Omegapiste


Omegapiste’Tässä muutamana sateisena päivänä on voinut toteuttaa pienten kirjojen teemaa ja lukea taas muutaman satasivuisen. Siinä oli kotimaista ja ulkomaista proosaa, mutta parhaiten mieleen jäi DeLillon tuotantoon kuuluva
Omegapiste. Nimenä se ei sanonut ennen lukemista yhtään mitään ja lukemisen jälkeenkään en oikein sitä hahmottanut. Niinpä asiaa oli tutkittava ja kun jotain tiesi, niin kirjakin aukeni. Suosittelen!

Helposti luettava kirja, mutta vaikeasti käsitettävä. Kirja pohtii syyllisyyttä, menetystä, katumusta, mutta ei kovin näkyvällä tavalla. Tarina on ehkä tavallinen. Nuorimies näkee videotekniikalla tehdyn elokuvan eli Psykon hidastetun version, joka kestää 24 tuntia. Hän jää siihen koukkuun. Hän tai joku muu, kirja ei kerro, päättää tehdä itse taiteellisen kokeilevan elokuvan tunnetusta, mutta syrjäänvetäytyneestä puolustusministeriön neuvonantaja Richard Elsteristä. Siinä hän yhdellä otoksella antaisi miehen puhua seinää vasten koko elokuvan ajan. Siksi hän matkustaa syrjäiselle talolle erämaahan tapaamaan Elsteriä. Ajatus on viipyä pari päivää, mutta vierailu venyy viikoiksi jopa kuukausiksi eikä elokuvaa synny. He keskustelevat ja juovat aamusta iltaan, myöhään yöhön. Elsterin filosofia tulee esiin keskustelujen kautta. Omegapiste on ranskalaisen filosofipapin Pierre Teilhardin kehittämä käsite kompleksisuuden ja tietoisuuden tasosta, jota kohti maailmankaikkeus etenee. Käsite on vaikea ja sen tutkiminen vaatii nykyäänkin valtavasti tietokonekapasiteettia, koska muuttujia on paljon. Miesten juttelun keskeyttää Elsterin tytär, Jessica, joka saapuu tilalle. Tasapaino hajoaa ja lopulta tyttären katoaminen nostaa esiin kaiken piilossa olleen, jota ei kuitenkaan kerrota.

Hyvin vaikea kirja ymmärtää. Sitä sanotaan DeLillon parhaaksi teokseksi ja taas häntä arvostetuimmaksi tämän hetken amerikkaliseksi kirjailijaksi. DeLillo on saanut monia arvostettuja palkintoja teoksistaan ja häntä on povattu vuosi toisensa jälkeen myös Nobel-palkinnon saajaksi. Sille ei voi kuitenkaan mitään, että hänen teostensa filosofia on vaikea ja vaikka juoni olisikin helposti luettavissa, niin lopputulos jää ontumaan, kun ei ymmärrä, mitä hän lopulta tarkoittaa. Näin on ollut ainakin niissä kirjoissa, jotka olen aikaisemmin lukenut (mm. Etsijä, Valkoinen kohina). Omgapiste on käsite, joka ei välttämättä Elsterin puheissa aukea: ”Me olemme joukko, parvi. Ajattelemme ryhminä, matkustamme armeijoina. Armeijat kantavat itsetuhon geeniä. Yksi pommi ei ole koskaan tarpeeksi. Teknologian sumu, jossa oraakkelit juonivat sotiaan. Koska nyt tulee sisäänpäin kääntyminen. Isä Teilhard tunsi sen, tunsi omegapisteen. Hyppäyksen irti biologiastamme. Esitä itsellesi tämä kysymys. Onko meidän oltava inhimillisiä ikuisesti? Palataan epäorgaaniseen aineeseen. Juuri sitä me haluamme. Haluamme olle kiviä pellolla.” Elster viittaa Teilhardiin ja teoriaan ja samaa pohditaan monessa miesten välisessä keskustelussa. Toisaalta kuka haluaa olla kivi pellolla, kun tietoisuuskin on olemassa, vaikkakin hyvin kompleksinen.

Tarinaan tulee uutta säpinää tyttären, Jessican, myötä, mutta samalla se latistuu. Pohdinta muuttuu samaksi tykkää-ei tykkää jutuksi, mikä on tyypillistä kirjallisuudelle, ehkä kaikelle. Jessican katoaminen saa järisyttävät piirteet muutoksena ja hyvä on, ettei kirjailija ryhdy selittämään niitä auki. Näin lukija saa itse pohdittavaa, jos jaksaa pohtia. Onko sittenkin parempi olla kivi pellolla kuin tietoinen ja epätoivoinen menettäjä, syyllisyytensä vanki.

Ei huono kirja, muttei niin helppokaan, ainakaan kesälukemisena. Kirjan alku ja loppu Douglas Gordonin videoteoksen 24 Hour Psycho äärellä jäi ainakin minulla vielä pohdinnan tasolle. Kuinka se liittyy lopulta tähän tarinaan?

DeLillo, Don: Omegapiste. Suom. Helene Bützow. Tammi, 2011. 123 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.