennen kaikkea hän kuitenkin oli soturi, joka ei kaihtanut vaaratilanteita eikä kurjia olosuhteita.

Kun puhutaan Ruotsin suurvalta-ajasta, puhutaan juuri Kustaa II Adolfin luomasta ajasta. Tosiasiahan on, ettei Ruotsi ole koskaan ollut mikään todellinen suurvalta. Se oli protestanttien ydinalue, tukipilari toista poolia katolisuutta vastaan. Suuret maa-alueet eivät vielä tee suurvaltaa, jos asukkaita on vain kourallinen. Kustaan kuollessa Itämeri oli lähes kokonaan Ruotsin sisällismeri, mutta maa oli sodassa kaikkia sen ympärillä olevia maita vastaan. Vajaan sadan vuoden kuluttua Kaarle XII hävitti sitten kaiken. Kirjan myyttinen kuningas oli inhimillinen olento, joka teki suuria tekoja, mutta myös epäonnistui. Suomi kiinnitettiin silloin lujin siten emämaahan ja sen tehtävä oli tuottaa valtakunnalle veroja ja miehiä eli Suomi oli siihen aikaan lähes siirtomaa-asemassa.

30-vuotisessa sodassa maamme sotilaat saavuttivat myyttisen Hakkapeliitta-maineen. Todellisuudessa tällaista joukkoa ei ollut olemassakaan. Historia ei tunne Hakkapeliittoja. Se on kehitelty vasta 1800-luvulla Topeliuksen tarinoissa. Suomalaiset ratsumiehet olivat kuitenkin uljaita sotureita ja ansaitsevat maineensa. Kirjan luoma kuva pienen ihmisen elämästä silloisessa maailmassa on aika lohduton. Tuli mieleen, että jos pääsi mahdollisimman huomaamattomaan paikkaan asumaan, saattoi säilyä hengissä, muuten ei saanut mitään oikeutta, vain velvollisuuksia.

Sodissa pääosissa olivat suomalaiset miehet ja niinpä vieraillessaan Tukholman kuninkaanlinnan aarrekammiossa, pitää aina muistaa, että siellä olevat aarteet ovat myös meidän esi-isiemme verellä maksetut. Historia pitää suurmiehenä soturia ja valloittajaa. Kustaa II Adolf oli tällainen. Minusta yhä enemmän pitäisi painottaa sellaisiakin piirteitä, jotka vaikuttavat myönteisesti tavallisen ihmisen asioihin. Tälläkin mittajanalla Kustaa oli suuri hallitsija, vaikka monesti vain hänen sotansa muistetaan. Kirja kannattaa lukea huolella. Se on ehkä historian popularisointia, mutta hyvää sellaista.

Lappalainen, Mirkka: Pohjolan leijona. Siltala, 2014. 321 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.