Lehtiä syksyn arkistosta


Lehtia-syksyn-arkistosta’Syksy alkaa kääntyä talveksi, ainakin kalenterin mukaan. Nyt ulkona on vielä plussa-asteita. Pimeydessä on aika paneutua vaikeisiinkin kirjoihin, ajatelmiin, pohdintoihin, filosofiaan. Olen aina ihaillut Carpelanin taitoa luoda tunnelmia ja käydä käsiksi yksityiskohtaisesti asioihin. Viimeiseksi jäänyt teos ei tee poikkeusta, päinvastoin. Se on suorastaan hengästyttävä puheenvuoro vanhenemisesta, luopumisesta ja kuolemasta. Mutta ei pidä luulla, että se on pelkästään synkkä. Carpelanin kirjat ovat melankolisia, mutta tuoreita, niin tämäkin. Kannattaa lukea.’

Kirjailijan viimeiseksi jäänyt teos kertoo siis elämän ehtoosta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjan alaotsikko on Tomas Skarfeltin muistiinpanoja. Carpelan siirtää omat ajatuksensa kuvitteellisen henkilön kautta ja kertoo pieninä paloina eläkkeellejääneen miehen tuntemuksia kuoleman lähestyessä. Varmaankin siinä on paljon myös kirjailijan omaa ahdistusta ja omia tuntemuksia, mutta projisoituna toiseen henkilöön. Näin kirjaan on tullut etäisyyttä ja syvyyttä. Kuolema, joka kirjassa kohdataan, on Tomasin 94-vuotiaan äidin kuolema. Äiti on hoitokodissa ja Tomas käy häntä säännöllisesti katsomassa, juttelemassa. Hän näkee vanhuuden etenemisen ja kaiken sen luopumisen, joka liittyy ikääntymiseen. Samalla hän itse yrittää löytää jotain uutta työelämän jälkeen. Kirja on kirjoitettu pieninä paloina, noin satana kertomuksena, jotka kuljettavat löyhästi juonta eteenpäin. Luvut ovat kuin pieniä tutkielmia, aforistisia tai filosofisia pohdintoja. Kirja siis päättyy äidin kuolemaan, mutta samalla tuntuu kuin kirjoittaja itsekin olisi tullut elämänsä käännekohtaan.

Kirja on erinomainen vanhuutta käsittelevä teos, joka jättää paljon pohdittavaa. Tosiasiahan lienee, että kirjailija kirjoittaa itsestään ja kuvaa vanhuuden etenemistä omien tuntojensa ja sairauden etenemisen kautta. Todellisuudessa en huomannut kirjan päähenkilöä ennen kirjan puoliväliä ja luulinkin, että kirjailija kertoo itsestään. Ehkä tällainen rakenne antaa etäisyyttä, mutta se varmaan myös helpottaa itse kirjoittamista. Voi kirjoittaa vaikeitakin asioita oikeilla nimillä, ilman että niitä suoranaisesti yhdistetään kirjoittajaan. Kirjailija kuoli 11.2.2011 ja itse kirja ilmestyi postuumisti. Se on kirjoitustyyliltään Carpelanin edellisten teosten kaltainen, jossa juoni jää sivuraiteille tarkkailun tieltä. Tässä tarkkaillaan sekä minuutta että ympäristöä, yksityiskohtaisesti ja tarkasti.

Carpelan on kirjoittanut kymmenkunta romaania ja saanut kahdesti Finlandia-palkinnon. Lisäksi hän on kirjoittanut saman verran runokokoelmia, puolentusinaa lasten- ja nuortenkirjaa, näytelmiä, kuunnelmia, librettoja, elokuvakäsikirjoituksia sekä kääntänyt suuren joukon suomalaista nykykirjallisuutta ruotsiksi. Carpelan oli oppinut mies, filosofian tohtori ja taiteilijaprofessori. Hänen ajauksensa ja tekstinsä ovat tulleet tutuiksi paitsi kirjojen kautta, myös kirja-arvosteluista ja keskeisestä vaikuttamisesta suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa.

Tästä kirjasta henkii paitsi melankolia, luopuminen ja kuolema, niin myös tuore pohdinta minuudesta tai vaikkapa kirjoittamisesta. Onkin vaikea sijoittaa kirjaa johonkin genreen. Kirja on romaani, mutta yhtä hyvin aforismikokoelma tai proosaruno, mietekirja tai päiväkirja. Kirjailija juttelee itsensä kanssa, mutta myös äidin tai pienen Slanten-pojan kanssa. Keskustelut tuntuvat merkityksettömiltä, mutta niihin on vangittu juuri se hetki kaikkine yksityiskohtineen aivan kuin kirjailija haluaisi raportoida jollekin toiselle sen hetken tapahtuman kokonaisena. Kirjassa esiintyy usein Kafkan luoma outo otus Odradek luoden kuvaukseen sifistisiä piirteitä. Lopussa tämä pelottavaltakin tuntuva otus paljastuu lankakeräksi, johon on pistetty pari sukkapuikkoa. Kuvaus henkii lapsenomaisuutta ja pelkoa, mutta myös läsnäoloa ja ymmärtämistä.

Kirja on loistava päätös hienon ihmisen elämälle ja vaikka se on ilmestynyt postuumisti, se ei ole hutaistu eikä puolivalmis. Jotkin luvut jäävät hämäriksi, mutta niitähän voi pohdiskella uudelleen myöhemmin. Loistava saavutus joka tapauksessa ja sitä voi suositella jokaiselle ajattelijalle, mutta pieninä paloina.

Bo Carpelan: Lehtiä syksyn arkistosta (Blad ur höstens arkiv) Suom. Caj Westerberg. Otava. 206 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.