’Kuva on otettu huhtikuun alussa Timnan kansallispuistosta Negevin erämaa-alueen etelälaidalla kuumana ja kuivana päivänä erämaatuulen suhistessa korvissa.’
’Tämä kuva on otettu pari viikkoa myöhemmin Saariselällä Kiilopää-tunturin takana nollakelissä, hien tippuessa ja tuulen suhistessa tunturikoivikossa.’
Erämaa lienee vanha eränkäyntialuetta kuvaava sana kielessämme. Itse miellän sen kuuluvan johonkin syrjäiseen kolkkaan maassamme, Lappiin tai Kainuuseen, ainakin sellaiseen paikkaan, missä on vähän ihmisiä ja luonto on vielä mahdollisimman koskematonta. Koko maapalloa koskien erämaa sanana saa laajemman merkityksen, kuten kuvistakin näkyy. Samaan aikaan kun meillä paksu lumi peittää Lapin erämaita, etelän erämaa-alueilla hikoillaan kuumuudessa ja kuivuudessa.
Vaikka nämä kaksi aluetta ovat helposti ajateltuna täysin toistensa vastakohtia, niin niistä löytyy paljon yhteistäkin, ehkä juuri sitä, minkä itse annan erämaalle tunnusmerkiksi. Molemmissa oli hyvin avaraa. Katse ei kohtaa estettä heti muutaman metrin päässä, vaan sai rauhassa harhailla horisontissa, etsiä luonnonmuotoja maan pinnasta, kivistä, vuorista. Yhteistä oli myös hiljaisuus ja toisaalta äänet. Kun pinnisteli kuuloaan niin että korviin pisteli, kuuli erämaan hiljaisen kohinan. Turhaan ei puhuta erämaan hengistä, jotka varsinkin öiseen aikaan pelästyttelevät ihmisiä. Keskittymällä hiljaisuuteen kuulee erämaan hiljaisuuden. Timnassa se oli tuulen suhina onkaloissa, rapina kuivuneiden pensaiden alla, kaijut liikkeistä kalliopahtojen takana. Lapissa äänet kulkivat risauksina pensaisssa, lumen pinnan rahinana ja rinkanputken ulinana.
Monesti kerrotaan, että erämaa on autio ja tyhjä, mitä se ei suinkaan ole. Timnan hiekka pitää sisällään kuivuuteen sopeutunutta elämää, liskoja, hyönteisiä, kukkasipuleita. Lintuja on monenlaisia ja lähes jokaisen nimen eteen on kirjattu liite aavikko. Näin aavikkotaskun, -kiurun, -pyyn, -tulkun, -juoksijan jne., erämaaolosuhteisiin sopeutuneita eläimiä. Lapissa elämä oikein pursuaa erämaan hiljaisuudessa. Sen voi jokainen kulkija todeta verenhimoisina inisiöinä kesäkuun lopun räkkäaikaan. Nyt näitä itikoita ei vielä näkynyt, mutta erämaan kätlöistä löytyivät kyllä sinne kuuluvat eläimet, riekko, korppi, kuukkeli, jopa ahman jäljetkin kertoen hyvästä vuodesta. Kasvillisuus vielä nukkui molemmissa erämaissa: Timnassa se odotti vettä, Lapissa lämpöä.
Vaikka siis nämä kaksi ovat täysin erilaisia, ovat ne myös monessa suhteessa samanlaisia. Itse oikein hämmästyin, kun pistin silmäni kiinni Luiro-järven jäällä. Olisin voinut hyvin kuvitella olevani Timnan hiekkaerämaassa: sama tuuli, sama hiljaisuus, sama autius, sama rauha, vain lämpötila oli erona. Koska matkat sattuivat näin lähelle toisiaan en ole ehtinyt niitä kovin tarkkaan vielä analysoida. Ehkä kevään edetessä saan senkin tehtyä ja kirjattua jotain tänne blogiinkin joitain huomioita. Tällä kertaa tämä riittänee.