Lissabonin piirityksen kirjuri

Lissabon’Olen lukenut kaksitoista José Saramagon kirjaa, kaikki yhtä valloittavia enkä yhtään jättäisi vieläkään väliin. Vaikka Nobel-kirjailija ei ole niitä helpoimpia lähestyttäviä, niin kun vauhtiin pääsee, ei voi lopettaa ennen viimeistä sivua. Kirjailijan kuolemasta on kulunut viitisen vuotta, mutta edelleen näyttää löytyvän suomennettavia tarinoita. Hänen tuotannossaan on hienoa, että kirjat ovat ajattomia, niissä ei sotkeuduta kännyköihin eikä muihin nykytekniikan vimpaimiin, joten kirja voi olla kirjoitettu 80-luvulla ja on kuitenkin tuore. Tässä teoksessa kirjailija itse sotkee ajan 1100-luvulta ja nykypäivästä sopivaksi sekamelskaksi ja onnistuu siinä.’

Kuinka käy, kun historia muutetaan, kirjoitetaan uusiksi? Saramagon uusin suomennettu romaani sijoittuu hänen väkevälle luomiskaudelleen 1980-luvulle, mutta sen ajaton kerronta näyttää sopivan aikaan kuin aikaan.

Oikolukija Raimundo Silva tekee hetken mielijohteesta virheen. Hän muuttaa yhden sanan ja saa tekstin kääntymään päälaelleen. Nyt menneisyydessä risteiretkeläiset eivät auttaneetkaan kuningasta Lissabonin piirityksessä, vaikka historian tutkimus niin tietää tapahtuneen. Virhe menee läpi ja vasta painovaiheessa hänet kutsutaan vastaamaan tekosistaan. Kustantaja on raivoissaan, koska nyt joudutaan uunituoreen kirjan lehtien väliin heti pistämään korjauslappu anteeksipyynnöin.

Neuvottelupöydässä Raimundo saa kuulla kunniansa, mutta kohtaa myös ymmärtäjänsä. Maria Sara nimetään hänen esimiehekseen ja tämä antaa Raimundolle tehtävän, kirjoittaa kirja, jossa hänen virheensä onkin totta. Oikolukija ryhtyy työhön, mutta huomaakin pian ajatustensa kulkeutuvan yhä uudelleen naiseen. Kirjoitustyö valmistuu vähitellen romaanin edetessä, mutta samalla käydään tarkkaan läpi nykyhetki, jossa oikolukijan koko elämä menee uusiksi.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja tekniikkaa, millä Saramago kirjansa kirjoitti. On hienoa, että viisi vuotta suuren kirjailijan kuoleman jälkeen saamme uuden kirjan myötä yhä nauttia hänen luomastaan tekstistä. Vaikka hänen lauseensa ovat omalaatuisia, pitkiä ja koukeroisia, kappaleet monen sivun mittaisia ja kerronta täynnä yksityiskohtia, on se nautittavaa luettavaa. Kun hissimatkan kuvaus alhaalta katutasolta ylös asunnolle kestää kymmenkunta sivua, voisi luulla, että lukija pitkästyy, päinvastoin, matka loppuu kesken.

Harvoin olen lukenut näin hienovireisesti kirjoitettua rakkaustarinaa, suorastaan romanttisuudessaan ennenkokematonta. Sen kerronta kesti sivu kaupalla yhä uusin vivahtein, yhä uusin käännöksin, mutta ei missään kohdin pitkästyttävästi. Saramagon teksti puree kovaa ja pian huomaa itsekin muodostavansa samanlaisia mammuttilauseita, hylkää välimerkit, puhuttelut ja vuorosanat, pistää ison kirjaimen sinne, mihin se ei normaalisti kuulu ja etenee kuin ajatusvirta asiasta toiseen aivan kuin kokonaan ilman päämäärää ja kuitenkin lause on oikea, ilmaisu rikas ja päämäärä saavutetaan ennen kuin lukija ehtii huomatakaan.

Missään vaiheessa ei minulle tullut sellaista tunnetta, että nyt kirjailija selittää tämänkin asian puhki eikä jätä lukijalle mitään huomattavaa tai arvattavaa. Niitä kohtia ja asioita riittää läpi koko tekstin ihan riittävästi ja pohdintaa vielä senkin jälkeen, kun on laskenut kirjan kädestään. Aikaahan tämäntyyppinen kerronta lukijalta vie, mutta ei kai se ole väärin, jos siitä nauttii. Suosittelen lämpimästi.

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri. Tammi, 2015 (1989), suom. Antero Tiittula. 393 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.