Suljettu maa

suljettu maa’Ostin muutaman pokkarin talvilukemiseksi. Yleensä en välitä kerronnallisista kirjoista, jotka pohjaavat toimittajien tekemiin haastatteluihin. Niiden sanoma lähtee usein sensaatiohakuisuudesta. Barbara Demick kirjoitti Los Angeles Timesiin joukon artikkeleita, jotka käsittelivät ihmisten elämää pohjoiskorealaisessa Ch’ongjinin kaupungissa. Päästäkseen selvyyteen totuudesta hän päätti haastatella joukkoa tuosta kaupungista loikanneita ihmisiä. Näin kirja sai alkunsa ja vuosien työn tuloksena lopulta pääsi markkinoille. Nykyään kirjailija toimii Kiinassa ja on edelleen kiinnostunut aiheesta. Kirja saavutti suuren suosion ja sai lukuisia arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Tässä muutama kommentti kirjasta.’

Kirja kertoo siis muutamasta pohjoiskorealaisesta ihmisestä, jotka elivät elämäänä suljetussa maassa, kommunistisessa diktatuurissa. He joutuivat koville aivopesun tuhotessa oman ajattelun ja olosuhteiden kärjistyessä sietämättömiksi puutteen ja nälän vuoksi. Lopulta he eivät enää voineet tehdä muuta kuin pyrkiä pois maasta, loikata vapauteen.

Mi-ran on nuori tyttö, joka valmistuu opettajaksi ja jonka on päivästä toiseen toistettava oppilailleen suuren johtajan Kim-il-sungin oppeja maan paremmuudesta ja elämän ihanuudesta Pohjois-Koreassa. Hän seurustelee salaa Jun-sangin kanssa, joka on opiskelijana pääkaupungin Pjongjangin yliopistossa. Vuosikausiin he eivät tapaa toisaan muuta kuin pimeässä tapahtuvilla kävelyillä ja ainoa hellyydenosoitus on satunnainen käsien sipaisu. Tohtori Kim on aatteelle uskollinen lääkäri ja rouva Song perheenäiti, joka tekee kaikkensa kunnioittaakseen suurta johtajaa ja elääkseen tämän oppien mukaan. Hyuck on köyhääkin köyhempi katulapsi, jolla ei näytä olevan mitään tulevaisuutta maassaan. Oak-hee taas on rouva Songin kapinoiva tytär, joka etsii elämälleen parempaa ja on sen löytääkseen valmis uhraamaan kaiken. Kaikille heille on yhteistä, että he loikkasivat Etelä-Koreaan ja olivat valmiit kertomaan tarinansa kirjan kirjoittajalle, joka tutki heidänkaltaistensa elämää ennen ja jälkeen loikkauksen.

Maa syntyi Korean sodan jälkeen 1950-luvulla, kun Neuvostoliitto ja Yhdysvallat jakoivat Korean niemimaan kahtia kummankin etupiiriin. Ensin pohjoinen osa oli vauraampi, mutta viimeistään silloin, kun Neuvostoliitto valtiona loppui, se menetti viimeisenkin tukijansa ja ajautui kaaokseen. Kim-il-sungin kuolema vauhditti katastroofia 1990-luvulla ja nälänhädän katkerat vuodet tappoivat miljoonia ihmisiä. Vakoilu, urkinta, ilmiannot, työleirit, kuolemantuomiot ja perheiden väkivaltainen kohtelu estivät ihmisten paremman elämän etsinnän, ruoan keräilyn ja loikkaukset. Yksityisyrittäjyydestä tai varomattomasta sanasta saattoi päätyä leirille tai tapettavaksi, joten kaikki oli tehtävä salaa ja yöllä. Pako maasta yltyi vuosikymmenen lopulla Kiinan kautta, mutta päästäkseen sieltä Etelä-Koreaan tarvittiin rahaa ja suhteita. Niinpä vain muutama sata vuosittain onnistui pääsemään etelään vanhojen sukulaistensa hoiviin. Pahinta asiassa on se, että sama meininki jatkuu maassa tänäkin päivänä, vaikka maa on menettänyt kaikki liittolaisensa ja saanut yleisen halveksunnan osakseen.

Dokumentaarinen romaani on usein vaikea. Siinä helposti syyllistytään sensaatiohakuisuuteen tai ylilyönteihin. Kun haastatellaan ihmisiä, jotka ovat selvinneet toisen mielestä mahdottomasta, muuttuu kerronta hyvin helposti mustavalkoiseksi. Tässä kirjassakin saattaa olla tätä vikaa, vaikka joistain loppuosan kuvauksista pääseekin rivien välistä havaitsemaan, ettei se uusi maa ollutkaan se paratiisi, jota kaivattiin, vanhassakin oli jotain hyvää.

Toki on ymmärrettävä, että tässä on kyse todella kahdesta hyvin erilaisesta kulttuurista. Vastakkaiasettelu on itsestään selvää. Oikeastaan ihmettelee, ettei se ole vieläkin selvempää. Helposti kauhistelu vaihtuu katkeruudeksi. Lukijana mietin ehkä laajemmin asiaa enkä vain yksittäisten ihmisten kohtaloita. Nämä haastatellut olivat sinnikkäitä ja hyväosaisia, koska pääsivät pois maasta. Ollessaan osana yhteiskuntaa he lauloivat samaa liturgiaa kuin muutkin, epäilyt oli haudattu syvälle ja myötatunto kuoli kuolleiden myötä. Kun joku katosi, häntä ei jääty suremaan, koska oli päästävä omassa elämässä seuraavaan päivään, aamiaisen jälkeen aika kuluin lounaan miettimiseen, päivällistä ei enää ollut. Se, että vajaa parikymmentä vuotta sitten jossain maassa ihmiset kuolivat nälkään ideologian vuoksi, tuntuu mahdottomalta käsittää. Kirjan suurin anti onkin siinä, ettei edes nykyaikana voi tuudittautua onnen tilaan totalitaarisessa maassa, kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa me olemme tottuneet elämään hyvinvoinnissa, mutta onko sekään lopullista, voiko sekin luhistua hertkessä, niin kuin Pohjois-Korea 90-luvun alussa. Silmiä avaava kirja, jota kannattaa pohtia pidenpäänkin.

Barbara Demick: Suljettu maa, elämää Pohjois-Koreassa. Atena, 2014 (suom. Antti Immonen). 436 s.

1 thought on “Suljettu maa

  1. Päivitysilmoitus: Kulkurit | Tuomon kuva ja sana

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.