Suomen pyhä sota

pyhä sota’Mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän huomaa itsessään pasifistin piirteitä. Väkivalta ja sen ilmenemismuodoista pahin, sota, alkavat tuntua vastenmielisiltä ja kaikella tapaa tuomittavilta. Näin Naisten päivänä ei voi välttyä ajatukselta, kuinka paljon naiset ovat joutuneet kärsimään joko suoraa tai välillistä väkivaltaa. Luettuani Jouni Tillin tutkimuskirjan Suomen jatkosodasta ja luterilaisen kirkon pappien toiminnasta siinä heräsi monenlaisia ajatuksia sodan minkäänlaisesta oikeutuksesta. Kirkon, jos minkä instituutin, pitäisi asiaa tarkkaan tutkia ja vaalia rauhaa. Ei käy kateeksi sen ajan pappien kohtalo: mihin uskoa, mitä tehdä, miten toimia? Mikään ei ole yksiselitteistä.’

Onko sota ja tappaminen oikeutettua kirkon ja pappien mielestä? Onko oikein rikkoa viidettä käskyä: Älä tapa? Kun Suomi taisteli henkensä hädässä talvisodassa hyökkäävää vihollista vastaan, asia oli toinen kuin jatkosodassa, jossa valtakuntamme hyökkäsi samaa vihollista vastaan, vaikka sodan tällöinkin aloitti Neuvostoliitto. Kuinka nyt pitäisi perustella sodan välttämättömyys? Papit joutuivat tekemään itselleen omantunnon kysymyksen eikä se suinkaan jokaiselle ollut helppo. Sodan ylipäällikkö Mannerheim antoi asiaan helpotusta esittäessään päiväkäskyssään kesäkuussa 1941 kutsun pyhään sotaan kansakuntamme vihollista vastaan. Päiväkäskyn lopuksi hän vielä kutsuu sotaa ristiretkeksi mahtavan Saksan armeijan rinnalla. Tästä papit saivat oikeutuksen puhua ja kannustaa sotilaita uhrauksiin isänmaan ja Suur-Suomen hyväksi. YTT Jouni Tilli on käsitellyt aihetta Jyväskylän Yliopistossa tarkastetussa tutkimuksessaan vuonna 2013. Tutkimus palkittiin silloin vuoden parhaana väitöskirjana. Tämä kirja pohjaa tehtyyn tutkimukseen ja se sai Vuoden kristillinen kirja-palkinnon viime vuonna.

Kirjan alkupuoli kuvaa lukemattomien esimerkkien valossa sitä liki hurmosta, jolla edettiin ensin talvisotaa edeltäneelle rajalle ja sitten turvattiin luontaiset rajat Syvärille ja Ääniselle, vapautettiin Karjala jumalattoman bolsevismin otteesta. Retoriikka oli kannustavaa, vihollista halventavaa ja urhoollisuutta, kansallishenkeä nostattavaa. Vertaiskohteet haettiin Vanhasta Testamentista Israelin historiasta. Hyvin yleinen saarnan aihe oli Davidin ja Goljatin taistelu. Kun sitten sota kääntyi ensin asemasodaksi ja sitten lähes silmittömäksi perääntymiseksi, muuttui pappien puhe pyhän sodan ja ristiretken tendensseistä syyllistäväksi ja syntejä etsiväksi parannussaarnaksi. Maata ja sen kansaa rangaistiin sen jumalattoman elämän, juopottelun ja irstauden vuoksi.

Teos vilisee lainauksia aikalaispappien puheista, lehtikirjoituksista ja saarnoista. Niistä on koottu tutkimuksen keinoin kirjan sanoma. Mielenkiintoisen kirjan lukemisesta tekee raskaan sen tutkimusmaisuus. Tilli on havainnollistanut kerrontaa lukemattomilla esimerkeillä niin, että teksti alkaa tuntua jankkaavalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt näin kirjallisessa tuotteessa. Sinällään tyyli on sujuvaa ja esimerkit valaisevia. Kirjailija ei myöskään sorru puolueellisuuteen tai selittelyyn. Hän kertoo, mitä on löytämistään teksteistä havainnut, lukija saa tehdä itse johtopäätökset. Sille ei voi mitään, että nykyihminen pudistelee ihmeissään päätään monessa kohdin: voiko todella olla näin? Tuntuu, ettei vastaava onnistuisi tänä päivänä, mutta juuri lukemani Pohjois-Koreaa käsittelevä kirja kertoo muuta. Näitä kirjoja ei tietenkään voi verrasta muulla tavalla toisiinsa.

Minua hämmensi myös se, että sotapapit yksi toisensa jälkeen nousivat sodan jälkeen arvostetuiksi kirkonmiehiksi, piispoiksi ja arkkipiispoiksi, sellaisiksi joista kuulin puhuttavan lapsuudessani. Varmaan tuon ajan kauheus sai heidät etsimään helpotusta Raamatusta, kannustamaan sotilaita kansakunnan puolustamiseen ja täten tukemaan sotilasjohdon pyrkimyksiä. Kokonaan toinen asia onkin se, olivatko nämä pyrkimykset kuinka oikeutettuja. Jälkiviisas on helppo olla. Sitä myös mietin, kuuntelivatko sotilaat pappeja, kun tänä päivänä kirkko ja sen sanoma mediassa koetaan enemmän kiusallisena jäänteenä kuin auttavana ja tarpeellisena. Sanotaan, ettei Suomessa ole koskaan rukoiltu niin paljon kuin sodan aikana eikä vain mummojen taholla kotirintamalla vaan myös sotilaiden keskuudessa juoksuhaudoissa. Niinpä voi hyvin kuvitella, että sotilaat todella kuuntelivat hengellisiä johtajiaan. Siksipä tuntuukin pahalta, että tappion häämöttäessä pappien puheet kääntyivät syytöksiin.

Vaikka sota tai kirkko tuntuisivatkin vierailta, kannattaa kirjaan tutustua jo historiankin valossa. Se avaa hienolla tavalla yhtä unohdettua osaa sotiemme historiassa.

Jouni Tilli: Suomen pyhä sota, papit jatkosodan julistajina. Atena, 2014. 317 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.