Ehkä Esther

ehkä_esther’Sota ja sen jälkeinen aika on luonut suuren joukon kertomuksia ja dokumentteja, joilla yritetään selittää ihmisen toimia. Juutalaisten joukkomurha toisen maailmansodan aikoihin on nostanut aina uudelleen esiin kirjoittajia, jotka haluavat saada selvyyden totuudesta. Katja Petrovskajan teos Ehkä Esther on yksi näistä. Se on saanut sekä tunnustusta että pohdintaa osakseen. Koska kirjailija ei itse ole osallinen tapahtumissa, hän on etsinyt ja taas etsinyt asioiden totuutta oman sukunsa kautta. Tällaisena kirja on oikeutettu ja lukemisen arvoinen.’

Kirjalla on hyvät lähtökohdat. Kirjailija on itse juutalainen ja hänen sukulaisia on kuollut holokaustissa. Hän on ollut neuvostokansalainen ja hänellä on sekä tutkijan että kirjailijan ote aiheeseensa. Kirja kertoo hänen sukunsa tarinaa 1900-luvulta. Venäläiseen tyyliin kirjassa on valtava määrä henkilöitä, joilla ei aina ole sama nimi kaikissa kohtauksissa eikä siksi sukulaisuudet asetu kohdalleen. On isoisää ja baabuskaa, enoa ja setää, sukulaisia pitkänkin matkan takaa sekä omilla että lempinimillä. Tämähän on usein ongelmana muillakin venäläisillä kertojilla. Lukijalta vaatii sinnikkyyttä pysyä perässä, mutta toisaalta hyvässä tarinassa sillä ei ole väliä.

Tarina on surullinen, sen arvaa luettuaan takaliepeen. Suuri osa sukulaisista joutuu kärsimään tai jopa tuhoutumaan sotajoukkojen vyöryessä asuinalueiden yli. Kirjailijan suku on peräisin Keski-Euroopasta Itävallan ja Puolan alueelta, mutta osa siirtyy jo ennen sotaa Venäjälle nykyisen Ukrainan alueelle, Kiovaan, kirjailijan kotikaupunkiin. Hän on lapsuudessaan harras neuvostokansalainen, suhtautuu silloiseen järjestelmään ymmärtäen ja arvostaen, mutta siirtyy kuitenkin ensin Puolaan ja sitten Saksaan tutkimaan sukuaan, vihollisten maaperälle. Etsiminen on tärkeää. Traagista on, että kirja on kirjoitettu alunperin saksaksi, vaikka kirjailijan äidinkieli onkin venäjä. Ihmisen halu tietää on loppumaton.

Nykymenetelmillä Googlen ja Facebookin avulla hän etsiytyy oikeille tapahtumapaikoille kyselemään ja tutkimaan. Paljon todisteita löytyy, paljon jää löytymättä. Tässäkin kirjassa käy selväksi myös paikallisen väestön osuus. Kirjailija oikeutetusti kysyy, eikä kukaan nähnyt, kukaan tehnyt mitään. Saksa organisoi hävityksen, paikalliset pistivät sen toimeen. Siksi tuntuu aina vain kummallisemmalta, että vain Saksa ja saksalaiset syyllistetään kansanmurhaan. Niin Puolassa kuin Ukrainassakin osallisia olivat muutkin. Tämä tiedetään myös muista Saksan valloittamista kansoista. Tästä on aivan tuorettakin tutkimusta Timothy Snyderin kirjassa Musta maa (Siltala, 2016).

Esther esiintyy kirjassa muutamassa kohtaa. Hänen nimeään ei varmuudella tiedetä eikä myöskään sitä mitä hänelle tapahtui. Ehkä hän sai surmansa puhdistuksissa, mutta miten? Sen kirjailija kertoo traagisesti, surullisesti, ja kertomus nousee kirjan keskiöön. Samanlaisia tapauksia on varmaan paljon, Esthereitä kuoli puhdistuksissa miljoonia. Tässä yksi nousee edustamaan monia.

Luin kirjan varmaankin huolimattomasti ja siksi siitä jäi sekava, hieman chagallmainen kuva. Tapahtumat vyöryivät päälle, ne leijuivat tahdottomasti ilmassa, muutamassa kohdassa kirjailija itsekin kertoo tällaisesta kokemuksesta. Sodanaikainen kaaos kuvautuu hyvin tapahtumien epävarmuuden kautta. Onneksi kuitenkin sitkeä kansa kesti ja jäljelle jäi henkilöitä, jotka ovat valmiit edelleen kertomaan oman tarinansa ja sukunsa tarinan. Sellaisenaan kirja on arvokas dokumentti, osin fiktiivisyydestään huolimatta, nykyajalle ja nykyihmisille. Meillä asiat ovat hyvin, kun niitä vertaa tuohon aikaan, nyt ei pitäisi olla tarvetta valittamiseen. Sitähän kuitenkin tuntuu kaikkina aikoina olevan, ihminen ei opi historiasta.

Pakolaiset vyöryvät yli rajojen paikoista, jotka elävät samanlaista aikaa kuin Eurooppa Saksan miehityksen tapahtuessa. Miten otamme asian vastaan? Menemmekö mukaan kuin puolalaiset, kuin liettualaiset, menemmekö mukaan kuin ne harvat, jotka kätkivät juutalaisia, rommaneja, vammaisia ja säikkyjä, yrittääkseen pelastaa edes yhden Estherin.

Petrovskaja, Katja: Ehkä Esther. Tammi 2015, suom. Ilona Nykyri. 277 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.