Hämärien puotien kuja

hämärien_puotien_kujaPatrick Modiano sai Nobel-palkinnon vuonna 2014. Se oli taas yksi Ruotsin akatemian yllätyksistä. Eipä tainnut kirjailija olla veikkauslistojen kärjessä, oliko listoilla ollenkaan. Omassa maassaan Ranskassa suosittu kirjailija julkaisee vähän mutta harkitusti eikä anna kovin helposti haastatteluja. Tällainen luo salaperäisyyden verhon ja nostaa helposti suosiota. Nykyihmiselle hänen kirjansa ovat helposti pitkästyttäviä jaarituksia ellei niistä sitten löydä jotain kipinää. Itselleni tuo kipinä tuli kirjailijan tyylistä käsitellä asioita yksityiskohtaisesti aivan kuin hän muistaisi jokaisen tapahtuman fiktiivisen henkilön elämästä. Jaaritusta vai taidetta, sen saa kukin päätellä itse. Tässä hieman pohdintaa itse kirjasta.’

Tarina rakentuu yhden ihmisen ja yhden asian ympärille. Guy Roland on menettänyt muistinsa ja etsii kirjassa identiteettiään toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisissa. Hän on toiminut vuosia yksityisetsivänä vanhemman miehen parina, mutta tämän jättäessä työnsä ja siirtyessä eläkkeelle, alkaa Guy tutkia omaa menneisyyttään.

Valokuvien, muistitietojen, satunnaisten havaintojen avulla Guy löytää menneisyydestään useampiakin jälkiä. Onko hän ollut aatelinen ja menettänyt omaisuutensa, vai venäläinen emigrantti, jonka vanhemmat ovat paenneet Venäjän vallankumousta, onko hän englantilainen jockey, joka ansaitsi elantonsa kilparatsastuksella vai amerikkalainen jazzpianisti? Johtolangat piirittävät milloin mitäkin vaihtoehtoa. Joku tuntee hänet ja antaa hänelle nimen Pedro McEvoy, toinen taas Jimmy Stern. Pisimmälle menevät jäljet johtavat lopulta Ranskan Alpeille yhdessä nuoren Denisen kanssa, mutta katoavat sitten taas. Kuka on kaunis venäläinen Gay Orlow, kuka aatelinen Freddie Howard de Luz? Lopulta, liittyvätkö he millään lailla etsivän maailmaan? Onko hän paitsi unohtanut itsensä, niin luonut myös itselleen uuden ja ihan oman menneisyyden? Kaikki johtolangat päättyvät, avainhenkilöt ovat kuolleet, arkistot palaneet, ihmiset unohtaneet. Kuka on on?

Tarina on erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Modiano kuvaa tapahtumia äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuvaten paikat, henkilöt, kadut ja rakennukset aivan kuin olisi itse elänyt ne ja itse kokenut kaiken. Pariisin kadut ja sodanjälkeiset rakennukset tulevat kirjassa tutuiksi. Ne voisi löytää tänäkin päivänä kulkemalla samoja reittejä kuin Guy Roland. Samalla kirjailija luo henkilöitä valokuvien taakse, herättää heidät lähes henkiin. Kuitenkin kaikki saattaa olla pelkää mielikuvituksen tuotetta päähenkilön aivoissa. Mielikuvitustahan se tietenkin on kirjailijan aivoissa. Olisi toivonut Guyn pääsevän selvyyteen itsestään, mutta toisaalta kirjan loppu on ehkä näin onnellisempi.

Lukiessani en voinut olla muistelematta Aki Kaurimäen elokuvaa Mies vailla menneisyyttä, sillä perusajatus kummassakin on sama, vaikka tarinat ovat ihan erilaiset. Onkohan Kaurismäki aikoinaan lukenut Modianon kirjan, sehän on kuitenkin suomennettu jo 1970-luvulla. Toissalta näitä samoja tarinoita on kirjoitettu lukuisia muitakin. Tässä kertomuksessa tunkeudutaan kuitenkin syvemmälle kuin muissa lukemissani ja senkin vuoksi jännite ja mielenkiinto säilyvät kirjan loppusivuille saakka. Modiano ei ainakaan saanut palkintoaan turhaan.

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja (Rue des Boutiques Obscures). WSOY, 1979, suom. Jorma Kapari. 224 s.

2 thoughts on “Hämärien puotien kuja

  1. Kyllä pitää Pariisiin Modenon mukana lähteä, vaikkapa Halssilan kautta, kun Vaajakosken kirjasto on rempassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.