Lapsuus

carpelanKaikki me olemme olleet joskus lapsia ja meillä on omat muistomme siitä. Monet kirjoittavat muistelmiaan ja yrittävät sitä kautta saada elämänsä kansiin. Kuka milläkin tavalla onnistuu. Yleensä en kovin paljon ole lukenut elämäkertakirjoja, mutta nyt tartuin Carpelanin kirjaan. Se ilmestyi pari vuotta sitten ja jäi silloin lukematta, mutta ei se myöhäistä ole vieläkään. Tässä muutama kommentti suuren runoilijan teoksesta.

Kirja kertoo 1930-luvun lapsuudesta nuoren Davi-pojan kautta. Hän asuu tuolla vuosikymmenellä ennen sotaa kolmessa eri osoitteessa ja kokee silloin pienessä mielessään elämän haavoittuvuuden, kuoleman, köyhyyden, surun ja menetykset mutta myös ilon hetket. Isä on pankkivirkailija ja yrittää saada rahat riittämään kolmihenkiselle perheelle. Äiti joutuu ensin työttömäksi ja saa sitten puolipäiväistä työtä. Davi elää yksinäisyydessä vanhojen vanhempien kanssa pikkuvanhasti ja valmistautuu kirjailijaksi lukemalla, kirjoittamalla, etsimällä innokkeita. Vanha Elma lukee hänelle Andersenin satuja kunnes perhe joutuu muuttamaan ja Elma kuolee. Davi suree menetystä, sekä kotia että Elmaa. Kruunuhaasta he muuttavat Laivurinkadulle liian kalliiseen asuntoon. Sota lähestyy, sen kaiut kuuluvat isän radiosta, Gustav-sedän paosta Saksasta ja Leila-tädin kuolemasta. Davi käy oppikoulua, saa uusia kavereita, tyttöystävänkin, joka ei ymmärrä hänen satumaailmaansa ja muuttaa lopulta pois. Vihdoin heidänkin on lähdettävä seuraavaan kotiin, jossa Davi saa asua verhon takana, kun tilaa on vähän. Sitten puhkeaa sota. Vaikeudet alkavat, mutta Leila-tädin muisto opettaa optimismia: aina on jollakin vielä vaikeampaa. Kirja päättyy Helsingin ensimmäiseen pommitukseen.

Tämä kirja on kuin runo, proosaa runomuodossa, kuvausta pienen pojan lapsuudesta pikkutarkasti ja osuvasti. Kertomus on täynnä kielikuvia, tuoreita ja terveitä, jotka saavat lukijan eläytymään elämään pula-ajan Suomessa. Tapahtumissa ei kerrota ympäröivän yhteiskunnan vaikeuksista eikä sodan varjosta, mutta ne ovat kuitenkin koko ajan läsnä, kulkevat kerronnassa ohuena säikeenä kaiken keskellä. Kirja ei ole Carpelanin suoranainen elämäkertateos, mutta hän oli tapahtumien aikaan samanikäinen kuin Davi on kirjassa ja asui Helsingissä, joten yhtäläisyydet ovat olemassa. Kirjailijahan usein kuvaa omia kokemuksiaan ja näin lukija voi rauhassa kuvitella tässäkin lapsen kokeneen asiat juuri näin 30-luvulla. Davi on pikkuvanha vanhojen vanhempien ainokainen, hän näkee ja kokee tapahtuman lapsen tavoin, mutta yrittää ymmärtää ne kuin aikuinen. Kirjan runollisuus kulkee preesenssissä aivan kuin lukija olisi pienen pojan kanssa matkalla kohti aikuisuutta, tarkastelemassa kaverin isän perhoskokoelmaa, tapaamassa kuolevaa Elmaa, elokuvissa Evan kanssa tai koulun pulpetissa oppimassa. Matkassa kuljetaan kuin tunnustellen ensin lähestyen sitten etääntyen, maistellaan ja kuunnellaan. Kuvaus on ehkä joissain kohdin liiankin viitteellistä niin että lukija saa pinnistellä pysyäkseen lapsen mukana, mutta sitten huomaa, ettei sillä ole ollenkaan väliä, tunnelma on paras. Joissain kohdin myös pitkät luettelomaiset kuvaukset tapahtumista tuntuvat puuduttavilta tai jatkuvat vertaukset, mutta onneksi ne ovat tuoreita ja ilmavia, joten niihin ei huku.

Lapsuus on monen kirjailijan aihelähde. Teuvo Pakkala aikoinaan kirjoitti pitkät pakinat lapsuudesta. Harri Tapper on kuvannut saarijärveläisperheen elämää useammassakin kirjassaan onnistuneesti. Nobel-kirjailija J. M. Coetzeen kirjat Poikavuodet ja Nuoruus ovat liki klassikoita ja loistavuudessaan upeita saavutuksia. Carpelanin kirja on erilainen ja kuitenkin se on aivan yhtä hieno. Hämeen Sanomien arvostelija kirjan taskupainoksen takakannessa kysyykin: ’Saako tällaista lukuelämystä Suomessa muka anniskella ilman lupaa? – Valo paistaa joka sivulta.’ Tähän voi täydestä sydämestä yhtyä.

Bo Carpelan: Lapsuus. Suom. Caj Westerberg. Otava 2008, 237 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.