Öinen ratsumies

Öinen ratsumies’Pääsiäisenä tartuin vähän vanhempaan kirjaan, joka oli jäänyt kirjahyllyyn pölyttymään. Koska olen Keltaisen kirjaston fanittaja, olen todennäköisesti hankinut sen aikoinaan joltain ale-pöydältä tarkoituksena lukea, kun tulee aikaa. Molina on maailmankuulu espanjalainen kirjailija. Hänen kirjojaan on käännetty lukuisille kielille ja hänen tuotantoaan luetaan kaikkialla. Hänet on palkittu lukuisia kertoja niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin. Siksi voisi ajatella, ettei teos ole minkään turhanaikaisen kirjailijan sepite. Luettuani kirjan jäin kyllä mietteliääksi. Olen lukenut monen espanjalaisen (esim. Perez-Reverte, Falcones, Rivas, Moriel, Zafon) teoksia ja pitänyt niistä. Tämän teki vaikeaksi suunnaton rönsyily ja tarinan hukkuminen sen sekaan.’

Tarina alkaa New Yorkissa kiihkeästä rakkaudessa kahden ihmisen, miehen ja naisen, välillä. Manuel on simultaanitulkki ja työkomennuksella USA:ssa, Nadia on toimittaja ja asuu kaupungissa. He ovat tavanneet tiettävästi kerran ennen tätä Madridissa, sattumalta, mutta … Siinäpä se tarinan suunnaton rikkaus onkin. Nadia tunnistaa miehen lapsuudestaan, Manuel ei tunnista naista. Keskeisenä muistona on Rembrandtin maalaus Puolalainen ratsumies. He paneutuvat paitsi toisiinsa niin myös salaperäisen valokuvia täynnä olevan arkun sisältöön. Muistot alkavat palautua, menneisyys herää proustilaisittain eloon etenkin pienestä espanjalaisesta kaupungista Máginasta. Nadialla ei ole kuin isänsä majuri Galaz, joka on juuri kuollut, mutta Manuelilla on koko kaupunki asukkaineen ja tarinoineen. He ovat tavanneet lapsuudessaan, mutta eivät ensin tunnista toisiaan. Koska tarinat kumpuavat menneisyydestä, nousee esiin myös salaisuuksia, kuten seinään muurattu tyttö ja koko Francon aikakauden kaaos. Kaupungin köyhyys ja ihmisten selviytyminen ilmenevät tarinoissa, ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa ja salaisuudet paljastuvat vähitellen kirjan edetessä. Eivät kuitenkaan kaikki, jotta lukijallekin jää pohdittavaa. Manuelin isoäiti kuolee ja elämä asettuu uuteen asentoon, on pohdittava myös omakohtaisen menetyksen mahdollisuutta. Manuel matkustaa Máginasiin ottaakseen osaa suvun suruun, Nadia lupaa tulla perässä. Kirja päättyy odotuksen ja rakkauden tuskaan.

Tarina ei ole kovin suuri eikä kovin erikoinen, mutta niin vain kirjailija vyöryttää sitä yli seitsemän sadan sivun verran lukijan silmille. Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että vähempikin olisi riittänyt. Vaikka hän kirjoittaa mielenkiintoisesti ja hyvin, niin ne loputtomat luettelot tapahtumista, paikankuvauksista, ihmisistä ja ajatuksista vyöryvät vastaan tuskastuttavasti. Ajattelen, että toimittajalla olisi ollut syytä karsia tekstiä. Kirjailija on kuitenkin maailmankuulu ja hänen teoksiaan on käännetty kymmenille kielille, joten hänen tavaramerkkinsä lienee kirjoittamisen tyyli. Silloin on paha mennä karsimaan. Tietenkään kukaan ei estä lukijaa karsimasta. Kun lause saattaa olla sivun mittainen, voi huoletta etsiä seuraavan pisteen ja jatkaa siitä. Valitettavasti tavoistani poiketen tein myös näin. Luulen, etten jäänyt mitään paitsi enkä pudonnut pahasti kärryiltä. Ehkä kirjailija on tarkoittanut teoksensa sellaisille, jotka pystyvät lukemaan sivun kerrallaan yhdellä vilkaisulla. Muistan, että minulle kävi samalla tavalla edellisen Molinan kanssa eli luin kirjan nimeltä Sefarad.

Kirjasta nousee esiin sama tunnelma kuin suosikkisarjastani Francon aika (Francon jälkeen – Alcantaran perhe). Pikkukylä TV-sarjassa muistuttaa kirjan Máginaa. Lukiessa voi kuvitella tapahtumat sinne. Ajan sulkeutuneisuus, salaisen poliisin pelko ja sisällissodan kauhut nousevat selvästi esiin muisteluissa. Nuorella Manuelilla on poispääsyn haaveita ja murtautuminen sulkeutuneisuuden vankilasta tapahtuu musiikin kautta. Hän kuuntelee levyjä baarissa ja varsinkin kapinahenkinen Doorsin Rider in the Storm nousee keskeiseksi kirjan keskimmäisessä osassa.

En pidä aikaa, jonka tämän lukemiseen käytin, hukkaan heitettynä. En kuitenkaan voi suositella kirjaa hidaslukuisille. Kun kirja lisäksi rakentuu kuin palapeli moninkertaisten takaumien, valtavan ihmismäärän, lukemattomien tapahtumapaikkojen ja muistelusten kautta, tahtoo hitaasti lukien mennä kaikki hurlumhei päässä. Kuitenkin lukukokemuksena antoisa kirja.

Muñoz Molina, Antonio: Öinen ratsumies (El jenete polaco). Tammi, 2011 (1991), suom. Tarja Härkönen, 767 s.

2 thoughts on “Öinen ratsumies

  1. Kyllä taidan pysyä Perez-Revertessä, viimeistä lukemaani Kärsivällinen tarkka-ampuja suosittelen kovasti.

    • Sepä minullakin on tilauksessa kesälukemiseksi. Kirjastoauto sen tuonnee lähitulevaisuudessa, Odotan kovasti.

Vastaa käyttäjälle reijo moilanen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.