Ricardo Reisin viimeinen vuosi


resize’Kirjavuosi alkoi tiiliskivellä, mutta hetkeäkään en ole katunut. Suosikkikirjailijani teos ei pettänyt. Vuosikymmeniä tätä kirjaa on saatu odottaa. Tiedän, että suurelle joukolle meistä se ei merkitse mitään, vaikea, mahdoton luettava, ei tapahdu mitään, ikävä, absurdi jne. Kaikkea tuotahan se on, mutta lisäksi ihastuttava, haasteellinen, kaunis, abstrakti. Saramagon henkilöiden sisällä asuu muita henkilöitä, lukijan sisällä asuu utelias pieni löytöretkeilijä. Antaa palaa, niin kirjailijakin on tehnyt. Tuntuu kuin Ricardo Reisin myötä esirippu laskeutuu myös suuren kirjailijan jälkeen, enkä tarkoita tällä pelkästään Fernando Pessoaa.’

Ricardo Reis palaa loppuvuodesta 1935 Brasiliasta Portugaliin kuudentoista vuoden poissaolon jälkeen, koska Portugalin kansallisrunoilija Fernando Pessoa on kuollut. Kirja keskittyy tähän aiheeseen, sillä todellisuudessa Ricardo on yksi Pessoan runoilijana käyttämistä monista nimimerkeistä. Ricardo Reis on siis itsekin runoilija, vaikka ammatiltaan onkin lääkäri ja sitä työtä hän Lissabonissa hetken myös harjoittaa. Hetken vain, sillä hänen aikansa menee pääasiassa runojensa paranteluun, Pessoan runojen naishahmojen Lidian ja Marcendan tavoitteluun ja ajan traagisten tapahtumien seuraamiseen.

Maailmalla kuohuu tuona vuonna, kun Saksassa valtaansa vahvistaa Hitler, Italiassa Mussoliini ja naapurimaassa Espanjassa puhkeaa sisällissota, jossa kenraalit Francon johdolla nousevat kapinaan kansan valitsemaa parlamenttia vastaan. Reis seuraa tarkasti lehtiä ja lopulta myös radiota pysyäkseen selvillä tapahtumista. Samalla hän solmii läheiset välit siivoojansa Lidian kanssa ja saattaa tämän raskaaksi. Lidian veli palvelee matruusina laivastossa ja sitä kautta Reis saa tietoa myös tapahtumista niiden toiselta puolelta. Lidia, oppimaton nainen, tuo veljensä hädän ja vihan runoilijan korville ja punnittavaksi. Reisin saavuttamaton rakkaus on kuitenkin raajarikko Marcenda, jota hän tavoittelee ensitapaamisesta vuotensa loppuun saakka, saamatta tyttöä heltymään vanhan miehen kosintaan.

Yhdeksän kuukautta kuolemansa jälkeen vainaja hakeutuu toisten seuraan, mutta lopulta hänen on pakko saada sielulleen rauha. Ricardo Reisin ja Fernando Pessoan tapaamiset ja filosofiset keskustelut harvenevat. Maailma menee eteenpäin, mutta Reisin on aika kohdata todellisuus, kohdata itsensä ja runoilijansa.

Saramago kirjoitti siis kirjan jo liki kolme vuosikymmentä sitten. Vasta nyt saamme lukea tämän mestariteoksen suomeksi. Teoksesta henkii aito saramagolainen poljento. Lause alkaa ja loppuu joskus tai jatkuu loputtomiin, kappaleet ovat sivujen mittaisia, juoni etenee kuin Tejo-joki kohti merta sitkeänä ja vahvana. Jos kirjan lukee vain juonen kannalta, menettää sen kielen kauneuden. Kääntäjä Sanna Pernu on saanut luotua siihen oikean hengen myös meidän suomalaisten lukea se niin kuin se on kirjoitettu, tai ainakin niin uskon. Tekniikka on siinä, että pitää lukea, antaa mennä, vaikka ei ymmärtäisikään, ei saa pysähtyä miettimään, sillä lopulta teksti alkaa elää ja koko panoraama avautuu aivan kuin näkymä Santa Catarinan kukkulan terassilta yli Lissabonin. Seisoin itse tuolla paikalla muutama vuosi sitten ja ihailin maisemaa, tietämättä kirjasta mitään. Nyt tuntuu kuin Ricardo Reis olisi silloin seissyt rinnallani tai takanani. Vanhat papat istuivat kaiteen ääressä sanomalehti sylissään, patsas katseli yli laakson kohti linnoitusta ja Tejo-joki vyöryi kohti merta. Kirja oppaanaan voisi seurata Ricardon retkiä Lissabonin keskustassa ja pysähtyä hänen suosikkikahviloihinsa, katsoa hänen silminsä maisemia ja tuntea kaupungin elävän, niin elävää kerronta on.

Helppohan Saramagon kirja ei ole, niin kuin eivät muutkaan hänen kirjansa. Jo asetelma kuolleesta kirjailijasta ja hänen nimimerkistään asettaa lukijalle paineita. Keskustelu kuolleen kanssa, kun ei itsekään ole elävä, ei liene ihan tavallinen juttu. Myöskään historian esiinmarssi kuin kerroksittain luo oman jännitteensä, eikä kaikkia tulkintoja voi hyväksyä eikä tulekaan hyväksyä. Loppua kohti elämän tarkoituksettomuus tunkee kerronnasta läpi ja myös Saramagon teema ihmisen eri persoonista ja niiden eroista (’Meissä asuu monia’), luo kuvan päähenkilön moninaisuudesta, jonka kuitenkin runoilija Pessoa tuntee parhaiten. Reis on monta eri henkilöä sisäkkäin. Tätähän esiintyy useissa Saramagon teoksissa. Nyt ei riehuta soikeutumisen kanssa eikä taluteta elefanttia, nyt liuetaan ysinäisyyteen ja Portugalin talviseen sateeseen.

José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi, 2012. 539 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Aluksi hieman matikkaa! * Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.